Iltavuoro iltavuoron perään.

Työporukan epävirallinen virkistyspäivä oli lauantaina. Itse olin iltavuorossa, mutta töiden jälkeen kävin silti morjestamassa humaltuneita työkavereita. Pätkä järjesti etkot, mitkä olivat jotenkin levinneet naapuriin saakka. Kaikki olivat hyvin tuubassa ja selvälle minulle se ei ollut kaunista katsottavaa. Katsoin silti. En voinut juoda edes vettä, sillä aamulla odotti tutkimuksen mittaukset. Mutta yläkerran koiria piti silti mennä katsomaan, koska ne olivat kuulemma niin ihania.

Yritin kyllä livistää kotiin, mutta naapurin Pekka yllätti minut rappukäytävässä. Koirat oli siis nähtävä. Minä en välttämättä ihan kamalasti pidä isoista koirista, mutta suostuin tähän siitäkin huolimatta. Pieni koira osasi rökhiä ja juoksi paikasta toiseen, hyppi ja pomppi ja oli selvästi pentu. Iso koira muistutti ulkoisesti petoa, sillä oli jättimäinen suu ja raskaat lihakset. En muista kummankaan merkkiä.
Minulle on joskus sanottu, että koira kokee ihmisen vähemmän uhkaavana, jos menee sen tasolle. En halunnut uhkailla tuota otusta, joten menin kyykkyyn sitä tervehtimään, vaikka olin varma, että koko pääni olisi mahtunut sen suuhun. Peliliike oli oikea, sillä koira piti minusta heti ja käänsi selän. (Olen kuullut, että se on koirakielellä hyväksymisen merkki.) Yhtäkkiä koira työnsi kyykkivän minut takapuolellaan nurin lattialle ja istui päälleni. Siis mitä juuri tapahtui?! Siinä minä istuin ventovieraan eteisen lattialla jättiläiskoira sylissä. Koira oli painava, minä en olisi mitenkään sitä jaksanut nostaa ylös. Koira oli vanha, eikä oikein itse jaksanut nousta ylös. Pekka ja Pätkä nauroivat kuollakseen. Yhteisvoimin saatin koira kammettua pois päältäni.

Kaikesta päätellen työporukan ilta oli onnistunut. Itse livahdin kotiin nukkumaan siinä vaiheessa, kun lössi siirtyi baariin. Rinsessa sai rinssinsä, Uulis-Buulis ei oksentanut kenenkään luokse ja minä itse heräsi reippaana tutkimuksiin tunnin liian aikaisin. Onnistujat ry.
 

Rakkausoksan jälleenrakennus.

Jostain koneen kätköistä löytyi taas tällainen sanoma:

Elämäsi parhaimpia päiviä eivät ole menestyksen päivät, vaan pikemminkin ne, jolloin masennuksen ja epätoivon hetkellä päätät kääriä hihasi ja nousta vastaamaan elämän haasteisiin ja olet varma, että ponnistelusi tuovat sinulle paremman huomisen.

Lähde jäi taas epäselväksi, mutta ehkä se ei haittaa. Tuo on silti hyvin sanottu. Ei kovin ajankohtainen minulle, mutta silti - been there.

Minä nukuin tosi hyvin. Ensin nukuin iltapäivästä iltaan ja sitten heti kohta lisää aamuun asti. Univelat on niin maksettu! Heräsin reippaana seitsemältä ja jatkoin kirjan lukemista. Tutkiskelin arkityyppejä ja koitin löytää joukosta omani. Yksi oli melko lailla helppo tunnistaa, nimittäin Etsijä. Sehän lukee minulla jo tuossa blogin sivupalkissa - olen jo vuosi sitten kuvannut itseäni niin. Yksi toimintaani vaikuttava piilohahmo on ehdottomasti löytynyt. No, tämä ei niin piilossa edes ollut.

Viritin seinälle uuden oksan. Se tarttui tuolta Harjun kupeesta yksi päivä, kun yritin karistaa unettomuutta kiipeilemällä kotiin vähän eri reittejä. Maalasin sen mustaksi. Oli tarkoitus laittaa siihen jotain, mutta en millään keksi, että mitä se jokin voisi olla. Oksa kyllä näyttää hienolta ihan omana itsenään. Sen vieressä on minikokoinen taulu, jossa lukee 'The best things in life are free'. Ehkä se saa jäädä oksaksi.

Sain joku aika sitten Rakkausoksan takaisin, se oli kesän äidillä hoidossa mökin seinällä. Löysin sille jo aikaisemmin hienon paikan sängyn päältä (siis yläpuolelta, katon rajasta) ja tänään sitten huolsin sen. Italaissa opittu tapa toimi taas - jos on jotain vialla, niin peitä se maalilla. Oksa on siis maalattu uudestaan ja hohtaa nyt tahrattomana valkoisuuttaan. Ensi viikolla viritän siihen talvivalot.

Oksan takana oleva uusi seinä on kyllä edelleen ilman täydellistä tapettia. Ei hyvä. Ja se surkean kohtalon saanut kurtisaanitapetti pilkottaa yhä tuolta reunasta. Pitäisi repiä pois. Toisaalta olisi kiva vain maalata seinä. Nythän se on tasainen ja sen voisi ihan hyvin jättää maalatuksi. Sitten pitäisi kyllä maalata kaikki muutkin seinät, sillä ne ovat tummuneet... Tässä selvästi tarjotaan taas oivallista tilaisuutta haukata liian iso pala. Jospa nyt vain keskityn viikkosiivoukseen ja Verikostojuhliin ja arkkityyppeihin ja jätän tuollaiset mullistukset vaikka keväällä. (Not gonna happen.)

Hyvää viikonloppua! Minulla se alkaa vasta maanantaina klo 23, arvatenkin Mällissä. Saa liittyä seuraan.
 

Ystävä ja suunta.

Tuli mieleen se mainos, jonka näin vuosia sitten kävelykadulla. Sellainen kampanjajuttu. Siinä luki jotenkin näin:

"Kun ystäväni kuuli syövästä, hän itki hysteerisesti. Sain lohduttaa häntä tunteja, vaikka minä olin se, joka sairastui."

En tiedä miksi tuo mainos pysäytti silloin niin voimakkaasti, mutta tiedän miksi se tuli mieleen nyt. Ystäväni löysi pienen harmittoman kyhmyn rinnastaan. Hän meni tutkimuksiin ja kyhmyjä löytyi lisää. Kun hän soitti ja kertoi minulle tästä, ensimmäinen asia, minkä suustani sain ulos oli itkun sekainen "Älä kuole!" Sitten hän sai lohduttaa minua. Ja silti itkin tunnin.

Ystäväni on tietysti ihan kunnossa. Tuollaiset tutkimukset tehdään varmuuden vuoksi. Mutta jotenkin tuo oli liikaa minun senhetkiselle yliherkälle mielentilalle. Joskus kyllä toivon, että olisin kuten se kylmä ja työkaverini. (Mutta sitten heti perään perun sen, sillä tällä tavalla vahvasti tunteminen on pelkästään lahja.)

Heräsin taas viime yönä ja päätin lukea kirjaa. Edes jotain, että uni tulisi. Sielun Sopimus oli jäänyt kesken kesällä, jatkoin sitä. Ja voi elämä sentään, minkälainen fiilis siitä kirjasta tuli! Tunsin sellaisen tajuamisen aallon. Jotenkin kaikki palaset loksahtivat kohdalleen pikakelauksella, ymmärsin kaiken elämässäni olevan. Sellaisiakin asioita, jotka ovat vaivanneet vuosia. Nyt kaikki vain kävi järkeen. Yhtäkkiä tajusin asioita itsestäni, elämästäni ja tulevaisuudesta. Tiesin täsmälleen mitä haluan tehdä ja miksi minun täytyy siihen suuntaa mennä. Pulssi hakkasi kovaa ja tunsin koko universumin läsnäolon. Huikea fiilis! Varmaankin saamani reikiviritys vahvisti tällaista ymmärtämisen myräkkää.
Olen valaistunut.

Kyhmyinen ystäväni voi hyvin. Ne olivat hyvälaatuisia patteja, joille ei edes tarvitse tehdä mitään. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin ja voin poistaa Universumilaatikosta sen toivelapun, jossa halusin hänelle terveyttä. Sain sen.
 

Kysymys.

Hei, mitä fiiliksiä tämä herättää? 

   

Takkutukka.

Minulla on yleensä päässä yksi iso takku. Sellainen tulee, kun laittaa hiukset kiinni sipulille suihkun jälkeen ja avaa sen mytyn vasta sitten, kun on seuraavan kerran menossa suihkuun. Se ei välttämättä tapahdu päivittäin. Viime lauantaina (vähän ennen baariin menoa) Emma katsoi kauhistuneena joka suuntaan sojottavaa hiuspehkoani, kun avasin hiuslenkin, ja kysyi:
"Miten sä ajattelit laittaa sen...?"
Tuota, minä ajattelin hattua. Siirsin takun alemmas, asetin upean hatun päähäni ja avot! Baarikelpoisuus syntyi hetkessä.

Kuulen aika usein siitä, miten olisi kiva kokeilla laittaa minun hiukset. Ja että miltähän minä näyttäisin jos minulla olisi nätti kampaus. Olenko mahdollisesti koskaan kokeillut suoristusrautaa... Vihjailua? Ei tietenkään, vaan ihan suoraan sanottua faktaa. Mutta minä nyt en vain ole sellainen kihartajatyyppi. Rastat oli helpot. Ja siili. Ja pipot. Osaisikohan Joulupukki rakentaa suoristusraudan? Sillä kuulemma kiharretaan hiuksia. (Aivan järjetön yhtälö taas.) Suoristusraudasta voisi olla apua tähän takkuun. Rastat haluaisin, mutta sellaiset huutavat huumeiden käytöstä, vaikka ei polttaisi edes tupakkaa. En halua antaa sellaista viestiä itsestäni.

Olen nyt tehnyt paljon sellaisia vuoroja, että koti/työmatkalla on pimeää. Se on hyvä asia ihan jo senkin takia, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota takkuuni. Minä sen sijaan olen kiinnittänyt huomiota matkan varrella oleviin valoihin.

Joen yli menevän sillan kupeessa kasvaa vänkkärä puu, mihin tulee valoa puun juurelta. Se näyttää valtavalta ja pelottavalta ja upealta. Ei melkein puulta ollenkaan. Itse silta on valaistu, minkä lisäksi sen kaiteet ovat värikkäillä matonkuteilla koristeltu ja asfaltti maalattu täyteen kuvia. Kaiteessa olevat valot saavat koko sillan näyttämään mukavalta.
Joonan ja Sanin naapuritalon edessä oleva puu on kasvanut katulampun ympärille. Näyttää, kuin valo tulisi nyt sieltä jostain oksien sisältä. Yliopistonkadulla taas on ihan hirmu hienot katulamput. Ne ovat olleet siinä varmasti jo muutaman vuoden, mutta nyt vasta niihin kiinnitin huomiota. Sellaiset kodikkaan oloiset.
Tähän aikaan vuodesta näkee myös hyvin ihmisten sisälle. Kestää aina tovin ennen kuin kansa muistaa, että ulkona on taas pimeää ja sisältä näkyy hyvin ulos, ellei vedä verhoja ikkunan eteen. Aika moni ei vielä vedä. Ei minussa sen kummemmin ole tirkistelijää, mutta on ihana katsoa miten ihmiset sisustavat kotinsa. Se on sellainen syksyinen harrastus.
Koko matkan kuitenkin kruunaa kivipeikot tuossa ihan minun lähellä. Ensimmäinen kerta ikinä, kun jäin aivan haltioituneena tuijottamaan lasten leikkipuistoa. Mutta siellä niitä on puiden seassa, kummallisia kiviukkeleita, jotka valaistuna pojottavat.

Sinä päivänä, kun näitä valoja ensimmäisen kerran bongailin, oli upea täysikuu ja se valaisi koko kaiken. Aivan mahtava näky. Kuulla on kasvot ja olen nähnyt ne lapsesta asti. Olen miettinyt planeettoja ja muuta avaruudellista taas muutamana päivänä ja kyllä se vain mieltä rauhoittaa. On terapeuttista tajuta, että millään ei oikeastaan ole mitään väliä, koska olen aikalailla sivuosassa tässä universumin näytelmässä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa minun murheet ovat häviävän pieniä.
   

Maakuntakierros.

Eilinen työpäivä oli vähän toisenlainen. Se oli kyllä erittäin tärkeä, kolmestakin syystä. Ensinnäkin, teimme pienellä työporukalla (alkoholittoman) maakuntakierroksen taksilla. Luulen, että kovin moni ei ole moista tehnyt. Sain vastauksia moniin askarruttaviin paikkoihin. Toiseksi, sain pomolta palautetta, että minun pitäisi ymmärtää tärkeyteni täällä työpaikalla. Ja sitten kolmanneksi, illalla yksi työkaveri todisti pomon olevan täysin oikeassa.

Vähintään yhden kerran illassa joku soittaa kyytiä rentukan puomille tai postin kongiin. Olen aina miettinyt, että mitä nuo paikat tarkoittavat. Ne löytyvät meidän koneelta juuri noilla sanoilla, joten oletin paikkojen olevan jollain tavalla erikoiset. Moni muukin paikka on mietityttänyt, vaikka paikallinen olenkin. Kuten talo 4/5 keskussairaalassa. Tai 4-5 tai neljäviisi. Siitä kuulee monta eri versiota. Joka tapauksessa, nyt tiedän paljon enemmän.

Rentukan puomi on ilmeisesti mielikuvitusportti. Sitä ei ole. Ihmiset vain ovat aina tilanneet auton siihen samaan paikkaan sanomalla tuolla tavalla. Ei ole mitään puomia, mutta he vain tietävät mihin tulla. Hämmentävää.
Postin kongia ei myöskään ole. Ei kongia, eikä sitä postia. Siitä huolimatta ihmiset tilaavat kyydin postin kongiin ja osaavat aina tulla oikealle parkkipaikalle. En ymmärrä.
Keskussairaalan mystinen talo sen sijaan on oikeasti olemassa. Se on lisärakennus talon 4 ja talon 5 välissä. Insinöörimäisesti se on saanut numerokseen 45. Tämän minä käsitän. Se on tavallaan ihan loogista.
Moni muukin juttu selvisi. Kummalliset baarit ja osoitteet saivat konkreettisen maisemanäkymän päässäni. Retki oli hyödyllinen koulutusmatka. Osaan taas tehdä työni vähän paremmin.

Minun pomo oikeasti sanoi, että minun pitäisi ymmärtää miten paljon minä rikastutan meidän työpaikkaamme olemalla minä. Se oli hirmu mukavaa, sillä olen ollut aika tympääntynyt omista virheistäni. Olen kyllä koittanut keksiä ratkaisuja, millä työsta saisi miellyttävämpää. Kuten sanottu, virheitä ei voi poistaa ja asiakkaita ei voi muuttaa. Joten kehitin sen onnistumismittarin. Se on hyvä asia ja sitä nyt testataan käytännössä. Se voi auttaa minunlaisia herkkiksiä tosi paljon, meitä on muutama. Jos se auttaa yhtäkin, niin ollaan plussan puolella.

Tietysti meillä on myös näitä kylmiä tyyppejä, joita ei mikään hetkauta, joten he eivät mittareita tarvitse. Tässä työssä he ovat vahvoilla. Yksi teki eilen selväksi, että on hölmöä tuntea näin voimakkaasti asioita. Sain kuulla, että en ole ymmärtänyt työtäni, enkä lukemiani kirjoja, jos annan haukkujen vaikuttaa mieleeni. En ole tarpeeksi teflon. Ja kaikki tämä vain, koska olen lukinnut itseni siihen muottiin, etten voi muuttua.

Juu, niinhän sen tietysti täytyy olla.
Tai sitten olen vain oppinut virheistäni.
 

Tutkimus.

Nöyryyttävä ensikosketus varsinaiseen tutkimukseen on nyt saatu. Virallisesti olen siis koekappaleena tutkimuksessa nimeltä:

Hermolihasjärjestelmän, hengitys- ja verenkiertoelimistön, endokriinisten muuttujien ja terveydellisten tekijöiden adaptaatiot yhdistettyyn voima- ja kestävyysharjoitteluun: voima ja kestävyysharjoituksen suoritusjärjestys.

Selkeää yliopistokieltä. Olen lukenut sen monta kertaa, enkä vieläkään tiedä, mitä siinä sanotaan. Tulee vain mieleen se puppulausegeneraattori.

Jostain syystä kuvittelin, että kestävyyttä mitataan ajallisesti. Katsomalla siis, että kuinka pitkään kestät. Olin varannut aikaa runsaasti, mutta sitä ei todellakaan tarvittu. Kun sain mittarin rintaan ja sukellusnaamarin päähän, alkoi polkeminen. Se oli ihan helppoa aluksi. Vastusta lisättiin tasaisin väliajoin. Oikean käden sormella osoitin seinän taulukosta miten rankkaa se homma oli ja vasemman käden sormesta otettiin verinäytteitä. Nyt sormenpää on täynnä punaisia pisteitä, koska minun iho päätti tukkia aina sen edellisen kolon, eikä suostunut antamaan uutta näytettä.
Sitten ihan yhtäkkiä se homma kävikin tosi raskaaksi. Voi perse. Minun kuntoni on naurettavan huono. Olisin varmasti jaksanut polkea pidempääkin, en ollut lähelläkään pökertymistä, mutta jalat eivät yksinkertaisesti polkeneet tarpeeksi nopeasti. Se yksi numero siinä laitteessa kun ei saanut mennä alle 70. Jaloista vain loppui voima ja oli pakko luovuttaa. Säälittävää. Kestävyys kaatui lihaksen puutteeseen. (Amatööritulkinta tilanteesta.) No jos ei muuta, niin ainakin minulla oli hienot urheiluvaatteet päällä.

Luulin myös, että urheilu väsyttää. Ehkä tarvitsee olla urheilija, että osaa väsyä rasituksesta. Minä olen mennyt jo kolmesti nukkumaan tänä yönä. Ensin pyörin tunnin ja annoin periksi. Sitten maalasin keittiössä oksaa ja kehyksiä ja muita juttuja. Alkoi väsyttää, joten menin nukkumaan. Pyörin sängyssä tunnin ja annoin periksi. Sitten piirsin Verikostokuvaa ja luin yhden kirjan loppuun. Alkoi väsyttää, joten menin taas nukkumaan. Aikani sängyssä pyörittyäni tulin tähän koneelle kirjoittamaan. Miten tuo nukkuminen voi olla nykyään niin haastavaa? Ehkä vika on siinä, että nukun yksin? Viikonloppuna nukuin kyllä erityisen hyvin, kun oli ihana Nallekarhu vieressä.

Ja nalleista puheen ollen - minun lukioaikaisen ystävän pojasta on tullut kuuluisa, lue vaikka tästä. Aika hieno juttu! Ei siis se kuuluisuus, vaan se mistä huomio on tullut. Hyvä Otso!

Nyt menen taas yrittämään nukkumista.
   

Kummallisuuksia.

Kovasti on taas ollut töitä, mutta sain lauantai-illan vapaaksi. Emma tuli viettämään kauan odotettua viini-iltaa. Se kyllä muutettiin jo puhelimessa olut-illaksi, koska huomattiin, että molemmat juovat mieluummin Sandelsia. Kävipä hyvä tuuri! Suunniteltiin Vierikostojuhlaa, paranneltiin kirjaa, nautittiin herkkuja ja tietysti sitä Sankkua. Sitten hipsittiin Mälliin.

Minä en kuulemma saa enää käyttää tuota nimitystä. Ilmeisesti se kuulostaa kamalalta. Mutta oletko koskaan yrittänyt lausua O'Malley'siin puhuessasi nopeasti suomea ja ehkä pikkashen humaltuneena? Se on tosi vaikeaa. Siitä tuli aina "omälliin" eli Mälliin. Se on helppo sanoa. Okei, onhan se ruma sana. Mutta paikka on kaunis. Pitää keksiä uusi nimi suosikkikuppilalle, koska Pumpuli sanoi, ettei ikinä tule seuraani, jos pyydän mukaan Mälliin. Mitä se sitten voisi olla? Ehdotuksia?

Ilta oli tosi mukava, tavattiin pari vanhaa tuttua ja saatiin uusia tuttavuuksia siinä samalla. Nyt tiedän, mitä on Sangria. Tosin aamulla ja vielä illalla töissä toivoin, etten tietäisi. Löysin sen kivan pojan jolta sain flunssan ja virheistä oppineena en pussaillut yhtään. 

Eilinen työilta oli hämmentävä. Yksi kuski oli hengailemassa toimistolla (ja säikäytti minut perinpohjin, kun luulin ettei siellä perällä enää ole ketään siihen aikaan). Tyyppi onkin mun blogin kaappilukija ja toi mulle syntymäpäivälahjan! Siis käsittämätöntä. Ja kaiken huipuksi paketti oli askarreltu täyteen lampaita! Minä rakastan lampaita. Hämmennyin niin paljon, että vesipullo unohtui ja jäätyi taas pakkasessa. (Niin käy usein.)

Tänään se sitten alkaa. 'Se' tarkoittaa sitä juttua, josta kirjoitin aikaisemmin, kun pohdin sitoutumista. Hain yhteen sellaiseen Yliopiston tutkimukseen tuossa kesällä ja useiden haastattelujen ja mittausten jälkeen kävi ilmi, että olen ilmeisesti kelvollinen kokelas, joten pääsin leikkiin mukaan. Olen nyt henkisesti valmis sitoutumaan säännölliseen treenaamiseen ja siihen, että nyt pitää syödä terveellisesti. Ja säännöllisesti. (Ja että ylipäätään pitää syödä.) Sitoudun siihen, että kroppaan sattuu seuraavat puoli vuotta. Aivan mahtavaa! 

Kävin viime viikolla ostamassa elämäni ensimmäisen kerran oikeita urheiluvaatteita. Otin kerralla koko setin, koska niihin olemassaoleviin en ole mahtunut sen jälkeen, kun lopetin kössin pelaamisen 20 vuotta sitten. (Olen silti optimistina säilyttänyt niistä muutaman...) Menen siis ensimmäiseen kestävyystestiin tänään. En ihan tarkkaan tiedä mitä se tarkoittaa. Ilmeisesti minä hengitän johonkin laitteeseen ja minusta otetaan verikokeita samalla, kun ajan polkupyörällä paikallani. (Oikea termi tuolle kyseiselle laitteelle taitaa kyllä olla kuntopyörä.) Tänään kai testataan sitä, miten paljon jaksan ennen kuin pökerryn. En varmaankaan kovin paljon. How fun! 

Kerron selviytymistarinastani lisää myöhemmin. Hyvää päivää!

   

Työyöt.

Olin pari yötä töissä. Ensimmäinen arkiyö yksin (mukamas, eli kouluttajan tarkassa valvonnassa). Selvisin hengissä, samoin koko Keski-Suomi ja Kainuun kelakyydit. Käsittämätöntä ajatella, että yhdellä minulla oli kaikki valta melko suureen osaan Suomen taksiliikennettä juuri sillä hetkellä, iltavuoron ja aamuvuoron välillä. Oli myös aivan superhienoa huomata miten älyttömästi minä jo osaan. No on syytäkin osata, koska minut laitettiin niin suureen vastuuseen, mutta silti. Aika jees fiilis sen veemäisen ahdistusmontun jälkeen, kun tuntui etten v***u osaa mitään. Osaanpas! Siitäs sait, senkin ahdistus. On oikeasti aika vaikuttava näky, kun laittaa kaikki "oman" alueen autot kartalle yhtä aikaa näkyviin - aika pirun monta palleroa peittämässä tosi isoa osaa Suomesta. Kukaan ei voi tajuta miten vaativaa tuo homma on, ennen kuin istuu muutaman tunnin keskuksen näyttöjen takana.

Yön kuitenkin kruunasi Suosikkikuski, joka tuli hakemaan töiden jälkeen ja palautti kotiovelle. Olin niin väsynyt, että olisin varmasti hyytynyt jonnekin pusikkoon kesken matkan, jos olisi pitänyt kävellä takaisin. Ihana ihminen! Selkeästi nimensä ansainnut.

Tämä seuraava yö oli tietysti sitä ihan samaa settiä kuin kaikki viikonloppuyöt aina. Tosin nyt asiakkaat olivat hauskoja. "Laita auto tähän...ööö...tähän Jyväskylään...siis tähän mistä mennään maan alle...ööö...niinku tähän mihin taksit ja junat pysähtyy." Selvästi tämä kaveri ei ollut lukenut minun hyvin selkeitä ohjeita taksin tilaamiseen. Eikä se herra, joka tilasi autoa Äänekylälle. Onkohan se joku uusi paikkakunta Äänekosken ja Jyväskylän välillä? Miksi oi miksi te ihmiset soitatte taksin ennen kuin tiedätte missä olette? Tai niin kuin tänään: "Saanko taksin tähän... Ootas... Hei missä me asutaan?!" Kuten jo sanoin, asiakkaat ovat hauskoja. Minulla oli taas ihana ääni monta kertaa ja minut haluttiin mukaan ties mihin rientoihin. Osaan selvästi lirkutella asiakkaille. Ja onhan tuo toki paljon mukavampi kuulla, kuin se "Haista v***u!" mihin ainoa oikea vastaus on: Kiitos samoin Teille.

Sitten yöllä kotimatkalla, kun kuuntelin perusmylläkkää, niin sieltä ihan yllättäen Deftonesin ja Rammsteinin välissä tuli tällainen biisi. Kaiken sen mylläkän seassa tämä jotenkin pysäytti. Ehkä koska suosikkikuskilla oli kurja päivä ja yritin piristää, tai ehkä koska oma elämä on vähän...seuratonta. Joka tapauksessa tuo biisi jotenkin osui ja upposi. En tiedä miten se oli soittimeeni päässyt, sillä se oli aivan uusi biisi minulle. Kuten sanottu, minä löydän kotoani jatkuvasti asioita, joista en tiennyt mitään.

Sain myös toisen lampaan korvaavan nallekortin. Siis tämä on aivan mahtavaa! Jotenkin vaikea ymmärtää, että ihmiset

a) oikeasti lukevat tätä minun blogia
b) noudattavat minun ns. ohjeita ja ideoita
c) pitävät minusta niin paljon, että oikeasti lähettävät ja antavat minulle perinteisiä postikortteja!
d) yrittävät etsiä lammaskorttia (joita ilmeisesti ei ole olemassakaan) ihan vain koska sellaisesta mainitsin, ja sitten päätyvät nalleen, jolla on jokin hieno sanoma
e) ovat minulle NOIN ihania!

Nyt hyvillä mielin nukkumaan yöunia näin aamulla.
 

Ideointia.

Hyvin usein, kun tapahtuu mitä tahansa vähän tai paljon mullistavaa, niin heti perään jostain tulee vastaan muutama sana, jotka sopivat täysin tilanteeseen. Tänään törmäsin tällaiseen:

"On helppoa olla kiitollinen hyvistä asioista. Hyvä ja rikas elämä tulee niiden osaksi, jotka osaavat kiittää myös takaiskuista."

Juuri näin. Kiitos!! Minä otin jotenkin tosi raskaasti muutaman jutun töissä, tai tuli lähinnä mitta niin täyteen, että meni hermo ja pisteenä i:n päälle yöunet. Sain sen kuitenkin purettua puhumalla (lähinnä purnasin työkavereille) ja kirjoittamalla ja ideoimalla. Ongelmista saa kyllä puhua, kunhan ei toista samaa. Niinpä minä avauduin, kuuntelin ja sitten mietin millä asioita voisi muuttaa. 

Omalla kohdallani apu oli helposti saatavissa, sillä mieltä painavat asiat on vain kirjoitettava pois. Olen sillä tavalla helppo. Joten hommasin itselleni Elämänmuutosvihkon. Pidän sitä mukana nyt aivan kaikkialla. Heti jos menen vähänkin pois tolaltani (suuntaan tai toiseen) niin kirjoitan sen vihkoon. Sitten mietin miksi tunnen niin voimakkaasti tässä tilanteessa, jokuhan sen minussa itsessä aiheuttaa. Ja lopuksi kirjoitan mitä kaikkea tästä tilanteesta opin ja miten mahdollisesti voisin asioita muttaa (jos on tarve - voihan se olla jotain hyvääkin). Tuo vihko toi unet takaisin. On upea tunne herätä hyvin nukutun yön (tai päivän) jälkeen yhä kynä kädessä, kun on saanut mieltä painaneet asiat siirrettyä päästä paperille. 

Mietin myös miten voisin muuttaa tilannetta tuolla työpaikalla. En pysty muuttamaan muita ihmisiä, se on selvää. On mahdoton olla tekemättä virheitä, sekin on selvää. Huonoja juttuja ei siis saa pois. Mutta hyviä juttuja voisi saada lisää! Jos keskittyy ihan ylipaljon pieniin hyviin juttuihin, ehkä ne kurjat sanat sitten jää vähemmälle huomiolle. Joten tein ruudukon, 100 ruutua. Se on Onnistumismittari. Tarkoitus on kerätä siihen merkkejä kaikista mahdollisista hyvistä teoista. Jokaisesta sadasta puhelusta saa yhden merkin. Jokaisesta asiakkaalta tulleesta kehusta saa yhden merkin. Jokaisesta onnistumisesta tulee merkki. Jos joku auttaa minua, voin käydä salaa lisäämässä hänen ruudukkoon merkin. Ja niin edelleen. Sitten kun koko ruudukko on täynnä merkkejä (eli kasassa on 100 onnistumista), saa palkinnon. Pomolta!

Minusta se oli hyvä idea, sillä se tekee työstä mielekästä. Vähänkö on siistiä ottaa viikonloppuyövuoron kännipuheluita vastaan, kun tietää että siksi tilastot näyttävät hyviltä ja saa merkkejä. Muista en tiedä, mutta ainakin sellainen toimii minulla. Yritän vielä myydä idean pomolle, joka voi sitten innosta piukeana palkita satalappuja. Vaikka kukalla. Tai vapaalipulla johonkin peliin. Tai mitä vain. Pointti ei ole se lahjan suuruus, vaan se saaminen ja onnistumisen ilo. Olen melko varma, että Uulis-Buulis tai joku toinen työkaveri tyrmää ideani, mutta tämä on siinä-KIN suhteessa täydellistä, että kenenkään ei ole pakko täyttää tuollaista lappua. Jos ei halua kiitosta, niin voi ihan yhtä hyvin jatkaa samaan malliin! Tämä on vain niille herkkiksille, jotka mielipahoittavat itsensä. (Tuo lause ei tainnut olla suomea.) Aivan mahtavaa!

Tänään on ystäväni Hannan syntymäpäivä. Sen tyypin, jonka olemassaoloa monet epäilivät aina Perhosjuhliin saakka. Olin aina puhunut jostain mystisestä Hannasta, mutta jota kukaan ei ollut koskaan nähnyt... Hanna ON todellinen ihminen ja tänään häntä onnittelen. Ja tähän iso sydän.

   

Unettomuus.

Harrastatko sinä öistä ulkonahiippailua? Minä harrastan. Päätin sen viime yönä, kun ensin pyörin unettomana kahteen saakka, kunnes lopulta annoin periksi ja nousin ylös. Valvotaan sitten. Sen jälkeen luonnonvoimia uhmaten kävelin pitkin pimeitä katuja. Vihmova tuuli oli kaataa kumoon ja sade piiskasi naamaa. Se oli aivan mahtavaa! Täydellinen rangaistus. Okei, tällä kertaa minä kävelin, koska piti mennä aamuyöllä töihin, mutta olisin voinut tehdä sen määränpäättömästikin.

Jokainen meistä tekee virheitä, mutta eilen olin ensimmäisen kerran sitä mieltä, että tämä työpaikka ei ole minua varten. Oikeastaan olen edelleen sitä mieltä. Tai sanotaan, että tämä työ ei ole minua varten. Paikassa ei ole yhtään mitään vikaa. Mutta minunlainen ihminen tarvitsee onnistumisentunteita. Täällä täydellinen onnistuminen on sitä, että asiat menee niin kuin kaikki olettaakin niiden menevän. Ja jos ei mene, siitä tulee välittömästi tukkapöllyä. Kiitos hyvästä työstä on se, että kukaan ei vittuile sillä kertaa. Ei mitenkään erityisen mieltä ylentävää. Tätäkö se asiakaspalvelu on? Uskoisin, että sama ongelma tulee vastaan missä tahansa asiakaspalvelutyössä. Alalle tarvitaan sellaisia moniosaajia, jotka sosiaalisuudestaan huolimatta ovat limaisia tefloneita. Liukkaalla suojakelmulla varustettuja ihan kaikenkestäviä sissejä, jotka eivät tuo töitä kotiin päänsä sisällä.

Minä en ole sellainen. Minä olen sellainen toisenlainen, joka surustuu ja valvoo sitten kokonaisia öitä ja useita päiviä putkeen ihan vain koska epäonnistuminen ottaa niin päähän. Mutta ei se ole pelkästään huono asia. Siis tuo silmitön valvominen. Tietyn väsymysrajan ylityksen jälkeen ajatukset ovat hyvin selkeitä. Kaikki on hitaanpaa ja ylimääräinen hälinä päässä jää vain pois. Parhaat ideat tulevat yön hämärinä tunteina. Ja ilmeisesti myös myrskyssä kulkiessa. Olisipa ollut jonkinlainen talletin mukana matkassa, olisin papattanut kaikki ne upeat ajatukset ääneen. Enää en muista kovinkaan montaa huippuoivallusta.

Se on jännä, aina työmatkalla mietin näkemääni ja suunnittelen kirjoittavani aiheesta blogiin, mutta en ikinä muista mitään juttuja myöhemmin. Turhauttavaa. Pitäisi oikeasti hankkia sellainen sanelukone. Osaisikohan Joulupukki tehdä sellaisen? Olisiko minulla sellainen jo valmiiksi? Löydän kotoani jatkuvasti asioita, joita en muista omistavani - saattaisin hyvinkin löytää myös tuollaisen laitteen. Aika kaukaa haettu, mutta ainahan sitä voi toivoa.

Päiväunet tekisi nyt hyvää. Ja ehkä yöunet heti siihen perään.
 

Minun elämä. Se ihana elämä.

On muuten aivan mahtavaa viettää sunnuntaita maanantaina. Minun sunnuntai on se tuumailupäivä ja asioiden järjestykseen laittamisen aika. Ihana Mentorini opasti minua tekemään Universumiboxin, johon laitetaan viesteinä kaikki asiat, jotka painavat mieltä (joihin siis haluaa ratkaisun) ja asiat, joita muuten vain haluaa elämältä. Sellaisen minä tein ja olen vähän väliä lisäillyt sinne anomuksia. Ensin ajattelin, että saan sinne ehkä pari lappua, mutta nyt se on kyllä jo aika täynnä. Se on tavallaan universumin postilaatikko. Aika mahtava juttu, nyt ei asiat paina mieltä, kun tiedän että ne ovat jo hoidossa. Enää pitää vain vähän tuunata laatikon kantta.

Sain äidiltä jättioksani takaisin. Annoin sen pois kun tyhjensin asunnon, mutta nyt se sitten kulkeutui takaisin minulle. Löysin sille heti hyvän uuden paikan. Tämä on siis se karahka, jonka kerran raahasin mukanani kotiin tuolta ojasta, ja johon ripustin rakkauskirjeitä. Ja kohtahan siihen voi laittaa taas joulupalloja! Jouluvalot minulla on jo keittiössä ja vessassa, tosin sanoisin mieluummin talvivalot. Ne ovat kynttilöiden lisäksi parasta valoa syksyyn! Aivan mahtavaa, kun yöt ovat jo niin pimeitä, tämä todellakin ON minun suosikkivuodenaika.

Olen lukenut Fengshuita ja järjestellyt asioita sen mukaisesti, koska otin tämän elämän parannuksen nyt ihan tosissani. Numerologian mukaan minulla alkoi nyt kakkosvuosi. Se mennyt ensimmäinen henkilökohtainen vuosi oli asioiden aloittamista, nyt tämä toinen vähän rauhoittaa tilannetta ja saa asioista pysyvämpiä. Kasvu tasoittuu ja asioista paljastuu uusia piirteitä. Aloitin viime vuoden aikana tosi monta juttua, joten ihan mielenkiintoista seurata miten asiat etenevät.

Nyt oikeastaan vain odotan Verikostojuhlaa. Se on seuraava etappi. Juttelin tänään Kirsikan kanssa ja jos hyvin käy, niin saan myös Kuopiosta vieraan juhliin! Teen jo musalistaa iltaa varten. Juhlista tulee taas jotain aivan ennennäkemätöntä, koska mitään vastaavaa ei ole ennen nähty. Kaikki rakkaat tyttöystäväni yhdessä. Wau!
 

Uusi vuosi.

Minulla oli eilen syntymäpäivä. Täytin (taas) 25 vuotta. Se on hyvä ikä olla ja elää. Jaksotetun elämän toinen vuosi pyörähti käyntiin, pitää selvittää mitä se tarkoittaa käytännössä.

Tuo 15.10. on aina sellainen päivä, että kaikilla on jotain menoa. Olen siis jo tottunut siihen, ettei minun synttäreitä juurikaan porukalla juhlita. Kaikki paikalliset kaverit olivat tänäkin vuonna menneet kuka mihinkin - Söpöliini Japaniin, Joona ja Sani Pietariin, Aatu Himokselle, jne. Niinpä päätin jo hyvissä ajoin, että menen juhlistamaan tätä päivää vanhan ystäväni sotasankari Johan August Sandelsin kanssa tietenkin suosikkibaariini. Se kaveri ei hylkää minua koskaan. Syntymäpäivää on kyllä ihan hölmöä juhlia muutenkin, kun eihän se varsinaisesti minun ansiota ole. Minä järjestän juhlia mieluummin jostain oikeasta syystä.

Sain 88 kirjallista onnittelua. Ruotsista, Italiasta, Venäjältä, Japanista, Uudesta Seelannista, Agrentiinasta, Ranskasta, Liettuasta, Virosta, Saksasta ja pääasiassa Suomesta. Tulin siihen tulokseen, että olen hyvin kansainvälinen. Sain myös yhden serenaadin puhelimella Helsingistä.

Kun menin Mälliin, siellä oli minulle pöytä varattuna. Tuijotin hämmentyneenä, kun sain jäätuopin eteeni talon puolesta. Henkilökunta lauloi ja halasi. No oho! Mukava Mikko oli siellä minua odottamassa ja kohta seuraan liittyi Työlaura ja Uulis. Sain oranssin yllätysjuoman. Se oli hyvää ja vahvaa, mikä on aina petollinen yhdistelmä. Mutta kaikista hulluinta tässä on se, että sain työkavereilta lahjan. Minä sain ikioman Kipukoukun! (Se on se käyrä kepukka, jolla yksin elävät kaivavat lapaluiden alta, kun ei ole miestä jonka nakittaisi hieromaan.) Aivan mahtavaa! Uulis oli mennyt Prismaan ja kysynyt henkilökunnalta apua kipukoukun löytämiseen. Sen on täytynyt olla nuorelle miehelle hyvin nöyryyttävä kokemus. Minun selkä on varmasti kohta täynnä mustelmia, kun olen kepukoinut itseäni koko aamun. Se on aivan mahtava laite!

Sitten yhtäkkiä Sotilaani ilmestyi paikalle ja sanoi, että toi minulle lahjan. Ja niin juu toi... Mukana matkassa oli minun ihana exä sadan vuoden takaa. Ei olla oltu missään tekemisissä tosi pitkään aikaan, osittain koska ei erottu erityisen nätisti silloin joskus aikoinaan. Onneksi ihmiset muuttuvat ja asioita unohtuu. Toisinaan. Ei kuitenkaan tässä tapauksessa. Joko niin, että vain kaikki huonot menneet olivat unohtuneet tuon pojan päästä, tai sitten vanha suola oli erittäin... suolaista. Hämmentävä ilta. Mutta minä olen kuulemma yhä pornoin akka, mitä maa päällään kantaa. Tuon voi kai ottaa ihan kohteliaisuutena.

Kaiken kaikkiaan erittäin mukava syntymäpäivä. Kiitos ihmiset!
 

Aatto.

Postilaatikko kolahti ja kotiini ilmestyi paksu kirje. Yllättävä kolahdus eteissä on aina mukava, minulle tulee vain hyvää postia. Tällä kertaa sain Mentoriltani paketin, jossa oli pussukka ja upeita ihonhoitojuttuja! Olin aivan hämmentynyt. Kiitos!

Illalla istuttiin Mukavan Mikon kanssa Mällissä yksillä. Meillä on aina ihan älyttömän hauskaa, nauraminen on hirmu mukavaa. Istutaan aina siinä tiskillä hekottamassa. Eilen sitten sattumalta tuli vielä jenkkifutista telkkarista ja katsoin sitä ihan innosta piukeana. Selitin Mikolle pelin sääntöjä (sen mitä osasin) ja miksi asioita tapahtui, kun tyyppi yhtäkki huudahti tyyliin:
"Siis, täähän on ihan älyttömän siistiä!"
No aijaa!
Keskustetiin ihmissuhteista ja tajusin, että meistä on kyllä tullut aika hyvät ystävät. Tunnetaan jo melko hyvin ja meillä ei ole mitään sellaista aihetta mistä ei voisi puhua. Nauruterapialla pääsee yli kurjistakin jutuista. Joistakin tulee läheisiä heti, toiset tulevat läheiseksi ajan kanssa. Tämä on tapahtunut ajan kanssa.

Kotimatkalla törmättiin Jamesiin. Voi elämä, jälleennäkemisen riemu oli kyllä ihan mieletön. En ollut tajunnut miten kova ikävä minulla on tuota tyyppiä. Ja siinä se sitten pojotti kadulla, nosti ilmaan ja rutisti tunnin. (Vähän liiottelin, ei kukaan jaksa pitää minua ilmassa tuntia.) Minun piti saada tämä puoli vuotta aikaa toipua asioista, mutta nyt olin pelkästään onnellinen että nähtiin. Voi James... Ihana ihana James.

Aivan mahtava ilta. Ja hyvää harjoitusta huomiselle!
 

Uusi seinä, ihana kortti.

Voi elämä miten pienestä ihminen tulee onnelliseksi. Se johtuu tietysti siitä, että ne pienet jutut ovat niitä parhaita. Sain tänään kortin. Aivan oikean ihanan postikortin! Se lähetettiin minulle muistutukseksi siitä, että olen tärkeä. Melkein pääsi itku, tuli niin hyvä mieli! Kuvassa ei ollut lammas, mutta ihan vain tiedoksi: minä rakastan nalleja ihan yhtä paljon! Ja perhosia ja viisaita sanoja. Kiitos Emma! En minä sinua voisi ikinä deletoida, sinä olet minun tukeva ystäväni.

Lattia on nyt korjattu ja salaluola on tukittu. Seinän taakse on kirje piilotettuna. Olen jälleen kerran jättänyt jälkeni yhteen asuntooni. Yliopistonkadulla on erään asunnon oven päälle eteisen seinään maalattu oksalla istuva varis. Vapaudenkadulle on yhden asunnon eteiseen maalattu musta kissa. Se on siellä aivan lattian rajassa, oikean kissan kokoisena. Ja yhdellä seinällä on kukkakuvio, jonka maalasin kämppikselle synttärilahjaksi sillä aikaa, kun hän oli jossain reissussa. Se varis oli kyllä aika hieno.

Kellarikotiin en ole maalannut mitään. Täällä ei siis ole yhtään pysyvää kuvaa. Asia on korjattava välittömästi. Nyt kun seinä on uusi, saan siihen uuden vaalean tapetin ja sitten luulen, että tämä niin sanottu sisustus alkaa olla yhdenmukaista. Ei herätetekoja enää! Tuo värikäs tapetti oli kiva, mutta ihan liikaa. Joten otan vähän hillitymmän pötkön mukaani kaupasta seuraavan kerran. Mutta jotain kivaa voisin maalata jonnekin. Vaikka vessan kattoon. Siinä olisi mukavaa ajanvietettä vaikka joululomaksi. Sille viikolle on kyllä muutenkin jo vaikka mitä puuhaa. Kuten töitä. Minä pyysin, että saisin olla joulun töissä.

Odotan joulua tosi paljon. En tiedä miksi. Ehkä koska silloin saan olla ihan rauhassa. Minä saan kyllä aina olla rauhassa. No mutta se jouluinen fiilis tekee siitä rauhasta ihan erilaisen. Saan olla joulurauhassa! On jo ikävä sitä oloa. Viime jouluna olin tosi surullinen ja ikävöin Marcoa. Tänä vuonna saan olla normaali. Minusta kyllä tuntuu, että täytyy virittää jouluvalot keittiöön jo tänään.

Kortti on nyt seinällä. Se on siellä pahan päivän varana. Koska vaikka mitä kamalaa tulisi vastaan, niin nalle, perhonen ja nuo ihanat sanat kyllä saavat hymyilemään.
 

Kirje.

Hyvää huomenta! Huomen on hyvä, vaikka en nukkunut yöllä kovin paljon. Heräsin taas kolmelta pyörimään, annoin periksi, hain syömistä ja avasin koneen. En omasta mielestäni edes stressaa nyt, eikä mikään paina mieltä. Mutta uni se ei vaan tule, eli joku juttu nyt jotenkin kaihertaa. En vain ole vielä keksinyt, että mikä se mahtaa olla.

Et voi olla onnellinen, jos asiat joihin uskot, ovat erilaisia kuin asiat, joita teet.

Miten sitä aina osuukin silmiin niin viisaita sanoja silloin, kun niitä eniten tarvitsee. (No tietysti, koska Universumi tietää ja osaa.) Jäin miettimään omia uskomuksiani ja tekojani. Ne ovat tällä hetkellä aika hyvin sovussa. Olen taas kirjoittanut kirjaa aivan valtavasti, joten ainakin sen osalta teot tukevat kirjailijaksi haluamista. Ja toinen, keskikehoon liittyvä haave, on myös toteutumassa, kunhan jaksan puolisen vuotta odottaa. (Ei, en ole raskaana. En todellakaan.) Asiat ovat siis aivan oikealla tolalla. Niin no, minä kyllä olen tosi onnellinenkin, että sikäli. Mikään mainituista ei siis selitä unettomia öitä.

Aivan minä hetkenä tahansa ovikello soi ja Remontti-Pekka tulee korjaamaan lattian ja rakentamaan minulle uuden seinän. Ja lupasi se tuon "tuuletusluukun" korjata myös. Minä sitä yksi päivä vähän testasin ja koko hoito jäi käteen. Näppäränä tyttönä tietysti teippasin sen jeesusteipillä takaisin seinään, mutta toivon että Pekalla olisi siihen jotain sopivampaa ja vähemmän näkyvää vaihtoehtoa.

Minä kirjoitin kirjeen tulevaisuuteen. Tällä kertaa en itselleni, vaan sille joka avaa tuon seinän seuraavan kerran. Tulevaisuuden asukkaalle. Kerroin itsestäni ja tämän päivän uutisista ja tästä asunnosta, kuten niistä Perhosjuhlista. Pyysin kirjeen saajaa ottamaan minuun yhteyttä. Ja jos en enää ole hengissä, mutta tavattoman kuuluisa, pyysin häntä hommaamaan tämän talon seinään sellaisen "Tässä asui kirjailija ilona."-kyltin. Tuo kyltti oli kyllä Annen idea. Sekin oli yöllä koneella, tosin Buenos Airesissa ei ollut silloin yö.
Joka tapauksessa, toivon että kirje löydetään vasta monien kymmenien vuosien kuluttua. Toivon myös, että sen löytää sellainen ihminen, joka osaa arvostaa elettäni, eikä joku tylsä duunari, joka näkee vain palan paperia ja kirjoittaa sivun toiselle puolelle mittoja litteä lyijykynä rasvaisessa kädessään. Parasta laittaa tuo kirje rullalle ja nauha sen ympärille. Ainakin silloin se huutaa tärkeydensä puolesta enemmän.

Elämäinventaario.

Olen aika monta kertaa sanonut, että poistan ihmisiä elämästäni. Siitä on tullut kritiikkiä, että miten voin noin julmasti ja kylmästi vain feidata jonkun pois. En ole osannut sitä selittää. Mutta jotkut asiat vain tuntuvat oikeilta. Ja niin kuin eilen kirjoitin, jotkut ihmiset vain jäävät pois. Se 'poistaminen' on lähinnä sitä sellaista asian selväksi tekemistä itselle. Suuntaus on siinä vaiheessa jo huomattavissa. Tai sitten ei ole, mutta tiedän, että on ehdottoman tärkeää nyt mennä itse eri suuntaan, kun pelastajasyndroomani kanssa olen aina kiltti kaiken maailman hyypiöille. Jotkut ihmiset vain vievät energiaa enemmän kuin antavat takaisin. Joten siksi toisinaan teen elämäinventaarion ja poistan turhan. Se pätee niin kotiin, kuin ihmisiinkin.

Ja nyt sitten luin ihan saman jutun asiantuntujan suusta.

"Kun ihminen alkaa järjestellä elämäänsä uuteen malliin, usein myös ystävä- ja tuttavapiiri vaihtuvat. Se on ihan hyvä asia. Ajattele niin, että monilla ihmisillä on aikansa elämässäsi, mutta kun yhteisyys loppuu tai lakkaamme antamasta toisillemme mitä tarvitsemme, on ihan hyvä päästää irti lopullisesti tai ottaa tervettä etäisyyttä näihin ihmisiin.
Sanotaan, ettei aikuinen ihminen enää ystävysty samalla tavalla kuin lapsi tai nuori, mutta kyllä tämä on eniten itsestä kiinni. Aidon ja syvän ystävyyden edellytys on rohkeus näyttäytyä toiselle sellaisena kuin on ja olettaa toisen hyväksyvän tämän."

Tuulikki Saaristo, lääkäri ja psykoterapeutti (eli asiasta oikeasti tietävä ihminen) on samaa mieltä kanssani. Ja minä taas olen Tuulikin kanssa samaa mieltä tuosta jälkimmäisestä osasta. Itse tutustun tosi helposti ihmisiin ja joihinkin myös ystävystyn. Se ei ole ollenkaan vaikeaa, se vain tapahtuu.

Minulla on nyt menossa tuo elämäinvisvaihe. Hobitti herätti miettimään ja olen nyt pohtinut asioita aika paljon. Toissayönä en pystynyt nukkumaan, joten puoli neljältä aloitin siivoamaan ja lopetin vasta sitten kun piti lähteä töihin iltavuoroon. Pyöritin huonekaluja paikasta toiseen ja mietin, että miten täällä on taas näin täyttä?! Sitten muistin, että mummo kuoli ja kannoin pakettiautollisen tavaraa kellariini. Aika moni juttu oli sellainen 'tälle voi ehkä tehdä jotain' tavara. Nyt kun olen töissä, kirjoitan kirjaa ja lupasin sieluni yliopiston tutkimukselle, mietin että missähän vaiheessa mahtaa olla se hetki, kun teen sen jonkin noille kaikille asioille? Niinpä niin... Kaivoin jätesäkin ja päätin suosia kierrätystä. Voisin tietysti laittaa Kotikirppisen taas tuonne ikkunalle, mutta täällä ei nykyään enää koskaan käy kukaan, kun olen jatkuvasti töissä (tai nukkumassa).

Mietin myös ihmisiä. Minulla on muutama läheinen ihminen, jotka eivät koskaan pidä yhteyttä. Heistä kuulee vain silloin, kun itse soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Se on tiettyyn rajaan saakka ihan OK, mutta elämäinventaarion kannalta huono juttu, sillä siitä saa vain miinuspisteitä. On tyhmää, jos minä olen aina se joka ottaa yhteyttä. (Ja voihan se olla niinkin, että nämä toiset haluavat poistaa minut. Sitä pitää tietysti kunnioittaa.) Jos nyt tunsit miinuspiston rinnassasi, niin lähetä minulle postikortti merkiksi siitä, että haluat kuulua elämääni. Joku sellainen ihana, vaikka lammas. (Minä rakastan lampaita.) Postikortit ovat melkein yhtä ihania kuin oikeat kirjeet. Näinä sähköpostin ja facebookin aikoina tuollaisista jutuista tulee entistä tärkeämpiä. 

Hmm. Olipa hyvä idea. Minä taidan mennä nyt lähettämään postikortteja niille ihmisille joista pidän, ja jotka haluan pitää elämässäni. Mukavaa viikonloppua!

Positiivisuutta.

Elämä on kuin palapeli. Sellainen 10000 palainen. Välillä tuntuu, että kun yrittää epätoivoisesti etsiä oikeanlaisia paloja ja koota peliä yhteen pala kerrallaan saadakseen edes jonkinlaista kuvaa kasaan, niin joku tulee ja kippaa saavillisen uusia paloja siihen samaan läjään. Ai niin joo... Niitä palapelejä on monta erilaista yhtäaikaa elettävänä ja palat tietysti toisiinsa sekoittuneena. Elämässä on niin monta kuvaa.

Kun tänään töissä olin salaa laittamassa viestiä Suosikkikuskilleni sillä miesystävällisellä ohjelmalla, niin ihan yllättäen tyyppi soitti minulle. Hirmu hämmentävä hetki, mutta siellä se oli langan toisessa päässä omana suloisena itsenään. Tosin se suloisuus täytyi kyllä ottaa mukaan ihan muistin pohjalta, meillä kun ei vielä ole kamerayhteyttä autoihin. Mikä on sinänsä kyllä aivan erityisen hyvä asia, nimimerkillä 'Yövuorossa on ihan OK olla pyjamassa'. Mukava oli jutella, poju kun jotenkin kummallisesti tuntui heti alusta asti hirmu tutulta, vaikka eihän me tunneta ollenkaan. Mutta onneksi senkin voi korjata. (Ja tarkoitan nyt nimenomaan tuota jälkimmäistä tuntemista, sen minä korjaisin.)

Anne muutti Buenos Airesiin, Söpöliini lensi Singaporeen ja Pumpuli ottaa aurinkoa Espanjassa. Mutta ilona se vaan täällä kotosuomessa porskuttaa myrskyssä ja ostaa toppatakkeja. Voi elämä miten ärsyttävää. Puutkin ovat alkaneet vihoitella. Tänään töihin polkiessa kaksi kertaa kopsahti lehti otsaan. Luulisi, että ilmassa leijailevat pikkulehdet ovat kevyitä ja pehmoisia, mutta vielä mitä. Sen verran kovaa kopsahtivat molemmat vieläpä samaan paikkaan, että epäilin otsaan kasvavan kuhmun. Hoin itsekseni koko matkan 'Syksy on minun lempivuodenaika. Syksy on minun lempivuodenaika. Syksy on minun lempivuodenaika.' Ei mennyt läpi. Minä haluan sinne Madagascarille!

Olen ollut vähän surullinen tässä muutaman päivän. Entinen tiimikaveri kuoli. Emme olleet kovin läheisiä, itse asiassa en pitänyt mitään yhteyttä enää pariin vuoteen. Mutta se ei johtunut tästä kaverista, vaan niistä parista muusta tiimiläisestä, joiden takia koko koulu oli aikamoinen kirosana hyvin pitkään. Jos olisimme olleet läheisiä, ehkä tämä uutinen ei olisi tullut niin yllätyksenä. Ehkä se olisi järkyttänyt vähemmän. Minä kuitenkin pidin Hobitista hyvin paljon ja siksi suruni oli erittäin aitoa.
On yhä.

En voi kuitenkaan katua valintojani. Jotkut ihmiset vain jäävät pois elämästä. Olen siitä huolimatta haalinut ympärilleni upeita kestoihmisiä. Ennen muuttoa Anne kävi ovellani vielä viimeisenä päivänä ja toi minulle joulukalenterin luukun. (Tälle on järkevä selitys.) Söpöliini soitti minulle vielä lentokentältä, juuri ennen koneeseen menoa. Aatu muutti suunnitelmiaan vain minun ja uusien kenkieni takia. Pätkä piilotti suklaalevyn kaappiini kun kuuli, että minulla on murheita. (Suklaa auttaa, se on tieteellisesti todistettu.) Minä olen pidetty ja se on maailman paras tunne.

Minäkin kyllä pidän tosi paljon.
  

Yllättävä suru.

Nyt kun olen tunnin tätä tyhjää ruutua tuijottanut, niin voin kai ihan hyvin myöntää, että sait viimein ilonan sanattomaksi.
Voi sinua, Hobitti. Rest in peace.
 

Mentor.

Minulla on maailman paras Mentor. (Onhan tästä ollut ennenkin puhetta.) Nyt kerron miten tähän on päädytty.

Olin kerran muinoin johtajakoulutuksessa. (Kyllä, minä.) Me saimme tehtäväksi hankkia itsellemme mentorin, siis sellaisen johtaja-ihmisen jolta saisimme opastusta ja neuvoja tuleviin työhaasteisiin. Minun mentorini oli töissä suuressa yrityksessä, joka toimii yli 70 eri maassa. Aika isossa siis. Tavattiin eräässä seminaarissa Kyproksella ja menin vetämään hihasta sanoen: "Voisitko alkaa minun mentoriksi?" Se oli hänenkin mielestä hyvä idea.

Nyt jälkeenpäin kun miettiin asiaa, niin minusta tuntuu, että ei me kyllä olla ikinä keskusteltu johtamisesta työelämässä, mutta sitäkin enemmän oman elämän johtamisesta. Kun siinä kävi niin, että Mentorini elämä muuttui aika pian tuon tapaamisen jälkeen. Onnekseni juuri siihen suuntaan, mikä minulle itsellenikin oli ajankohtaista ja kiinnostavaa. Olen tarponut henkisen kasvun tiellä nyt jo useamman vuoden, joten johtajamentorista tuli hyvin nopeasti elämänmentor.

Minulla kävi käsittämättömän hyvä tuuri myös sen vuoksi, että mentorini itse tietää aina milloin ohjeita kipeimmin tarvitsen. Puhelin soi aina silloin, kun maailman eniten ottaa päähän, tai olen hajoamassa asioiden epäselvyyteen, enkä tiedä mihin päin mennä. Sillä on joku yliaisti.

Mentorini ei koskaan sano mitä pitää tehdä. (Korkeintaan niin, että "sun pitää nyt miettiä...") Se on enemmänkin sitä, että hän saa minut ymmärtämään asioita itse. Tekemään asioita itse. Ja ottamaan kunnian onnistumisista itselleni. Vaikka molemmat kyllä tiedämme, että se 'itse' ei olisi yksin onnistunut. Olen vahvasti sitä mieltä, että mentorointi on paras tapa saada asioita muuttumaan. Paras tapa oppia. Paras tapa olla läsnä. Pelkästään jo se tieto mentorin olemassaolosta antaa minulle voimia, vaikka ei yhteyksissä oltaisi pitkään aikaan. Minä tiedän, että halutessani voisin soittaa ja kysyä, oli ongelma minkälainen tahansa.

En ollut ennen huomannutkaan, miten suuri asia tämä on. Siis henkilön merkityksen tunnistin tietysti, mutta ylipäätään tämä mentorointi... Loistava juttu. Olen uskomattoman onnekas, että minulla on tuollainen vaikuttaja elämässäni. Kiitos siitä.

Sitoutuminen.

Hyvää päivää! Tänään meillä olisi aiheena sitoutuminen.
Otsikko saattoikin antaa siitä jo vihjeen.

Sen verran vieras aihe, etten ihan heti keksi mitään sanottavaa. Sitoutuminen on hirmu pelottavaa. Sanasta tulee mieleen köysi. Sitominen. Vankeus. Kaikki sellainen ikävä. (Eli siis ei mitään pervoa.) Vaikka oikeasti se kertoo omasta haluasta olla jossain kiinni, ei niinkään pakosta. Lupauksista ja niiden pitämisistä.

Tosi monet ystävistäni ovat nyt saaneet vauvoja. Se on ykkösenä minun listalla, jos kysytään että mihin juttuun pitää sitoutua eniten. Se on myös ykkösenä minun listalla, jos kysytään asioita mihin en itse halua sitoutua. Muutama ystävistäni on sitoutunut menemällä naimisiin. Se ei ole ihan niin suurta sitoutumista, Suomessahan suurin osa avioliitoista päättyy eroon. (En tiedä tilastoja, mutta sellainen tunne minulla on. Korjaa jos tiedät paremmin.) Erota voi ilman avioliittoakin, kuten myös sitoutua. Se sormus ei ole se suurin juttu. Mutta toisaalta, jos sen valinnan tekee, että naimisiin menee, niin minusta sitä sormusta pitäisi kyllä sitten käyttää. Jos ei kertoakseen muille siviilisäädystään, niin sitten edes kunnioituksesta sitä toista kohtaan. Kaikki eivät tätäkään näe tällä tavalla ja jokaisella on tietysti oikeus omaan mielipiteeseen, mutta jos itse menisin naimisiin, en ottaisi sormusta pois koskaan (sen avioliiton aikana). Joskus nuorena olin sitä mieltä, että haluan olla naimisissa kahdeksan vuotta. Avioliittosopimukseen olisi pitänyt siis tehdä sellainen pykälä, että tällä liitolla on aikaraja. Siinä taustalla oli kai jotain naivia ajatusta siitä, että antaa toiselle vapauden, ja että jos silti vielä haluaa yhdessä olla, niin sehän on ihan mahdollista ilman sitä avioliittoakin. Onneksi järki on pitänyt minut kaidalla, avioliitottomalla tiellä.

Minun pitäisi nyt sitoutua. Sellaiseen asiaan, mikä veisi minulta paljon aikaa, vaatisi paljon vaivaa ja mikä muuttaisi tätä helppoa elämänrytmiä, mihin olen jo tottunut. Sosiaalinen elämä tulee jäämään sen varjoon, ainakin puoleksi vuodeksi. Olen aika varma että tähän hommaan sitoudun, sillä olin jo muutenkin ihan valmis koteloitumaan talveksi sisätiloihin. Mutta silti, tätä täytyy miettiä. En halua luvata mitään sellaista, mitä en voi pitää.

Olen melko varma, että tämän voin kuitenkin pitää.
Viikon päästä pitää olla ihan satavarma.
  

Hyvä aamu.

Nollaus on nyt virallisesti tehty. Ja uusi elämä on virallisesti alkanut. Vielä ei tunnu kovin eriltä, mutta annetaan sille aikaa. Istun täällä jo kädet ojossa odottamassa, että olen sitten täysin valmiina, kun muutos tulee.

Jäin miettimään, että tämähän menee nyt ihan ristiriitaisesti. Kun se muutos, mitä niin kovin odotan, on itse asiassa paluu entiseen. Siihen hyvään entiseen, mistä harhaannuin keväällä. Tajusin, että minulla on ikävä niitä ihan tavallisia aamuja, kun heräsin aikaisin kirjoittamaan, join aamukahvia ja kuuntelin kirjoitusmusaa kupit korvilla. En ole tehnyt niin koko töissäoloaikana. Huolestuttavaa. Mutta myös osittain aika rohkaisevaa, koska nyt kun aloitan uudestaan alusta, se onkin jo ihan tuttua ja näin ollen paljon helpompaa. Eikä sitäpaitsi tarvitse ihan kokonaan alusta asti aloittaa, kirjahan on melkein jo valmis. (Näköjään palasin myös niihin aikoihin, kun blogipäivityksissä ei ollut sisältöä.)

Olen oppinut uusia suomenkielen sanoja. Tai ainakin ne ovat sanoja, en sitten tiedä kuinka virallisia. Joka tapauksessa, meillä töissä aina joku tussuttaa. Meni pitkään ennen kuin tajusin mitä se tarkoittaa, enkä kyllä vieläkään ole ihan täysin varma. (Se ei tarkoita sitä rivoa asiaa, mikä siitä saattaisi ensimmäisenä tulla mieleen, jos on pervo.) Minulle tuo on aika vieras termi, sillä olen sitä toisenlaista sorttia. Olen antitussuttaja. Jos jotain tehdään, niin se sitten kanssa tehdään kerralla kunnolla ja mielellään ripeästi. Ei siis tussuteta.

Sitten se toinen erittäin tärkeä sana kuvaa tunnetilaa. (Toinen? Ei tuo ensimmäinen kyllä kovin tärkeä ollut.) Jos ärsyttää toisen käytös, mutta asia on niin turhanpäiväinen, että olisi tyhmää siitä suuttua, voi vain vähän nokkaantua. Loistava sana! Se on tarpeeksi lievä, mutta erittäin kuvaava.

Sain siis eilen kirjalleni Managerin. Tai itselleni, ihan miten vain. Olen asiasta erittäin tyytyväinen. Oikolukija pitää huolen siitä, että kirjassa on huomattavasti vähemmän kirjoitusvirheitä, kuin esimerkiksi tässä blogissa. Lukihäiriöni pitää huolen siitä, että hänellä on paljon töitä. Manageri hoitaa hyvän sopimuksen kustantamoon. Taittaja taittaa. Ystäväni kannustavat ja pitävät minut kiinni kirjoittamisessa. (Tästä eteenpäin, heillä on selvästi ote vähän lipsunut tässä kesän aikana.) Meillä näyttäisi olevan jo aikamoinen työryhmä kasassa. Kuulostaa tosi aikuiselta. Minun vastuulleni jää siis vain kirjan kirjoittaminen. Olenko oikeasti onnistunut järjestämään asiani niin, että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin sitä mitä eniten rakastan? Ei paha.

Laitan tähän loppuun vielä mukaan vähän silmäniloa. On meri, on vatsa- ja muita mieslihaksia, on muinaisia kiviä, hämmentävä afrorytmiosuus ja maailman kaunein nainen. Tuo pätkä on varmaankin tehty ihan minua varten.

Lamppuja.

Tajusin, että uutta ei voi aloittaa ennen kuin lopettaa entisen. Aivan kuin oivalluslamppu olisi syttynyt pääni päällä. Kaiken typerän tapahtuneen innoittamana keräsin kaikki viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet ja laitoin ne pakkaseen odottamaan tulevaa viikkoa. Nyt muuten nollataan. Sitten tilasin naapurista tilapäistä hoiva-apua rakkaudenpuutostilaani. Että piti sitten ihan syvimmän montun kautta ottaa tämä lähtö uuteen nousuun. Mutta hei nyt ollaan taas oikealla uralla!

Minulla on aivan kamala ikävä kirjoittamista. En tarkoita tätä turhanpäiväistä jauhamista blogissa, vaan sitä ihan oikean kirjan kirjoittamista. En vain ole ehtinyt. Se homma vaatii tietynlaisen fiiliksen ja kun se sellainen päälle puskee, olisi liian tuskallista lopettaa esimerkiksi siksi, että pitää mennä töihin. Joten olen odottanut vapaa-päivää. Jostain syystä kaikki minun vapaat ovat kuitenkin tuhraantuneet nukkumiseen, flunssaan, siivoamiseen ja rästihommiin. Siihenkin on tulossa muutos. Kun lokakuu koittaa... Hetkinen. Se koitti tänään. Jopas. Se on tänään, kun alkoi uusi elämä!

Muutokseen auttaa suuresti myös se, että sain eilen uuden lampun. Se on juuri sellainen ruma vihreä lasilamppu, mikä on aina kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa kirjastojen pöydillä. Aito kirjailijalamppu! Nyt minulla on aivan kaikki mitä tarvitsen. Lampun lisäksi minulla on oikolukija, oikonumerolukija ja tämän illan jälkeen nyt myös manageri. Ja heppu, joka osaa Facebookin. En oikein tiedä miten se tähän kuvaa menee, mutta pyysin häntä tekemään minusta kuuluisan. Kaveri on kuitenkin ihan vasta valmistunut ja kaikkea. Oikeastaan haluaisin vain kirjastani kuuluisan, sillä itse en hanskaa noita juttuja ollenkaan. Huomio ahdistaa. Mutta ehkä se ei ole vielä tämän päivän ongelma. Katsotaan nyt ensin mitä ihmiset saavat aikaan, kun heille antaa siihen mahdollisuuden.