Työporukan epävirallinen virkistyspäivä oli lauantaina. Itse olin iltavuorossa, mutta töiden jälkeen kävin silti morjestamassa humaltuneita työkavereita. Pätkä järjesti etkot, mitkä olivat jotenkin levinneet naapuriin saakka. Kaikki olivat hyvin tuubassa ja selvälle minulle se ei ollut kaunista katsottavaa. Katsoin silti. En voinut juoda edes vettä, sillä aamulla odotti tutkimuksen mittaukset. Mutta yläkerran koiria piti silti mennä katsomaan, koska ne olivat kuulemma niin ihania.
Yritin kyllä livistää kotiin, mutta naapurin Pekka yllätti minut rappukäytävässä. Koirat oli siis nähtävä. Minä en välttämättä ihan kamalasti pidä isoista koirista, mutta suostuin tähän siitäkin huolimatta. Pieni koira osasi rökhiä ja juoksi paikasta toiseen, hyppi ja pomppi ja oli selvästi pentu. Iso koira muistutti ulkoisesti petoa, sillä oli jättimäinen suu ja raskaat lihakset. En muista kummankaan merkkiä.
Minulle on joskus sanottu, että koira kokee ihmisen vähemmän uhkaavana, jos menee sen tasolle. En halunnut uhkailla tuota otusta, joten menin kyykkyyn sitä tervehtimään, vaikka olin varma, että koko pääni olisi mahtunut sen suuhun. Peliliike oli oikea, sillä koira piti minusta heti ja käänsi selän. (Olen kuullut, että se on koirakielellä hyväksymisen merkki.) Yhtäkkiä koira työnsi kyykkivän minut takapuolellaan nurin lattialle ja istui päälleni. Siis mitä juuri tapahtui?! Siinä minä istuin ventovieraan eteisen lattialla jättiläiskoira sylissä. Koira oli painava, minä en olisi mitenkään sitä jaksanut nostaa ylös. Koira oli vanha, eikä oikein itse jaksanut nousta ylös. Pekka ja Pätkä nauroivat kuollakseen. Yhteisvoimin saatin koira kammettua pois päältäni.
Kaikesta päätellen työporukan ilta oli onnistunut. Itse livahdin kotiin nukkumaan siinä vaiheessa, kun lössi siirtyi baariin. Rinsessa sai rinssinsä, Uulis-Buulis ei oksentanut kenenkään luokse ja minä itse heräsi reippaana tutkimuksiin tunnin liian aikaisin. Onnistujat ry.
