Toipumisia.

Olen nyt ottanut aikaa itselleni. Sehän luonnollisesti tarkoittaa sitä, että olen siivonnut. Raivasin keittiön. Minun keittiö on enemmänkin puuhapaja, joten tavaraa riitti. Kävin kaikki vähät kaapit läpi, ja toimin järjestelmällisen tehokkaasti. Osa kirppislaatikkoon, osa jätesäkkiin, vain harvat ja valitut takaisin kaappiin. Jonkinlaista puhdistumista tämäkin.

Keskiviikkona olin leikkauksessa. Sellaisessa hyvin hyvin pienessä ja lähes kivuttomassa. Sydämenmuotoinen asia (jolle annoin jo nimeksi Hitler) on nyt poistettu. Omituista nähdä palan itseään lasipurkissa. Ajattelin, että siinä on kiteytettynä kaikki menneet murheet ja surut ja vihat ja katkeruudet, tiivistettynä yhdeksi pienen pieneksi Hitleriksi. Ja kaikki se on nyt pois kehostani. Tuntui yllättävän hyvältä.

Tein myös ensimmäisen harjoituksen siitä euron kirjasta, joka opettaa koskettelemaan itseään. Ei siinä pervossa merkityksessä, vaan siinä sellaisessa, että oppii rakastamaan itseään. Minun tosiaan täytyy opetella tätä yhä uudestaan, sillä 30 vuoden vihaisuus ei katoa ihan hetkessä. Voit kokeilla itsekin, tässä ohjeita.

Harjoitus:

(Oma tulkintani, mutta todettu toimivaksi.)

Ota hyvä asento ja sulje silmät. Ajattele kehoasi yksi kohta kerrallaan, tunne eri kehon osat. Sitten kun huomaat miettiväsi jotain tiettyä paikkaa (vaikka jalka), keskity siihen. Keskity kaikkeen, mitä se tuo mieleesi. Muistoja, kokemuksia, ihmisiä... Hyviä ja huonoja juttuja. Sitten kun on kaikki mielessä, niin piirrä ne paperille.

Minun mieli pysähtyi rintakehään, tai ylätorsoon, en tiedä miten sitä pitäisi kutsua. Piirsin aivan kammottavan kuvan, jossa oli kolme hautaa. Yhdessä keuhkosyöpään kuolleen papan montaa savuketta polttavat kasvot, yhdestä nousi isäpuolen syyttävä sormi, ja yhdessä tyhjässä haudassa oli yhä elossa olevan isäni poissaolevuus. Piirsin äitini huutamaan ja arvostelemaan minua. Kuvan keskellä torsoni oli rakennetty tiilistä, kuin vankila, ja sydämeni päällä oli ikkuna, jossa oli kalterit. Kuvan alaosassa olin minä yksin, kun kaikki muut ihmiset olivat kauempana porukassa. Ja kaikki tämä tuli aivan spontaanisti, tuntemusten pohjalta.

Järkyttävää. Hirvittävä kuva! Aivan kauhea. Ei ihme, jos keho on kuin rautakanki (niin kuin fysioterapeuttini sitä kuvaili), jos tuollaiset muistot torsoani kiristävät. Revin sen kammottavan kuvan saman tien. Mutta harjoitus jatkuu vielä. 

Piirrä uusi kuva, jossa kuvaat ratkaisun edellisille omgelmille. 

Minä piirsin itseni seisomassa tukevasti maan pinnalla, rakkauden ympäröimänä. Tiilistä oli tullut kivipolku jota kulkea, haudat ja menneet murheet olivat maan alla rauhassa, hyväksyttyinä. Säteilin rakkautta ja sain itseeni energiaa universumista.

Kummallista kyllä, tuon harjoituksen jälkeen olin rentoutunut, tuntui että koko keho liikkui vapaammin, vaikka en ollut venytelly tai tehnyt mitään muutakaan fyysistä. Ainoastaan piirsin. Omituista.