Takkutukka.

Minulla on yleensä päässä yksi iso takku. Sellainen tulee, kun laittaa hiukset kiinni sipulille suihkun jälkeen ja avaa sen mytyn vasta sitten, kun on seuraavan kerran menossa suihkuun. Se ei välttämättä tapahdu päivittäin. Viime lauantaina (vähän ennen baariin menoa) Emma katsoi kauhistuneena joka suuntaan sojottavaa hiuspehkoani, kun avasin hiuslenkin, ja kysyi:
"Miten sä ajattelit laittaa sen...?"
Tuota, minä ajattelin hattua. Siirsin takun alemmas, asetin upean hatun päähäni ja avot! Baarikelpoisuus syntyi hetkessä.

Kuulen aika usein siitä, miten olisi kiva kokeilla laittaa minun hiukset. Ja että miltähän minä näyttäisin jos minulla olisi nätti kampaus. Olenko mahdollisesti koskaan kokeillut suoristusrautaa... Vihjailua? Ei tietenkään, vaan ihan suoraan sanottua faktaa. Mutta minä nyt en vain ole sellainen kihartajatyyppi. Rastat oli helpot. Ja siili. Ja pipot. Osaisikohan Joulupukki rakentaa suoristusraudan? Sillä kuulemma kiharretaan hiuksia. (Aivan järjetön yhtälö taas.) Suoristusraudasta voisi olla apua tähän takkuun. Rastat haluaisin, mutta sellaiset huutavat huumeiden käytöstä, vaikka ei polttaisi edes tupakkaa. En halua antaa sellaista viestiä itsestäni.

Olen nyt tehnyt paljon sellaisia vuoroja, että koti/työmatkalla on pimeää. Se on hyvä asia ihan jo senkin takia, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota takkuuni. Minä sen sijaan olen kiinnittänyt huomiota matkan varrella oleviin valoihin.

Joen yli menevän sillan kupeessa kasvaa vänkkärä puu, mihin tulee valoa puun juurelta. Se näyttää valtavalta ja pelottavalta ja upealta. Ei melkein puulta ollenkaan. Itse silta on valaistu, minkä lisäksi sen kaiteet ovat värikkäillä matonkuteilla koristeltu ja asfaltti maalattu täyteen kuvia. Kaiteessa olevat valot saavat koko sillan näyttämään mukavalta.
Joonan ja Sanin naapuritalon edessä oleva puu on kasvanut katulampun ympärille. Näyttää, kuin valo tulisi nyt sieltä jostain oksien sisältä. Yliopistonkadulla taas on ihan hirmu hienot katulamput. Ne ovat olleet siinä varmasti jo muutaman vuoden, mutta nyt vasta niihin kiinnitin huomiota. Sellaiset kodikkaan oloiset.
Tähän aikaan vuodesta näkee myös hyvin ihmisten sisälle. Kestää aina tovin ennen kuin kansa muistaa, että ulkona on taas pimeää ja sisältä näkyy hyvin ulos, ellei vedä verhoja ikkunan eteen. Aika moni ei vielä vedä. Ei minussa sen kummemmin ole tirkistelijää, mutta on ihana katsoa miten ihmiset sisustavat kotinsa. Se on sellainen syksyinen harrastus.
Koko matkan kuitenkin kruunaa kivipeikot tuossa ihan minun lähellä. Ensimmäinen kerta ikinä, kun jäin aivan haltioituneena tuijottamaan lasten leikkipuistoa. Mutta siellä niitä on puiden seassa, kummallisia kiviukkeleita, jotka valaistuna pojottavat.

Sinä päivänä, kun näitä valoja ensimmäisen kerran bongailin, oli upea täysikuu ja se valaisi koko kaiken. Aivan mahtava näky. Kuulla on kasvot ja olen nähnyt ne lapsesta asti. Olen miettinyt planeettoja ja muuta avaruudellista taas muutamana päivänä ja kyllä se vain mieltä rauhoittaa. On terapeuttista tajuta, että millään ei oikeastaan ole mitään väliä, koska olen aikalailla sivuosassa tässä universumin näytelmässä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa minun murheet ovat häviävän pieniä.