Minuna olemista.

Olen syventynyt kirjoittamaan. Olen niin syvällä siellä jossain, etten tiedä onko aamu vai ilta. (Kesällä ei voi koskaan tietää, kun aina on valoisaa.) Ovikello soi katkaisten horrokseni. Menen avaamaan. Telon itseni ovella, koska en huomaa, että turvaketju on vielä kiinni. Saan oven auki. Mies kertoo tulleensa korjaamaan minun parvekkeen oven. Tuijotan tyhjää, en millään keksi sanoille merkitystä. Ymmärrän sanoa, että olen vain kotivahti. Väliaikainen asukki. "Onko sinulla siellä kuitenkin parvekkeen ovi?" On... Päästän miehen sisään. Potkin nolona vaateröykkiöitä ja laukkujani parvekkeenoven edestä ja kerron tulleeni tänne evakkoon, koska oma koti on remontissa. Vesivahinko. Lukkomiestä naurattaa, hyväntahtoisesti. Ei vesivahinko, vaan tavarani. Tai minä. Selvästi hän on nähnyt pahempaakin. Epähuomiossa katson itseäni peilistä. Voi herranjumala mitä minulla on päällä! Toivon, että lukkomies on nähnyt pahempaakin. "Eihän sulla sattuis olemaan vasaraa?" On kyllä, mutta se on autotallissa muiden tavaroiden kanssa. "Siis mahdatko tietää onko sillä sun kaverilla vasaraa täällä?" Ai... En kyllä tiedä. Mutta vahvasti epäilen. Mies hakee oman vasaran autosta ja irrottaa oven saranat. "Oletko sinä täällä vielä pitkään? Pitää käydä hakemassa uudet osat." No ainakin heinäkuun puoliväliin. "Niin ihan nyt tätä iltapäivää ajattelin." Juu. Olen täällä koko päivän... Tässä vaiheessa ymmärrän, että on aamupäivä. Moneltako mahdoin herätä tänään? Olen istunut koneella jo tuntikausia. Selitän, että olen vähän sekaisin ajasta, koska kirjoitan. Uskon, että jotenkin sillä on yhteys myös kaikkialla oleviin vaatteisiini. Ja eikös kirjailijat ole aina vähän outoja. Minä olen melkein kirjailija. "No sehän selittääkin sitten kaiken. Palaan asiaan." Mies menee menojaan. Istun alas laskemaan kuinka moni asia olisi voinut mennä paremmin, jos olisin ollut edes vähän enemmän läsnä tässä ulottuvuudessa. Mielessä pyörii vain sanat: Ally McBeal.

Iltapäivän vierailu sujui huomattavasti paremmin. Olin ehtinyt vaihtaa vaatteet ja pystyin jo muodostamaan ymmärrettäviä lauseita. Ymmärsin kaikki kulemani lauseet ensimmäisellä kerralla. Ihailin akkuporakonetta. Katselin, kuinka lukkomies rakensi rikkinäisestä ovesta ehjän. Sitä oli hauska seurata. Opin uutta, sillä en tiennyt miltä ovi näyttää kahvan alta. Kerroin, ettei minun kodissa ole ovia tai ikkunoita, siis tuollaisia tavallisia. On panssarilasia ja sellainen raskas kellarin ovi. Mies vilkaisi minua taas kulmiensa alta. Tulin siihen tulokseen, että kannattaa olla jo hiljaa. Täsmälleen tämä on syy siihen, miksi en poistu kirjoituspäivinä asunnostani. En tapaa ketään, enkä puhu kenellekään. Se on kaikkien kannalta parempi niin.