Huomasin eilen töihin kävellessä, että taidan olla hieman poikkeuksellinen. Olen aina kuvitellut, että tämä on ihan normaalia, mutta minä ilmeisesti pohdin asioita paljon enemmän kuin normaalit ihmiset. (En tiedä mitä on normaali, mutta mennään nyt sellaisella yleisellä tasolla.) Teen toisinaan niitä ajattelenkkejä, jolloin itse kävelyn koko tarkoitus on pohtia, mutta minä pohdin asioita silloinkin, kun vain istun paikallani. Tai virkaan. Tai kokkaan. Tai luen - mistä johtuen luen tosi hitaasti, sillä harhautan itseni kirjasta syntyneillä ajatuksilla. Minä pohdin nukkumaan mennessä, ja heti herätessä. Ja kaikesta päätellen myös unissani, sen verran vahvoja tunnetiloja unet aiheuttavat.
Huomasin myös sen, että minä tarkkailen ympäristöä silloin kun liikun. Ihmisiä ja niiden tekemisiä, rakennuksia ja niiden pintoja, vastaan tulevia eläimiä ja pääosin paikallaan olevia kasveja. Ja sitten, kun silmiin osuu jotain merkillistä, tartun siihen ajatukseen. Keskityn mietteisiini niin voimakkaasti, että blokkaan kaiken todellisen ympäriltäni. Enkä siis todellakaan tarkkaile enää yhtään mitään. Ja sitten kävelen ohi alkuperäisesta kohteesta tai vääriin paikkoihin. Tai sitten herään maasta istumasta tomaattipussin päältä. (No siihen oli syynä myös univaje ja liukkaus.) Ja koko ajan luulin, että tämä on ihan tavallista. Että kaikki muutkin tekevät niin.
Tuossa joku aika sitten työkaveri järkytti mieltäni sanomalla, että useimmiten ihmiset tyytyvät ihmissuhteissakin. Enkä tarkoita joustamista ja kompromisseja, vaan että sitä ottaa vaimokseen tai miehekseen sen, joka on ihan hyvä, jos ei saa sitä jonka oikeasti haluaa. En voinut käsittää, sehän on aivan kamalaa. Muistan exän sanoneen kerran jotain samansuuntaista, että jossain vaiheessa pitää vain päättää, että tuon kanssa minä olen, ja sitten tehdä töitä sen suhteen eteen. Hän on nyt naimisissa, oletettavasti hyvin onnellisesti. Hän oli varmasti oikeassa, omalla kohdallaan. Mutta tämä asia vaivaa minua. En ehkä ole paras neuvomaan ihmissuhteissa (no en taatusti), mutta minun pitää kyllä tuntea ihan varmaksi. En halua tyytyä sellaisen melko hyvään. Jos ei tunnut täysin oikealta, niin silloinhan se tuntuu ainakin vähän väärältä, ja väärältä tuntuminen on huono juttu. Erityisesti ihmissuhteissa. Se on minulle itsestäänselvää. Minä kun elän kaiken tunteella, niin tunteiden pitää kyllä olla kohdallaan. Luulin tämänkin olevan normaali tapa ajatella.
Jos tähän kaikkeen lisää vielä sen, että luin taas henkisen kasvun kirjaa, joka sai pohdintojeni sisällön vähintäänkin toiselle ulottuvuudelle; universumin ihmeisiin ja omaan osaani sen energioissa ja tarkoituksissa. Arvatenkin pää on ihmeissään. Tuli sellainen positiivinen oivallusmyrskytukos. Näen taas asioita selvemmin, mutta niiden sisäistäminen voi viedä hetken. Tiedän taas todella vahvasti mitä haluan tehdä isona. (Siis sen lisäksi, että olen kirjailija.) Todella suuria kysymyksiä, merkittäviä oivalluksia. Paljon pohdittavaa. Ja tietysti vielä yövuoro ja univaje lisäämässä omat kertoimensa. Onko siis ihme, jos vähän välillä kävelen ohi määränpäiden. Onneksi minulla on maailman ihanin Suosikkikuski, joka jälleen kerran toimitti minut aivan (oikealle) kotiovelle saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti