Soulmate.

Olen suunnitellut kevättä ja syksyä ja ensi viikkoa ja seuraavaa kesää ja harrastuksia ja kodin järjestyksiä ja kampausta ja montaa muutakin asiaa. Nallekarhu tuumasi eilen, että mitä jos et enää suunnittelisi asioita, vaan alkaisit ihan vaan elää ja nauttia. Mitä ihmettä? Voiko niinkin tehdä?

Niin kivaa kuin minkä tahansa suunnittelu onkin, onhan se joskus ihan hyvä myös poiketa suunnitelmista (tai edes suunnittelemisesta) ja vaikka vain kokeilla miltä se tuntuu. Tuli mieleen se omituinen päänsisäinen keskustelu viime kesältä, kun näin ne juuret. Se oli mahtava hetki. Ja se oli mahtava nimenomaan siksi, että olin niin täysin mukana siinä hetkessä. Sellaista lisää!

Olen tämän viikon opiskellut rakkautta. Tuo kurssi on jotenkin niin mahtava. Sitä luetaan kappale päivässä ja tehdään harjoituksia. Kirjoittamista ja meditointia ja sitä samanlaista visiointia, jota Salaisuus opettaa. Lempipuuhiani. Olen aina sanonut, että minun miehen pitää olla myös paras ystäväni. Että minulle ei riitä vain se mies, pitää olla paljon muutakin. Ja tämä kurssi oikeastaan opastaa juuri sitä, kuinka muuttaa asennettaan ja tapojaan niin, että se todellinen soulmate voi astua elämään. Olen siitä aivan innoissani.

Kirjassa on hyviä pointteja aiheesta. Esimerkiksi kuinka ihmiset usein sotkevat tuon "kemian" siihen syvälliseen yhteyteen, jota sielunveljen kanssa on. Tunnustan heti. Käsi pystyyn useiden virheiden merkiksi. Olen ollut himojen vietävissä, ja sitten erehtynyt luulemaan sitä joksikin todelliseksi. Soulmate on se, jonka kanssa on yhteinen suunta elämälle, jonka seurassa on mukava ja helppo olla. Se on sitä, kun molemmat aidosti pitävät toisistaan, ei vain siksi mitä toinen tekee tai edustaa, vaan mitä toinen on. Yllättävän moni sivuuttaa tämän. Tyytyy siihen ihan hyvään, jonka saa. Ja onhan sekin ihan OK, jos se riittää. Kyllä sitä voi kai oppia rakastamaan toista ajan kanssa. On niin monta eri syytä olla suhteessa. Minä tarkoitan vain, että minulle se ei riitä. Tässäkin asiassa pitää olla niin kranttu.

Mutta mistä ihmeestä minä löytäisin miehen, joka haluaa reissata ennemmin kuin rakentaa uraa yhteen paikkaan, joka haluaa kodin eikä vain näyttävää taloa, joka elää hetkessä ennemmin kuin tekee vuosikymmeniä kestäviä suunnitelmia, joka arvostaa rakkautta enemmän kuin rahaa? Mistä löytäisin miehen, joka saa minut nauramaan ja huutamaan, antaa minulle yhtä paljon omaa aikaa ja etäisyyttä kuin läheisyyttä ja rakkautta? Sen, jonka seurassa voisin olla täysin oma itseni.
 

Muutoksia.

Olen sairastanut. Sairastaminen ei ole mukavaa. Mutta se on mukavaa, että ymmärtää asioita. Ja koska sairastaessa ei voi muuta kuin tumailla, niin sitten joskus myös ymmärtää asioita.

Olen ymmärtänyt. Muutama iso palanen kai osui vahingossa oikealle paikalleen. Mietin miksi olen tänne Irlantiin tullut, joku syy tässä täytyy olla, koska kaikki haraa niin vastaan. Joku tarkoitus tälläkin on. Toistaiseksi listalla on neljä asiaa. Minun piti

1) tavata ihmisiä, kuten Lenne, Suhari, Muusikko ja Nallekarhu
2) pelätä ja päästä siitä yli
3) tajuta, mitä Toyboy minulle merkitsee
4) aloittaa rakkauskurssi alusta.

Olen lukenut. Luin siis rakkauskurssikirjaa, mutta myös blogia, joka saa aina ihokarvat pystyyn. Kirjoituksia Universumista ja enkeleistä ja energiavirroista. Ne ovat aina yhtä vaikuttavia. Välillä vähän pelottaviakin. Yleensä vain silloin, kun tajuaa, että ne sanat selittää täysin jonkin asian, mitä itselle on juuri tapahtunut. Minä olen ilmeisesti yksi niistä valituista, jolle on annettu lahjaksi kyky ymmärtää. Että minä olen yksi niistä suuria tekevistä ihmisistä. Anteeksi nyt vaan, mutta en ymmärrä. Olen niin epävarma kaiken tuollaisen suhteen vielä, aivan alussa.

How much longer will you go on letting your energy sleep? 
How much longer are you going to stay oblivious of the immensity of yourself? 
(Bhagwan Shree Rajneesh)

Olen kirjoittanut. Kirja on saanut syvyyttä ja muutamia uusia sivuja. Se oli jo valmis kerran, se kirjoittaminen siis. Nyt enemmänkin työstän tekstiä. Olen sisäistänyt niitä kustantamosta tulleita hyviä neuvoja ja koitan kirjoittaa tarinaa paremmaksi. Kyllä se itse asiassa jo paremmalta tuntuukin. Se jokin, joka minua tekstissä vaivasi, on nyt selvillä. Työn alla. Niin kuin minäkin.
 

Kuumehorinoita.

Olen vähän sairastellut. Tärisin horkassa paksun peiton alla lähes umpijäätyneenä, kun ohimolta valui hikipisara silmään. En ole tainnut koskaan kuumeisena oikeasti hikoilla niin paljon, että oikeasti saisin irti valuvia nestepisaroita. No nyt on sekin kokeiltu. Ei tarvitse toiste enää. Nuo Irlannin pöpöt kävivät kiinni kovalla voimalla. Minulla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä niille. Epäreilu taistelu. Olisi kai pitänyt syödä enemmän multaa lapsena. Tai ryömiä jossain kakkalätäköissä. Vitamiinitkin unohtui Suomeen, niin mennään nyt sitten ilman. (Ihan kuin siellä olisin ollut jotenkin terveellisempi. Höpö höpö.)

En tiedä johtuuko se olosta, vai kaksi päivää kestäneestä sateesta, mutta jotenkin on mieli taas ollut ihan maassa. En käsitä sitä. Täällä on niin apea yleisvire. Se on kai tarttunut minuun noilta nyrpeiltä paikallisilta. Jotka eivät siis ole irlantilaisia, vaan lähinnä puolalaisia. Niitä on täällä yli satatuhatta. Kukaan ei hymyile, eikä varmasti katso silmiin. Puolalaisen tunnistaa yrmeästä, ilon ja toivonsa menettäneestä ilmeestä ja siitä, että mukana on lauma lapsia. Nainen on aina raskaana. Ilmankos niitä on niin paljon, kun lisääntyvät pupujen lailla.

Pupuista puheen ollen, nyt on rikottu ennätys. Viime viikolla näin 4 pupua samalla työmatkalla. Niitä on täällä ihan kaikkialla.
 

Väsy.

Kaksi lintua tuli istumaan minun ikkunalaudalle. Siinä ne nokkailivat ja pöyhivät itseään auringon lämmössä, kunnes taas lensivät tiehensä. Täällä on kauniita lintuja. Ne paikalliset "varikset" ovat täysin mustia ja "räksät" puolestaan tummia ja hassun pilkullisia. Niitä on molempia kaikkialla. (Kiti nauraa nyt, kun en tiedä näidenkään lintujen oikea merkkiä.)

Minä olen nyt kipeä. Enemmän kuin normaalisti. Kävelin tänään reippaana töihin ja kaikki oli maailman parhaimmin. Aurinko paistoi ja olin iloinen. Ei tullut edes pupuja vastaan. Sitten ehdin olla töissä ehkä tunnin ja yhtäkkiä oli kamala olo. Kuume nousi kohisemalla. Lähdin kesken päivän kotiin. Ihme, että jaksoin bussipysäkille kävellä. Bussilippu ei toiminut. Ainakin luulen niin, tosin saattoihan sieltä olla rahatkin loppu. Kuski kuitenkin nyökytti päätään merkiksi, että peremmälle vain.

Kotiin tullessa vain kaaduin sänkyyn. Heräsin hetki sitten. Ensin vähän ärsytti, että pitää olla kipeä juuri nyt, kun töistä oli iso porukka menossa katsomaan stand uppia. Mutta ei enää. Tajusin, että tämä on minun ensimmäinen oikea koti-ilta. Punainen auringonlasku, kynttilöitä ja oma viihtyisä huone. Teetä ja sympatiaa ja rauhoittumista. Sitä minä nyt tarvitsin. Keho on kyllä viisas. Ihan selvästä minun piti levätä, ja kehoni tiesi sen. Ei kai se muuten olisi minua tällä tavalla kaatanut punkkaan.

Meille muutti myös uusi kämppis. Ruotsalainen tyttö. Ikävä uutinen on se, että nyt Muusikko lähtee pois. Ensin vain keikalle Tanskaan ja jenkkeihin, mutta sitten töihin Lontooseen. Tyhmää.

Löysin uuden italialaisen TV-kanavan, josta tulee kaikkia hyviä poliisisarjoja. Niinpä tänään vain virkkaan pipoa ja "opiskelen" italiaa katsomalla tuota kanavaa. Muuhun ei kyllä ole edes energiaa, mutta mitä siitä. Tämä on just hyvä näin. Tämä huone tuntuu tänään ihan kodilta, ja sen parempaa ei olekaan.

Dublin. (Täytekuva, ei liity aiheisiin.)

Dublin.

Sähköposti muistutti minua Google+ palvelusta ja sen toiminnoista: "Ihmiset jakavat todennäköisemmin kanssasi, kun lisäät heidät piireihisi." Saatoin olla väsynyt, mutta läpipervo mieleni sai minut repeämään. Onhan tässä tosiaan jo ollut hiljaiseloa, mutta pitääkö Googlenkin jo vinoilla. Siitä syystä ajattelin olla kirjoittamatta tänään sen enempää. Mutta tässä kuvia, jotka napsin eilen töiden jälkeen, kun hiippailin tuolla keskustassa kameran kanssa. 

Henget mukana matkalla, ihan selvästi. 

(Vaikka viiniä ei ollut.)

Kävin oluella kirkossa. Samassa, jossa kuvan kivettynyt herra

Guinness on mennyt aikoinaan naimisiin. Ihmeellistä tämä

nykyaika. Baari kirkossa... Tiedän kyllä, että on kirkoissa

ennenkin tarjoiltu viiniä, niin silti. Kaikenlaista.

Dublinin keskustasta.

Samoin nämä.

Tässä ei ole mitään järkeä, mutta tuo nimi puhutteli.

Dublin kiteytettynä. Kerrosbusseja, takseja, katumuusikoita ja ihme hiippareita.

Suurmiehiä Dublinissa. (Ja joku ihme dyykkari taas.)

Kaikkialla on tosi kauniita aitoja. Niissäkin on jotain omituista.

Kalterit ja karkottimetkin väännetty ihan tunteella upeaksi. 

(Tai varmaan ihan valettu, mutta silti.)

Nuoriso.

Minulla oli eilen taas yksi niistä hetkistä, kun olen jotenkin rajalla. Ei vakuuttavasti missään, vaan vain vähän niin kuin melkein sinne päin. Tuntuu, että isoja juttuja alkaa tapahtua ihan hetikohta, mutta en tiedä mitä. Olen vielä jotenkin varuillani, ja koitan kaivautua syvemmälle siihen turvalliseen lähtökuoppaan. Mynnistelin ja tylsäilin koko sunnuntaiaamun. Minun piti maalata seinät sen viimeisen kerran, mutta ei huvittanut. Olin siirtänyt hommaa jo lauantaina, koska iski kirjoitus-flow ja se aivan oikeutetusti menee kaiken muun edelle. Eilen minulla ei ollut mitään tekosyytä. Lusmuilin silti.

Sitten Söpöliini soitti. Välitysaineet olivat sekaisin siellä Suomen päässä, joten piti saada neuvoja viisaalta minulta, ja kunnollisia rutiineja elämään. Se, että saa tehdä ihan mitä haluaa ihan milloin haluaa, ei ole kaikkien mieleen. Ymmärrän sen kyllä hyvin. Itsekin mietin, että joku roti tähän touhuun on saatava. Siis omaani. Ehkä viimeinen niitti oli siinä, kun huomasin, etten mahdu enää urheiluhousuihini. Selvästi niitä on käytetty liian harvoin. Liikaa pizzaa, liikaa olutta, liikaa linja-autoja. Joka tapauksessa, puhelu oli minun kannalta hyvä. Se sai minut viimein innostumaan! Jostain syystä sain aivan ihmeellistä voimaa tuosta puhelusta. Ryhdyin välittömästi tuumasta toimeen. Maalasin seinät loppuun ja lähdin viimein kuvaamaan tätä kotigettoa. Harhailin sinne tänne, eksyin, löysin takaisin. Kuten niin tavallista, aurinko paistoi viisi minuuttia, sitten satoi rankasti, ja sitten taas paistoi. Tuuli riepottaa pilviä niin vauhdilla, ettei sateen alta koskaan ehdi suojaan ennen kuin se loppuu. Sää on mystisin osa Irlantia, aivan ehdottomasti.

Joku poika huusi perääni: "Ota kuva!" Pysähdyin ja jäin juttelemaan näille nuorille. Heistä oli kummallista, että kirjoitan kirjaa Irlannista, täällähan on kaikki niin huonoa. Otin kuvan. Lopuksi poika pyysi: "Tee minusta kuuluisa!" Juu juu. Jatkoin matkaa, mutta kun palasin kuvausretkeltä, sama poika istui kavereineen lähipuistossa. Yhtäkkiä kaikki huutelivat minulle, olenko oikeasti kirjoittamassa kirjaa? Mistä se kertoo? Ota meistä kuva! Juu, kyllä. Kirjoitan Irlannista. Otin heistä useita kuvia. Paikalle kertyi lisää nuoria. Yksi vanhempi poika tuli hirmu lähelle ja kysyi olenko vartioitu. Mitä...? En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. "Vartioidaanko sua?" No tuota, ei... Samassa joku tyttö puuttui keskusteluun, ja alkoi selittää pojalle, että älä nyt viitti, se on Suomesta ja kirjoittaa kirjaa. Nuorimies selvästi rentoutui, ja alkoi kertoa kuinka on ollut huumeissa kiinni jo lapsena, ja että Dublinissa on nyrkkeilyclubi, joka ottaa nuoria nistejäkin harjoittelemaan ja sillä tavalla auttaa eroon huumeista ja pois kadulta. Kuuntelin ihmeissäni pojan tarinaa, joka poukkoili aiheesta toiseen. Yhtäkkiä hän lähti hakemaan minulle isänsä kirjoittamaa runokirjaa. Muut naureskelivat, kunnes poika tuli takaisin ja ojensi vihkosen. A Book of Poems by Bernard Power. Olin hämmentynyt. Poika lupasi kertoa minulle tarinoita elämästään, voisin kirjoittaa hänestä. Mutta ei kaikkea, sillä hän joutuisi vankilaan. Sovittiin, että tavataan uudestaan tulevalla viikolla.

Pari päivää sitten tuli vastaan kuva, jossa sanottiin näin:

Three simple rules in life

1. If you do not go after what you want, you'll never have it.
2. If you do not ask the answer will always be no.
3. If you do not step forward, you will always be in the same place.

Erityisen hienosti sanottu. En tiedä kuinka viisasta on mennä kyselemään näiltä "travellereilta" heidän elämästään, mutta nyt se kannatti. Saan hyvää materiaalia tulevaan kirjaan. Ja samalla minusta tuli paikallinen kuuluisuus. Tänään, kun kävelin kauppaan, joku huusi perääni. En noteerannut sitä ensin, mutta sitten kuulin sanan "suomalainen" ja käännyin katsomaan. Menin juttelemaan pojalle, joka jo tiesi, että olen kirjoittamassa kirjaa Irlannista. "Kirjoitatko travellereistakin?" Kyllä vain, kaikesta aidosta. "Haluatko kysyä minulta jotain?" Ja siitä se sitten alkoi. Myös tämä poika kertoi kuinka kurjaa Irlannissa on asua, varsinkin jos on köyhä. Ja kuinka paljon täällä on huumeita. Hän kuvaili minulle eri huumeiden vaikutuksia, oli nähnyt sitä niin paljon. Itse poltti vain pilveä, koska se rauhoittaa. Sain näkemyksen myös tähän kulttuurien sekamelskaan. Nyt tiedän missä asuu mustat, missä puolalaiset, missä travellerit ja missä "ulkomaalaiset". (Siis me, pohjoismaiset työläiset. Yksi rotu heille.) Hän kertoi kuinka muutama vuosi sitten täällä oli puukotettu poika. Siitä olin jo kuullut, mutta en näin yksityiskohtaisesti. Olin aika sanaton. Mainittakoon vielä, että tämä poika ei ollut varmasti enemäpää kuin 14.

En tiedä mitä kuvassa on, mutta ainakin se on tuossa ihan lähellä.

   

Ruotsalainen.

Niin kuin olen kertonut, minulla on täällä jo yksi ystävä. Sellainen ruotsalainen. Nyt voin myös todistaa sen. (Tämä kuva ei kyllä todista yhtään mitään, tuo tyyppihän saattaa olla kuka tahansa random vastaantulija. Mutta ei ole. Sinun täytyy nyt vain luottaa minun sanaa.)

Kyllä. Halusin kuvan ruotsalaisen korvasta. (Tämä on nyt sellainen nipukallinen korva, kun joku ihmetteli kerran, että mitä se tarkoittaa. Harvempi kiinnittää korviin mitään huomiota.) Tyypillä oli sellainen hieno Beatles-tukka, mutta se katosi viime viikolla. Samoin 10 vuotta iästä.
 

Toiveita.

Tajusin taas eilen jotain omituista itsestäni. Tuli sellainen kiusallinen Déjà vu. Muistin, kuinka Italiassa asuessani istuin pienessä huoneessani, pienen pöydän ääressä, tuijotin ikkunasta syrjäisen kylän maisemaa, kirjoitin vihkooni listoja, haaveilin ja suunnittelin tulevaa. Tiesin tarkalleen minkälaisen asunnon haluan, kun palaan Suomeen. Tiesin tarkalleen minkälaista elämää sitten aion elää. Listasin huonekalut jotka minulla jo on, ja mitä vielä tarvitsee hankkia. Se oli sellainen voimaannuttava leikki silloin, kun Italia ahdisti eniten. Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Tietenkään mikään niistä asioista ei toteutunut, se ei tainnut olla edes tarkoitus. Kaikki näytti niin erilaiselta sitten kun viimein Suomeen palasin. Se ei ollut ollenkaan niin hienoa, kuin olin kuvitellut.

Nyt kun istun täällä pienessä huoneessani, pienen pöydän äärellä, tuijotan ikkunasta syrjäisen kylän maisemaa, kirjoitan listoja vihkooni haaveillen... Huomaan haaveilevani täsmälleen samasta asiasta: kodista. Ehkä se johtuu siitä, etten ole vielä kotiutunut tänne kokonaan. Tai ehkä siitä, että tiedän lähteväni pois. En nyt, mutta joku päivä. Joka tapauksessa, vaikka haaveeni ovat samat kuin yli kymmenen vuotta sitten, nyt se kaikki tuntuu jotenkin todellisemmalta. Itse asiassa ajatukset eivät ole enää haaveita, vaan selkeä tavoite. Minulla on sama suunta, mutta myös oikeat työkalut tavoitteeseen pääsemiseksi. Tuntuu tosi aikuiselta.

Aika moni muukin asia muistuttaa Italiasta. Talot ovat aika kylmiä ja täällä joutuu pitämään paljon päällä sisälläkin. Juon myös jatkuvasti teetä, joka on täällä aivan erityisen hyvää. (Sitä join Italiassakin, koska Nishalla oli kytköksiä Englantiin, josta tuli aina isoja eriä maailman parasta teetä.) Täällä nautin samalla tavalla pienistä asioista, ilman maallista omaisuutta. Se on kyllä tosi hienoa, mutta miksiköhän sitä ei osannut toteuttaa Suomessa? Vaikka minua ei millään muotoa voi nimittää materialistiksi, kyllä sitä tavaraa ympärille kertyi. Se kävi varsin hyvin ilmi kuukausi sitten, kun piti kaksi kuormaa tavaraa liikuttaa.

Siirsin seinän maalaamista suosiolla seuraavaan viikonloppuun, sillä aloitin viimein kirjan kirjoittamisen. Siis sen ensimmäisen. Tai kai se on enemmänkin muokkausta kuin kirjoittamista, mutta menee samaan kategoriaan. Matkustin eilen Milanossa ja Trevisossa. Ei juuri auttanut vähentämään Italiaikävääni, mutta se vie minua kohti tavoitteitani. Päätin myös tehdä sellaisen aikataulun tulevalle talvelle. Sellainen toimi siellä Suomessa niin hyvin, joten miksi ei toimisi täälläkin? Minun on käytävä töissä

Sain idean ja nyt haluaisin saada teiltä hienoja postikortteja. Ne tulevat vaikuttamaan vahvasti kotiutumiseeni (joka on jo hyvällä alulla), taiteen tekemiseen, sekä hyvään mieleen. Muuta sääntöä ei ole, kuin että kortin pitäisi olla mustavalkoisella kuvalla varustettu, ja tietysti sisältää ihania terveisiä Sinulta sieltä Suomesta. (Tai missä ikinä tätä luetkin.) Kaikista parasta olisi tietysti valokuva sinusta, mutta se taitaa olla näin digiaikana melko isosti vaadittu. Kun pitäisi sellainen paperiversio olla. Mutta jos nyt innostut, niin kortteja voi lähettää osoitteella:

i niin kuin ilona.
70 Park Boulevard
Tyrrelstown
Dublin, 15
Ireland
    

Iltamat.

Ruotsalainen ystäväni kehitti jonkinlaisen illanvieton muka minua varten. Mukaan tuli miehiä työpaikalta ja hänen ranskalainen tyttöystävä. Luultavasti nämä miesihmiset olisivat istuneen baarissa joka tapauksessa, mutta nyt minut salakuljetettiin muiden pohjoismaalaisten mukaan. Tarkoitus oli löytää minulle uusi toyboy, mutta olin vähän epäluuloinen, sillä kaikki olemme töissä samassa paikassa. Se on aina huono juttu, omasta kuormasta ei syödä. Tosin täällä kuorma on niin iso, että ehkä se ei haittaa.

Ilta oli mukava, vaikka yksi tanskalaisista söikin ranskalaisen ruokaa. (Tarjoilija antoi annoksen väärälle tyypille, ja tämä vain iloisesti alkoi mättää pihviä naamaan, kun ei muistanut mitä oli itse tilannut. No, näitähän sattuu.) Pian lautaset vaihdettiin, ja ranskalainenkin sai annoksensa takaisin. Suomessa olisi varmasti tullut uusi annos tilalle. En tiedä olisinko syönyt lautaselta, josta kolme tanskalaista äijää oli jo rääpinyt osinkoja. Mutta tässä on varmasti taustalla se sama juttu kuin oluen kanssa - tuoppi lasketaan niin täyteen, että se kuohuu yli ja tahmea lasi isketään pöytään samalla kuin jo käännetään selkä. Se ei ole niin justiinsa täällä. Siis yhtään mikään.

Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin mukaan illanviettoon. Tutustuin pariin uuteen ruotsalaiseen ja yhteen mukavaan tanskalaiseen. Eli vaihdoin muutaman sanan, kuulin nimiä, jotka sitten heti unohdin. Päätin lähteä kohti kotia siinä vaiheessa, kun pöytään tuotiin tarjotin täynnä tequilaa, ja aikaisemmin seuraan ilmestyneet tanskalaisneidot alkoivat käyttäytyä rodulleen tyypillisen äänekkäästi. Nousuhumala tuo voimaa ääneen ja rohkeutta käytökseen tietysti kansalaisuudesta riippumatta, mutta jotenkin nämä tanskalaiset tuntuvat olevan aika poikkeuksellisia. (Paitsi ei kämppikseni. Kämppikset ovat upeita.) Kun heidän käytökseen lisätään tequilaa, niin en halua olla todistamassa tulevia tilainteita. Luulen, että tanskalaiset juovat enemmän kuin suomalaiset.

Minun piti maalata tänään seinät viimeisen kerran, mutta ei huvita yhtään. Istun vain tässä pöydän äärellä ja tuijotan valkoista mönjää, joka muljailee sinisessä nesteessä. Harvinaisen hypnotisoiva on tuo laavalamppu. En ole vieläkään kirjoittanut yhtään. Mutta se tapahtuu, kun on sen aika.

Nyt minä nikkaroin seinälle "rautalankapyykkinarun". Käytän lainausmerkkejä vain siitä syystä, että täällä ei ole rautalankaa. Edes rautakaupassa. Sellaista päällystettyä vihreää puutarhaan tarkoitettua on, mutta ihan tavallista kestävää ja ruostuvaa ei ole. Luulin jo löytäneeni rullan yhdestä kaupasta, mutta tuo onkin jotain ihan ihmeellistä ryhditöntä ja vain etäisesti metallia muistuttavaa piuhaa. Sitä voi kääntää ihan miten tahansa, sellaista kestävää muovailuvahaa. Mutta tähän tarkoitukseen se kyllä riittää.

Tuli taas vastaan upea lainaus, jotenkin tämä sopii hyvin näihin fiiliksiin täällä: 

Few are those who see with their own eyes and feel with their own hearts.
(Albert Einstein)

    

Tämä ei aivan suoranaisesti liity aiheeseen, mutta eilen yksi suomalainen sanoi, että kannattaa lähteä aina mukaan niihin suomalaisten pippaloihin, koska jos ei mene, niin alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Vastasin, että ei se haittaa, sillä minä tunnen useimmiten itseni ulkopuoliseksi joka tapauksessa. 

Luulen, että Albert oli oikeassa. Ja haluan uskoa, että itse kuulun tuohon harvinaiseen joukkoon. Olen ehkä poikkeava, mutta ainakin se on aitoa. Ulkopuolella on useimmiten ihan hyvä olla. 

   

Outo päivä.

Eilen oli tavallinen omituinen päivä. Millään muulla tavoin en voi fiilistä kuvailla. Tuntuu, että koko viikko on mennyt samalla kaavalla. Kaikki on hyvin, asiat menevät hienosti, mutta silti olen jotenkin innoton. Minä olen se ärsyttävä tyyppi, joka innostuu aina kaikesta tosi nopeasti, oli asia miten pieni tahansa. Mutta nyt en ole innostunut kolmeen viikkoon mistään. Nauru on kadonnut elämästäni. Ruotsalainen saa minut nauramaan aina kun nähdään. Samoin Abraham ja Suhari, joiden välissä istun päivät ja joihin olen nyt jo vähän tutustunut. Mutta naurustakin puuttuu se innostus. Erikoista.

Yritin tänään avata pankkitilin. Se ei onnistunut, koska perustyypillinen elämäänsä kyllästynyt pankkineiti ei hyväksynyt minua. Passi ja kaikki tarvittavat paperit olivat mukana, mutta koska yhdessä paperissa oli vain yksi etunimi, kun taas passissa on kolme, niin minä olin selvästi epäkelpo. Ymmärrän puutteen kyllä, ei siinä mitään, mutta voi taivas miten tyly tuo nainen oli. Helvetti, pidä tunkkis.

Menin vielä toiseen jonoon lunastamaan palkkashekkiä. Kun poika kysyi onko minulla jo tiliä tässä pankissa, jouduin kertomaan ettei ole, koska en sellaista saanut. Saatoin myös antaa palautetta edellisen huuhkajan käytöksestä. Poika oli todella pahoillaan ja erityisen mukava. Sain rahani ja uskon, että palauterisut menivät eteenpäin. Ainakaan siihen pankkiin en tiliä avaa. Irlannissa ilmeisesti toimitaan vain konttorikohtaisesti. Suomessahan toimitaan saman pankin alla kylästä riippumatta. Täällä mennään aina samaan konttoriin. Mietin jo sellaista vaihtoehtoa, että en vain avaa tiliä. Mitä, jos otan palkkani aina vain shekkeinä? Ei kai se ole kiellettyä? Miksi minun pitäisi väkisin avata tili täällä, jos eivät kerta rahojani halua ottaa vastaan? En avaa. Ei ihme, että Irlannilla on taloudellisia vaikeuksia, jos pelkkä tilin avaaminen on näin vaikeaa.

Koska minulla oli nyt tuppo rahaa mukana, päätin mennä ostoksille. Sehän on se ainoa oikea ratkaisu mihin tahansa mielipahaan. Sanoo kaveri, joka inhoaa shoppailua. Ostin uudet pyjamahousut (varma hyvän mielen valinta) ja hupparin (koska haluan yhä uskotella itselleni, että alan liikkua täällä enemmän), ja jotain muuta ehkä vähemmän tärkeää. Söin paljon, etten vain laihtuisi. (Laatuselluliittiä pitää vaalia.)

 

Illalla juttelin taas Toyboyn kanssa. Harmikseni huomasin, että sekään ei enää innosta. Ehkä koska ehdin jo odottaa jotain enemmän, ja sitten taas petyin. Ehkä vain, koska ilo on poissa. Vaikuttaa siis siltä, että tulin vain kotiin murjottamaan. Mikä ihme minua vaivaa?! Pesin pyykkiä, sekään ei auttanut. En edes katsonut koneen ikkunasta, vaikka ennen pidin siitä paljon. Pyykin pyöriminen rauhoittaa. Ehkä olen jo liian rauhallinen. Huolestuttavaa. Ja sitten luin sähköpostin. Positiivareiden jossain rivien välissä luki lause: "Ellemme ole iloisia ja onnellisia nyt, niin milloin sitten?" Tunsin vahvan piston sydämessäni. Päätin tehdä asennemuutoksen.

   

Sanoja.

Muutama viikko sitten sain aika erikoisen muistutuksen siitä, miten vaikuttava hahmo minä olen. Tosin kunnia taitaa kyllä kuulua teille, blogini lukijoille. Kaikesta päätellen te 13 (ja vähän päälle) olette hurjan vaikutusvaltaista jengiä. En oikeasti ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että joku asia, jonka kirjoitan tähän yhden hengen arkielämästä, henkisen kasvun tiestä, ja maailmalla matkaamisesta kertovaan blogiini, voisi teidän kauttanne vaikuttaa vaikka jonkin yrityksen liikevaihtoon. Tai ylipäätään mihinkään todelliseen.

Tämä sai minut kyllä miettimään. Minähän en ole maailman ainoa bloggari. Itse asiassa tuo taitaa olla ensimmäinen kerta, kun käytän itsestäni moista nimitystä. Olen vain kirjoittaja, joka verryttelee sormia ja aivoja blogin avulla, ennen kuin syventyy kirjan kirjoittamiseen. 

Joku tätä kuitenkin lukee. Joka päivä. Tilastot kertovat, että tätä blogia luetaan jo 1000-1500 kertaa kuukaudessa. Se ei ole paljon, mutta se on kuitenkin jotain. Osaltaan se kannustaa kirjoittamaan lisää ja yhä paremmin. Olen saanut aika paljon palautetta tämän kesän aikana. Harva oikeasti kommentoi tänne blogiin mitään, mutta välillä saan viestejä sähköpostiin ja tutuilta Facebookiin. Sekin on todella upea juttu. On aivan mahtavaa tietää, että joku on ihan oikeasti saanut jotain itselleen lukemalla minun höpinöitä. Jonkinlaista vertaistukea melkein. 

Kolikon kääntöpuoli on tietysti siinä, että vaikka kirjoittaisin miten hienosti, joku urpo voi aina käsittää väärin. Tehdä omia tulkintojaan ja vetää johtopäätöksiä. Tai niin kuin en halua ajatella - tarkoituksella vääristää sanojani. Asiayhteydestä irrotettuna mistä tahansa saa huomattavasti pahempaa, kuin mitä se on. Eikös siihen perustu idea lehtien myymisestä lööppien avulla? Mutta olenko minä silloin vastuussa? Ainakin minä olen se, joka siitä sitten saa tukkapöllyä. Ja sitä paitsi, hyväntahtoistenkin silmissä minulla on vain se 3 % kommunikaatiosta käytössä. Opin koulutuksessa, että kehon kieli on 70 % ja äänenpaino 27 %. Joten niillä minä täällä kirjoitan, vaivaiselle 3 %:lla, ilman ääntä ja kehoa. Toki voisin laittaa hymiöitä, mutta sitä en missään nimessä tee. Joku raja.

Olen luonteeltani sellainen ihminen, joka haluaa hyvää muille. Pyrin siis kirjoittamaan vain hyviä asioita. Kurjastakin aiheesta koitan kaivaa jotain hyvää, tai ainakin nauraa sille. Myönnän, että joskus olen saattanut avautua mieltä painavista asioista, mutta senkin pyrin aina tekemään positiiviseen sävyyn, ja ehdottoman epähenkilökohtaisesti.
Olen todella oikeudenmukainen tyyppi. Jos joskus tuntuu, että joku asia on pielessä, niin yleensä tunnen tarvetta puuttua siihen. Ja sitten kirjoitan aiheesta, koska kuten sanottu, tämä blogi kertoo elämästäni. Tästäkään kaikki eivät pidä. Ja se kääntyi minua vastaan. Siinä yksi syy, miksi vaihdoin työpaikkaa. Selkään puukotus ei tunnu hyvältä.

Voisin tietysti lopettaa blogin kirjoittamisen ja keskittyä vain pöytälaatikkorunouteen. Voisin myös samalla masentua ja haaskata lahjani. Mitä jos sittenkin vain jatkan omaa polkuani omalla tyylilläni? Kirjoitan rehellisesti, siitä mitä näen ja koen, ja toivon parasta kaikille. Enkä anna ihmisten rajoittaa sananvapauttani. Minusta se on hyvä suunnitelma. Silti, sanoissa on yllättävän paljon voimaa. 

   

Laavalamppu.

Minä päätin aloittaa kirjoittamisen tänään. Mietin sitä koko päivän. Irlannissa on niin paljon kaikenlaisia aiheita. Ja jos en aloita nyt, niin milloinkas sitten? Tietysti pitäisi kirjoittaa se ensimmäinen kirja ensin valmiiksi. Hienosäätö tuntuu kestävän ikuisesti. Pilkunviilaajan huono puoli on siinä, että ikinä mikään ei ole tarpeeksi hyvin. Ehkä koti-ikäväni loppuu, jos kirjoitan Italiasta? Kokeillaan.

Minä en ole kaivannut Suomeen yhtään. Olen kaivannut ihmisiä ja Italiaa. Luulen tämän ikävöimättömyyden johtuvan siitä, että olen suomalaisten keskellä. Teen työtä suomeksi, suomalaisten kanssa. Toisaalta, olen samalla myös löytänyt jonkinlaista vahvaa suomalaisuutta itsestäni, johtuen ehkä juuri siitä, että teen työtä suomalaisten kanssa keskellä kaiken maailman muunmaalaisia. Ainoa ja paras ystäväni täällä on ruotsalainen. (Seikka, joka yhä aiheuttaa minulle huonoa omatuntoa. Kauhulla odotan MM-jääkiekkopelejä.) Kämppikseni ovat tanskalaisia ja norjalainen. Joten ripustin kotikomeron seinälle Suomen lipun. Toin sen mukanani, koska aavistin sille olevan käyttöä. Ja eilen minä löysin pilkkahintaan jotain, josta olen haaveillut jo kauan: Laavalampun! Mietin pitkään, kunnes huomasin, että siellä oli vielä yksi sinivalkoinen. Silloin tiesin olevani koukussa, ei ollut enää mitään mahdollisuutta pelastautua tästä tilanteesta. Tajusin myös ostaneeni muutama päivä sitten sinistä kynsilakkaa. Valkoiseen ihooni yhdistettynä se on varmasti kovin suomalaista. 

Pitäisikö jo huolestua?

   

Kissa.

Tämä on ensimmäinen kerta todella pitkään aikaan, kun minulla ei ole kissaa, tai mitään muitakaan lemmikkejä. Olen siitä itse asiassa aika iloinen. Niin paljon kuin rakkauttaa lemmikeiltä saakin, kyllä tämä eläimetön elämä on vaan niin paljon helpompaa. Mutta ei se sinänsä muuta fiiliksiä. Yhä vain pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä. Ja tällaiset kuvat vaikuttavat minuun yhä vain paljon. Awww...
(En tiedä kenen kuvaa lainasin. Toivotaan, ettei haittaa.)

Meidän takapihalla käy kaksi kissa. He käyttävät pihaa hiekkalaatikkonaan, vaikka siellä on vain ruohoa. Valkoisessa on laikkuja, toinen on kokonaan musta. Ja se musta on hyvin paljon rohkeampi, kuin se toinen. Pari päivää sitten poika tuli meille kylään. Se kerjäsi rapsutuksia pihassa, ja lopulta livahti keittiön puolelle. Hetken ajan mietin, että voisin ihan hyvin ottaa tänne jonkin lemmikin. Onneksi tulin järkiini.

Haluan silti oikean oman kodin, kivipuutarhan, Onni-koiran ja Unto-kissan. Se ei vain sovi nyt tähän elämään. Eikä tähän maahan. Sanotaan, että sitten kun olen julkaissut kolmannen kirjan, voisi olla oikea aika. Mukava tavoite sinänsä. Ensimmäinen kirja on ensimmäinen kirja, se on tavoite itsessään. Toisen jälkeen voisin vahvasti harkita kodin hankkimista. Siis sellaisen oman ja pysyvän. Kolmas olkoon sitten merkkinä sille, että olen valmis lemmikkeihin. Olenko sitten neljännen kirjan jälkeen valmis ihan oikeaan suhteeseen? Kunnolliseen aviolliseen mieheen, sellaisen pysyvään, ei vain Toyboyhin? Ehkä.

Kissat ovat silti suosikkejani juuri tällä hetkellä. Jotenkin niissä kiteytyy niin hienosti kaikki ylimielisen kakkiaisen ominaisuudet, mutta sillä sellaisella hirmu viehättävällä tavalla. Tässä hyvä esimerkki siitä.
 

Oivallus.

Minä olen ikävöinyt italiaan aivan hirvittävän paljon, melkein koko sen ajan, kun täällä olen ollut. Se on jotenkin omituista, koska siellä Suomessa oletin sen johtuvan vain siitä, että halusin niin kovasti pois kylmästä ja suomalaisista jutuista. Mietin, miten pari vuotta sitten Italiaan meno tuntui niin hirmu erilaiselta. Olin aivan onneni kukkuloilla jo heti siitä hetkestä lähtien, kun koneesta astuin italialaiselle maalle. Halusin pois Suomesta niin kovasti, että kun viimein toteutin haaveeni, se oli maailman täydellisintä. Tuossa ei sinänsä ole mitään omituista, mutta tätä minä en ymmärrä: Halusin ihan yhtä paljon pois Suomesta, ja ihan yhtä lailla toteutin tuon haaveeni tullessani tänne. Miksi en nyt kuitenkaan ole siellä onneni kukkuloilla?

Luulen löytäneeni siihen selityksen. Kun minä menin takaisin Italiaan pari vuotta sitten, minä nimenomaan palasin siihen maahan. Menin takaisin sinne minne olin ikävöinyt vuosia. Kun minä tulin tänne, minä vain tulin tänne, uppo-outoon maahan, täysin vieraan kaiken keskelle. Muistelin eilen ensimmäistä matkaani Italiaan. Se oli järkyttävän kamalaa. Minä inhosin kaikkea siellä, en voinut syödä mitään, ja kaikki tuntui väärältä. Vannoin, etten enää koskaan astu jalallani siihen kurjaan maahan. Ja vuoden päästä muutin Italiaan asumaan. Joten näin jälkikäteen ajateltuna, ei se aivan ruusuisesti alkanut italiarakkautenikaan. Ja täällä ei ole läheskään niin paha tilanne. Tuohon verrattuna täällä on suorastaan hyvä tilanne.

Kaikki sanovat, että kuukauden päästä tilanne muuttuu. Väsymys häviää itsestään, ja jotenkin sitä vain tottuu tähän irlantilaisuuteen. Tämä on kai jonkinlainen Irlannin testi. Saari testaa tarpojansa kestävyyden. Vain vahvat jäävät yli kuukaudeksi, vain sitkeät selviävät. No, minä en ole menossa mihinkään, joten sitä odotellessa.
   

Viiiiiiiikonloppu!

Voihan viikonloppu! Perjantaina kävin paikallisessa pubissa työkaverin kanssa. Hän asuu samassa kylässä ja kävelimme yhtä matkaa kotiin. Jostain syystä tutustuminen on helpompaa, jos voi istua auringon paisteessa terangilla ja nauttia hyvästä oluesta. Aikamoisen vaikuttavia tarinoita, mutta niin kai se menee. Kaikilla meillä on omat taustamme.

Lauantaina heräsin jotenkin häiriintyneen aikaisin ja aloitin hommat. Maalasin loput seinät kertaalleen ja sitten suihkun kautta ruokakauppaan, josta kodin kautta bussilla sinne mystiseen shoppailutaivaaseen. Tai helvettiin, riippuen siitä kumpaa joukkuetta kannatat. Itse koitin hoitaa ostamiset mahdollisimman nopeasti. Tiesin täsmälleen mitä tarvitsin ja melkein kaiken sen sain. Viikonloppu on täällä perheaikaa, joten arvatenkin siellä oli pari perhettä seuranani. Kaukana taivaasta siis.

Illalla kävin tutustumassa paikalliseen yöelämään, siis siihen samaan kylän ainoaan baariin. Sain tuoppini ja kävelin yhden pöydän ohi, jossa istui kaksi hyvin irlantilaisen näköistä miestä. Harvinaisuus näillä seuduilla. Toinen heistä pysäytti minut. Samaan aikaan lavalla esiintynyt artisti saattoi myös vaikuttaa asiaan, mutta en kuullut tai ymmärtänyt sanaakaan tuon miehen puheesta. Mies tapitti suoraan silmiin ja kysyi samoja asioita yhä uudestaan. Lopulta oli pakko kysyä, että  puhuuko hän englantia. Toinen kavereista näytti peukkua. Juu, puhuvat ihan oikeasti englantia. Sen toisen puheesta sain vähän enemmän selvää, kun esiintyjä lopetti, mutta tämän toisen mokellus jäi minulle yhä mysteeriksi. Ilmeisesti näytän kovasti joltain Steve nimiseltä pelaajalta. Laji oli ehä rugby.

Pääsin kotiin turvallisesti, sillä tämä hieman selkeämmin puhuva saattoi minut melkein ovelle saakka. Ja koska tiedän, että Nalle nukkuu aina ikkuna auki siinä alakerrassa, uskalsin ottaa tuon saattajan mukaani. Ehkä olen liian epäluuloinen. Italiassa menin pelottomasti miten sattuu ja missä vain. Jostain syystä minut on täällä peloteltu pilalle. Ehkä se johtuu siitä miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät. Kukaan ei edes katso silmiin, varsinkaan jos on kassalla tai baaritiskillä töissä. Tylyä ja kylmää ja välinpitämätöntä. Ehkä siitä syystä kuvittelen näiden ihmisten olevan pahempia, kuin lipevät italialaiset.

Olin aivan innoissani, koska sain niin hyvät kämppikset. Nalle esimerkiksi vaihtoi vessaan lampun (olen liian lyhyt) ja ruuvasi takkikoukun oveeni (olen liian voimaton). On hyvä asua suurien ihmisten kanssa juuri tällaisten tilanteiden vuoksi. Ja tuntuu oikeasti paljon turvallisemmalta. Mietin, että kävipä hyvä tuuri, että sain juuri nämä kämppikset, mutta ilmeisesti tämä talo on ollut ennen minua kovin hiljainen. Muusikko sanoi eilen, etteivät he juuri koskaan puhuneet mitään toisilleen, ja saattoi mennä päiviä etteivät nähneet. Mutta nyt, melkein aina jos menen keittiöön, niin joku tulee sinne myös juttelemaan, ja kohta toinenkin. Se on mukavaa. 

Nyt kun ensimmäinen oikea baariviikonloppu on selvitty hengissä läpi, niin voi hyvillä mielin rauhoittua ja harjoitella arkielämää. Aloittaa opiskelu oikein kunnolla ja nauttia vapaa-ajasta. Ostin eilen lukulampun, joten nyt voin lukea iltaisin sängyssä - jos siis joskus luulen jaksavani pysyä valveilla vielä siinä vaiheessa, kun pimeä tulee. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä asioita, joita ei tajua arvostaa ennen kuin niitä ei ole. Pöytälamppu ikkunalaudalla, sängyn vieressä. Yölamppu, miten mahtava keksintö! Harmi vain, ettei minulla ole luettavaa. 

Täällä on nyt vuoden paras aika. Syyskuu on ilmeisesti Irlannissa se vuoden paras kuukausi. Aurinko paistaa kuumasti ja ihmiset kulkevat kesävaatteissa. Täällä on lähes hellelukemat, sellainen hyvä suomen kesä. Jos syksyn pimeys ja koleus nyt ahdistaa Suomessa, niin tämä on ehdottomasti se paikka missä pitää silloin olla. Ihan vinkiksi. Kunpa olisin tajunnut tämän aikaisemmin. Tämä olisi nyt hyvä paikka Toyboylle, sitä kun raastaa aina Suomen syksy. Mutta jälkiviisaana on turha neuvoa. En tiennyt sitä, joten Toyboy synkkäilee Suomessa ja minä ikävöin Irlannissa. Sellaista se elämä on.
 

Arki.

Olen alkanut kotiutua tänne Irlantiin. Ensimmäinen viikko oli pelkkää hämmennystä. Toinen viikko lähinnä kauhua ja ahdistusta. Joten kolmas viikko tulee olemaan jo huomattavasti parempi. Sen täytyy olla niin.

Tilasin huonekaluja. Pyötä, tuoli ja jalkalamppu. Olen optimisti ja uskon, että ne mahtuvat komerooni. (Viittaan tällä huoneeni kokoon, en aio laittaa niitä mihinkään varastoon.) Olen myös ostanut asioita, jotka saattavat auttaa siihen, että täällä voisi joskus viihtyä. Pyyhkeitä. Purnukoita. Paljon kynttilöitä. Kaikkea sellaista. Olen myös takavarikoinut erinäisiä asioita, joita löydän täältä asunnosta. Ne eivät ole kenenkään, joten ne voivat ihan hyvin olla minun. Ainakin vähän aikaa. Olen myös maalannut seinät valkoiseksi. Jos ei muuta, niin ainakin näyttää puhtaalta. Pää on kyllä ihan sekaisin näistä maalihöyryistä, mutta mikä on uutta? Tätähän minä teen aina. Aion ostaa myös jotain erikoista tapettia rullan, ja laittaa muutaman raidan huoneeseen. Hyvä siitä tulee.

Tällä hetkellä fiilikset on aika sekavat. Maalaaminen on kivaa. Lämmin aurinkoinen keli on kivaa. Tieto siitä, että komerosta tulee koti ihan pian, on myös kivaa. Sain paikallisen henkilötunnuksen, joten saan avata pankkitilin, ja se helpottaa elämää myös. Alan saada palkkaa joka viikko, sillä meillä on tilipäivä joka perjantai. Arki alkaa muodostua. Tosin kauhukseni sain kuulla, että se tuleva arki on kovin aikaista. Menen joka päivä töihin kuuteen. Se tarkoittaa herätystä heti neljän jälkeen. Mutta se myös tarkoittaa aina vapaata viikonloppua! Ja se on kivaa, sillä voin alkaa kirjoittaa. Siis heti kun saan pöydän ja maalausurakan loppuun. Jota menen nyt jatkamaan.

Hyvää viikonloppua!
 

Kulttuureita.

Kun muutin Irlantiin ja kuulin, että asun ja tulen tekemään töitä monikulttuurisessa ympäristössä, olin aivan innoissani. Olen jo nyt tavannut ihmisiä Ruotsista, Tanskasta, Norjasta, Virosta, Ranskasta, Italiasta, Puolasta, Skotlannista, Suomesta ja tietysti Irlannista. En tiedä mistä kaikki tummaihoiset ovat alunperin kotoisin, mutta heidän lapset ovat ilmeisesti syntyneet täällä ja siksi myös irlantilaisia.

Työt alkavat ihan pian. Koulutus on ollut vähintäänkin omituista aikaa. Mutta se on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin myös näihin suomalaisiin. Täällä tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki ovat omiensa seurassa. Tunnen itseni melkein maanpetturiksi, sillä hengailen ruotsalaisten ja tanskalaisten kanssa. Mutta nämä suomalaiset ovat suomalaisia myös täällä Irlannissa. Kukaan ei sano mitään ellet erityisesti mene ja kysy. Olen päättänyt antaa heille aikaa. Ja koska yksi samassa koulutuksessa oleva poika on aivan älyttömän hauska, vietän mieluummin aikaa hänen ruotsalaisessa seuraan. Olen silti päättänyt, että (ehkä hitaasti, mutta varmasti) yksi kerrallaan aion murtaa suomalaisten muurin ja tutustua kaikkiin.

Huomasin, että talon ruokala on mahdollisuuksien maa. Vaikka pääasiassa jokainen noudattaa sielläkin omaa maakoodiaan, olen myös onnistunut löytämään yksin istuavia tyyppejä. Viime viikolla menin vain istumaan erästä miestä vastapäätä. Hitaasti keskustelu aukesi. Kävi ilmi, että tämä kaveri oli ollut töissä talossa jo yli 17 vuotta ja nähnyt mielettömän paljon muutoksia. Hän oli myös aika hyvin jyvällä siitä miten talossa kannattaa toimia, ja antoi minulle hyviä sisäpiirin vinkkejä. Sain myös loistavia ohjeita esiintymiseen, sillä hän pitää paljon esitelmiä ja puhuu usein yleisölle. Esiintymiskammoiselle minulle nuo ohjeet tulivat kyllä tarpeen. Lopuksi hän vilautti kaulassaan olevaa nimikylttiään ja sanoi, että jos minulle ikinä tulee jotain kysyttävää, niin hänelle voi soittaa. Etsin kaverin myöhemmin talon tiedoista ja kappas - hän on sen porukan iso pomo, joka vastaa kaikesta Irlannin ja Englannin rahaliikenteestä. Ei huono lounas ollenkaan.

Meillä on käytössä myös biljardipöytä, jonka luona ranskalaiset viettävät kaikki taukonsa. Jonain päivänä menen itsekin pelaamaan. Toistaiseksi olen vasta nojaillut seinään ja katsonut heidän pelaamista. Ei viitsi nolata itseään heti kättelyssä. Jotenkin niin hienoa, kun voin salakuunnella ihmisiä. Italialaiset eivät taatusti tiedä, että ymmärrän suurimman osan heidän keskusteluistaan. Ruotsalaiset vaihtavat kohteliaisuussyistä lontoolle kun tulen, vaikka ymmärrän kyllä vähän sitä heidän kotimaistakin. Ja paikalliset puhuvat tietysti englantia, jota ymmärrän melko hyvin aksentista huolimatta. Kaikki kuitenkin kuvittelevat, etten ymmärrä mitään.
 
Tapasin yksi aamu koulutukseen mennessäni bussipysäkillä pienen lettipäisen tytön. Hän kertoi menevänsä ensimmäistä kertaa koulubussiin yksin. Kerroin muuttaneeni vasta tänne gettoon (käytin eri sanaa) ja että olen itsekin vasta opettelemassa näitä bussireittejä. Olin juuri juossut sille pysäkille jolle mennään, jos ei ehdi sille oikealle lähimmälle pysäkille. Siltä vielä ehtii kyytiin, koska bussi kiertää pienen lenkin. "Welcome to Tyrrelstown." Hämmennyin, kun tajusin, että tuo pieni musta tyttö oli ensimmäinen, joka toivotti minut tervetulleeksi tänne. Se tuntui oikeasti aika hienolta. Näin saman tytön myöhemmin samalla pysäkillä. Itse olin jo bussissa, koska osasin mennä ajoissa oikealle pysäkille. Hän vilkutti minulle iloisesti.

Mietin, että ei tämä niin kovin paha paikka voikaan olla.
   

Vuoristorata.

Rakastan vauhtia. Ja kaikkia hurjia huvipuistolaitteita. Pelokas pehmis sisälläni on villi ja hurja huimapää, jos kyseessä on mikä tahansa härveli. Olin sellainen jo lapsena. Mutta nämä aikuisena tulevat vuoristoradat eivät ole niinkään minun mieleen.

Viime päivät ovat olleen vähintäänkin hämmentäviä. Toyboy täytti pääni täysin turhilla
ajatuksilla. Sai minut miettimään vaihtoehtoja. Sai minut haluamaan muuta. Olen ollut täällä viikon, ja nyt jo joudun pohtimaan haluanko edes jäädä tänne. Ruotsalainen kurssikaveri luovutti perjantaina. Yhtäkkiä hän vain lähti, eikä koskaan tullut takaisin. Ihmettilin sitä koko päivän. Vaan en ihmettele enää.

Tilanne minun kohdalla on kuitenkin toinen. En missään nimessä ole luovuttamassa. Minä en ole lähdössä pois täältä, en kenenkään vuoksi, en edes sen itsessäni elävän pelkurin. Jos tänne asti on tullut kirjoittamaan kirjaa, niin en kyllä varmana mene mihinkään ennen kuin kirja on kirjoitettu. Tai ainakin aloitettu. Sen verran jääräpää minä olen. En tee enää yhtään huonoa päätöstä toisen ihmisen vuoksi. Yritän välttää tekemästä niitä ihan itsenikin takia.

Mutta olen katsellut maailman nyt aika tummansinisten lasien läpi. (Ja ne eivät ole aurinkolasit, sellaisille ei täällä juuri ole käyttöä.) Irlanti iski nyrkillä päin näköä. Tarvitsen nyt vähän aikaa sopeutua. En ollut ollenkaan valmis tähän kaikkeen. Että paikalliset alkuasukkaat ovat vaarallisia, ryöstelevät ja kulkevat hevosillaan liikenteen seassa, ja että siksi on vaarallista kävellä töihin yksin. Että bussini keskustaan kulkee alueen läpi, jonka nimi on "älä vain nouse bussista ulos, vaikka se hajoaisi". Tai että ylipäätään iltaisin ei kannata kulkea bussilla lainkaan, mutta jos on ihan pakko, niin pitää pysyä alakerrassa.

Istuin päivällä bussissa ja kirjoitin muistikirjaani. Leikittelin ajatuksilla ja koetin saada selvyyttä siitä mitä haluan. Olin juuri kirjoittanut lauseen: " Haluanko minä todella olla täällä?" kun edessäni istuva siistin näköinen poika oksensi lattialle. Aivan tyynesti kaveri vain poistuu autosta seuraavalla pysäkillä. Ja tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Nistit eivät näytä nisteiltä täällä.

Kaiken tämän lisäksi kuulin, että vaikka itse iloitsin kotilähiön monikulttuurisuudesta, muut ihan selvästi eivät tee niin. Puolalaiset ja musta ovat löytäneet erimielisyyksiä ja puukottavat toisiaan. Suurkaupungin riemuja. Tai oman lähiöni. Olen hämmentynyt.

Mutta minä tulin tänne kirjoittamaan kirjaa. Ainakaan ei puutu materiaalia.
 

Hauskaa.

Nyt kun olen päässyt tämän lainailun maailmaan, niin lainaan ilmeisesti ihan aitoja tilanteita asiakaspalvelusta. Minua nauratti kovasti.

Asiakas: Yritän kirjoittaa ensimmäisen mailini ja olen kirjoittanut kirjaimen a mutta miten saan siihen sen pienen ympyrän ympärille?

IT-tuki: Onko kursori vielä siinä?

Asiakas: Ei olen täällä yksin.

Ja seuraava asiakas ei pääsyt tunnuksilla sisään.

IT-tuki: Oletko varma että kokeilit oikeaa tunnussanaa?

Asiakas: Kyllä, näin kun työkaverini kirjoitti sen.

IT-tuki: Voitko kertoa minulle mikä tuo tunnussana on?

Asiakas: Se oli viisi pientä tähteä.

Asiakas Hewlett Packard-tukeen: Laserprintterini on rikki.

IT-tuki: Minkä mallinen se on?

Asiakas: Se on Hewlett Packard.

IT-tuki: Joo sen tajuan, onko se musta-valkoinen?

Asiakas: Ei, se on beige.

Asiakas Tele2:n tukeen: Olen ostanut internetin ja tarvitsen apua.

IT-tuki: Ok, miten pitkälle olet päässyt asentamisessa?

Asiakas: Olen avannut internet-laatikon.

IT-tuki: Ok, oletko kytkenyt kaikki johdot ja käynnistänyt tietokoneen?

Asiakas: Käynnistänyt tietokoneen? Ei minulla ole tietokonetta. Olen ostanut internetin.

Asiakas: Tietokoneeni jumiutuu koko ajan.

IT-tuki: Onko sinulla monta ikkunaa auki?

Asiakas: Ei ole, mutta oveni on hieman raollaan.

Nämä jutut myös lohduttivat minua hieman. Kun ottaa huomioon mitä työtä tulen tekemään tässä ihan lähituleivaisuudessa, niin on kiva huomata, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät näistä asioista vielä vähemmän kuin minä.

   

Sunnuntai.

Selvisin ensimmäisestä viikostani Irlannissa. Tiedän sen varmaksi, sillä tänään on sunnuntai ja olen selvä. Tuntuu, että olen juossut 10 päivää putkeen, joten tämä viikonloppu oli erityisen ansaittu. 

Eilen kävin ostoskeskuksessa. Ja kun nyt sanon ostoskeskuksessa, tarkoitan sellaista jättimäistä aluetta, joka on täynnä kauppoja. Yksi aivan jättimäinen rakennus, täynnä erilaisia liikkeitä, jota ympäröi pienempiä suuria rakennuksia, jotka kaikki ovat siellä pelkästään ostamista varten. Kokonaisen kylän kokoinen alue kauppoja, jonne siis mennään autolla viettämään päivää ja käyttämään paljon rahaa. Se oli enemmänkin ostamisen keskus. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Alakerran Nallekarhun opasti ja näytti reitin, ja hyvä niin, sillä yksin olisin ollut aivan solmussa ja eksynyt. En ole koskaan ennen tullut kotiin taksilla kauppareissulta. Mutta jos ostaa niin paljon, se on huomattavasti viisaampi vaihtoehto kuin ruuhkabussi. Minua yllätti kuitenkin eniten se, että minä itse ostin vain vähän asioita. Tossut, sen töpseliasian, jonka avulla suomalainen töpseli käy irlantilaiseen seinään, kynttilöitä, bussikortin ja käsirasvan. Kaikki olivat ostoslistassa, ja jätin herätteet tällä kertaa. Ja siitä syystä olen hyvin ylpeä itsestäni. 

Päivällä tuli tosi kodikas olo, kun käveltiin kämppiksen kanssa jossain kauppojen välillä ja tyyppi vahingossa alkoi puhua minulle tanskaksi. Ihan en vielä ymmärtänyt, mutta kivalta kuulosti silti. Nallekarhu on myös koitunut minun turmioksi. Olen lihonnut jo viikossa useita kiloja. Osittain koska en ole liikkunyt yhtään (paitsi bussilla), osittain koska olen syönyt ihan mitä sattuu, ja osittain, koska Nalle saa minut ylipuhuttua tilaamaan pizzaa ja ties mitä aivan liian usein. Voi minua selkärangatonta pullukkaa. Mutta annoin armoa kuukauden. Sen verran kestää kotiutua tänne ja saada arkiset asiat rullaamaan. Sitten alkaa kova kuri. Vaikka toisaalta... Pitää olla pikkusen pläski, pläski!

Tänään ohjelmassa on vielä seinän maalaamista. Jos huvittaa. Sunnuntaina pitää olla rento. Olin reipas tyttö ja join koko punaviinipullon eilen illalla, joten nyt minulla on hirmu hieno kynttiläpullo. Se sopii tosi hienosti tuleviin valkoisiin seiniin. Tämä huone on varmaankin koko Irlannin ainoa valkoinen huone, sen verran ihmeissään kaikki ovat olleet värivalinnastani. Tuntui omalta, eikä minun tarvinnut sitä edes miettiä. Täällä on kaikki niin värikästä. Naapuritkin. Antakaa minun olla väritön. Tai ainakin valkoinen. (Ja sanon tuon siinä epärasistimaisessa merkityksessä.)

   

Viikonloppu.

Nyt se sitten tapahtui. Kun matkustin bussilla eilen, niin näin ikkunasta jäniksen. Siellä se syödä mutusti heinää puun juurella ja näytti erityisen epäilyttävältä. Kämppis ei valehdellut.

Kävin tekemässä jonkinlaisen kokeen. Sillä testattiin olenko oppinut mitään tämän viikon aikana. Jos pääsen läpi, koulutus jatkuu. Jos en pääse läpi, koulutus jatkuu, mutta käyn tekemässä kokeen uudelleen vähän myöhemmin. Jotenkin en näe tässä minkäänlaista ongelmaa. Viikko oli tosi raskas, varmaankin koska se alkoi jo edellisenä keskiviikkona. En ole tehnyt mitään muuta kuin juossut hoitamassa asioita, muuttanut ja järjestellyt, matkustanut ja yrittänyt oppia uutta niin paljon kuin aivot vain ottavat vastaan. (Se ei enää loppuviikosta ole ollut kovin paljon.)

Tänään meillä on Dublinissa jenkkifutismatsi. Se tulee myös telkkarista. Minulla ei ole sellaista, joten katson pelin suorana netistä. Olen myös varannut pullon punaviiniä illaksi. Kävin ostamassa sellaisen hienon pullon, joka sopii sisustukseen, koska tämän illan jälkeen siitä tulee kynttiläpullo. Päätin tämän jo Suomessa. Että jos ei muuta, niin ostan pullon punkkua ja valkoisia kynttilöitä. Teen tästä huoneesta omannäköisen. Vuokramies toi eilen pöntön maalia ja paketin kaikenlaisia teloja ja siveltimiä. Aloitin maalausurakkaa jo eilen, mutta vain vähän. Olin niin väsynyt, etten jaksanut edes maalata. Se on jo tosi väsynyt ilona, sillä maalaaminen tulee kirjoittamisen jälkeen tällä listalla. Jos ei jaksa kirjoittaa, niin silti saattaa hyvinkin jaksaa vielä maalata.

Olen nyt kieltäytynyt sekä bileistä että illanvietosta. Vetosin väsymykseen ja vaikeisiin kulkuyhteyksiin. Se oli kyllä totta, mutta eihän tuntemattomien bileet ole välttämättä se mun juttu muutenkaan. Ruotsainen kurssikaveri ei oikein vakuuttunut, ja piti minulle esitelmän siitä, miten nykyaikana meillä on sellaisia erikoisia pyörillä liikkuvia suuria esineitä, joita kutsutaan busseiksi... Lupasin mennä seuraavana viikonloppuna. Mutta onneksi siihen on vielä viikko aikaa.

Tänään me mennään alakerran Nallen kanssa ostoksille. Naapurikylässä on joku jättimäinen ostoskeskus, josta löytää ihan kaiken. Olen jo tehnyt ostoslistan. Nyt menen kokeilemaan josko vesi olisi jo lämmennyt, että pääsen suihkuun. Hyvää viikonloppua!