Joona sanoi kerran, että aina joku auttaa, kun vain pyytää. Tänään hän sitten todisti sen omalta osaltaan. Soitin aamulla Sanille ja anoin apua, koska piti päästä autotallille hakemaan vanhoja silmälaseja, ja sitä kaikenlaista muuta puuttuvaa, jota olin tässä kodittomana ollessani jo ehtinyt listata. Pyörättömänä olisi ollut paha nakki kävellä autotallille asti, koska se on melko kaukana, ja toisaalta tavaroita oli tuotava paljon. Joten sain autokyydin ja penkomisapua. Ihania ihmisiä molemmat! Hyvä, että lähtivät mukaan, sillä Sani oli se joka löysi suurimman osan tavaroista pengottuaan laatikot heti minun perässäni. Silmälasiton ei näe. Lopulta kaikki tarvittava kuitenkin löytyi, ja minusta tuli hyvin iloinen. Ja näkevä!
Huomasin samalla, että minulla on noin puolet liikaa tavaraa. Sellaista ihan kivaa, jolla en kuitenkaan tee juuri mitään. Tai saatan tehdäkin, mutta jota en välttämättä tarvitse. Ihminen on siitä erikoinen, että hän kerää ympärilleen paljonkin sellaista, jota ehkä saattaa tarvita. Eihän sitä koskaan tiedä. Vaikka kyllä sen melkein aina tietää. Tuota autotallin hallittua kaaosta muistellessani tein kaksi päätöstä.
1) En osta enää yhtään mitään, ellen todella sitä tarvitse. Todellinen tarve on sellaista hengissä pysymiseen rinnastettavaa. Kuten ravinto ja uni ja vaikka happi.
2) Pidän autotallimyyjäiset Amerikan malliin. Kun kotini on taas asuttavassa kunnossa, vien sinne sen osan omaisuuttani, jota todella käytän, ja myyn loput pois. (Tämä taisi kyllä olla Joonan idea, mutta päätös oli silti minun. Amerikan malli.)
Minulla taitaa olla vähän ikävä kellaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti