sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Hyvä aamu.

Nollaus on nyt virallisesti tehty. Ja uusi elämä on virallisesti alkanut. Vielä ei tunnu kovin eriltä, mutta annetaan sille aikaa. Istun täällä jo kädet ojossa odottamassa, että olen sitten täysin valmiina, kun muutos tulee.

Jäin miettimään, että tämähän menee nyt ihan ristiriitaisesti. Kun se muutos, mitä niin kovin odotan, on itse asiassa paluu entiseen. Siihen hyvään entiseen, mistä harhaannuin keväällä. Tajusin, että minulla on ikävä niitä ihan tavallisia aamuja, kun heräsin aikaisin kirjoittamaan, join aamukahvia ja kuuntelin kirjoitusmusaa kupit korvilla. En ole tehnyt niin koko töissäoloaikana. Huolestuttavaa. Mutta myös osittain aika rohkaisevaa, koska nyt kun aloitan uudestaan alusta, se onkin jo ihan tuttua ja näin ollen paljon helpompaa. Eikä sitäpaitsi tarvitse ihan kokonaan alusta asti aloittaa, kirjahan on melkein jo valmis. (Näköjään palasin myös niihin aikoihin, kun blogipäivityksissä ei ollut sisältöä.)

Olen oppinut uusia suomenkielen sanoja. Tai ainakin ne ovat sanoja, en sitten tiedä kuinka virallisia. Joka tapauksessa, meillä töissä aina joku tussuttaa. Meni pitkään ennen kuin tajusin mitä se tarkoittaa, enkä kyllä vieläkään ole ihan täysin varma. (Se ei tarkoita sitä rivoa asiaa, mikä siitä saattaisi ensimmäisenä tulla mieleen, jos on pervo.) Minulle tuo on aika vieras termi, sillä olen sitä toisenlaista sorttia. Olen antitussuttaja. Jos jotain tehdään, niin se sitten kanssa tehdään kerralla kunnolla ja mielellään ripeästi. Ei siis tussuteta.

Sitten se toinen erittäin tärkeä sana kuvaa tunnetilaa. (Toinen? Ei tuo ensimmäinen kyllä kovin tärkeä ollut.) Jos ärsyttää toisen käytös, mutta asia on niin turhanpäiväinen, että olisi tyhmää siitä suuttua, voi vain vähän nokkaantua. Loistava sana! Se on tarpeeksi lievä, mutta erittäin kuvaava.

Sain siis eilen kirjalleni Managerin. Tai itselleni, ihan miten vain. Olen asiasta erittäin tyytyväinen. Oikolukija pitää huolen siitä, että kirjassa on huomattavasti vähemmän kirjoitusvirheitä, kuin esimerkiksi tässä blogissa. Lukihäiriöni pitää huolen siitä, että hänellä on paljon töitä. Manageri hoitaa hyvän sopimuksen kustantamoon. Taittaja taittaa. Ystäväni kannustavat ja pitävät minut kiinni kirjoittamisessa. (Tästä eteenpäin, heillä on selvästi ote vähän lipsunut tässä kesän aikana.) Meillä näyttäisi olevan jo aikamoinen työryhmä kasassa. Kuulostaa tosi aikuiselta. Minun vastuulleni jää siis vain kirjan kirjoittaminen. Olenko oikeasti onnistunut järjestämään asiani niin, että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin sitä mitä eniten rakastan? Ei paha.

Laitan tähän loppuun vielä mukaan vähän silmäniloa. On meri, on vatsa- ja muita mieslihaksia, on muinaisia kiviä, hämmentävä afrorytmiosuus ja maailman kaunein nainen. Tuo pätkä on varmaankin tehty ihan minua varten.

2 kommenttia:

  1. No mikäs se "mieslihaksi" on oikein? Terveisin, oikolukija. :P :P

    P.S. Oli huippua törmätä!!

    VastaaPoista
  2. No sehän oli tietysti sellainen oikolukijalle osoitettu testi! :) Ja olin just sanomassa ihan samaa - aivan sairaan siisti ilta ja mahtavaa, ettei susta ole tullut pullamössömammaa. :P Nähdään pian uudestaan!

    VastaaPoista