Toipumisia.

Olen nyt ottanut aikaa itselleni. Sehän luonnollisesti tarkoittaa sitä, että olen siivonnut. Raivasin keittiön. Minun keittiö on enemmänkin puuhapaja, joten tavaraa riitti. Kävin kaikki vähät kaapit läpi, ja toimin järjestelmällisen tehokkaasti. Osa kirppislaatikkoon, osa jätesäkkiin, vain harvat ja valitut takaisin kaappiin. Jonkinlaista puhdistumista tämäkin.

Keskiviikkona olin leikkauksessa. Sellaisessa hyvin hyvin pienessä ja lähes kivuttomassa. Sydämenmuotoinen asia (jolle annoin jo nimeksi Hitler) on nyt poistettu. Omituista nähdä palan itseään lasipurkissa. Ajattelin, että siinä on kiteytettynä kaikki menneet murheet ja surut ja vihat ja katkeruudet, tiivistettynä yhdeksi pienen pieneksi Hitleriksi. Ja kaikki se on nyt pois kehostani. Tuntui yllättävän hyvältä.

Tein myös ensimmäisen harjoituksen siitä euron kirjasta, joka opettaa koskettelemaan itseään. Ei siinä pervossa merkityksessä, vaan siinä sellaisessa, että oppii rakastamaan itseään. Minun tosiaan täytyy opetella tätä yhä uudestaan, sillä 30 vuoden vihaisuus ei katoa ihan hetkessä. Voit kokeilla itsekin, tässä ohjeita.

Harjoitus:

(Oma tulkintani, mutta todettu toimivaksi.)

Ota hyvä asento ja sulje silmät. Ajattele kehoasi yksi kohta kerrallaan, tunne eri kehon osat. Sitten kun huomaat miettiväsi jotain tiettyä paikkaa (vaikka jalka), keskity siihen. Keskity kaikkeen, mitä se tuo mieleesi. Muistoja, kokemuksia, ihmisiä... Hyviä ja huonoja juttuja. Sitten kun on kaikki mielessä, niin piirrä ne paperille.

Minun mieli pysähtyi rintakehään, tai ylätorsoon, en tiedä miten sitä pitäisi kutsua. Piirsin aivan kammottavan kuvan, jossa oli kolme hautaa. Yhdessä keuhkosyöpään kuolleen papan montaa savuketta polttavat kasvot, yhdestä nousi isäpuolen syyttävä sormi, ja yhdessä tyhjässä haudassa oli yhä elossa olevan isäni poissaolevuus. Piirsin äitini huutamaan ja arvostelemaan minua. Kuvan keskellä torsoni oli rakennetty tiilistä, kuin vankila, ja sydämeni päällä oli ikkuna, jossa oli kalterit. Kuvan alaosassa olin minä yksin, kun kaikki muut ihmiset olivat kauempana porukassa. Ja kaikki tämä tuli aivan spontaanisti, tuntemusten pohjalta.

Järkyttävää. Hirvittävä kuva! Aivan kauhea. Ei ihme, jos keho on kuin rautakanki (niin kuin fysioterapeuttini sitä kuvaili), jos tuollaiset muistot torsoani kiristävät. Revin sen kammottavan kuvan saman tien. Mutta harjoitus jatkuu vielä. 

Piirrä uusi kuva, jossa kuvaat ratkaisun edellisille omgelmille. 

Minä piirsin itseni seisomassa tukevasti maan pinnalla, rakkauden ympäröimänä. Tiilistä oli tullut kivipolku jota kulkea, haudat ja menneet murheet olivat maan alla rauhassa, hyväksyttyinä. Säteilin rakkautta ja sain itseeni energiaa universumista.

Kummallista kyllä, tuon harjoituksen jälkeen olin rentoutunut, tuntui että koko keho liikkui vapaammin, vaikka en ollut venytelly tai tehnyt mitään muutakaan fyysistä. Ainoastaan piirsin. Omituista.   

    

Viikonloppu.

Perjantaina aamu alkoi naureskellen. Aikainen aamuvuoro ja heti työmatkan aluksi näin, kuinka miehen koira karkasi. Samassa se samperin pupu syöksyi keskustasta tien yli aivan edestäni. Mennyt vissiin ilta vähän pitkäksi. Sinne se vain pötki pitkin Harjun rinnettä. Luonnotonta tuollainen tasajalkaa pomppiminen. Ei mikään oikea eläin liiku niin. Tuon lisäksi - varmasti ihan näin Urpon päivän kunniaksi - joku luova sankari oli käynyt terästämässä Harjun suihkulähteen veden tehokkaalla tiskiaineella. Melkoisen kuohuva vaahtokylpy. Tämä tapahtuu vähintään kerran kesässä, niin kuin oletettavasti joka kaupungissa.

Töissä selvisin ilman suurempia kommelluksia. Kotona pakkasin uuden minirinkan. Halusin ottaa sen mukaan testikäyttöön, vaikka reissu olisi lyhyt. Valinta osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä minulla ei ole minkäänlaista tolkkua ostamisen suhteen. Sain rinkan täytettyä todella helposti ennen paluumatkaa.

Matkustin siis isolle kirkolle. Siellä minua odotti Maailma kylässä hippifestarit ja ihana pikkusisko. Tapasin myös hänen upouuden aviomiehen ensimmäisen kerran. Ja monta aviomiehen kaveria. Itse festarit oli tosi mukavat, ostin paljon hippiasioita - koruja ja laukun ja paidan. Tapasin myös maailman hienoimman intiaanin. Sellainen vanhempi mies, jolla oli täydelliset kasvot. Teki mieli mennä pitämään häntä kädestä tai edes vähän kokeilemaan ihoa. Olen varma, että jo pelkästään koskettamalla olisin saanut jotain upeaa intiaanienergiaa itseeni. En saanut silmiäni irti miehestä, mutta näppini onnistuin kuitenkin pitämään erossa tällä kertaa, vaikka yleensä tutustunkin asioihin koskettelemalla.

Mukavahan se on viettää elämää auringossa, nurtsilla makaillen ja olutta juoden. Tai terassilla. Mutta sitten kuitenkin, tuollainen elämä ei ole minua varten. Ihmismassat ja lämmin olut ja pilvenpolttajat siinä lähistöllä... Ei. On hienoa, että ihmiset nauttivat elämästään. On hienoa, että ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja ajaa asioita. Mutta minä en ole sellainen. Minä nautin erilaisista jutuista. Oli paljon hauskempaa vain jutella ja nauraa sikson kanssa. Minä olen aina ollut sellainen tyyppi, en pidä isoista kemuista. Teinivuosien kotibileissäkin aina jumiuduin suunnattomiin keskusteluihin jonkun tyypin kanssa. Ihan selvästi sanat ovat olleet jo silloin minulle tärkeämpiä kuin se tanssiminen ja örveltäminen.

Tämä oli hieno reissu. Opin paljon hyviä juttuja. Itsestäni ja rinkan käytöstä.
Nyt sitten vain yritän päästä univeloista.
   

Normipäivä.

Työmatkat ovat jännittäviä. Minun tapauksessa jännitystä riittää jo ihan siihen kotoa työmaalle siirtymiseen. Ei tarvitse sen kauemmaksi mennä. Kaikista vaikeinta on pitää naama peruslukemilla. Esimerkiksi tänä aamun jouduin puremaan huulta enemmän kuin puolet matkasta.

Kaikki alkoi siitä, kun näin entistä työkaveriani. Tiedän, että hän asuu siinä samoilla huudeilla. Tänä aamuna hän käveli muutaman metrin edelläni. Laitoin kädet töttörölle naaman eteen vahvistaakseni ääntä, ja huusin: "Woooooody!" Sillä nimellä me häntä kutsuimme silloin töissä. Nainen käätyi ja vilkaisi minua. Sitten hän jatkoi matkaa, mutta selvästi hiljensi vauhtia. Minä puolestani lisäsin nopeutta. Olin jo melkein hänen kohdallaan, kun Woody kääntyi uudestaan. Siinä minä sitten hymyilin iloisesti jollekin täysin vieraalle. Salamannopeasti tein neutraalin korjausliikkeen, ja jatkoin välittömästi reipasta tahtiani hänen ohitseen, aivan kuin minulla nyt vain olisi tapana hymyillä kaikille tuntemattomille.

Minun on pakko alkaa käyttää silmälaseja yleisillä paikoilla.

Seuraavaksi näin jonkun hahmon pyllistelemässä kadun vieressä heinäpuskassa. En tiedä mitä hän sieltä etsi, mutta se näytti kovin kummalliselta. Tällä kertaa ymmärsin olla huutamatta mitään, joten purin vain huulta. Aivan puskista mieleeni tullut uni sen sijaan sai repeämään ääneen. Johtopäätös - kun kuulet juorun jostain omituisesta hiipparista, joka nauraa itsekseen... Se olen minä.

Tänään minua on vaivannut omituinen päänsärky. Sellainen tumma paine kaikkialla. Aivan kuin koko pää olisi turvonnut. Se alkoi heti kun menin töihin. Työkaveri (joku niistä monista Lauroista) sanoi, että ehkä se on henkinen oire. Ego on kasvanut niin suureksi, ettei se enää mahdu minun päähän. Aivan mahdollista. Mutta toisaalta, tällä kyseisellä Lauralla oli eilen ääni kipeä, joten lääketieteellinen asiantuntevuus saattaa olla hieman kyseenalaista.

No, selvisin tästäkin päivästä suhteellisen ehjänä. Se tuntuu aivan saavutukselta, sen verran putkeen päivä meni. Siihen epävireiseen ja huonosti muodostuneeseen putkeen. Minua lohduttaa huomattavasti ajatus, että huomisen täytyy olla paljon parempi.
 

Merkki.

Tänään oli uuden loppuelämäni ensimmäinen päivä. Se ei eronnut kovinkaan paljon edellisistä, mutta muutoksen huomasi silti. Siis minä itse huomasin, sillä se muutos tapahtui minussa itsessä, ajattelussa. Minulla oli hyvä päivä.

Uusi Anna lenkkeili kylään, ja sitten lähdin itse samaa matkaa keskustaan. Pyörähdin askartelukaupassa. Se oli uutta, lähes spontaania. En edes kiinnittänyt huomiota ulkonäkööni. Meikittömänä väänsin likaiset hiukset myttyyn päälaelle ja iskin arskat päähän. En kuitenkaan haissut pahalla. Sitä paitsi seuralaisella oli kävelysauvat ja vyölaukku. Kävin myös antikvariaatissa ja ostin eurolla kirjan. En ole koskaan tehnyt mitään sellaista. En pidä vanhoista asioista, ellei ne ole kiviä. Tai kivestä rakennettuja kaupunkeja. Ja ulkomailla. No joo... En siis pidä käytetyistä asioista, huonokuntoisista. Sillä tavalla vanhoista. En teidä mikä siinäkin on. Kirjan pointithan ovat yleensä siellä kansien välissä, mutta minua tympii, jos kannessa on joku jurmu. Joten tänään otin suuren askeleen sillä saralla. Ostin vanhan kirjan, ehkä jopa käytetyn. Uunituore tuotos 80-luvulta. Kannessa venyttelee alaston nainen. Kirja on kai jokin henkisen kasvun opas. Minun henkeni kasvoi ihan selvästi jo hankitavaiheessa, enhän minä muuten sitä olisi edes ostanut. Pikavilkaisulla huomasin, että kirjassa kehoitetaan koskettelemaan itseään, opetetaan muun muassa aistien vahvistamista ja afrikkalaista tanssia.

Kun jostain innostuu kunnolla, niin Universumi komppaa. Kun jotain pyytää, niin sen sitten saa. Minä päätin kehittyä näissä energiajutuissa ja itseni hyväksymisessä. Ja heti vastaan tulee esimerkiksi juuri tuollaisia mahdollisesti merkittäviä kirjoja. Tai sitten ihmisiä, jotka haluavat samaa kuin minä. Vetovoiman laki. Vedän puoleeni sitä mitä säteilen. Oikeasti jo säälin niitä, jotka yhä väittävät, ettei tällaisissa energiajutuissa ole mitään perää. Mahtaa olla tyhjää elämä sellaisen asenteen kanssa. Minun täyteen elämääni on tullut nyt niin paljon kaikkea, jota en todellakaan osaa selittää. Mutta eihän se tarkoita, että ne jutut eivät olisi totta. Se tarkoittaa vain, että minä en osaa pukea asioita sanoiksi. Tai että sanoilla ei ehkä voi edes kertoa koko totuutta.

Joka tapauksessa, jo pidemmän aikaa minä toivoin jonkinlaista merkkiä. Sellaista, joka auttaisi minua ymmärtämään kaiken tämän mitä olen lukenut energiasta, ja kehon ja mielen yhteydestä. Että voisin uskoa tuohon mielen voimaan. Minä tarvitsen aina niitä todisteita. Ja sitten sain merkin. Sain niin selvän todisteen, että enää on ihan turha inistä siitä.

Nyt jos koskaan tarvitsen positiivisia ajatuksia ja voimia ympärilleni. Olen jo luopunut televisiosta, mutta sitten kuitenkin katselen kaikenlaista netistä. Jopa italialaisia uutisia, jotka ovat auttamatta aina huonoja. Yritän myös vieroittaa itseni tietokoneesta. Lukea lisää ja kuunnella sydäntä. Pyysin ystäviltäni elokuvavinkkejä ja ohjelmia, joita ei voi katsoa nauramatta. Sain monta vaihtoehtoa. Kiitos vain kaikille! Aion ottaa nyt ihan asiakseni nauramisen.
 

Ajatuksia.

Ajattelenkkeilin aamulla töihin ennen kuin kaupunki oli herännyt. Ennen viittä ei ole kovin moni muu hereillä. Minä olen selvästi aamuihminen. Tosin tällä kertaa en ollut nukkunut lainkaan. Unettomienklubi kokoontui taas. Joka tapauksessa aurinko paistoi ja olin onnellinen. Vaikka pirun kylmähän siellä siihen aikaan vielä oli. Tupakalla ollut työkaveri oli vastassa ja totesi, että minä ihan selvästi kuulun tähän säähän. Hän tietysti viittasi aurinkoon, eikä siihen aamuiseen kylmyyteen. Talvinen murjotus on selvästi takanapäin. Viikon kuluttua kaikki lehdet ovat kokonaisia, ja kesä on perillä. Vielä pari viikkoa sitten näkyi vain risuja, jänis ja synkkää. Nyt näkyy lehtiä, oravia ja vihreää. Ihan eri asia.

Tulin matkalla siihen tulokseen, että minä olen realistinen hippi. Ei siinä perinteisessä höpöheinämerkityksessä vaan sellaisessa universaali-rakkaus-merkityksessä. Olen avoin uusille jutuille, lähes kaikille, mutta en silti höyrähdä. Mutustelen ajatuksia ja poimin eri jutuista niitä osia, jotka toimivat minulle. Reikimasterini opasti minua, ja kannusti tekemään juuri niin. Luottamaan itseen ja omiin fiiliksiin. Eli jatkettaan samaa rataa.

Esimerkiksi nyt vaikka se sahaja jooga, jota kokeilin vuosi sitten. (Vai onko siitä jo kaksi?) Se tuntui hyvältä ja toimivalta, kunnes yksi vetäjistä kertoi innosta piukeana, että voi "todistaa" minulle miten se juttu toimii. Minusta tuollaisia henkisiä juttuja on tosi vaikea todistaa, varsinkin toiselle ihmiselle. Kaikki ne näkymättömät solmut ja huitomiset olivat minulle jo vähän kiusallisuuden rajoilla, mutta okei, se kuuluu tähän juttuun. Meditointi oli huikeaa, ja varsinkin porukassa se energialataus oli tosi suuri. Hieno juttu sinänsä, enkä missään nimessä sano mitään toiminnan vastaista. Mutta se todistaminen... Minulle kerrottiin, että kun hinkkaa voimakkaasti kämmentä päälaella (niin kuin kuului tehdä yhdessä vaiheessa) ja sitten nostaa käden ylemmäs, niin voi tuntea sen energian viileänä ilmavirtana kädessä. Siis että mitenkä? Juu, tunsin kyllä ehdottomasti viileyttä kämmenessä. Mutta ei siinä kyllä todistettu mitään muuta kuin se, että fysiikan lait toimivat: kitka lämmittää ja siksi ilma tuntuu kädessä viileämmältä. Olin mykistynyt siitä, miten tämä henkilö piti sitä merkkinä jostain suuremmasta, aivan kuin tämä viileys olisi ollut se viimeinen tuuppaus valaistumiseen. Ei tuupannut minua kuitenkaan. Kuten sanottu, realistinen hippi. Meni vähän maku koko hommasta.

Luulen, että tänään oli aika mullistava päivä elämässäni. Sain postissa vaikuttavan kirjeen. En oikein vielä tiedä miten siihen suhtautua. Paitsi vakuuttumalla siitä, että suuntani on täysin oikea. Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on nyt avainasemassa ja sitä sellaista pitää nyt entisestään jatkaa.

Sitten vielä nämä Euroviisut. Tähän on jotain sanottava, mutta sanattomaksi silti vetää. Tänäkään vuonna ei päästy Annen kanssa katsomaan kisoja, tyyppi kun asustaa vielä siellä hyvien tuulien paikassa. (Buenos Aires.) Ensin melkein tuli ykäreaktio siitä miten kammottavalta ruotsinkieli voikin kuulostaa Suomen väreissä. Mietin, että tuleekohan se Carola-puhallin tuon ruotsinkielen mukana? Sehän oli näppärä keksintö jo silloin 70-luvulla, sillä saa tukan ilmavaksi. Mutta sitten ymmärsin, että tämä on minulle taas hyvä tilaisuus oppia uutta. Asioiden sietämistä ja sen sellaista soopaa. Rakastaa ruotsia ja olla valaistunut. Mutta kun en ole. Aitoa ruotsinkieltä jo siedän - jostain murteesta jopa pidän, mutta tämä suomenruotsi... Auts. Sattuu! Tekee mieli työntää haarukka korvaan, kun sitä kuulee. Pahoittelen, mutta henkinen kasvuni ei ole vielä siellä saakka. Henkilökohtainen suosikkini on se ryhmä veneläisiä mummoja.

Ja tähän loppuun iloisen jouluinen vitsi, jonka muistin lukioajoilta. (Ei tosikoille.)

Orpi on huono-onninen lapsi, jolla ei ole käsiä, eikä jalkoja. Jouluna koko perhe kokoontui kuusen ympärille juhlimaan, ja lahjat jaettiin. Orpi ei kuitenkaan saanut yhtään lahjaa. Hän kysyi vanhemmiltaan surkeana:
"Miksi minä en saanut lainkaan lahjoja?"
Isä vastasi:
"Et sä mitään tarvii, susson syöpä!"

    

Ikä(vä).

Kotikylälläni oli kesän ensimmäinen tapahtuma, Yläkaupungin yö. Se on sellainen omituinen taiteilijatapahtuma, joka keskittyy ns. pääkadun yläpäähän. Yliopiston pihat täyttyvät kojuista, osa kaupoista on auki myöhään yöhön, ja kaikkialla on jotain ryhmiä esiintymässä. Olin aivan innosta piukeana menossa katsomaan kaverin konserttia, kun ikinä en pääse. Suunnittelin ryntääväni suoraan töistä tuon musiikkiviihteen pariin sillä arvelin, että nippanappa ehtisin.

Mutta kuinkas kävikään? Ei ainakaan niin kuin suunnittelin. Käsittämätön väsymys iski hetki ennen töistä pääsyä. Taivas musteni. Suomikin hävisi. Lamaannuin. Taistelin hyytymistä vastaan ja raahauduin väsymyksestä huolimatta juhla-alueelle. Tapasin heti sattumalta muutaman kaverin, kuuntelin yhden tutun keikan, ja sitten Seminaarimäen mieslaulajia. Olen tykkäillyt Semmareista niiden ihan ensimmäisestä levystä saakka. Kauhukseni kuulin nyt, että pojat olivat alottaneen keikkailunsa Yläkaupungin yössä 20 vuotta sitten.  K a k s i k y m m e n t ä.  Olenko minä niin vanha, että olen fanittanut jotain tiettyä jo 20 vuotta?! Enkä ollut silloin enää lapsi, vaan muistan, että ihan omalla rahallani ostin levyt.

Tyrmistyin. En voi käsittää, minä olen vanha. Aikuinen. Missä vaiheessa se tapahtui? En saanut keikasta irti läheskään samanlaista riemua kuin paikalla olleet juopuneet juhlijat. Järkyttyneenä kävelin muiden keski-ikäisten kanssa pois juhla-alueelta heti tuon keikan jälkeen. Eli lähdin kotia kohti noin kello kymmenen. Säälittävää. Enkä edes ehtinyt kuuntelemaan sitä kaverin konserttia.

Mietin menneitä siinä kotiin päin kävellessä. Ympärillä tuoksui niin voimakkaasti olut, että teinivuosien vastaavat tapahtumat tunki väkisin mieleen. Minulla on ikävä niitä aikoja. Olisinpa silloin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt. Jos voisin tavata sen 20 vuotta sitten eläneen minut, niin kertoisin itselleni, että minun ei oikeasti tarvitse yrittää olla niin kuin muut. En tule onnistumaan siinä kuitenkaan. Kertoisin, että minun ei tarvitse pelätä. Ja että vaikka usein muuta väitetään, niin äiti ei todellakaan ole aina oikeassa. Mutta oma sydän on. Sitä pitää kuunnella enemmän, vaikka se tarkoittaisi, että tuottaisi pettymyksen vanhemmilleen tekemällä "vääriä" valintoja. Koska nyt jälkeenpäin sen huomaa, että ne muiden mielestä "oikeat" asiat eivät olleet lainkaan oikeita minulle. Olisi pitänyt vain olla rohkeampi ja valita se, mikä tuntuu oikealta. Yleensä sen kyllä tietää, mikä on itselle parasta. Jos vain malttaa pysähtyä sen verran, että kuuntelee. Kertoisin minulle myös sen, että en ole ollenkaan lihava. (Vielä.)

Olen tainnut aina valita sen, jonka olen arvellut tuottavan vähiten pettymyksiä muille. Eli tehnyt vääriä valintoja. Vääriä nimenomaan minulle. Ja sitä kautta olen tietysti epäonnistunut ja tuottanut lisää pettymyksiä. Nopea pikakelaus taaksepäin kertoo, että olen onnistunut vain silloin, kun olen kuunnellut omaa sydätäni ja valinnut sen, mikä itsestä tuntuu oikealta. Toiminut oman mielen mukaan. Se ei tarkoita, että toimii toisen kustannuksella, vaan että ei toimi myöskään itsensä kustannuksella.

Näihin synkkiin sanoihin sisältyy kyllä melkoinen opetus. Yhtäkkiä huomasin, että olen tehnyt monta hyvää valintaa tässä viime vuosien aikana. Olen oppinut kuuntelemaan sydäntäni. Luottamaan vaistooni. Sillä tavalla olen onnistunut. Kannattaa siis jatkaa samaan suuntaan ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Kerätä ympärille asioita, joita itse rakastaa. Nauttia pienistä asioista. Itse asiassa, ei minulla olekaan yhtään ikävä niitä menneitä. Olin kokematon, epävarma, enkä tiennyt mitä halusin, joten tein mitä muut halusivat. Johtopäätös: elämä on nyt niin paljon parempaa!

Ja sitten Universumi tärisee ja laittaa taas asiat tärkeysjärjestykseen. Italia menee rikki (ainakin osa Italiaa) ja minä muistan taas olla kiitollinen siitä, että minun kodin seinät pysyivät viime yönä pystyssä. Tänään voin kävellä ehjiä katuja pitkin töihin. Ja olla elossa. Ja nauttia.
   

Merkillisyyksiä.

Tänä aamuna heräsin poikkeuksellisen virkeänä. Näin pitkästä aikaa unta. Olin vähän huolissani, koska unet jostain syystä katosivat joku aika sitten. Mietin, että miksi asiat ovat muuttuneet. En oikein saanut kiinni siitä, en tiennyt mitä on tapahtunut, mutta tuntuu oudolta. Jopa blogin kirjoitus aamuisin tuntuu erilaiselta. Paikka on sama niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin, mutta jotain on nyt pielessä. Päästä tulee jatkuvasti omituisia ideoita. Olen luovempi kuin ennen, mutta samalla ahdistaa ja ärsyttää ja ihmetyttää ja väsyttää. Koko ajan. Tämä ihmeellinen olo on seurannut minua nyt jo kuukauden. Taistelen kovasti sitä vastaan. Joudun todellakin tekemään töitä ollakseni positiivinen. Tuntuu, että jotain outoa on nyt meneillä jopa silloin, kun innostun jostain, mutta en vain millään tajua mistä on kyse. Älyttömän turhauttavaa.

Jotain outoa ON meneillään. Luin vähän aikaa sitten eräästä blogista sen kirjoittajan unen kautta tulleen viestin toisesta ulottuvuudesta. (Okei, ehkä nämä jutut kuuluvat siihen hörhöblogiini, mutta malta vielä hetki.) Siinä kerrottiin hyvän ja pahan välisistä taisteluista ja kuinka meidän valaistuneiden sielut ovat siellä mukana taistelemassa hyvän puolesta silloin kun nukumme. Että siksi olemme aamuisin väsyneitä, ja jotkut meistä ovat jopa sairastuneet. Ja että siksi ei uniakaan ole näkynyt. (Se oikea blogi kertoi tästä paljon paremmin, minä yritin vain maallistaa pointin.) Kun haparoiden ja varovasti kerroin lukemastani tarpeeksi turvalliselle tuttavalle hän totesi, että: "No mutta mikäs sen upeampaa kuin olla väsynyt sen takia, että pelastaa unissaan maailmankaikkeutta!" Mielettömän hieno vastaus.

En tiedä kuinka asiat todellisuudessa ovat. Näinä päivinä en oikein tiedä edes mitä ja missä se todellisuus on. Eipä ihme jos hieman ajoittain ahdistaa. On tullut niin paljon uutta ihan lyhyessä ajassa. Asiat ovat taas muuttuneet täysin. Juuri kun tuntuu, että näin tämä on ja pysyy, niin kaikki heittää taas häränpyllyä. Minun käsityskapasiteettini alkaa olla käytetty loppuun, mieli matkustaa aivan äärirajoilla. Tarvitsen lepoa. Olin juuri sairaslomallakin monta viikkoa. Niinpä esitin eilen Universumille toiveen, että saisin nukkua edes yhden yön. Olla pois taisteluista ja levätä edes vähän aikaa.

Kuten sanottu, tänä aamuna heräsin virkeänä. Näin unta ja olin voimissani. Ja kun sen tajusin, alkoi ahdistus. Sisälläni on vielä (melko suuri) osa, joka ei aivan sulata tätä kaikkea. Että, minä - pelkureiden kruunaamaton kuningatar - taistelisin yöllä hyvän puolesta Universumin ulottuvuuksissa. Tai että viime yönä pysyin kotona sängyn pohjalla, koska sitä niin nöyrästi illalla pyysin. Ei, ei, ei... Tämä on jo liikaa. En halua enää miettiä näitä juttuja.

Mutta entä nämä kaikki maallisemmat muutokset? Mikä minun elämää vaivaa? Ehkä tämä on vähän myös omaa syytäni. Ihan itse nimesin tämän vuoden Muutoksen vuodeksi. Vieläkö joku uskaltaa väitää, että vuosien nimeäminen ei toimi? Mentorini on opettanut kuuntelemaan sydäntä ja uskomaan universumin merkkeihin. Se on pirun pelottavaa, mutta olen tehnyt niin siitä huolimatta. Ja tänään sain taas uuden merkin, hyvin maallisella sähköpostimaisella tavalla. Nimittäin tulevan talven matka taisi juuri varmistua.

    

Kunnossapitokomitea.

Tajusin juuri mitä minun elämästä puuttuu. Sellainen ilonan kunnossapitokomitea! Minun on ehdottovasti perustettava sellainen. Luin, että ihmisiä voi auttaa parhaiten pyytämällä apua. Silloin sitä tuntee itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi ja sitten tulee hyvä olo, mikä on ehdoton edellytys hyvään elämään. Se on ihan tutkittua (jonkun toisen kuin minun toimesta), että ihminen haluaa olla tarvittu. Joten jos haluat apua, sinä itse asiassa autat sitä toista. Joten minä päätin auttaa itseäni auttamalla muita. Perustan tuollasen komitean.

Yksi on ehdottomasti ravintovastaava. Opastaa ja auttaa syömään terveellisemmin. Olen hyvin urpo sillä saralla, joten parannukseen ei paljon vaadita. Olen huomattavasti parempi kuin ennen, mutta se ei silti ole vielä kovin hyvin. Sitten on kehovastaava, joka kannustaa lenkkeilemään ja liikkumaan ja tekemään niitä pieniä askelia parempaan suuntaan, ilman että saa minut vihaamaan liikkumista. (Vinkkinä voin kertoa, että juoksemista ei kannata ehdottaa.) Joku voisi olla työvastaava. Hän pitäisi huolen siitä, etten ylityöllistä itseäni taas börnikseen asti, ja että osaan pyytää tarpeeksi korvausta tehdystä työstä. Tämä on myös heikko lenkkini, raha on vieras käsite. Sitten voisi olla alkoholitukihenkilö, joka auttaisi minua vähentämään juomista. Ei se ole ongelma, enkä aio luopua punaviinistä, mutta sellaisen teemajuomisen vähentäminen voisi olla hyvä parannus. (Mitkä tahansa juhlat, jääkiekkopeli, vitutus... Syitä on aina monia.) Mutta se pitää tehdä sillä mukavalla inspiroivalla tavalla. Kiellot ei oikein toimi minulla. Sitten pitää tietysti olla sosiaalisuustukihenkilö, joka muistuttaa minua elämästä, jos unohdun kellariin liian pitkiksi ajoiksi. Siinä on jo viisi ihmistä, joita voin ilahduttaa tällä. Kunnossapitokomiteassa voi tietenkin olla muitakin tärkeitä hahmoja, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. Ajattele, saatat päästä vaikuttamaan suuresti erään erityisen ihmisen elämään. Olla tärkeä henkilö hänen kehityksessään. Vapaamuotoisia hakemuksia otetaan vastaan välittömästi.
   

Valaistuminen.

Pari päivää sitten aloin lukea Caroline Myssin kirjaa Hengen anatomia. Kirja on ollut hyllyssäni jo vuoden. Sain sen lahjaksi mentoriltani, mutta en ehtinyt sitä lukea heti, ja sitten tuli uusia kirjoja. Tänään voin vakuuttaa sen olleen tarkoitettu juuri niin. Minun piti odottaa ja lukea kirja vasta nyt. Olen siitä täysin varma. Jo ensimmäinen lause sai miettimän, että olipas hyvin ajoitettu tämä. En ole uskonut sattumaan enää pitkään aikaan, mutta näin voimakasta tarkoituksen tunnetta jollekin tietylle asialle en ole koskaan ennen tuntenut. Kirjassa opastetaan intuitiohoitoon. Puhutaan energiasta. Tarkoituksesta, symboleista ja merkityksistä. Innostuin niin suunnattomasti, että aloin tehdä muistiinpanoja! Sitä ei ole tapahtunut sitten kouluaikojen, ellei niitä satunnaisia lapuille ilmestyviä lauseita lasketa sellaiseksi. Tunsin kutsumuksen. Aivan yhtä vahvan vetovoiman kuin kirjoittamisen suhteen. Minulle on aivan itsestäänselvää, että kirjoitan. Minä ajattelen paremmin kirjoittamalla, ja kun tuo suullinen ilmaisu ei ole vahvuuteni, niin minä myös ilmaisen itseäni kirjoittamalla paremmin. Ja nyt minulle on aivan yhtä itsestäänselvää, että autan ihmisiä intuitiolla.

Tämä kirja aloitti jotain uutta. Se minun omituisen voimakas halu auttaa (also called pelastajasyndrooma) sai nyt ihan uutta tulta alleen. Olen jo käynyt reikikoulutuksen, mutta se ei riitä. Näen jo nyt enneunia, mutta en osaa niitä tulkita oikein. Minä haluan perustaa sellaisen paikan, johon ihmiset voivat tulla parantumaan. Olen jo aloittanut sellaisen rakentamisen, tavallaan. Ja haluan kirjoittaa. Aikaisemmin nuo kaikki asiat ovat olleet hajanaisia toiveita siellä täällä, joiden opasnuolet ovat kiskoneet minua moneen eri suuntaan. Nyt ihan yhtäkkiä siitä samasta kuvasta tuli kolmiulotteinen. Tajusin, että kaikki ne eri suuntiin osoittavat nuolet näyttävät samalla myös yläviistoon muodostaen yhtenäisen spiraalin. Oivallus oli niin kokonaisvaltainen, että koko kehoni tärisi. Ristiriidat ovat poissa, tästä ei ole enää paluuta. Pelottavaa, mutta samalla niin mahtavaa.

Tuon parantumispaikan etenemistä voit halutessasi seurata toisesta uudesta blogistani, joka keskittyy paljon enemmän hörhöilyyn, hippihöpinään ja universumin ihmeisiin. En tiedä kuinka hyvin pystyn pitämään nuo asiat pois tästä arkisemmasta blogista, mutta toisaalta - miksi pitäisi? Kasvan ihmisenä kulkiessani henkisen kasvun tiellä, joten kaikki kokemani on aitoa. Ja minä haluan kirjoitta vain aidoista asioista. Koko majataloprojekti hakee vielä suuntaansa niin kuin minäkin, mutta otetaan ne baby stepsit käyttöön.

   

Pohdintoja.

Huomasin eilen töihin kävellessä, että taidan olla hieman poikkeuksellinen. Olen aina kuvitellut, että tämä on ihan normaalia, mutta minä ilmeisesti pohdin asioita paljon enemmän kuin normaalit ihmiset. (En tiedä mitä on normaali, mutta mennään nyt sellaisella yleisellä tasolla.) Teen toisinaan niitä ajattelenkkejä, jolloin itse kävelyn koko tarkoitus on pohtia, mutta minä pohdin asioita silloinkin, kun vain istun paikallani. Tai virkaan. Tai kokkaan. Tai luen - mistä johtuen luen tosi hitaasti, sillä harhautan itseni kirjasta syntyneillä ajatuksilla. Minä pohdin nukkumaan mennessä, ja heti herätessä. Ja kaikesta päätellen myös unissani, sen verran vahvoja tunnetiloja unet aiheuttavat.

Huomasin myös sen, että minä tarkkailen ympäristöä silloin kun liikun. Ihmisiä ja niiden tekemisiä, rakennuksia ja niiden pintoja, vastaan tulevia eläimiä ja pääosin paikallaan olevia kasveja. Ja sitten, kun silmiin osuu jotain merkillistä, tartun siihen ajatukseen. Keskityn mietteisiini niin voimakkaasti, että blokkaan kaiken todellisen ympäriltäni. Enkä siis todellakaan tarkkaile enää yhtään mitään. Ja sitten kävelen ohi alkuperäisesta kohteesta tai vääriin paikkoihin. Tai sitten herään maasta istumasta tomaattipussin päältä. (No siihen oli syynä myös univaje ja liukkaus.) Ja koko ajan luulin, että tämä on ihan tavallista. Että kaikki muutkin tekevät niin.

Tuossa joku aika sitten työkaveri järkytti mieltäni sanomalla, että useimmiten ihmiset tyytyvät ihmissuhteissakin. Enkä tarkoita joustamista ja kompromisseja, vaan että sitä ottaa vaimokseen tai miehekseen sen, joka on ihan hyvä, jos ei saa sitä jonka oikeasti haluaa. En voinut käsittää, sehän on aivan kamalaa. Muistan exän sanoneen kerran jotain samansuuntaista, että jossain vaiheessa pitää vain päättää, että tuon kanssa minä olen, ja sitten tehdä töitä sen suhteen eteen. Hän on nyt naimisissa, oletettavasti hyvin onnellisesti. Hän oli varmasti oikeassa, omalla kohdallaan. Mutta tämä asia vaivaa minua. En ehkä ole paras neuvomaan ihmissuhteissa (no en taatusti), mutta minun pitää kyllä tuntea ihan varmaksi. En halua tyytyä sellaisen melko hyvään. Jos ei tunnut täysin oikealta, niin silloinhan se tuntuu ainakin vähän väärältä, ja väärältä tuntuminen on huono juttu. Erityisesti ihmissuhteissa. Se on minulle itsestäänselvää. Minä kun elän kaiken tunteella, niin tunteiden pitää kyllä olla kohdallaan. Luulin tämänkin olevan normaali tapa ajatella.

Jos tähän kaikkeen lisää vielä sen, että luin taas henkisen kasvun kirjaa, joka sai pohdintojeni sisällön vähintäänkin toiselle ulottuvuudelle; universumin ihmeisiin ja omaan osaani sen energioissa ja tarkoituksissa. Arvatenkin pää on ihmeissään. Tuli sellainen positiivinen oivallusmyrskytukos. Näen taas asioita selvemmin, mutta niiden sisäistäminen voi viedä hetken. Tiedän taas todella vahvasti mitä haluan tehdä isona. (Siis sen lisäksi, että olen kirjailija.) Todella suuria kysymyksiä, merkittäviä oivalluksia. Paljon pohdittavaa. Ja tietysti vielä yövuoro ja univaje lisäämässä omat kertoimensa. Onko siis ihme, jos vähän välillä kävelen ohi määränpäiden. Onneksi minulla on maailman ihanin Suosikkikuski, joka jälleen kerran toimitti minut aivan (oikealle) kotiovelle saakka.
   

Palaute.

Aloitan heti lainailemalla. Tämä viisaus ei ehtinyt lapulle asti, luin sen nimittäin vasta tänään Positiivareiden aamun viestistä. Jostain vanhemmasta tosin, niitä oli muutama lukematon jemmassa.

Kun elämäni kuitenkin kerran asetetaan puntariin, niin toivon, että voisin tuolloin todeta olleeni liian ystävällinen kuin tuomitseva; rakastanut liian paljon kuin liian vähän; antanut mieluummin anteeksi sille, joka ei olisi sitä ansainnut, kuin kieltäytynyt antamasta anteeksi sellaiselle, joka on sen ansainnut; että olen mieluummin uskonut ihmisiin liikaa, kuin liian vähän; mieluummin ollut liian luottavainen, kuin liian kyyninen; mieluummin uskonut parasta ja ollut väärässä, kuin odottanut pahinta ja ollut oikeassa.

Minä olen tapaillut luovia ihmisiä nyt ihan tietoisesti. Unohdan pyytää palautetta, mutta jotenkin universumi ohjaa asiat niin, että se palaute tulee sitten kuitenkin. Maanantaina tapasin Uusi Annan, mutta unohdin kysyä palautetta. Koko tapaaminen meni niin suunnattomaksi meidän keskustelun vuoksi, että oli vaikea muistaa tuollaista sivuseikkaa sen kaiken mielettömyyden keskellä. Tulin hirmu surulliseksi. Oivalsin asioita, sellaisia tärkeitä juttuja, jotka olivat tuottaneet paljon mielipahaa pitkän aikaa. Suoraan puhuvat ihmiset ovat parhautta. Uusi Anna auttoi minua ymmärtämään mistä on kyse, joten nyt minun on todella paljon helpompi antaa anteeksi ja päästä asian yli.

Nämä luovat tapaamiset on kyllä tosi hyvä keksintö. Suosittelen. Ihan vaikka ilman sitä palaute-osuutta. Minua se jäi kyllä vähän vaivaamaan, kun en muistanut kysyä. Mietin tätä jo heti aamulla. Päivällä juteltiin ihan muista jutuista koneella, ja kirjoitin tuon yllä olevan lainauksen. Ja ihan yhtäkkiä sain palautetta! Mielenmyllerrys on käynnistynyt hänenkin päässään, ja sain kuulla että se on minun ansiota. Olen saanut ajattelemaan mennyttä, kun olen niin erilainen persoona, ja ajattelen niin eri tavalla kuin kaikki muut hänen kaverit. Haastan ajattelemaan omaa elämää eri tavalla. Ja siitä se ajatus sitten oli lähtenyt. Olin niin otettu tuosta, sehän on suunnaton kunnia. Siis että olen päässyt vaikuttamaan ihmisen elämään. En sanoilla, vaan ihan vain olemalla aito minä. Eipä se palaute tuosta enää parane.
 

Testi ja oppi.

Sehän on ihan yleistä tietoa, että mennyttä ei voi muuttaa, tai että menneeseen ei voi palata. Ei aamuun, ei eiliseen, eikä varmasti vuosien päähän. Jotkut siitä huolimatta yrittävät elää menneessä tämän hetken kustannuksella, kertovat taukoamatta miten paremmin asiat olivat silloin joskus, ja miten eri tavalla asiat olisivat, jos silloin kauan sitten olisi valinnut toisin. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa, siis erityisesti sille, joka niin tekee. Sillä tavalla sitä vain kerää itselleen lisää kurjuutta.

Joskus on kuitenkin hyvä tehdä asioita niin kuin ennen. Kokeilla uusintana toistaa joku ikivanha kaava ja miettiä miltä se tuntuu nyt. Sellainen voi olla tarpeellista ihan vain huomatakseen miten paljon asiat ovat muuttuneet. Miten paljon itse on muuttunut ja kuinka pitkälle sitä on päässyt. Omaa kehitystä ja muutosta ei aina huomaa, kun vain paahtaa menemään. Tämä on tehokas tapa palauttaa itsensä maan pinnalle erityisesti silloin, kun kompastuu ja putoaa siihen samaan monttuun, josta on jo niin moneen kertaan rämpinyt ylös.

Kömmin ylös kuopastani ja tein kokeen. Ostin kaupasta kaikkia sellaisia asioita, joita söin ennen. Ja sitten vedin kaiken ahmimalla, ihan vanhan kaavan mukaan. En saanut puoliakaan alas, mutta oksennus oli lentää siitä huolimatta. Kokonaisvaltainen kuvotus oli luonani pitkään. Voin oikeasti tuntea kuinka E202, E415, E412 ja E621 sisälläni nauravat typeryydelleni. Pitikö tätä nyt ihan oikeasti kokeilla? Eikö mitään muuta tekemistä ollut?

Olin kyllä hieman pettynyt noiden koodien määrästä. Salaatinkastike, perunalastut ja dippikastike ei näköjään olekaan niin epäterveellisiä kuin kuvittelin. Olisi pitänyt ostaa rehellistä karkkia ja jotain colaa. Mutta aivan niin alas en pystynyt enää vajoamaan. No, tulipahan testattua ja kokeiltua. Joskus tulos on odottamaton, mutta tästäkin opin nyt ainakin sen, ettei tarvitse kokeilla toiste. Minun nykyiset valinnat ovat niin paljon parempi. Ja tämä oli upea muistutus siitä, että vaikka yhden asian suhteen putosin monttuun, niin tämän toisen asian suhteen olen erityisen paljon parempi. Olen oppinut herkuttelemaan hienostuneesti, minun makuni on jalostunut terveellisemmäksi. Aivan taatusti sieltä montusta nouseminenkin tapahtuu nyt kevyen elegantisti.
 

iloja osa 2.

Yövuoro ja sitten heti perään epätoivoinen yritys nukkua päivällä. Aurinko ei haittaa läheskään niin paljon kuin naapurit tai soiva puhelin. Miksi, oi miksi minä en ikinä laita sitä pois päältä tällaisinä hetkinä? Nämä ovat niitä elämän suuria haasteita.

Tänään on tasan kaksi vuotta Perhosjuhlista. Se oli hieno päivä, Kukan päivä. Tuntuu, kuin siitä olisi paljon enemmän aikaa. Niin valtavasti mahtuu kahteen vuoteen. Juhlien jälkeen olen valmistunut, matkustanut 101 päivää Italiassa, rakastunut, tyhjentänyt ja täyttänyt kodin, tehnyt valtavasti töitä, saanut reikivirityksen ja uuden ulottuvuuden elämääni, matkustanut Ranskassa, särkenyt sydämeni, kirjoittanut kirjan, ja melkein rakastunut uudestaan. Se on aika paljon tapahtumia jopa minun mittapuulla. Näitä miettiessä muistin yhden uuden ilonaiheen.

6) Musiikki.
Kuinka saatoin tämän unohtaa? En voi käsittää. Musiikki on minulle kuin ilmaa, sitä ilman ei voi elää. Olen kotona lähes aina kupit korvilla, jopa silloin kun kirjoitan. Itse asiassa musiikki kuulokkeissa on se työkalu, joka poistaa häiritsevät ympäröivät äänet ja auttaa minua keskittymään. Mutta minä kuuntelen musiikkia myös ihan pelkästä kuuntelemisen ilosta. Voin maata riippumatossa silmät kiinni ja keskittyä kaikkiin eri soittimiin. Se on niin upeaa. Ja tuottaa suunnattomasti iloa elämääni.

Tänäkin aamuna istuin kupit korvilla kaikessa rauhassa koneella kirjoittamassa. Kuulin ihmeellistä hurinaa jostain taustalta, kun biisi vaihtui ja tuli hetken hiljaisuus. Puhelin soi äänettömänä, mutta luuri tärisi sen verran riemulla, että havahduin. Kävi ilmi, että olin unohtanut mennä töihin. Tai itse asiassa en tiennyt, että minun olisi pitänyt mennä töihin. Olin sotkenut vuoronvaihdot ja onnellisen tietämättömänä vain mynnistelin kotona. Ei auttanut muu kuin kiskoa pikavauhdilla vaatteet niskaan ja rynnätä työmaalle. Oli kyllä erityisen voittajaolo.

Huomasin kuitenkin, että en panikoitunut tästä ilmeisestä virheestäni kovin pahasti. Olen oppinut. Itsensä ruoskiminen tehdystä virheestä ei todellakaan poista sitä tehtyä virhettä, joten se sellainen on kyllä täysin turhaa. Ilokseni olin tyyni ja annoin itselleni anteeksi kuin zen-mestari konsanaan. Vakuuttuakseni rauhallisuudestani mittasin vielä verenpaineen sillä sain tietää, että meillä on siihen välineet töissä. Paineeni olivat 95/65. Tästä voi siis päätellä, että työni ei olekaan niin kovin stressaavaa. (On se, minun keho vain toimii erikoisesti.)

Eilen sain kuulla jotain aivan käsittämätöntä. Meille tuli vähän aikaa sitten töihin uusia ihmisiä, ja yhdelle heistä mainitsin kirjoittavani blogia. Seuraavana päivänä hänen ystävänsä oli laittanut viestin, että luepas tätä hauskaa blogia. Minun blogia!! Olin aivan ihmeissäni, sillä en tunne tuota kyseistä kaveria. Olipas miellyttävä yllätys, että ihmiset siis ihan oikeasti lukevat tätä. Minulle vieraat ihmiset! Ilmeisesti tohelointini on viihdyttävää. Hyvä niin, viihtyminen on mukavaa. Selvästi ilotanssin paikka.
 

iloja.

Haastoin itseäni ajattelenkillä. Alakuloissani päätin, että nyt listaan 10 asiaa, joilla saan fiilistä paremmaksi. Synkkä pilvi on matkannut mukanani jo aivan riittävän kauan, tarvitsen jotakin sellaista, jolla saisin taas ilon takaisin elämääni. Keksin vain viisi asiaa, työmatka ei ollut tarpeeksi pitkä.

1) Ajattelenkki.
En voi riittävästi korostaa tämän tärkeyttä. Ensin ajattelin, että yksi asia tällä listalla voisi olla liikunta. Monet kehuvat sen tuovan hyvää oloa. Ei kuitenkaan minulle. En ole koskaan nauttinut urheilusta sen tuottavan olon vuoksi. Taustalla on ollut muunlainen motiivi. En tiedä miksi, mutta niin se on. Minulle liikunta itsessään ei vain ole koskaan tuonut sitä mielihyvää, ei vaikka kuinka sitkeästi jatkaisin. Yleensä vain väsyn. Mutta ajattelenkki on asia erikseen. Minulla on kivi kädessäni, ja joku asia pohdittavana. Ratkaisun keksiminen johonkin ongelmaan tuottaa aivan uskomattoman hyvän olon. Kävely varmasti kiihdyttää verenkiertoa, ja sitä kautta myös vaikuttaa ajatteluun. Joten liikkumisesta tulee hyvä olo näin mutkan kautta. Erityisen upeaa ajattelenkki on vesisateessa. Minä rakastan sadetta.

2) Vesi. 
Hyvä aasinsilta edellisestä. Vesisade on jotain aivan mahtavaa. Kotiplaneetallani on varmasti paljon vettä. Minä rakastan merta, uimista, aaltoja, kaloja, sadetta. Ja nyt kun asiaa mietin, vaahtokylpy on aivan parhautta. Tiskaaminen on mahtavan terapeuttista, samoin pesukoneen ikkunasta pyykkien pyörimisen seuraaminen. Minä jopa reagoin useimpiin tunnetiloihin kyynelin. Minulla on todella erikoinen vesiyhteys. Ehkä juuri tämän takia rakastuin Venetsiaan niin syvästi, kun koko kaupunki on veden päällä.

3) Ystävät. 
Elämäni on täynnä upeita ihmisiä, itse asiassa minulla on aina ollut paljon ihmisiä ympärilläni. Se on uskomaton rikkaus. Luulin pitkään, että se on normaalia, mutta sitten kaverini alkoi huomautella asiasta. Kun kävelimme kaupungilla, Mini-Minna nauroi, että pienen keskustan läpi käveleminen kanssani vei aivan käsittömän pitkään, koska aina pysähdyin juttelemaan jollekin tutulle. Vähän väliä joku tervehti. Se ei kuulemma ole normaalia. Ehkä minulla on kyky tutustua helposti. (Miten niin ehkä?) Joka tapauksessa, ystävät ovat tärkeä ilon lähde.

4) Eläimet. 
Tämä tuli vähän puskista. Enkä nyt tarkoita sitä minua puskissa väijyvää jänistä, vaan ylipäätään ihania lemmikkejä. Mietin miten mahtavalta tuntui, kun kissani käpertyi kainaloon nukkumaan, tai kun koirani seurasi joka paikkaan. Eläimet ovat kyllä upea muistutus siitä, mistä elämässä on todella kyse - rakkaudesta. Minun pitää saada joku otus lainaan vähäksi aikaa. Tarvitsen nyt rakkautta.

5) Auttaminen.
Tein jo kauan sitten Facebookiin sellaisen iloa. -ryhmän. Se on kyllä ihan kuollut sivu, sillä kukaan ei juuri koskaan siellä jaa mitään iloista tekoaan, mutta se idea oli kyllä hyvä. Ajattelin että saisin poistettua masennuksen Suomesta sillä, että kannustaisin ihmisiä auttamaan. Oma mieli tulee niin paljon paremmaksi silloin, kun auttaa toista. Toisaalta on hieno tietää, että iloa.- ryhmäläisillä on kaikki niin hyvin, ettei "tarvitse" tehdä ilotekoja itseään piristämään. Mutta minun pitää taas ryhtyä auttamaan ja ilahduttamaan ihmisiä. Se kun tulee moninkertaisena takaisin.

Viisi ilon aihetta on kuitenkin ihan hyvin. Kaikista ei voi nauttia joka päivä, mutta joka päivä voi nauttia ainakin yhdestä. Joten siltä osin asia on hoidossa.
   

Viinejä.

Elämä on yhtä juhlaa. Ensin oli ne seitsemän riemun aihetta, jotka missasin, koska makasin kotona kipeänä. Mutta elämä jatkuu, samoin juhlat. Meillä oli Salaseuran kevätkarkelot. Pienellä porukalla, suurella sydämellä, teemana Rooma. Viini oli hyvää ja tutustuin uuteen italialaiseenkin. Uskalsin jopa puhua, tosin en ole varma oliko se italiaa. Mutta uuden opitun käsimerkin avulla sitä kai voi kuitenkin keskusteluksi sanoa.

Sitten eilen heti töiden jälkeen ystäväni Lanttien Prinsessa tuli viettämään viini-iltaa. Hommattiin vaikka minkälaisia herkkuja, kuten porkkanapiirakkaa, juustoja, oliiveja, prosciuttoa, patonkia, rypäleitä ja pientä suolaista. Yksi juusto haisi homeelle, toinen kissan röyhtäykselle, mutta kolmas oli oikein hyvää. Oikea nautiskeluilta! Vaikka meillä on täysin erilaiset elämät, meissä on paljon samaa. Katsottiin tietysti elämänohjeita Tarot-korteilla. Sain hyvän vahvistuksen ajatuksilleni. Kortit tietävät aina. Melkein pelottavaa, miten vahvasti niistä saa vastauksia, mutta pelko on tietysti ihan turhaa. Mielenkiintoiset ajat tulossa.

Huomasin muuten ihan sattumalta yhden huolestuttavan seikan. Tai en minä tiedä onko se huolestuttavaa, mutta ainakin erityisen omituista. Löysin jostain tuolta blogin asetuksista sellaisen tilaston, joka kertoo lukijamäärät maiden mukaan. Suomessa blogia on luettu 14513 kertaa. Jenkeissä 798 kertaa, Venäjällä 303, Italiassa 214, Saksassa 188, Ranskassa 96, Kanadassa 54, Japanissa 35, Ruotsissa 33 ja Latviassa 25 kertaa. Herää kysymys: Kuka fanittaa minua Venäjällä?! Tai Ruotsissa? Latviassa?!? Minähän kirjoitan suomeksi. En ymmärrä, en vain ymmärrä.

Sain uuden korutilauksen, joten taidan nyt siirtyä puuhastelemaan korvakoruja ihan vapaapäivän kunniaksi. Tänään kun tuntuu tämä ajattelu olevan hieman hidasta.
 

Työ.

Olin eilen pitkästä aikaa töissä. Se oli suorastaan mukavaa, sillä aloin jo tuntea oireita lähestyvästä mökkihöperyydestä. Säälimättömästi pääsin heti aamuvuoroon ja herätys klo 04.04, mutta mitä siitä. Aurinko paistoi jo aamuyöllä. Tuumailin siinä kävellessäni kaikenlaista, mikä ei varmasti tule yllätyksenä kenellekään. Listasin mielessäni 10 hyvää asiaa työstäni. Se oli varmasti osittain sellaista itsensä tsemppausta, kun piti taas palata hektiseen työelämään, mutta toisaalta - kaikki keinot ovat sallittuja. Tässä listani, ne ovat mieleentulojärjestyksessä:

1) Työmatka. 
Välimatka kodin ja työpaikan välillä on sen verran pitkä, että saan aivan vahingossa hyötyliikuntaa puolitoista tuntia joka päivä. Ja happea ja kaikkea sellaista terveellistä.
2) Ajattelenkki. 
Erityisesti aikaiset aamumatkat toimivat mahtavasti ajattelenkkinä, joka on upea työkalu useiden haasteiden pohdinnassa. Se laiska osa minussa on niin vahva, että harvoin tulee lähdettyä ajattelenkkeilemään muuten vain. Nyt minulla on hyvä syy lähteä, sillä töihin on kuitenkin jotenkin päädyttävä.
3) Yksi hyvä kaveri.
4) Palkka. 
Minulle maksetaan työstä korvaus rahana, ja rahalla pääsen reissaamaan. Eli tämä vie minua kohti suurta unelmaani. Ja sallii muutamia nautintoaineita aina silloin tällöin.
5) Vaihteleva työ.
Tylsistyisin siihen kahdeksasta neljään puurtamiseen viikossa. Se olisi aivan kamalaa. Meidän työvuorot menee ihan miten sattuu, vähän väliä joku tulee ja toinen menee.
6) Joustavuus.
Saan kirjoituspäiviä, ja jos tulee jotain menoa, niin yleensä nekin toiveet menee läpi. Samoin vuorojen vaihto on onnistunut lähestulkoon aina. Sillä ei ole niin merkitystä kuka tekee, kunhan tekee.
7) Suosikkikuski.
8) Ilmapiiri.
Meillä on pääasiassa tosi mukavaa, fiilis on hyvä. Meillä on rennot pomot ja hyvät työkaverit. Usein salista kuuluu nauru, tai ainakin Tarun laulu.
9) Helppous.
Ei tarvitse osata muuta kuin suomea (ja satunnaisesti englantia), käyttää tietokonetta ja sen seitsemää ohjelmaa. Vaikka jokainen päivä on erilainen ja jokainen asiakaskin haluaa jotain eriä, niin silti se homma ei vaadin ruudinkeksijöitä. Ainoastaan tosi hyvää muistia, paineensietokykyä ja tilanneälyä. (Itse asiassa, tuo perusteella homma ei kyllä ole ollenkaan helppoa, mutta... Jos vaihdetaankin otsikoksi haastavuus?)
10) Itsetuntemus. Tämä työ on opettanut minulle huonot puoleni. Lasken sen ilman muuta hyväksi asiaksi, sillä vain tiedostettuja asioita voi muuttaa. Niitä en listaa, sillä keskityn mieluummin hyviin juttuihin.

Että sellaisia ajatuksia tänään.
 

Riippumatto.

Tapasin myös eilen erään luovan ihmisen, nimittäin äiti tuli käymään töiden jälkeen. Minun äitiä voisi kuvailla sanoilla: tomera, itsepäinen ja sisukas. Tänään voin hyvällä omatunnolla lisätä listaan myös sanan "pyöreähkö".

Olin koko päivän maannut uudessa riippumatossani. Siinä voi lukea, neuloa tai virkata, katsoa elokuvia, kirjoittaa tai ihan vain olla. Se on maailman hienoin keksintö! Tämä kyseinen riippumatto on vielä sellainen pieneen kokoon menevä matkamalli, joka on laadukas ja kestävä. Ei muistuta mattoa lainkaan, vaan on lähinnä sellainen kankainen keinu. Olen niin tyytyväinen tuohon ostokseen. Tietysti yllytin äitiä mattoa kokeilmaan. "Tottakai se kestää, se on laatutavaraa. Minä olen maannut siinä koko päivän." Äiti kampesi riippumaton kyytiin, vaikka kieltämättä näyttikin epäilevältä. Hetken kuluttua kuului kumea tumahdus ja muori oli maassa. En voinut uskoa silmiäni - laatumatto ei kestänyt! Hetken tilannetta tutkittuamme kävi ilmi, että kyllä riippumatto sittenkin kesti. Mutta se koukku, jossa matto roikkui... Se vääntyi melkein suoraksi, joten matto tippui alas. Naurusta ei meinaa vieläkään tulla loppua, kun tätä mietin. Lienee dietin paikka äitillä, kuin paksu rautakoukkukin vääntyy suoraksi massan painosta. Ei käynyt onneksi pahemmin, mutta luulen, että on ihan turha yrittää yllyttää äitiä enää mihinkään.

Taitaa olla ihan hyvä idea nähdä joku luova ihminen joka päivä. Ei se ollutkaan ollenkaan liikaa vaadittu, tämä on toistaiseksi sujunut ihan ilman suurempia säätöjä. Itse asiassa heti kun tästä suunnitelmasta kirjoitin blogiin, minuun on otettu yhteyttä ja ehdotettu tapaamista. Universumi, se kyllä jeesaa heti kun on tosissaan jonkin asian suhteen.
 

Päivän erikoisuudet.

Eilinen oli kerrassaan upea päivä! Kyllä kannatti uskaltautua ihmisten ilmoille, koska vaikka mitä erikoista pääsi tapahtumaan jo yhden aamupäivän aikana.

Päivän erikoisuus nro 1:

Tapasin mukavan lääkärin. (Ne ovat kyllä usein mukavia talossa, jossa kävin.) Yllättävä osuus oli siinä, että minut laitettiin makuulle, puudutettiin ja selästäni otettiin koepala. Ei suurta, muutta kuitenkin sellainen, jonka minä näin ihan omin silmin ilman laseja menevän pinseteissä purkkiin. Tällä kertaa puudutusaine vaikutti (sitä laitettiin aika paljon), joten tämä toimenpide oli täysin kivuton. Ja ennen kaikkea yllättävä, sillä en ollut varautunut tällaiseen lainkaan. No, parempi nyt kuin sitten myöhemmin, kun olisin sitä ehtinyt panikoida jo useamman päivän. Puudutusaine loppui kuin linnun matka ikkunaan, ihan jäi lausekin kesken, kun yhtäkkiä tuntui puukon isku selässä. (Vähän viiveellä, ja itse asiassa se taisi olla kirurgin veitsi eikä puukko, mutta silti.)

Päivän erikoisuus nro 2:
Tapasin Kuparinappia erikoisessa tilanteessa. Menimme nimittäin Prismaan kahville ja ostoksille. Kuulostaa niin (keski)maalaiselta, mutta maallahan me oikeastaan asumme molemmat. Tämä kaupunki on jo nimensäkin mukaan vain kylä. Söimme herkkuja kahvilassa (kolmen edestä tietysti) ja vaihdoimme kuulumiset. Sitten shoppailimme. Ostokieltopäätökseni innoittamana ostin vain sellaista, jonka pystyin perustelemaan sopivaksi tulevaisuudensuunnitelmiini (matkariippumatto, varvastossut ja pokkari, joka oli jo kauppalapussa ja jota minulle oli suositeltu), sekä osia äidin polkupyörään, jonka olen luvannut laittaa kuntoon hyvissä ajoin ennen kesää. 

Päivän erikoisuus nro 3:

Tapasin siis luovan ihmisen ja pyysin palautetta, niin kuin aikaisemmin suunnittelin. En ollut miettinyt sen tarkemmin mihin liittyen palaute tulisi, joten mentiin nyt ihan yleisellä tasolla. Hyväksi minussa listattiin eräs tärkeä havainto, joka olkoon erikoisuus nro 4, kehitettävää sen sijaan olisi suun käytössä. Raskaana olevalle naiselle ei pitäisi kertoa ihan kaikkia totuuksia. (Saatoin ihan ohimennen paljastaa, että Suomessa myytävistä hedelmistä banaanit ja mansikat ovat kaikista myrkyllisimät. Miten minä olisin voinut tietää, että juuri banaanit ja mansikat ovat se ainoa asia, jota kyseinen raskaana oleva nainen voi syödä?)

Olin iloinen palautteesta ja jalostin tuota ajatusta. Minä olen kyllä usein aika suora. Olen sellainen totuudentorvi. Ja joskus asiat kuulostavat paljon paremmilta pään sisällä, kuin stten ääneen puhuttuna. Tarkoitan usein paljon parempaa, kuin miltä se muiden korviin kuulostaa. Johtopäätös: en ole suullisessa ilmaisussa parhaimmillani. Tässä siis kehityksen paikka.

Päivän erikoisuus nro 4:
Hetken jo hätäilin, että onko nyt jotkut kammottavat äidinvaistot heränneet, kun tuollaisen isomahaisen henkilön kanssa liikuin. Kannoin koppaa ja olin tosi huolissani jaksamisesta. Mutta onneksi Kuparinappi pelasti päiväni sanomalla, että itse asiassa kyseessä ei ole juuri heränneet äidinvaistot. Nämä olivat ihan selvästi isänvaistot! Käyttäydyin kuin epävarma tuleva isähenkilö! Olin kuolla nauruun kun tämä tuli ilmi, mutta samalla olo helpottui huomattavasti. Tässä ei olekaan mitään hätää.
 
Tänään minä haluan siistin kodin.
     

Lapsia ja leluja.

Päätin tarttua heti härkää sarvista ja noudattaa omia ohjeitani. Tapaan (ainakin) yhden luovan ihmisen viikossa ja otan vastaan palautetta. Mikä on hyvää, mitä voisin parantaa. Tänään tapaan entisen kämppikseni, also called Kuparinappi. Äärettömän luova kaveri, joka jakaantuu minä hetkenä hyvänsä. Tämä taitaa olla niitä viimeisiä mahdollisuuksia tavata vanhaa ystävääni entisellään. Kesällä hän on sitten jo äiti.

Aika moni muukin tuttavani lisääntyy. Töissä ja muuten vain elämässä. Kaikkea hyvää heille ja heidän valinnoilleen. Ihanaa että ihmiset, jotka haluavat lapsia, saavat lapsia. Ja kiva, että ne jotka saavat lapsia yllätyksenä, haluavat niitä myös. Siitäkin huolimatta tänä aamuna kiitollisuudenaiheita luetellessani listalla oli: Kiitos etten ole raskaana. Toisin kuin näille nyt lisääntyville, minulle se olisi painajainen.

Sanoin ennen aina, etten pidä lapsista. En ole koskaan halunnut lapsia. Nykyään pidän kyllä muutamista tietyistä. Italialainen ystäväni on tehnyt jo kaksi syntisen suloista puoli-italialaista poikalasta. Sitten on se vauva, joka oli luonani käymässä ja nauroi sylissäni. Serkulla on lapsi, jonka hän tunki syliini täysin varoittamatta, ja joka siitä innostuneena halasi minua. Vielä olisi yhdellä kaverilla potentiaalinen mukava vauva, mutta olen nähnyt sen vain vilaukselta, joten en osaa muodostaa mielipidettä siitä vielä. Voin ilokseni todeta, että kukaan edellä mainituista äideistä ei menettänyt itseään. Saivat äitiyden hyvänä lisänä, mutta eivät muuttuneet sellaisiksi ärsyttäviksi pullamössöoksetuksiksi. Niin käy joskus.

Laitan taas linkin, joka sai minut nauramaan, mutta myös hieman pelkäämään.
Hei nyt oikeesti, monisilmäinen pupu?!
 

Ohje.

Laitoin viimeksi linkin, jossa neuvottiin 29 tapaa pysyä luovana. Sitten sanoin, että itsellä se ei ihan onnistu, koska tykkään ruutuvihkoista, enkä laula suihkussa. Kiitos vain tarkkaavaiselle lukijalle, minä en tietenkään tarkoittanut, että nuo ovat ne ainoat asiat, jotka puuttuivat omalta luovuuslistalta. Ne olivat esimerkkejä. Mutta nyt, kun asia otettiin puheeksi, niin otetaan se sitten puheeksi ihan kunnolla. Ja kun sanon puheeksi, tarkoitan kirjoitukseksi. Tässä tuo linkitetty lista minun näkövinkkelistä (vapaasti käännettynä). Tee itsellesi oma.

1) Tee listoja. No niin teenkin! Jatkuvasti ja monenlaisia. Minä rakastan listoja ja ihan vain tämän takia en ikinä lopeta listojen tekemistä.

2) Pidä muistikirjaa mukana kaikkialla. No niin pidänkin. Minulla on aina vihko mukana, joka paikassa. Osittain jo siltä varalta, että joudun odottamaan yksin yleisellä paikalla. Se on huomattavasti vähemmän kiusallista, jos voi kirjoittaa muistikirjaan ajatuksiaan ja olla huomioimatta kaikkian niitä ympäröiviä ihmisiä.

3) Kokeile kirjoittaa "vapaasti". Eli viivattomasti. Kokeilin, en pitänyt siitä. En pidä viivoistakaan, pidän ruuduista. Erityisesti sellaisista pienistä, joita myydään vain Italiassa. Ja Ranskassa, niin kuin totesin tänä keväänä. Voin silti piirrellä vapaasti sivuille, nuo ruudut eivät rajaa minua. Minä vain en osaa kirjoittaa suoraan ilman viivoja ja vinot rivit ärsyttävät.

4) Mene pois tietokoneelta. FAIL! Myönnän.

5) Lopeta itsesi kritisointi. Jep. Tätä ollaan harjoiteltu ja arvaa mitä? Olen jo oppinut! En ole ollenkaan niin jyrkkäpirkko itselleni. Se täydellisyyteen tavoittelevan tuomarin ääni pään sisällä on hiljentynyt. Ainakin vähän.

6) Pidä taukoja. Tämänkin jouduin opettelemaan, mutta nyt se jo sujuu, jiihaa!

7) Laula suihkussa. Enkä laula. En ymmärrä siinä piilevää upeutta. Osaan laulaa ihan hyvin, mutta minä vain peseydyn mieluummin hiljaisuudessa.

8) Juo kahvia. No aivan varmasti. Meinasin lopettaa, mutta tämä kyllä kumosi kaikki sellaiset järjettömät suunnitelmat.

9) Kuuntele uutta musiikkia. Joskus teenkin niin. Maailmassa on niin paljon minulle uutta musiikkia, että se ei ole edes vaikeaa. Aina kun avaan musaohjelman, kuuntelen jotan uuttakin. Se on tapana.

10) Ole avoin. Tätä piti harjoitella, mutta nykyään olen kyllä.

11) Ole luovien ihmisten seurassa. Tämäkin on puutteeni. Ystäväni ovat kyllä luovia, mutta tapaan heitä aivan liian harvoin. Vietän ylipäätään aikaa ihmisten seurassa liian vähän. Jos yrittäisi nyt parantaa tapansa... Aion tästä eteenpäin tavata edes yhden luovan ihmisen viikossa. Ei kuulosta pahalta, mutta katsotaan kuinka käy.

12) Pyydä palautetta. Sitäkin teen liian harvoin. Olen hirmu huono ottamaan vastaan kritiikkiä, ja sen pelossa jätän sitten kaiken palautteen kuulematta. Ehkä tämän voisi yhdistää siihen luovan ihmisen tapaamiseen.

13) Tee yhteistyötä. Joo, sen on lempityöni. Mutta minulla on siihen nykyään harmittavan vähän mahdollisuuksia. Auttakaa ihmiset, miten voisin muuttaa tämän?

14) Älä anna periksi. Ei huolta. Harvemmin tapahtuu. Olen jääräpäiden puolueessa. (Oliko tämä nyt itsensä kritisointia vai ylistystä sinnikkyydestä?)

15) Harjoittele. Kyllä, kiitos. Olen viimein oppinut, että mitään ei osaa opettelematta. Ja että se ei ole ollenkaan huono asia, se vain on.

16) Salli itsesi tehdä virheitä. Menee samaan kastiin edellisen kanssa. Tämäkin piti oppia kantapään kautta. Minähän en hyväksy virheitä, varsinkaan itseltäni... No, tänään menee jo vähän paremmin tämänkin asian suhteen.

17) Mene uusiin paikkoihin. En ole mennyt. Mutta tänä kesänä menen, lupaan!

18) Count your blessings. Tämä pitäisi kääntää: Kiitä onneasi. Mutta en halua, koska se ei ole aivan sama asia. Meillä siunaamiset menee kirkon suuntaan, joten se on heti väärä suunta. Mutta ehkä pointti välittyy silti. Minä teen tätä joka aamu, heti kun herään. Mietin asioita, joista olen kiitollinen.

19) Lepää paljon. Ilomielin!

20) Ota riskejä. En ole tehnyt tätäkään tarpeeksi. Mutta jospa kesä toisi muutoksen tällekin saralle?

21) Riko sääntöjä. Tämä on paha... Minä en oikein osaa. Olen kasvatettu kiltiksi ja sääntöjen rikkominen sotii sisintä vastaan. Mutta yritän tätäkin tänä kesänä.

22) Älä pakota asioita. En niin. Asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Olen jopa oppinut luottamaan Universumiin siinä määrin, että ei ole tarvetta pakottaa mitään mihinkään.

23) Lue sanakirjaa. En tiedä tarkoittaako tämä tavallista sanakirjaa vai sellaista sivistyssanakirjaa, mutta sinänsä ihan sama, sillä luen molempia. En päivittäin, mutta kuitenkin.

24) Luo luovat puitteet. Ympäristön vaikutusta ei voi koskaan yliarvioida. Minun koti on melko luova ympäristö, joten luulen, että tämäkin on hoidossa.

25) Lopeta toisten miellyttäminen. Tukevan ystäväni Emman sanat pysäyttivät minut tänään. Olin avautunut eräästä synkästä asiasta, ja mietin mitä muut siitä sanoisivat. Emma vastasi: "Miten jatkat muutamalla sanalla tätä lausetta: Muiden mielipiteillä on merkitystä koska: _____________." Hetken mietittyäni totesin, etten keksinyt tuolle tyhjälle viivalle yhtään mitään. En ainuttakaan hyvää syytä tai selitystä. Touché.

26) Kirjoita ideat ylös. Nyt voidaan nauraa porukalla, muistikirjojen lisäksi tiedätte jo minun tapani kirjoittaa kaikki asiat muistilapuille, jotka sitten ilmaantuvat tielleni takaisin kun aika on oikea.

27) Siivoa työtilasi. Sitäkin teen säännöllisesti. Siivoan kaikkea paljon, se on hirmu terapeuttista ja auttaa jäsentelemään asioita. Tosin tässä varmaankin tarkoitettiin sitä, että siistissä tilassa on helpompi olla luova. En mene takuuseen.

28) Pidä hauskaa. Yritän.

29) Tee jotain valmiiksi. Tämä on tärkeää. Miten mieletön onnistumisen riemu puskee aina, kun saat jotain tehtyä loppuun, vaikka ihan pienenkin asian! Yritän tehdä jotain valmiksi joka päivä. No tuo on taas jo liikaa vaadittu... Joka viikko. Se on lempeä tavoite.

Että tällaisia ajatuksia tänään. Moro!
 

Pakotus.

Olen nyt ihan täpinöissäni! Tämä ikuinen näpertäminen on kivaa, mutta myös joskus ihan tuottavaa. Sain eilen valmiiksi niin paljon asioita, että en itsekään meinaa uskoa. Paljon oli ideoita paperilla, osa vähän sinne päin aloitettunakin, mutta aina on jotain muuta tullut ja asiat jäivät kesken. Olen mestari jättämään asioita kesken. Kun tästä manasin kerran kaverille hän sanoi, että tekemättömistä ja keskenjääneistä asioista ei kannata välittää, sillä ne jäivät tekemättä, koska ei vain ole ollut oikea aika niiden toteuttamiseen. Minusta tuo oli lohdullisesti sanottu! Ensinnäkin, voihan se olla juuri noin, Universumi kyllä näyttää milloin on oikea aika toimia. Ja sitten toiseksi, vaikka ei olisikaan, niin se murehtiminen ei auta asiaa millään lailla.

Sama kaveri jakoi tällaisen linkin. Minusta tuo on aivan mahtava! Aivan täysiä pisteitä en saa, sillä pidän enemmän ruudullisista sivuista kuin paljaista, enkä laula suikussa. Mutta kaikesta päätellen olen hyvällä alulla luovuuden suhteen. Vai voiko se enää olla alku tässä vaiheessa? Luovuus ja asioiden tekeminen on upea tunne. Joskus kuitenkin tulee sellainen olo, että ei millään halua tehdä jotain. Nousee inho mahanpohjasta ja sitten asiaa siirtää jatkuvasti. Esimerkiksi joku tyhmän sähköpostin kirjoitus. Tai niin kuin nyt muutamana päivänä tämä blogin kirjoitus. Työnsin vain konetta sivummalle, en halunnut kirjoittaa. Olen kuullut, että ärsyttävät asiat kannattaa tehdä heti aamulla, niin ne eivät ole vaivaamassa koko päivää. Mutta mistä sitä tietää milloin ei vain ole oikea aika asian suorittamiseen ja se pitäisi jättää rauhaan, ja milloin taas tulisi ihan pakottaa itsensä tekemään sen heti aamusta? Onko siihen joku sääntö? Minä pakotin itseni kirjoittamaan tämän blogin heti aamusta tänään, vaikka ei yhtään huvittanut. Toivottavasti se oli oikea valinta.

Tänään en aio ottaa stressiä mistään muusta. En minä kyllä tästäkään ottanut, mutta kuitenkin. Tähän loppuun laitan vielä linkin, joka auttaa mihin tahansa ahdistukseen. Minun huonontuulenkääntäjä. Vaikka mikä painaisi mieltä, niin tämä kyllä piristää. Kerta kaikkiaan upea! Ja siellä se minun suosikkipaikkanikin vilahtaa. Täällä minä vietin toistaiseksi elämäni ihanimmat kaksi viikkoa.
 

Possu.

Voi vitsi. Elämän saa kyllä käännettyä hetkessä, kun vain kääntää sen. Eikä tämä ole mikään vitsi. Eilen angstasin ja asiat tietysti menivät samansuuntaisesti, mutta sitten tajusin lopettaa sen. Auttoi asiaa heti, sillä nyt on paljon parempi olo (henkisesti) ja jotenkin asiat vain menevät toivotulla tavalla. Eilenkin meni, mutta tiedostamattani toivoin vääriä asioita. Kaadoin kahvin matolle heti aamusta ja muutenkin hieman oli nihkeyttä ilmassa kaiken suhteen, koska sellaisia fiiliksiä lähetin. Sitä saa mitä tilaa. Tänään kaikki kahvit meni mahaan asti ja sukset luistaa. Huippua!

Tänään on vasta päivä ja nyt jo on ehtinyt tapahtua kaikenlaisia ihania asioita. Ensinnäkin, sain ajan lääkärille (mikä ei aina ole itsestäänselvyys). Lääkäri kuunteli keuhkot ja sanoi että kuulostaa hyvälle. Hyvä on aina hyvä uutinen. Sain myös sellaista tiukempaa lääkettä, joka poistaa kaikki köhät. (Huom! Minä en kirjoita *****tamisesta, vaan parantumisesta. Ihan eri asia. En riko ollenkaan itselleni asettamia sääntöjä.) Lääkkeessä on punainen kolmio, joten varokaa vaan kaikki pöpöt. Lähtö tulee.

Aika moni hyvä asia menee ihmisiltä ohi vain, koska he kuvittelevat jo valmiiksi, että ei se kuitenkaan voi onnistua. Mutta olen huomannut, että sitä saa tosi paljon kuin vain pyytää. Minä halusin säästöpossun. En sitä sinistä, jonka näin pankin tiskillä, mutta ehkä valkoisen, jonka voisin sitten koristella ja tehdä itämaisen värikkääksi. Joten menin pankkiin ja pyysin possua. Ja arvaa mitä? Minä sain sellaisen! Punaisen! Se on parempi kuin sininen tai valkoinen, sillä se on jo valmiiksi itämaisen iloinen, ei tarvitse muuta kuin koristella. Tuollaisen possun mahassa rahani kyllä tulevat onnellisiksi!

Minäkin tulin. En possun mahassa, vaan ihan tässä vieressä.

   

Aamuahdistus.

Kaksi asiaa. Ensinnäkin, olen yskinyt koko helvetin yön. Sen lisäksi, että varmasti pidin koko talon hereillä, pidin itseni hereillä. Ei hyvä. Pystyasennossa voi hengittää ilman yskäpuuskia, mutta nukkua ei voi. Kokeilin kaikki mahdolliset vippaskonstit, mutta mikään ei auttanut. Torkahdin vasta aamulla, aivan liian vähän aikaa sitten. Lisäksi näin unta, että imuroin ja siivosin, tympi kamalasti kaikki sotku. Tämä tauti ei siis ole mennyt mihinkään, mutta Salaisuus opettaa vetovoiman lain, joten en aio kirjoittaa sairastamisesta enää sanaakaan, olin kipeä tai terve. Piste.

Toiseksi, harhauduin katsomaan Facebookista randomihmisten kuvia. Minulla on yksi vanhempi hippiystävä, jolla on paljon monenikäisiä hippiystäviä. Joten katselin heidän kuviaan. Jostain syystä pääsin katsomaan kuvia, kukaan ei ollut estänyt mitään. Tulin tosi hyvälle mielelle noista kuvista. Osittain koska kuvat olivat aika hauskoja (osa tosi vanhoja), mutta pääasiassa siksi, että näin paljon sotkua. Ihmiset eivät yhtään mieti mitä muuta siinä kuvassa näkyy, kuin se hymyilevä kuvattu hahmo. Siellä oli muun muassa auki oleva astianpesukone ja vähän sinne päin nikkaroidut avohyllyt täynnä roinaa. En taaskaan missään nimessä arvostele, tämähän oli ihanaa! Nyt oma koti ei tunnu yhtään niin kaaokselta. Tai rumalta. Ja kaikki nuo ihmiset olivat tosi onnellisia. Ilman luksusta. Se on hyvä muistutus asioiden tärkeysjärtyksestä. Minulla luki kerran tuolissa sanat:

Oleminen ja tunteminen on paljon tärkeämpää kuin omistaminen.

Se oli viisas tuoli. On paljon tärkeämpää nauttia hetkistä, kuin kerätä valtava omaisuus ympärilleen. Siitä huolimatta huomaan taas keränneeni paljon kaikenlaista. Minulla on isomummolta peritty hamsterigeeni, joten asioiden hävittäminen on erittäin vaikeaa. Mutta olen harjoitellut sitä. Ja sen lisäksi olen opetellut uuden säännön, ostan vain sitä mitä tarvitsen. Systeemi toimii hyvin, sillä saan ostaa vain sitä mitä lukee lapussa, ja lappu on pitänyt kirjoittaa jo kauan ennen kuin menen kauppaan. 

Joka tapauksessa, randomkuvien katsominen sai aikaan ajatusmyllerryksen. Aion nyt tietoisesti suunnata huomioni kaikkeen positiiviseen, enkä ahdistu kaaoksesta. Siirtyä pinnallisuudesta syvällisyyteen. Tämä raportti onkin hyvä lopettaa taustalla juuri nyt soiviin sanoihin: 

"You're alive, just be thankful for this time." (Rumer)