Yövuoro ja sitten heti perään epätoivoinen yritys nukkua päivällä. Aurinko ei haittaa läheskään niin paljon kuin naapurit tai soiva puhelin. Miksi, oi miksi minä en ikinä laita sitä pois päältä tällaisinä hetkinä? Nämä ovat niitä elämän suuria haasteita.
Tänään on tasan kaksi vuotta Perhosjuhlista. Se oli hieno päivä, Kukan päivä. Tuntuu, kuin siitä olisi paljon enemmän aikaa. Niin valtavasti mahtuu kahteen vuoteen. Juhlien jälkeen olen valmistunut, matkustanut 101 päivää Italiassa, rakastunut, tyhjentänyt ja täyttänyt kodin, tehnyt valtavasti töitä, saanut reikivirityksen ja uuden ulottuvuuden elämääni, matkustanut Ranskassa, särkenyt sydämeni, kirjoittanut kirjan, ja melkein rakastunut uudestaan. Se on aika paljon tapahtumia jopa minun mittapuulla. Näitä miettiessä muistin yhden uuden ilonaiheen.
6) Musiikki.
Kuinka saatoin tämän unohtaa? En voi käsittää. Musiikki on minulle kuin ilmaa, sitä ilman ei voi elää. Olen kotona lähes aina kupit korvilla, jopa silloin kun kirjoitan. Itse asiassa musiikki kuulokkeissa on se työkalu, joka poistaa häiritsevät ympäröivät äänet ja auttaa minua keskittymään. Mutta minä kuuntelen musiikkia myös ihan pelkästä kuuntelemisen ilosta. Voin maata riippumatossa silmät kiinni ja keskittyä kaikkiin eri soittimiin. Se on niin upeaa. Ja tuottaa suunnattomasti iloa elämääni.
Tänäkin aamuna istuin kupit korvilla kaikessa rauhassa koneella kirjoittamassa. Kuulin ihmeellistä hurinaa jostain taustalta, kun biisi vaihtui ja tuli hetken hiljaisuus. Puhelin soi äänettömänä, mutta luuri tärisi sen verran riemulla, että havahduin. Kävi ilmi, että olin unohtanut mennä töihin. Tai itse asiassa en tiennyt, että minun olisi pitänyt mennä töihin. Olin sotkenut vuoronvaihdot ja onnellisen tietämättömänä vain mynnistelin kotona. Ei auttanut muu kuin kiskoa pikavauhdilla vaatteet niskaan ja rynnätä työmaalle. Oli kyllä erityisen voittajaolo.
Huomasin kuitenkin, että en panikoitunut tästä ilmeisestä virheestäni kovin pahasti. Olen oppinut. Itsensä ruoskiminen tehdystä virheestä ei todellakaan poista sitä tehtyä virhettä, joten se sellainen on kyllä täysin turhaa. Ilokseni olin tyyni ja annoin itselleni anteeksi kuin zen-mestari konsanaan. Vakuuttuakseni rauhallisuudestani mittasin vielä verenpaineen sillä sain tietää, että meillä on siihen välineet töissä. Paineeni olivat 95/65. Tästä voi siis päätellä, että työni ei olekaan niin kovin stressaavaa. (On se, minun keho vain toimii erikoisesti.)
Eilen sain kuulla jotain aivan käsittämätöntä. Meille tuli vähän aikaa sitten töihin uusia ihmisiä, ja yhdelle heistä mainitsin kirjoittavani blogia. Seuraavana päivänä hänen ystävänsä oli laittanut viestin, että luepas tätä hauskaa blogia. Minun blogia!! Olin aivan ihmeissäni, sillä en tunne tuota kyseistä kaveria. Olipas miellyttävä yllätys, että ihmiset siis ihan oikeasti lukevat tätä. Minulle vieraat ihmiset! Ilmeisesti tohelointini on viihdyttävää. Hyvä niin, viihtyminen on mukavaa. Selvästi ilotanssin paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti