Ikä(vä).

Kotikylälläni oli kesän ensimmäinen tapahtuma, Yläkaupungin yö. Se on sellainen omituinen taiteilijatapahtuma, joka keskittyy ns. pääkadun yläpäähän. Yliopiston pihat täyttyvät kojuista, osa kaupoista on auki myöhään yöhön, ja kaikkialla on jotain ryhmiä esiintymässä. Olin aivan innosta piukeana menossa katsomaan kaverin konserttia, kun ikinä en pääse. Suunnittelin ryntääväni suoraan töistä tuon musiikkiviihteen pariin sillä arvelin, että nippanappa ehtisin.

Mutta kuinkas kävikään? Ei ainakaan niin kuin suunnittelin. Käsittämätön väsymys iski hetki ennen töistä pääsyä. Taivas musteni. Suomikin hävisi. Lamaannuin. Taistelin hyytymistä vastaan ja raahauduin väsymyksestä huolimatta juhla-alueelle. Tapasin heti sattumalta muutaman kaverin, kuuntelin yhden tutun keikan, ja sitten Seminaarimäen mieslaulajia. Olen tykkäillyt Semmareista niiden ihan ensimmäisestä levystä saakka. Kauhukseni kuulin nyt, että pojat olivat alottaneen keikkailunsa Yläkaupungin yössä 20 vuotta sitten.  K a k s i k y m m e n t ä.  Olenko minä niin vanha, että olen fanittanut jotain tiettyä jo 20 vuotta?! Enkä ollut silloin enää lapsi, vaan muistan, että ihan omalla rahallani ostin levyt.

Tyrmistyin. En voi käsittää, minä olen vanha. Aikuinen. Missä vaiheessa se tapahtui? En saanut keikasta irti läheskään samanlaista riemua kuin paikalla olleet juopuneet juhlijat. Järkyttyneenä kävelin muiden keski-ikäisten kanssa pois juhla-alueelta heti tuon keikan jälkeen. Eli lähdin kotia kohti noin kello kymmenen. Säälittävää. Enkä edes ehtinyt kuuntelemaan sitä kaverin konserttia.

Mietin menneitä siinä kotiin päin kävellessä. Ympärillä tuoksui niin voimakkaasti olut, että teinivuosien vastaavat tapahtumat tunki väkisin mieleen. Minulla on ikävä niitä aikoja. Olisinpa silloin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt. Jos voisin tavata sen 20 vuotta sitten eläneen minut, niin kertoisin itselleni, että minun ei oikeasti tarvitse yrittää olla niin kuin muut. En tule onnistumaan siinä kuitenkaan. Kertoisin, että minun ei tarvitse pelätä. Ja että vaikka usein muuta väitetään, niin äiti ei todellakaan ole aina oikeassa. Mutta oma sydän on. Sitä pitää kuunnella enemmän, vaikka se tarkoittaisi, että tuottaisi pettymyksen vanhemmilleen tekemällä "vääriä" valintoja. Koska nyt jälkeenpäin sen huomaa, että ne muiden mielestä "oikeat" asiat eivät olleet lainkaan oikeita minulle. Olisi pitänyt vain olla rohkeampi ja valita se, mikä tuntuu oikealta. Yleensä sen kyllä tietää, mikä on itselle parasta. Jos vain malttaa pysähtyä sen verran, että kuuntelee. Kertoisin minulle myös sen, että en ole ollenkaan lihava. (Vielä.)

Olen tainnut aina valita sen, jonka olen arvellut tuottavan vähiten pettymyksiä muille. Eli tehnyt vääriä valintoja. Vääriä nimenomaan minulle. Ja sitä kautta olen tietysti epäonnistunut ja tuottanut lisää pettymyksiä. Nopea pikakelaus taaksepäin kertoo, että olen onnistunut vain silloin, kun olen kuunnellut omaa sydätäni ja valinnut sen, mikä itsestä tuntuu oikealta. Toiminut oman mielen mukaan. Se ei tarkoita, että toimii toisen kustannuksella, vaan että ei toimi myöskään itsensä kustannuksella.

Näihin synkkiin sanoihin sisältyy kyllä melkoinen opetus. Yhtäkkiä huomasin, että olen tehnyt monta hyvää valintaa tässä viime vuosien aikana. Olen oppinut kuuntelemaan sydäntäni. Luottamaan vaistooni. Sillä tavalla olen onnistunut. Kannattaa siis jatkaa samaan suuntaan ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Kerätä ympärille asioita, joita itse rakastaa. Nauttia pienistä asioista. Itse asiassa, ei minulla olekaan yhtään ikävä niitä menneitä. Olin kokematon, epävarma, enkä tiennyt mitä halusin, joten tein mitä muut halusivat. Johtopäätös: elämä on nyt niin paljon parempaa!

Ja sitten Universumi tärisee ja laittaa taas asiat tärkeysjärjestykseen. Italia menee rikki (ainakin osa Italiaa) ja minä muistan taas olla kiitollinen siitä, että minun kodin seinät pysyivät viime yönä pystyssä. Tänään voin kävellä ehjiä katuja pitkin töihin. Ja olla elossa. Ja nauttia.