Ystävä ja suunta.

Tuli mieleen se mainos, jonka näin vuosia sitten kävelykadulla. Sellainen kampanjajuttu. Siinä luki jotenkin näin:

"Kun ystäväni kuuli syövästä, hän itki hysteerisesti. Sain lohduttaa häntä tunteja, vaikka minä olin se, joka sairastui."

En tiedä miksi tuo mainos pysäytti silloin niin voimakkaasti, mutta tiedän miksi se tuli mieleen nyt. Ystäväni löysi pienen harmittoman kyhmyn rinnastaan. Hän meni tutkimuksiin ja kyhmyjä löytyi lisää. Kun hän soitti ja kertoi minulle tästä, ensimmäinen asia, minkä suustani sain ulos oli itkun sekainen "Älä kuole!" Sitten hän sai lohduttaa minua. Ja silti itkin tunnin.

Ystäväni on tietysti ihan kunnossa. Tuollaiset tutkimukset tehdään varmuuden vuoksi. Mutta jotenkin tuo oli liikaa minun senhetkiselle yliherkälle mielentilalle. Joskus kyllä toivon, että olisin kuten se kylmä ja työkaverini. (Mutta sitten heti perään perun sen, sillä tällä tavalla vahvasti tunteminen on pelkästään lahja.)

Heräsin taas viime yönä ja päätin lukea kirjaa. Edes jotain, että uni tulisi. Sielun Sopimus oli jäänyt kesken kesällä, jatkoin sitä. Ja voi elämä sentään, minkälainen fiilis siitä kirjasta tuli! Tunsin sellaisen tajuamisen aallon. Jotenkin kaikki palaset loksahtivat kohdalleen pikakelauksella, ymmärsin kaiken elämässäni olevan. Sellaisiakin asioita, jotka ovat vaivanneet vuosia. Nyt kaikki vain kävi järkeen. Yhtäkkiä tajusin asioita itsestäni, elämästäni ja tulevaisuudesta. Tiesin täsmälleen mitä haluan tehdä ja miksi minun täytyy siihen suuntaa mennä. Pulssi hakkasi kovaa ja tunsin koko universumin läsnäolon. Huikea fiilis! Varmaankin saamani reikiviritys vahvisti tällaista ymmärtämisen myräkkää.
Olen valaistunut.

Kyhmyinen ystäväni voi hyvin. Ne olivat hyvälaatuisia patteja, joille ei edes tarvitse tehdä mitään. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin ja voin poistaa Universumilaatikosta sen toivelapun, jossa halusin hänelle terveyttä. Sain sen.