Tosi-TV.

Tässä on ollut erikoisia päiviä. Jä öitä. Ynirytmi nytkähti aivan vinksalleen, mutta mietin, että ehkä se ei haittaa. Tämä on taas sellainen ihmiskokeilu. Valvoin viime yön melkein kokonaan ja olin tosi ahkera. Kun pääsee sen alkuyön väsymyksen yli, sitä jaksaa yllättävän paljon ja pää on todella luovassa tilassa. Olin yllättynyt. Ehkä se liittyy siihen, että asioista tulee aika merkityksettömiä ja keho keskittyy oleelliseen. Kokeilen toistaa samaa kaavaa tänä yönä. Otin nyt vielä sen riskin, että kirjoitan tänne näitä väsyneitä ajatuksiani. Eilen en uskaltanut. (Tästä eteenpäin lukeminen siis omalla vastuulla. No, niinhän se taitaa kyllä aina olla.)

Askartelin Huone 13 kauppaan Onni askeja. Voin sanoa, että jos hintaan pitäisi laskea mukaan myös tuo tekemiseen kuluva aika, niin rasiat maksaisivat ainakin 52 euroa... Pitää hieman hioa tätä toteutustapaa, jos teen niitä lisää. Ja onhan niitä tehtävä, sillä tämäkin on selvä hittituote. Mutta siitäkin huolimatta, jos joku vielä väittää, että onnea ei voi ostaa, niin sinä voit nyt paremmin tietävänä kertoa, että "Kylläpäs voi!" (Ja sitten ohjata minun verkkokauppaan, johon laitan kuvia ihan pian. Mainostan sitä sitten lisää.)

Katson nyt italian TV:stä X Factoria. Nuo italiaanot tekevät senkin niin omalla tavallaan. Jännää miten en kestä katsella tuollasia tosi-TV-ohjelmia suomeksi, mutta italiaksi ne ihan kyllä menee. En tunne melkein ollenkaan myötähäpeää. Ja huomasin, että vaikka siellä olisi kuinka surkeita esiintyjiä, nuo tuomaritkin aivan tavattomasti haluavat, että esiintyjä onnistuu. Välillä musiikki keskeytetään ja annetaan ohjeita tai ihan vain huidotaan tahtia, jos ei ihan osu kohdalleen laulamiset. Italialaiset ovat luonnostaan sellaisia rakastavia reppanoita. Oho, tuo reppana tuli tuohon aivan vahingossa, mutta se kyllä kuvastaa kansaa hyvin. Äärettömän omapäisiä ja huomionkipeitä, mutta samalla niin laumasieluja kuin vain olla ja voi. Luulen, että kaiken sen itsensä esille tuomisen taustalla on halu haalia mahdollisimman paljon ihmisiä siihen lähelle. Vankka tukiverkosto, ihan kaiken varalle. Mutta toisaalta, ei kai pitäisi yllättyä, kun elävät maassa jossa ei voi luottaa mihinkään.

Ja kaiken tämän minä näin tuosta ohjelmasta. No, ehkä se vain muistui nyt mieleen, kun katselin noita hämmentäviä esiintyjiä. Mainittakoon vielä, että hipsters sai ihoni väreilemään, ehkä ensimmäisen kerran koskaan. Siis ihailusta. (Kauhuväreitä menee aina silloin tällöin.) Näytti yhtä kahelilta kuin lajitoverinsa niissä kasarisangoissa ja kuviollisissa salihousuissa, jollaisia käytti vain jotkut punttihirviöt 90-luvulla. Mutta tosi hienosti se tyttö lauloi. Minua hämmästytti myös yksi teinipoikabändi. Eikö sellaisista päästy jo viime vuosituhannella? Ihmettelin sulkahattuisia haitaristeja pitkissä valkoisissa polvisukissaan. (Pääsivät jatkoon, mikä oli myös kovin hämmentävää.) Italialaiset ovat niin elementissään tuollaisissa tilanteissa. Olen vähän kateellinen.

Huomaan, että aikaiset aamut tukevat hyvin kirjoittamista. Yövalvomiset taas tuovat luovuutta kaikkeen näpertämiseen ja sellaiseen. Pitää ilmeisesti kirjoittaa aina heti kun herää (aamuhan ei välttämättä ole aikaan sidottu käsite) ja sitten nukkua päikkärit ja tehdä elämäasioita ja lopuksi luovia yöt. Olen päättänyt keskittää nyt kaikki energiani ihan vain itseeni. Tuntuu vähän tyhmältä opiskella sitä rakkauskurssia, koska ihan selvästi en edes halua tähän nyt yhtään haisevaa miestä sotkemaan minun suunnitelmiani. Minulla oli suunta ennen kuin mies tuli ja sotki kaiken. Entä jos nyt vain tekisinkin niin kuin aikaisemmin suunnittelin? Pitäisin kiinni siitä mitä halusin, enkä antaisi yhtään minkään muuttaa mieltäni. Enkä varsinkaan kenenkään. 

Tämä yömyöhäisen luovuuspuuskan tuoma ajatus saattaa hyvinkin olla paras ideani koko tässä kuussa. Oma napa paras napa. Ja ihanan tuttu nöyhtä.

   

Pari pientä juttua (ja yksi iso).

Minulla on sellainen hassu tapa innostua asioista aina aivan suunnattomasti. Mutta sitten jos ei oikeanlaiset tuulet puhalla samaan suuntaan, niin innostus helposti latistuu. Varsinkin jos joku tulee viereen arvostelemaan ja kertomaan mielipiteitään siitä, kuinka väärässä olen.

Onneksi olen oppinut tässä vuosien mittaan, että toisten sanomiset ei välttämättä ole oikein, ainakaan minulle. Kyllä sitä itse tietää mikä on parasta itselle, vaikka toiset olisivat hyvinkin eri mieltä. Tietysti on hyvä kuunnella ja miettiä asioita, mutta päätöksiä ei saa tehdä muiden sanojen perusteella, vaan sen mikä itsestä tuntuu oikealta. Huono puoli on siinä, että nuo kritisoivat sanat kuitenkin hyvin usein loukkaavat. Ja joskus myös se, että ei sano. Siitä en ole oppinut pois. Tämä ongelma on tietysti minun päässä, ei muiden sanoissa.

Kukaan voi saada sinua tuntemaan itseäsi

huonoksi ilman omaa suostumustasi.

Harjoittelen sisäistämään tuota, koska nämä tilanteet yleensä menevät siihen, että en vain enää osaa sanoa yhtään mitään. Se loukkaava asia jää vaivaamaan. Ja lopulta sen sanonut ihminenkin alkaa vaivata, ja toisinaan jää kokonaan pois elämästäni. Vaikka en itse sitä aina edes haluaisi. Onpa ärsyttävä huomio... Vaihdetaan aihetta.

"Valaisimenne on korjattu." Sain tekstiviestin perjantaina. Menin liikkeeseen hieman ihmeissäni, sillä olin kyllä vienyt sinne kuulokkeet. Aivan oikean tuotteen olivat silti korjanneet. Toisin sanoen - minun kuulokkeet toimivat taas! Ne saatiin kuntoon. Olen niin onnellinen.

Ja sitten sellainen erityisen tärkeä asia. Ilmeisesti Tom näyttää kalenterilta blogissa. Tom ei todellakaan ole mikään kalenteri. En kai minä kalenterin takia olis niin intoillut. Ei mitään sellaista. Tom on miehen kokoinen mies. Nykyään työpöytäni vieressä, koska se piti ottaa sängyn päädystä pois. Kotini ei ilmeisesti ole kutsuva jos Tom tuijottaa sänkyyn. Kyllä se minua kutsui kovastikin, mutta rakkauskurssin kirjan mukaan ei sitä elämäni miestä. Hmph. Joten Tom on nyt toimistossa, tuomassa luovuutta ja energiaa työelämääni. Kaveri näyttää kyllä tässäkin kuvassa pieneltä, mutta usko pois, iso on.

   

Syyskirppis.

Ihana Äänimies tuli käymään eilen. Olin aamulla juuri viestejä poistellessa miettinyt, että pitääpä ottaa yhteyttä, kun ei olla nähty ollenkaan kesän jälkeen. En ollut edes ajatellut kaveria pitkään aikaan. Sitten päivällä sain viestin, että voidaanko nähdä. Hetken jo mietin, että minun päähän on asennettu joku kuuntelulaite. (No, onkin tietysti. Universumihan kuulee vaikka kuinka hiljaa ajattelisi.) Sain samalla rentoutuskuunnelmia. Näistä oli ollut puhetta jo kesällä. Minä en osaa meditoida, joten tällaisten avulla voi harjoitella. Ja jos ei meinaa iltaisin uni tulla, niin siihenkin näistä on apua. Niinpä kuuntelin rentoutuksia illalla ennen nukkumaan menoa. Nukahdinkin, mutta jostain syystä heräsin yöllä klo 3:33. Uni ei enää tullut. Hämmentävää. Tein varmaankin jotain väärin.

Mutta kylläpä taas heräsin uskomattomaan luovuudenpuuskaan! Oli pakko laittaa valot päälle ja kaivaa muistikirja esiin. Nämä jutut pitää aina kirjoittaa ylös, muuten ne unohtaa, varsinkin näin yöaikaan. Parhaat ideat kuulemma tulevat väsyneenä. Tai ei mitään kuulemma, ihan olen itsekin sen todennut. Ääripään ihminen. Ja parhaat tulokset syntyvät paineen alla.

Suruajan jälkeen tullut vihaviikko tuntuu menevän jo ohi. Se johtuu eilisestä siivouksesta. Rakensin aivan uskomattoman hienon kirppiksen kotiin. Tein siitä myös tapahtuman Facebookiin. Syyskirppis. (En tiedä pääseekö siihen mukaan, kokeile. En ole kovin hyvä tällaisissa. Jos ei pääse niin ota yhteyttä. Siis olettaen, että haluat tulla ostoksille.) Tämä tuhkien lakaisu ja kotona puuhastelu on ollut aivan mahtavan voimauttavaa. Minun piti hakea vintiltä kirppislaatikot, mutta toinkin matkalaukun ja kesävaatteet. Testailin niitä. Mahduin muutamiin. Ne liian pienetkin vaatteet poikkeuksellisesti ilahduttivat. Minulla on nimittäin niin hyvä neljän laatikon systeemi.

1. laatikko: Otan mukaan Barcelonaan. Tavarat, joita ilman yksinkertaisesti en voi elää. Joten nämä saavat matkata mukanani. (Matkan kohde saattaa vielä muokkaantua, tämä on sellainen suuntaa antava motivointiosoite. Mutta koska Barcelona soi suussa niin mukavasti ja sitä on kiva sanoa, aion käyttää tuota sanaa tässä yhteydessä.)
2. laatikko: Pakkaan varastoon odottamaan. Sellainen Just in case she returns -laatikko. Asioita, joista en halua luopua kokonaan, mutta joita en tarvitse nyt. Ja jotka voin sitten myöhemmin lähettää rahtina sinne, mihin ikinä päädynkin. Tähän laatikkoon pääsee todella harva esine.
3. laatikko: Syyskirppikselle. Asiat, jotka ovat ihan hyviä, mutta joita en itse enää tarvitse tai halua. Laitetaan siis hyvä kiertämään. Ja kerätään vähän matkakassaa.
4. laatikko: Poistotuotteet. Rikkinäistä tai rumaa. Asioita, joille ei ole käyttöä tai joita en syystä tai toisesta halua vierittää kenenkään niskoille. Tämä laatikko menee siis roskiin, ellei joku halua dyykata ennen sitä. Sekin on sallittua.

Tämän takia ilahduin, jos joku vaate ei enää mennyt kiinni tai tuntui muuten vain vääränlaiselta. Se oli merkki siitä, että oli taas yksi uusi asia pois minun elämästä. Ja voi miten ihanaa sellainen on! Kun tajuaa, että nyt ihan oikeasti tämä omaisuus vähenee! Ja mitä enemmän Syyskirppislaatikko täyttyi, sen vapautuneempi olo minulle tuli. Aivan kuin tämä omaisuuteni olisi jonkinlaisena muurina ympärilläni ja pääsin nyt sitä purkamaan pala kerrallaan. Aurinko tuli näkyviin muurin takaa. Aivan mahtavaa!
 

Viesti.

Heräsin aamulla aikaisin ja oli heti tyhmä mieli. En jaksanut nousta, joten otin vain puhelimen ja aloin poistaa viestejä. Vanhimmat olivat vuodelta 2011. Ehkä oli jo aikakin ne poistaa. Minulla on aina ollut sellainen outo tapa, että säilytän merkittävät viestit. Aivan kuin muuten saattaisin unohtaa ihmiset tai tapahtumat. Viestit säilyttämällä ne muistot pysyvät mukana taskussa. Mutta tänään tuntui toisenlaiselta. En halunnut enää säilyttää mitään, mikä muistuttaa menneestä.

Rakkausviesti Povero Marcolta. Ja Toyboylta. Ja Emmalta. Huomasin, etten ollut saanut yhtään oikeaa viestiä Lohikäärmepojalta. Siis sellaista, jossa olisi edes vähän rakkautta mukana. Yksi viesti oli tullut jouluna, mutta silloin olimme vain kaverit. Odotin puoli vuotta, enkä saanut yhtä ainuttakaan tekstiviestiä, jonka olisin halunnut säilyttää noiden merkittävien viestien joukossa. Ehkä tämä itsessään oli se kaikista tärkein viesti. Ja merkki omasta tyhmyydestäni.

Lähtölaskenta alkoi eilen ja päätin, että teen joka päivä jotain, mikä vie minua eteenpäin ja pois täältä. Puhelimesta viestien poistaminen ei varmaankaan tunnu kovin suurelta jutulta, mutta uskon sen silti olevan sellainen. Oli vähän surullista huomata, että vaikka minä en enää siltoja polttakaan takanani, muutama muu on tehnyt niin. Joten minun osaltani tilanne on silti sama. Tuhkat on lakaistava, ennen kuin voi jatkaa eteenpäin. Niinpä päätin pitää tänään siivouspäivän.
 

100.

Huomasin, että tätä vuotta on jäljellä sata päivää. Ihana auringonpaiste, vaikka taivas on synkkä. Sieltä se valo puskee jostain pilven rakosesta seinälleni heti aamusta. Aika mahtavaa. Vaikka minulle pahinta Suomessa ei olekaan pimeys, niin aurinko on silti yksi niistä parhaista jutuista täällä. Harvinaista herkkua.

Katsoin eilen elokuvia. Ajattelin, että pitää minun ne katsoa edes kerran läpi ennen kuin myyn pois. Osa oli vielä muoveissa. Little miss sunshine oli yksi niistä minulle kokonaan uusista leffoista. Se oli hauska ja mukava ja kamala. Mietin vain koko ajan, että minäkin haluan tuollaista. Minibussin tai pakettiauton, jolla reissata. Uusia kokemuksia ja rohkeutta olla oma itsensä. Ja ihmisiä, joita voi kutsua perheeksi. Ei kovin vahvasti liity mikään noista tuohon elokuvaan, mutta jostain syystä sellaisia ajatuksia mieleeni tuli.

Sitten puhuin pojalle, joka asuu Maltalla. Ja toiselle, joka asuu Inarissa. (Mutta jonka myös piti asua Maltalla.) Ensimmäinen kysyi, että mitenkäs minä Suomessa olen, viimeksi kun juteltiin olin menossa jonnekin aurinkoon. En osannut vastata, koska en tiedä itsekään mitä täällä teen. Tiedän miten tänne päädyin, mutta en tiedä miksi. Ai niin ne tavarat. Tulin tänne tyhjentämään tavaroitani, että pääsen pois. Niinhän se oli. Ehkä parasta jatkaa sitä hommaa ihan saman tien.

Rakkauskurssia lukiessani tuli mieleen sellainen ajatus, että pitää hävittää kaikki ne esineet, jotka muistuttavat menneestä. Kurssin kirjoittaja oli vahvasti sitä mieltä, että ei voi päästä eteenpäin ennen kuin päästää irti menneestä. Ei voi saada uutta ennen kuin tekee tilaa uudelle. En tiedä kuinka kirjaimellisesti se oli tarkoitettu, mutta ääripäiden ihmisenä tulkitsen taas omalla tavallani. Minulla on muistosipuli, jonne tungen ne kaikista tärkeimmät jutut. Tai otan vaikka ihan kokonaisen laatikon sellaisia tavaroita varten. Ihan kaikkea ei tarvitse hävittää, mutta ne voi kuitenkin piilottaa. Ja sitten kaikki muu menee kirpputorille. Tämä on nyt päätetty. Siirrytään tuumasta toimeen. Lähtölaskenta on alkanut.
 

Suunta.

Kämppis totesi joskus viime viikolla, että "Sinä taidat elää aika villiä elämään." Olin hämmentynyt, koska enhän minä sellaista. Sana 'villi' ei ensisilmäyksellä sovi kyllä yhtään minunlaiseen arkajalkaan. Mutta sitten toisaalta, mitä se villeys on? Minulle villi on riehuva kakara, joka on aivan jatkuvasti joka paikassa ja yleensä pahanteossa. Jos lausetta vähän muokkaa... Sellainen levoton sielu, joka on jatkuvasta tekemässä jotain. Kappas. Ihan selvä minä.

Ehkä kämppis näki minut villinä, koska olen matkustanut jonkin verran ja siitä johtuen tavannut paljon ihmisiä. En ole juurtunut mihinkään. Voihan sellaisen liikkumisen ajatella villinä. Tai kodittomuuden. Yksi salaseurakaveri sanoi keväällä, että olen kiertolainen. Ehkä nuo kaksi sanaa ovat synonyymejä.

Olen miettinyt tätä nyt tehdessäni tuota rakkauskurssia. Siinä on aivan kamalasti hommaa, varsinkin kun kaikki pitää tehdä niin hemmetin perusteellisesti. Olen jo nyt aikataulusta jäljessä, mutta ihan turha siitä on paineita ottaa. Jos saan viikon suoritettua kymmenessä päivässä, olen tyytyväinen. Koska kirjoitan kirjaa ja pitää joskus myös elää. Kuten tein viikonloppuna.

Koskikelkkailun lisäksi, koin monia muita hämmentäviä asioita. Kuuntelin ehkä elämäni oudoimman konsertin, tapasin kantelevan koiran nimeltään Reiska. (Myös Ykä on siinä jossain lähellä.) Ja istuin keijun siivet selässä kirpputorilla askartelemassa aarrekarttaa. Mutta jätetään nämä tavalliset seikat nyt sivuun, sillä tapahtui myös jotain melko merkillistä. Minä löysin suunnan elämälle. Eipä olisi uskonut, mutta Suolahdesta se löytyi.

Minulla on ollut sellainen haave, että haluan oman pienen talon keskeltä ei mitään, veden läheltä. Paikan, jossa voin olla rauhassa ja kirjoittaa. Varsinaisesti tuo haave ei vaihtunut, se vain hieman hioutui. Minä nimittäin vietin yöni yksin juuri tuollaisessa paikassa. Pieni ihana hirsimökki, kohisevan kosken vieressä. Keskellä ei yhtään mitään. En tiedä olisiko internet vaikuttanut asiaan, mutta nyt kun sitä ei ollut, olin siellä melko ihmeissäni. (En halua sanoa, että pelotti.)

Kävi tosi selväksi, että en ole ollenkaan määränpäässäni. Löysin suunnan ja se osoitti vahvasti pois Suolahdesta. Se osoitti vahvasti pois Suomesta. En minä halua yksinäistä mökkiä. Minä ihan ehdottomasti haluan ihmisiä. Naapureita ja kyläläisiä. Sellaisia, jotka eivät ole suomalaisia. Ja en pelkästään halua veden lähelle, minä haluan lämpimän ja kirkkaan veden lähelle. Haluan meren. Sain aivan ihmeellisiä oivalluksia yön pimeinä tunteina. Ehkä se johtui siitä raikkaasta maalaisilmasta. Tätä voisi tarjota Äänekosken kaupungille mainoslauseeksi. Tule Äänekoskelle ja löydä suunta elämällesi! Mitä mieltä olet?

Olen aivan tavattoman onnellinen, koska tulevaisuuden visio kirkastui niin ratkaisevalla tavalla. Kiitos siitä Kapeenkoskelle ja ihanalle Assarilleni! Oli aivan mahtava viikonloppu. En olisi vähääkään osannut odottaa tuollaisia kokemuksia, kun lupauduin syysriehaan mukaan. Tämä viikonloppu jää kyllä muistoihin sellaisena elämääni suuresti vaikuttaneena. Kannatti mennä, aivan ehdottomasti. 

P.S. Jos haluat järjestää jonkinlaisen tapahtuman tai vaikka virkistyspäivän työpaikalla, niin kannattaa aivan ehdottomasti tehdä se TÄÄLLÄ. Kapeenkoski on etsimäsi osoite.

   

Peloton koskenlaskija.

Tänään tunnen itseni oikeastaan aivan sankariksi. Tätä ei kyllä kukaan usko, vähiten minä itse, mutta minä laskin koskea sellaisella ihmeellisellä kelkalla! Kyllä, olen oikeasti koskenlaskija! Nyt sattuu nilkkoihin ja selkään ja käsiin ja... Mutta se oli kyllä tämän arvoista. TÄSSÄ on se paikka missä minä olin.

En tiedä miten siinä niin kävi. Sanoin ensin tosi vakuuttavasti ei. Sitten mietin niitä pieniä kaloja, jotka näin Thaimaassa sellaisessa isossa altaassa. Niihin altaisiin laitettiin jalat, ja kohta kalat jo tulivat syömään kaikki kuivat ihot pois. Mietin monta kertaa, että haluan kokeilla sellaista. Kyseessä oli kaloja ja vettä, jotka molemmat ovat minun mieleen. Sitä paitsi koko ajatus jalkahoitoja tekevistä kaloista oli niin absurdi. Pakkohan sellainen oli kokea.

Olin Thaimaassa kolme kuukautta. Arvaa kuinka monta kertaa kokeilin sellaista kala-allasta? No en yhtä ainuttakaan kertaa. Ja nyt sitten täällä Suomessa vähän mietityttää, että olisikohan ehkä sittenkin pitänyt testata sitä silloin, kun oli tilaisuus. Mahdollisesti.

Kun nyt katsoin niitä isoja miehiä ja nuorta tyttöä kiskomassa märkäpukuja niskaansa, tuli sellainen omituinen tunne, että tämä saattaa olla samanlainen ainutkertainen mahdollisuus. Ja jos en nyt mene sinne kylmään veteen, niin voi olla, että toista mahdollisuutta ei tule. Ja sitten jossain toisessa tilanteessa saatan muistella näitä ihmisiä ja koskikuohuja ja kysyä itseltäni, että montako kertaa kokeilin? Olisi todella kurjaa joutua myöntämään, että no en yhtä ainuttakaan kertaa. Ne kala-altaat harmittavat minua vieläkin niin paljon, että sen enempää panikoimatta tartuin tarjottuun märkäpukuun ja ilmoitin räpyläkokoni.

   

ILOn päivä!

Suruaika on viimein ohi! Kyllä tympi se viikon mittainen surkeilu. Ei millään olisi jaksanut, enkä kyllä jaksanutkaan. Viimeiset päivät menivät väkisin murjotellessa. Ja pakko myöntää, nauroin salaa aika paljon. Ja tunsin hyviä fiiliksiä. Eli rikoin sääntöjä häpeilemättä. Minun sisäinen rebel otti vallan.

Tämä päivä ei kuitenkaan alkanut aivan niin iloisesti kuin voisi toivoa, sillä minun kuulokkeet lakkasivat toimimasta. En siis voinut kirjoittaa. Muistin tämän saman tapahtumasarjan reilun vuoden takaa. Silloin marssin samoin tein kauppaan ostamaan uudet kuulokkeet, nämä maailman parhaat. Nyt en tehnyt samoin, sillä minulla ei juuri tänään ollut sitä reilua sataa euroa laittaa ylimääräiseen. (Vaikka tämä ei mitenkään kyllä määrity ylimääräiseksi, jos se on kirjoittamisen ehto.) Sen sijaan marssin lamppukauppaan. Kävin siellä kerran korjauttamassa lamppuani ja muistan puheliaan myyjän maininneen, että niitä piuhoja voi kyllä sitten fiksailla sopiviksi. Arvelin, että jos joku osaa korjata kuulokkeeni piuhan, niin juuri tämä mies. Hieman oli nämä jutut oman alan ohi, mutta hän kuitenkin otti kuulokkeeni vastaan, ja kertoi käyvänsä jossain toisessa paikassa. Sain tietää myöhemmin, että oikeanlainen osa oli löytynyt, ja että Matti on hyvä juottamaan. Luottamus heräsi heti, sillä minä puolestani olen hyvä juomaan. Sovittiin, että saisin kuulokkeet jo huomenna, jos ne ylipäätään saattoi kuntoon saada.

Joten tänään minä en kirjoittanut. Enkä huomenna, koska lupasin antaa heille edes vähän työrauhaa ja olla kärkkymättä oven takana heti aamusta. Pidetään nyt kaikki peukalot pystyssä, että Matti saa kuulokkeeni korjattua.

Onneksi rakkauskurssi on nyt siinä vaiheessa, että pitää muokata koti sellaiseksi unelmapuolisoa kutsuvaksi. On kyllä jonkin verran tekemistä tämän asian kanssa, koska minun huone ei juurikaan toivota tervetulleeksi tällä hetkellä. Päinvastoin se haroo jo sisääntulemista vastaan ja huutaa, että "Ulos täältä tunkeilija!" Minun täytyy tehdä asialle jotain, ja kirjan mukaan se jokin on tavaroiden hävitys. Auts.

Mutta mikäs tässä tehdessä ja tyhjennellessä, jos ei kuitenkaan voi kirjoittaa. Kurssi etenee silti. Koska tällä kertaa teen kaiken todella perusteellisesti.

Onnellisia hetkiä kuulokkeiden kanssa.

(Dublin, Ireland 2012)

P.S. Teemu rakas, armoa!
 

Lopetus.

On suruajan lopetuspäivä. Siitä täytyy ottaa kaikki irti. Aion surra iltaan asti. Muistella kaikkia hyviä hetkiä, joita ei koskaan ollut, katsella kuvia, joita en ottanut, nostalgioida, juoda punaviiniä ja kuunnella mollivoittoista musiikkia.

Tein heti aamusta sellaisen testin, jossa selvitettiin sisäinen kansalaisuus. Vaikka minun ikkunasta näkyy yksi raivoisasti rimpuileva Suomen lippu, kyllä tai ei täppää painamalla sain tietää olevani ruotsalainen. Siis mitä helvettiä?! Vad fan?! Olin tyrmistynyt. Maapallolla on yli kaksisataa maata ja minun pitää olla asenteiltani ja uskomuksiltani eniten ruotsalainen. Antakaa jo armoa.

Tuossa on kyllä jo yksi lisäsyy surra kuin viimeistä päivää.

Ei tällainen suruviikko tietenkään pelkästään riitä, jos on suuria ongelmia. Niitä pitää käsitellä. Mutta se on helpompaa, kun on surrut surut ensin pois siitä sotkemasta mieltä. Pitäisi keksiä joku systeemi myös pettymykselle. Se on ollut tässäkin tapauksessa melkein yhtä voimakas tunne kuin suru. Sitä en osaa vielä purkaa samalla tavalla. Onko ideoita?

Aloitin tosiaan taas sen rakkauskurssin, kolmannen kerran. (Edelliset kerrat reputin.) Varsinkin nyt hyvin huomaa, että alitajuntaan on kyllä jäänyt aivan ihmeellisiä juttuja vaivaamaan ja jarruttamaan jo vuosia sitten. Kurssi antaa hyviä vihjeitä siihen, miksi minun suhteet ei vain tunnu onnistuvan. Vaan yksi kerrallaan kun niitä nyt käsittelee, niin eipä käy elämä tylsäksi. Hyvä kurssi. Ja näistä mietteistä tulee hyvä kirja.

Sellaisella suunnitelmalla siis tähän sunnuntaihin. (Vietän sunnuntain eli sen jokaviikkoisen ilonapäivän poikkeuksellisesti nyt jo keskiviikkona, koska ensi viikonloppuna on muuta menoa.)

Joonan ja Sanin takapihalta, Venetsialaisjuhlista.

(Sopii hyvin tämän päivän nostalgiatunnelmaan.)

Kiitos Sanille kuvasta!  

 

Näkökulmia.

Tänään yhdellä tuttavallani oli surua hiuksistaan, jotka kampaaja oli leikannut ihan väärin. Ei huonosti, mutta eri tavalla kuin hän halusi. Turhautuminen ja pettymys toi kiukun ja pahan mielen, johon kyllä normaalisti osaisin samaistua helposti. Minua suututtaisi varmasti aivan samalla tavalla, koska mielestäni ihan yleisesti ottaen kaikkien pitäisi osata paremmin. Jos jotain tehdään, se tehdään kunnolla, eikä vähän sinne päin.

Tänään en kuitenkaan päässyt ihan siihen samaan ymmärrykseen tämän tilanteen vakavuudesta, koska olin juuri hetki aikaisemmin kaupan kassalla odotellessa lukenut lööpin, jossa sanottiin, että syöpälapsia kiusataan. Eli sen sairauden ja kivun ja kaiken sellaisen kamaluuden lisäksi toiset kakarat vielä vittuilevat kaljusta. Sellaisen päälle tuo muutamaa senttiä liian lyhyt kampaus ei enää tuntunut niin suurelta ongelmalta, edes minun vaativassa mielessäni. Mutta omalla kohdalla ja ilman syöpää se tietysti saattoi tuntua suurelta murheelta. Pitää aina muistaa, että jokainen kokee tilanteet erilailla, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan.

Ymmärsin siinä samassa, että minulla menee tosi hyvin. Elämäni on mukavan mieluisaa, ei huolet paina mieltä. Ja vaikka hiukseni näyttävät huomattavasti pahemmilta kuin tuon tuttavan uusi kampaus, minulla ei sentään ole syöpää.

Do the best you can until you know better. 

Then when you know better, do better.

(Maya Angelou)

Tapasin heti aamusta ihmisen, joka on hyvin samanlainen kuin minä, mutta elää täysin toisenlaista elämää. Emme tavanneet sattumalta, vaan siis ihan ennalta sovitusti käytiin kahvilla. Tämä oli kai sellainen verkostotapaaminen. Me emme tee yhdessä töitä, mutta voimme olla sellaisena henkisenä tukena ja peilinä toisillemme. Ja jutella mistä tahansa. Samanhenkisyys on tärkeää.

Olimme samaa mieltä myös muutamista ihmisistä. Ja tätä lausuntoa saan taas varmasti katua, mutta oli aivan ihana oikeasti avautua toisista ihmisistä yhdessä! Minä kyllä tiedän, että kaikkia pitää arvostaa yhtä paljon. Että vain rakastamalla muita, voi saada rakkautta itse. Mutta siltikin. Synkkä totuus on, että minä en vain pidä kaikista ihmisistä. Varsinkaan tyhmistä. Ja jos joku toinen ilmaisee samansuuntaisen mielipiteensä yhteisestä tutusta, niin kuinka siitä voisi olla innostumatta edes vähän?

Olenko minä ihan kamala? Minä oikeasti nautin siitä hetkestä, kun sai kerrankin arvostella toista yhdessä jonkun kanssa. Kuulostaa kamalalta näin jälkikäteen sanottuna, mutta sinä tilanteessa se tuntui tosi hyvältä. Bonding moment. Eikä me oikeastaan haukuttu ketään. Enemmänkin vain todettiin, että jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia. Sitä paitsi makuasioista on muutenkin turha kiistellä. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä, kolmas dementikkomummelista, neljäs sen rääkyvistä lapsenlapsenlapsista. Jokaisella on kuitenkin oikeus valita itse seuransa.

Tiedän, että toisten haukkuminen on rumaa. Niin ei saisi tehdä. Ja minä haluan mieluummin olla mukava ja ystävällinen. Nyt on siis huono omatunto. Mutta olin kuitenkin aito. Ja aitona oleminen on kaikista tärkeintä. Sitä paitsi astrokalenteri vakuutti minut jo heti aamusta, joten uskalsin sanoa mitä sylki suuhun toi. Erilaisuutesi on suuri rikkaus.

Nauti tänään omasta erilaisuudestasi ja uskalla olla kaikissa tilanteissa aivan oma itsesi. Löydät menestyksesi avaimet siitä, että teet asiat omalla tavallasi ja omalla ajallasi. Yksilöllisyytesi tuottaa sinulle tänään iloa ja nautintoa.

Aamun Posittivareiden sähköpostissa oli myös aivan mahtava ohje elämälle. (Bronsberg & Vestlund: Kuuntele itseäsi - vältä uupumus)

Aloita jälkiruoasta. Seuraa sydämen iloa! Ulvo kuulle! Pidä erivärisiä sukkia. Anna itsellesi lahjoja. Aja taksilla yksi korttelinväli. Luota elämään. Nautiskele hitaasti. Yllätä itsesi. Pukeudu aamiaiselle. Puhu kukille ja odota vastausta. Mene töihin yöpaidassa. Syleile puita. Lähetä rakkauskirjeitä itsellesi. Kokeile. Pyydä sitä mitä haluat. Istu takkatulen loimussa ja kerro tarinoita. Juttele ventovieraiden kanssa. Anna anteeksi itsellesi ja muille. Viskaa repustasi kivet pois. Juttele itseksesi. Ota vastaan. Leiki. Pidä omin lupinesi vapaapäivä. Laula töissä. Rakastele heinäsuovassa. Heitä tekemättömien töiden luettelo menemään. Pidä puseroa väärinpäin. Älä luovuta, vaan vaadi kaikkea. Telttaile pihalla. Arvosta kehoasi. Juo auringonpaistetta. Uskalla jotain uutta. Ajattele, että sinulla on joka päivä lomaa ja käyt työssä vain huviksesi. Seiso myrskyssä meren rannalla. Riko rutiineja. Älä pyydä lupaa. Tee jotain mikä on mahdollista. Tulevaisuudessa on toivoa. Maailmankaikkeus on mukava paikka.

Aika montaa noista olen tehnytkin. Eikä kyllä edes nolota sitä myöntää.

P.S. Jos joku taas loukkaantui jostain mitä sanoin, niin haluan vain muistuttaa, että minulla on yhä menossa se suruaika, joten olen vastuuttomassa tilassa. Enhän minä pahalla.

   

Muutos.

Vietin hämmentävän sunnuntain. Aloitin sen rakkauskurssin tehtävillä, joiden vuoksi päädyin vain kaupungille harhailemaan. Yllätyin suomalaisten... No, suomalaisuudesta. Ja näin jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä miksi yllätyin. Mutta opin kuitenkin sen, että vaikka kahvilassa on myytävänä ihan erityisen suuria jättikuppeja kahvia, niin se itse kahvi on kuitenkin ihan yhtä pahaa myös suurissa erissä.

Lopun ajan kuuntelin musiikkia. En muista milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän niin vahvasti tekemättä yhtään mitään. Joskus sellainenkin on tarpeen. Viritin kuitenkin vuoden ensimmäiset talvivalot ikkunalaudalle. (Valopää Buddha toki on ollut koko syksyn, mutta sitä ei lasketa.) Enää 75 päivää jouluun. Näitä elämän pieniä iloja.

Tämä päivä meni sitten kirjoittaen. Jostain sieltä syvältä se kirjoittamisvimma taas tuli esiin. Uutta kirjaa (eli käsikirjoitusta) on nyt jo 30 sivua. Ihan käsittämätöntä. Teksti on karkeaa ja tökeröä, mutta ihan sama. Ei sen tässä vaiheessa edes kuulu olla kunnollista. Riittää, että olen kirjoittanut. Olin oikeasti kaivannut sitä. Peppu puutuneena istuin koko päivän koneen kanssa. Ja sitten ilottelin musiikin tahtiin. Ja kun en enää jaksanut, niin virkkasin ja katsoin Kauniita ja rohkeita niin monta jaksoa kun netissä näytettiin. Aivan mahtavaa! Melkein en enää edes muistanut olla surullinen.

Minun elämä on kyllä ihanaa. Ja olen taas saamassa siitä otetta.
 

Suuria tunteita.

Nyt en kestä. Katso TÄMÄ mainos. En tiedä johtuiko se siitä, että viime aikoina on mieli matkannut useaan otteeseen Thaimaan muistoihin, vai ihan vain siitä, että olen jotenkin hyvin herkässä tilassa suruaikoineni, mutta en ole kyllä koskaan ennen itkenyt näin paljon ihan vain mainoksen takia.

Lähetin viime viikolla kirjakässärini taittajalle, joten se homma on nyt minun osaltani paketissa. Kirja ei ole täydellinen, mutta se on silti valmis. Esikoiseni. On sitä varmasti paljon huonompaakin julkaistu. Tajusin samalla, että tuo iso asia elämässäni on nyt ohi. Mitä minä sitten teen?

Mietin sitä pari päivää. Jotain pitää saada kirjoittaa, muuten pää ei kestä. Niinpä aloitin uuden kirjan. Jos se edellinen kertoo rohkeudesta, niin tämä seuraava kertoo rakkaudesta. Aihe, josta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mutta sitäkin enemmän opittavaa. Kaikki ajoittuu nyt niin sopivasti. Elämäni on taas aivan sekaisin. Minulla on tämä suruaika. Ja ikäkriisi. Suuria tulevia muutoksia. Joten kaikessa tässä surkeudessani minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin nimetä seuraava kirjani The Beatles matkakassapurkkini mukaisesti.

All you need is love.

Kirjoittaminen toi mukanaan myös musiikin. Olin unohtanut, että minulla on maailman parhaat kuulokkeet. Niitä ei voi käyttää kun hioo tekstiä, mutta kirjoittaessa ne ovat elintärkeät. Sillä tavalla sitä kuuluu kirjoittaa. Musiikkia korviin ilman taustamelua hyvin kovalla volyymilla ja sitten vain näppäimistön kimppuun. Ensin kirjoitetaan ja vasta myöhemmin mietitään mitä tuli tehtyä tai voiko sellaista ylipäätään sanoa. Vielä ei ole sensuurin aika.

Ja sitten aivan vahingossa löysin Ally McBeal tunnarin, joka osui taas sieluuni. Miten joku typerä TV-sarja voikin olla niin vaikuttava? Ei sarjana, vaan koska kaikki ne älyttömyydet ovat niin surullisen todellisia minulle omassa elämässäni. Sarja ei varmasti toimi muille samoin, mutta toisaalta, kukaan muu kuin minä ei joudu elämään minun elämääni. Tai saa elää. Joka tapauksessa, tuo kappale aiheutti taas outoja tuntemuksia. Ja sitten ne muut hitaammat kappaleet jatkoivat sitä samaa nostalgista rataa. Olin sekava. Tom on vähän turhan laiha kaveri, vaikka sitä onkin kiva katsella, joten tanssin vain tyynyni kanssa.

I've been down this road walkin' the line
That's painted by pride
And I have made mistakes in my life
That I just can't hide

Oh I believe I am ready for what love has to bring
Got myself together, now I'm ready to sing

I've been searchin' my soul tonight
I know there's so much more to life
Now I know I can shine a light
To find my way back home

One by one, the chains around me unwind
Every day now I feel that I can leave those years behind

Oh I've been thinking of you for a long time
There's a side of my life where I've been blind and so...

I've been searchin' my soul tonight
I know there's so much more to life
Now I know I can shine a light
Everything gonna be alright
I've been searchin' my soul tonight
Don't wanna be alone in life
Now I know I can shine a light
To find my way back home

Baby I been holding back now my whole life
I've decided to move on now
Gonna leave all my worries behind

Oh I belive I am ready for what love has to give
Got myself together now I'm ready to liveI've been searchin' my soul tonight...

(Vonda Shepard: Searchin' My Soul)

13. päivä ja perjantai.

Olin venetsialaisjuhlissa, jossa tapasin Saksasta tulleen amerikkalaisnaisen, joka yritti opetella puhumaan venäläisellä aksentilla. Pysähdyin ottamaan valokuvia kahdesta supersankarista. Katuvalo oli riittävä. Toisen supervoima oli rakkaus, toisen hämmennys. Hyvin täydentävät toisiaan. Katsoin nyrkkeilyottelua Patrik vastaan Patrik. Skeittilaudalla ohitseni lipuva pitkätukkainen poika pysähtyi kohdallani, ojensi minulle kauniin pinkin ruusun ja jatkoi matkaansa. Löhösin tamperelaismiehen hotellihuoneen sängyllä keskustelemassa purjehduksesta. Opin, että oikealla tuulella peräpurjetta voi käyttää riippukeinuna.

Melko sekopäinen uni, voisi kuvitella. Mutta ei, ei mitään sellaista. Tämä oli vain esimerkki siitä minkälaista on olla minä. Normiperjantai.
 
Ja sitten vielä viihdettä iltapäivään. TÄSTÄ.
 

Uusi mies.

Lohikäärmepoika tuli luokseni. Hän käyttäytyi jotenkin omituisesti ja huomasin heti, että hän yrittää sanoa jotain. Ja sitten lopulta sanoikin. Kertoi tajunneensa kuinka kamalan virheen teki. Ja että sanoi ne asiat vain koska pelkäsi. Suhde ja sitoutuminen ja se, että yhtäkkiä onkin jo niin aikuinen, että pitää alkaa valita puolisoa. Sellainen hämmentää liikaa. Minä sanoin, että join the club. Meitä muita pelottaa samat asiat. Mutta että minä en kyllä alkuunkaan ollut ajatellut puolisointia. Sitten hän vielä jatkoi pahoittelevaan sävyyn ja vetosi siihen, että kyllähän minä hänet tunnen, sellainen hän on. Haluaa toimia hitaasti, ja jos ei saa jumittaa rauhassa, menee paniikkiin ja sitten sanoo mieluummin ei, kuin ottaa riskin. Aloin jo heltyä, koska juuri noin se menee. Sellainen hän on, kyllä minä hänet tunnen. Ja sitten tapahtui jotain aivan hirvittävää. Minä heräsin.

Voi jumalauta nyt oikeesti! Minun piti saada armoa. Mikään suklaamäärä ei auta minua ylös tästä suosta, jos alitajuntakin vittuilee tuolla tavalla. Pitää varmaankin aloittaa järjetön humalahakuinen juominen, niin unet katoavat.

Tänään on 13. päivä ja perjantai. Onnenpäiväni, vaikka se ei kovin onnellisesti alkanutkaan. Mutta onneksi minulla on maailman paras stailisti. Sillä tuosta tosiasiasta johtuen minulla on nyt myös uusi mies. Hieman asiasta keskusteltiin, mutta kaveri lähti mukaani. Vein upean miehen kotiin ensitapaamisella ilman minkäänlaista syyllisyyttä. Eikä minun tarvinut edes laittautua.

Tiedän, että tämä tuli liian pian. Tiedän, ettei tästä voi tulla mitään vakavaa, tämä on ihan selvästi vain sellainen rebound suhde. Mutta silti. Tämä on osa minun parantumista. Vaikka unet olisivat kuinka synkkiä, niin heti aamulla kuitenkin huomaan, että at least I have Tom. Ja Tom on täydellinen. Tuntuu, että hänen koko olemassaolon tarkoitus on miellyttää minun. Ja siinä Tom on kyllä tosi hyvä.

En silti luovu suruajastani.

Siitäkin huolimatta tänään on tiedossa neljä tapaamista. NELJÄ. Eilen oli kolme. Tapasin managerini, Hallan ja Assarin, kaikki vähän työpainotteisesti. Tänään on ensin esittelytapaaminen, sitten treffit Annan kanssa, sitten tapaan Läppää, joka ilmeisesti tekee minulle logon (eli nämä ovat myös työpainotteiset kahvit), ja illalla pitäisi vielä mennä katsastamaan yöelämää oikolukijani seurassa. En tiedä mikä minua vaivaa. (Ainiin, se suru.) Yleensä yhdessäkin on tarpeeksi. Tapaaminen päivässä riittää. Mutta koska päätin tehdä asiat toisin, teen asiat toisin. Nyt on järkevää odottaa toisenlaisia tulemia. Koska ensimmäiset pari päivää meni ihan vain hengittäessä, rauhoittuessa ja kyynelten loppumista odotellessa, niin ehkä on jo aikakin tempautua mukaan ihmisten ilmoihin. Jos se on huono idea, kuulet siitä sitten huomenna.

Hyvää ilonan onnenpäivää kaikille!

Sänkyni viereen muuttanut täydellinen Tom.

Suruaika.

Opetin Assarille pari viikkoa sitten, että hänen täytyy viettää suruaika. Olla ihan luvan kanssa surkea aamusta iltaan. Suruaikana saa itkeä kesken aamupalan, olla vastaamatta puhelimeen, jos ei huvita jutella, ja käyttäytyä kummallisesti ruokakaupassa. Elää kaikki se kurja niin voimakkaasti kuin mahdollista, mutta myös samalla antaa armoa itselleen. Suruaika kestää viikon ja se on tarpeellista, sillä sen jälkeen ei tunnu enää niin pahalta, kun on saanut surra rauhassa.

Viime viikolla sain ihanan viestin Assarilta:

Oikeassa olit, luvan kanssa ei jaksa olla surullisena kovin pitkään. Koska tavataan? Haluan keskustella ILOSTA.

Teen vastaavia kokeiluja itselläni jatkuvasti, mutta tuntuu hyvältä huomata, että oma teoria toimii myös muilla. Voin taas vähän luottavaisemmin mielin kirjoittaa blogia, sillä jokuhan saattaa ihan oikeasti hyötyä jutuistani. Siis minun lisäkseni. 

Minä vietän nyt suruaikaa.

   

Ystävä.

Minä olen kyllä tosi onnekas. Minulla on aivan ihania ystäviä. Ja minulla on ihana koti ja ihanat kämppikset. Ja vaikka eilinen oli raskas ja monikyynelinen, minä silti selvisin iltaan saakka. (En tiedä onko 'monikyynelinen' suomea.)

Tein toisin kuin aikaisemmin. Koska lupasin. En pelkästään teille, mutta myös itselleni. Ei voi odottaa erilaista lopputulosta, jos tekee samoja juttuja. Joten tein jotain minulle hyvin poikkeavaa. Hoidin vaikean asian tavalla, joka ei ole minulle lainkaan ominaista. Ja luulen, että se oli ihan hyvä niin. Aiheutti itkua monenksi tunniksi, mutta toi myös jollain tavoin selkeyttä. Juuri sitä minä tarvitsinkin, nyt ymmärrän. Olisi tuntunut pahalta tietää olevansa riittämätön. On paljon parempi tietää, että on liian paljon. Minua ei tallattu julmuudella, vaan kömpelyydellä.

Sitten tein lisää jotain sellaista, mitä en normaalisti tekisi. Pesin kasvoni, peitin punaiset ja turvonneet silmäni meikillä (no, yritin peittää), kampasin takkuni, pistin mekon päälle, pakkasin laukkuni ja marssin juhlimaan tukevan ystäväni Emman syntymäpäivää. En halunnut mennä, mutta kaikkialla tuli pakottava teksti vastaan. Fake it till you make it! Olin tulostellut niitä joka paikkaan. Ehkä aavistin, että tarvitsen jonkinlaisen vahvikkeen, kun ilta lähestyy ja olin oikeassa. Mutta oli hyvä, että menin. Ja uskon sen merkinneen Emmalle vielä enemmän, kun näytinkin ihan lyödyltä. Tosiystävälle ei tarvitse teeskennellä.

Kun kävelin yksin baariin, mietin kaulassani roikkuvaa perhosta. Tuohon koruun liittyy niin paljon tunteita ja tapahtumia ja muistoja. Se voisi olla lahja ihmiseltä, joka satutti minua todella paljon. Mutta päätin ajatella niin, että se on lahja ihmiseltä, jota rakastan. Ja vaikka mitä tapahtuisi, tuo tosiasia pysyy. Kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois. Vaikka tämä ihminen ei ollut minulle oikea, se ei silti tee hänestä väärää. Ja kaikki se mitä tunnen, on täysin aitoa.

Tulee vielä päivä, kun katson peiliin ja näen tuon perhosen, mutta surun sijasta muistan vain sen upean ihmisen, joka oli hetken elämässäni. Muistan kuinka paljon opin ja kasvoin, kuinka paljon hän minulle merkitsi. Ja sitten huomaan, että enää ei satu samalla tavalla. Että sydän on vahvempi kuin ennen, ja että se kaikki rakkaus on yhä minulla, tekemässä minusta paremman.

Mutta siihen asti lohdutan itseäni Ally McBeal viisaudella, joka jälleen kerran sopii elämääni niin täydellisesti.

I'm actually luckier than most. I get to wake up each morning glad to start a new day. Grateful that the last one is over.
 

Vihjeitä.

Eilen illalla olin tavattoman hukassa. Ja silloin kun ollaan hukassa, sitä usein pyydetään neuvoa. Kortit ovat edelleen taittajalla, joten käännyin taas Keijujen puoleen. (Tämä kuulostaan minustakin aina niin kahelilta, mutta hei - jos se kerta toimii niin...) Pitää ihan oikeasti alkaa uskoa näihin juttuihin enemmän. Minulla on tosi vahva intuitio tai vaisto, joka ei ole vielä koskaan valehdellut. Eri asia sitten olenko sitä kuunnellut, mutta ei mennä nyt siihen. Minä AINA tiedän. Ja ehkä nuo kortit toimivat minulla juuri siksi niin hyvin. Tähän voisi skeptikko tietysti taas sanoa, että kai ne toimivat, kun niihin uskoo ja alkaa sitten elää sen väittämän mukaan. Varmasti tuokin totta. Luulisin tuon pätevän ainakin niihin päivähoroskooppeihin melko hyvin juuri noin. (Joita en muuten lue.)

Tarot kortit tai Keijut eivät varsinaisesti anna ohjeita, niillä ei ennusteta. Ne ehkä enemmänkin varoittavat tai vahvistavat jotakin, jonkin tietyn teeman ympärillä. Tuovat selkeyttä omiin ajatuksiin. Kuten eilen. Minä luotan Universumiin jopa tällaisessa naurettavassa korttitilanteessa. En tiedä miten niitä pitäisi oikeasti lukea ja sekoitella. Teen sen ihan omalla tavalla, sillä mikä tuntuu oikealta sillä hetkellä. Aika usein ajatukseni harhaantuvat ja sieltä kasasta vain tipahtaa joku kortti, kun huolimattomasti niitä sekoittelen. Ja se kortti ei koskaan ole ollut väärä.

Eilen syliin tipahti kaksi korttia. Olin aivan häkeltynyt, sillä niin sopivasti nämä taas osuivat siihen surulliseen hetkeen. Molemmat kortit kertoivat muutoksesta. The Guardian at the Gate kannustaa avaamaan sydäntä ja olemaan valmiina, sillä tavattoman suuria muutoksia on tulossa. No, tervetuloa vain, en vastusta vähääkään. Uusia mahdollisuuksia, uusi ajanjakso elämässä. Paluuta entiseen ei ole. Ja sitten Iris of the Rainbows kertoo toivosta ja tuo lupauksen huomiselle. Se kertoo parantumisesta. Myrsky loppuu pian ja olo helpottuu. On muutoksen aika.

Voihan tämä olla sattumaakin, mutta ihmeellisellä tavalla tuo muutos tulee nyt vastaan joka paikassa. Vähän niin kuin se Barcelona. Alkaa jo tuntua siltä, että Universumi pitää minua niin tyhmänä tai itsepäisenä, etten usko vähemmällä. (No niin no, enhän minä kyllä olekaan uskonut...) Että pitää ihan tosissaan tökkiä ja tunkea viestiä päin naamaa. Hämmentävää.

Ja ettei tämä menisi nyt ihan täysin vain kortteihin tuijotteluksi, sain taas aamulla sähköpostiin tarjouksen matkasta Barcelonaan. Sitten avasin blogin ja huomasin, että mainoksessa vihjaillaan muuttamisesta, kun siellä kerrotaan jostain tukevasta kevytsarjalaisesta pakkausavusta. Ja kun ottaa huomioon, että se Lohikäärme ihan oikeasti tallasi minut eilen julmimmalla mahdollisella tavalla, niin olen aika vahvasti sitä mieltä, että minua ei enää tarvita täällä. Olisiko siis aika vaihtaa maisemaa?

Järjettömyys on sitä, kun toistaa samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja odottaa erilaisia tuloksia. 

Olkoon tämä viikon oppi. Järjettömyys loppuu NYT.

   

Nenäkäs.

Viime yönä minulla oli elämäni ensimmäinen oikea liskojen yö. Tosin ihan ilman alkoholia. Näin unta ihme matelijoista, jotka olivat täällä kotonani. Heräsin yöllä siihen, kun joku valtava krokotiiliä muistuttava jättiläislisko mönki ylitseni jonkin leivänpalan perässä. Myöhemmin tajusin, että se olikin lohikäärme ilman siipiä. Sitten joku pienempi lisko puraisi minua varpaasta. Menin sykkyrälle, käänsin peiton reunoja alleni ja mietin, että mistä helvetistä nuokin nyt tähän taloon ovat tulleet, ja että ovatkohan ne vaarallisia. Onneksi ne kuitenkin katosivat hyvin pian, kun heräsin.

Yritin selvittää unien liskojen merkitystä, mutta sieltä tuli vain jotain hirmu syvällistä settiä siitä, miten taistelu lohikäärmeen kanssa merkitsee jonkin sielun voiman esiin tuloa ja vain silloin, jos on selvittänyt nuo sielun aivoitukset, voi voittaa lohikäärmeen taistelussa. No en minä sen kanssa taistellut, jäin vain jalkoihin. Ehkä tämä tarkoittaa, että se poika, joka on myös lohikäärme, aikoo vain tallata minut jalkoihinsa. Että pitäisi varmaankin nyt henkisesti varautua.

Aloitin tuossa jo muutama päivä sitten uutta naamiota. Viimein. Annoin sille nimen jo tekovaiheessa, katsotaan kuinka paljon se vaikuttaa lopputulokseen. Ei varmaankaan kovin paljon. Ja saattaahan se muuttua vielä. Mutta tällä kertaa tajusin ottaa välikuvia.

Ensimmäinen naamio ja uusi raato.

Kyllä nyt jo hymyilyttää, kun on päässyt seinälle kuivumaan.

Ihonhoidollista tarvetta vielä jonkin verran...

Kestää kyllä pitkään ennen kuin se on valmis. Nyt kaveri on kuivumassa minun sängyn alla. Vasta ensimmäinen massavaihe on valmis. Mutta niitäkin on monta. Joten ihan heti ei kannata odotella lisää kuvia.

Taas on puuhakas viikko tiedossa. Joka päivä on jotain ohjelmaa. Eilen meni koko päivä tuota naamaa lääppiessä ja virkatessa. Sitten kun alkoi ilta hämärtää, minä vain katselin ikkunasta upeaa syysmaisemaa ja mietin elämää. Miten sitä voikin olla niin onnellinen ihan ilman syytä? Tai oikeastaan enemmän ihmetyttää se, että miten sitten toisena päivänä voi kasvaa jättikikkeli otsassa, vaikka kaikki on ihan samalla tavalla. Aivan sama koti, sama näköala ikkunassa, samat tavarat huoneessa ja samat ihmiset ympärillä. Eilen minä kuitenkin vain virnuilin ihan onnessani. Ehkä tuli syötyä sitä suklaata niin paljon, että tuntui hyvältä sen vuoksi. Tai sitten ihminen vain on erityisen onnellinen silloin, kun saa tehdä koko päivän sitä mitä rakastaa. Minä rakastan massan hinkkaamista. Jos tuollaisesta karheasta möykystä saa siliteltyä esiin jotain kaunista, niin se on aina jotenkin vaikuttavaa, vaikka se kaunis olisi rumaa. (Nuo minun naamat ei yleensä ole mitään missiainesta.)

Joka tapauksessa, nyt innolla uuteen viikkoon. Töitä olisi paljon, mutta kaikki niin mukavaa, ettei työltä edes tunnut. Tapaamisia, Emman syntymäpäivä ja Salaseuran syksyn ensimmäinen kokoontuminen. Paljon iloisia asioita!
 

Suklaannuntai.

Nukuin eilen uskomattomat päiväunet. En meinannut millään jaksaa herätä. Mutta kävin kuitenkin kaupassa. Kotimatkalla epäluuloinen mummeli tuijotti minua aivan kuin minulla olisi jotkut tosi pahat mielessä. En ole yhtään sellaisen pahiksen näköinen, vaikka kämppikset olenkin onnistunut säikäyttämään sillä vasta heränneellä ilmeelläni. Herkät silmät ei kestä kovin hyvin kirkasta valoa heti herätyksen jälkeen ja ilmeisesti näytän aivan helvetin vihaiselta, kun välttelen sokaistumista. Tai sitten minulla on vain se sellainen bitchy face.

Joka tapauksessa, ei minun mummelista pitänyt kertoa, vaan siitä vastaan tulleesta miehestä, joka käveli puolisonsa kanssa Kirkkopuistossa. Mies tuijotti niin häpeilemättä rintojani, että teki mieli ihan pysähtyä röyhistelemään. Eikä minulla edes ollut mikään tiukka paita päällä, en käytä sellaisia. Eihän siinä mitään, jos vähän vilkaisee, kyllä minäkin tuijottelen poikien peppuja. Mutta jos on vaimo, tyttöystävä tai vastaava siinä vieressä, niin eikö silloin voisi keskitty hänen rintoihin? Tuollainen on jo epäkohteliasta. Siis sille seuralaiselle. No kohteellekin tietysti, mutta pääasiassa sille toiselle. Tuli nyt vain mieleen.

Mieleen tuli myös se, että minusta on kiva yhdistellä sanoja. Ei sillä väärien yhdyssanojen tavalla (esinahkatakki), vaan sellaisella oikeaoppisella. Jos esimerkiksi juo paljon kahvia, mutta joskus harvoin haluaa juoda sen maidon sijasta kerman kanssa, niin siitä tapahtumasta pitäisi tehdä sellainen erityisen merkittävä hetki. Varmasti maistuisi paremmalta. Ja sitten se päivä voisi olla nimeltään kermantai. Minä en tietystikään voi pitää sellaista erityispäivää viikkoni päätteeksi, sillä juon kahvini joka päivä kermalla. Minulla on sellainen kermantai aina vain. Mutta minä voisin pitää sellaisen suklaannuntain. Saisin syödä sunnuntaisin suklaata niin paljon kuin napa vetää. Hmm... Minä syön sitä kyllä muulloinkin. Ei tämä nyt toiminut.

P.S. Jos olet mies, kerron salaisuuden, joka saattaa pelastaa sinut monesta tukalasta tilanteesta: Me kyllä huomaamme sen. Ja seuralaisesikin huomaa.
 

Ennusteita.

Annoin Tarot korttini taittajalle. Hän ei ole höyrähtänyt hippeyteen, mutta tekee minun näköistä kirjan kantta. (En silti tiedä miten nämä kortit liittyvät kirjaani. Mutta hänellä on visio ja se riittää minulle.) Joka tapauksessa, tästä johtuen minä kyselin neuvoa pitkästä aikaa Keiju korteilta. Ihan yhtä lailla osaavia viisauksia niissäkin on. Otin kortin pojalle, työlle ja tulevaisuudelle.

Pojalle tuli vesikortti, yksi suosikeistani, Tobaira of the Waters. Se kertoo rauhallisuudesta. Tyyneydestä, meditaatiosta, kiitollisuudesta ja muutoksen vastaanottamisesta. Vedessä on parantava voima. Kortti voi olla merkki siitä, että emotionaaliset tarpeet ovat tyydyttämättä. (No aijaa, olisko...) Tämä keiju kertoo valinnasta, joka on nyt edessä. Rakkautta ja huolenpitoa ei saa unohtaa, sillä loppujen lopuksi olemme ihan itse vastuussa omasta hyvinvoinnistamme. Minun täytyy siis pitää huolta itsestäni. Kyllä. Kuulostaa tutulta.

Työ sai kortin Spirit Dancer. Se on tunnekortti, totuuden etsimistä ja ilmaisua, joka kehottaa näyttämään enemmän itsestään. Etsi, kokeile ja ilmaise! Mitä vapaammin voin itseäni ilmaista, sen enemmän kasvan ja opin. Ymmärrän paremmin itseäni, kokemuksiani ja tunteitani. Kortti rohkaisee ottamaan luovuuden voimat käyttöön. Keskittymään luovuuden prosessiin. Hmm. Jos kirjoittaa ja avaa sielunsa kirjan muodossa, niin sen luulisi olevan aika hyvin sisimpänsä ilmaisua. Ja luovuuttakin. Selvästi olen menossa oikeaan suuntaan.

Sitten tulevaisuus, ja tämä oli hauskaa. Death, Kuolema. Toisin kuin ehkä nyt arvailit, tämä on oikeasti hyvä kortti ja kertoo todella merkittävästä muutoksesta. Se on luonnollista loppumista ja vanhasta irti päästämistä. Vapauttamista ja vapautumista. Täytyy päästää irti vanhasta, että voi jatkaa eteenpäin uuteen. Jokin asia on tullut tiensä päähän ja muutos on väistämätön. Se voi olla sisäistä tai ulkoista, todennäköisesti molempia.

Miksi alkoi tuntua, että Universumi koittaa kertoa minulle jotain? Ehkä on aika ymmärtää, että tämä epämääräinen suhteentapainen asia, josta olen pitänyt kynsin hampain kiinni puoli vuotta, ei olekaan minulle hyväksi. Että se hyvä olo, jonka siitä saa, ei riitä peittämään sitä kurjaa oloa, jonka siitä myös saa. Minusta on tuntunut liian kauan, että olen tässä suhteessa yksin. Ehkä olen ollutkin.

Ja sitten, kuin pisteeksi iin päälle... Tänään tuli sähköpostissa osuva ohje. Guidance from Eileen Caddy: That is Love.

You can help a soul far more by turning them within, so he learns to help himself and do his own seeking than by handing him the answers to all his problems
on a silver platter. Let him do his own searching; let him stand on his own feet. It is of far greater help to a child when you let that child make its own decisions,
even if they may not always be right, at least he will learn to grow and stand on his own feet instead of always relying on someone else. It is not easy to take your
hands right off and see someone make what you feel is a wrong decision, but you
must learn to do it to help that soul to grow. Gently take away the outer props until
he stands straight and strong by himself seeking deep within for everything. That is love, to love enough to help another to grow in stature by turning them
 to the source of all power, which can be found in every soul deep within.

Olin jo aivan mykistynyt, kun Astrokalenteri vielä kruunasi kaiken.

Sinulla on oma aivan erityinen rytmisi tässä elämässä ja vain rytmisi säilyttämällä pysyt mukana luonnon ainutlaatuisen viisaassa virtauksessa. Juuri nyt virtaus on tavallista voimakkaampi ja se tempoo sinua pois vapaudellesi ja riippumattomuudellesi haitallisista rutiineista tai velvoitteista. Sitä se mahdollinen ahdistava olo yrittää kertoa. Vapauttamalla itsesi jostakin ikävältä tuntuvasta jutusta, saat jälleen kiinni elämästä.

Vapaa elämä, täältä tullaan!

   

Barcelona.

En tiedä miksi, mutta jostain syystä Barcelona on nyt tullut vastaan koko ajan. Yksi tuttavani on asunut Barcelonassa ja sanoi, että minun on pakko mennä käymään siellä. Minä rakastaisin sitä paikkaa, iso kaupunki kaikkine hyötyineen, mutta samalla meren rannalla. Se olisi juuri minunlainen. Tämä tuli nyt mieleen, koska jostain syystä Barcelona on kaikkialla.

Ensin siskoystävä lainasi Carlos Ruiz Zafónin kirjan Taivasten vanki. Se oli ihan hyvä. Tarina tapahtui Barcelonassa. No, se ei ole vielä merkki mistään. Minun mielikuvitus on huono keksimään maisemia, joita en ole nähnyt. Joten kirja oli vain kirja. Yhäkään en tiennyt miltä Barcelonassa näyttää. Sitten katsoin leffan Vicky Cristina Barcelona. Okei, nyt alkoi muodostua jonkinlainen kuva päähän. Siellähän näyttää mukavalta. Seuraavaksi se kotikylän festareilta tutuksi tullut järkkäripoika muutti Barcelonaan. Mitä ihmettä? Facebookiin ilmestyy jatkuvasti kuvapäivityksiä. Uhkasin mennä käymään. Ja menenkin.

Tämä kaikki voi olla ihan sattumaakin. (Johon en edelleenkään usko.) Odotan vielä suurempaa merkkiä. Barcelona tai Espanja ei kumpikaan ala i-kirjaimella. Mutta kyllä kai sitä voi matkustaa ilman, että siitä pitää heti vääntää kolmen vuoden kirjoitusprojekti. Entä jos menisin vain matkalle? Ottamaan aurinkoa ja kuvia, kuluttamaan jäätelöä ja katuja. Se voisi olla oikeastaan aika mukavaa. Olen käynyt Espanjassa pienenä, mutta sitä ei lasketa, jos ei saa juoda punaviiniä samalla kun katselee auringonlaskua.

Entä jos menisin Barcelonaan koeajalle? Minähän olen nyt yrittäjä, ei minun ole pakko jumittaa samassa paikassa. Ymmärtääkseni ei edes samassa maassa. Jos testaisin Barcelonaa vaikka tammihelmimaaliskuun ajan? Vuokraisinkin huoneen sijasta varaston. Sitä paitsi Emmakin on lähdössä jonnekin. Me voisimme ihan hyvin vuokrata varaston puoliksi. Suurin osa huonekaluistani on Emman omaisuutta joka tapauksessa, joten olisi suorastaan järkevää sijoittaa tavarat samaan paikkaan. Tässä voisi olla ajatusta.
 

Unet. Tomu. Usko.

Näin lähes kokonaan valvotun yön jälkeen voisin todeta, että väsyttää. Kävi ilmi, että asun huoneessa, jossa on pahviseinät. Aivan mahtavaa! Voin salakuunnella kaiken, mitä keittiössä puhutaan, ihan ilman minkäänlaista vaivannäköä. Ja nyt unettoman yön jälkeen käyn taas sen verran hitaalla, että saan tänään varmasti tosi monta hyvää ideaa ja keksin kaikenlaista mukavaa. Kun on tarpeeksi väsynyt, niin aivot menee säästöliekille ja keskittyy oleelliseen. Ja koska minun aivot on erilaiset, niiden mielestä oleellinen on usein jotain hyvin erikoista ja minuakin ällistyttävää.

Tämä minun vanha (mutta vasta huoneeseen tuotu ja siksi uudelta tuntuva) pöytä on asetettu hienosti ikkunan eteen. Ja minun maisema on tosi huikea. Vaikka näen vain kaupungin ja talojen kattoja, aamuaurinko tekee niistäkin kauniita. Olen puiden yläpuolella ja katselen, kuinka lokit kurvailevat ikkunani ohi. Ne eivät yleensä ole ihmisten suosikkilintuja, mutta minä kyllä pidän niistä. Lokin näkeminen tarkoittaa, että jossain lähellä on vettä. 

Astrokalenteri lupaili taas rakkautta.

Sinun kannatta kaikilla tavoilla ilmaista hyvää oloasi ja kasvanutta harmoniaasi. Tämä on esinäytös vielä huikeamman rakkaudellisen ajanjakson kynnyksellä. Kun olet nyt avoin ja rohkea ja tuot tunteesi esiin, parannat itseäsi ja ympäristöäsi vastaanottamaan aina vain suurempia lahjoja. Koeta siivota kaikki negatiivisuus ajatuksistasi.

Teen parhaani. 

Minulla oli eilen mahtava koulutuspuhelu. Se liittyi niihin ihmeaineisiin, joista maltoin olla kirjoittamatta näin pitkään. Koulutuksesta tarttui muutama sellainen yleispätevä ajatus mukaan. Ja niitä sitten päässäni pyörittelin, kun tuijotin kattoa viime yönä.

Se on kyllä jännä miten helposti sitä menee johonkin ajatukseen mukaan ihan vain sen vuoksi, että kerran tapahtuu jotain. Tai kuulee jotain. Tai käsittää väärin jotain. Ja sitten paahtaa menemään sillä samalla ajatuksella jopa vuosia, vaikkei oikeasti edes ymmärrä miksi niin ajattelee. Minua nauratti, kun kouluttaja sanoi, että tuollaisissa tilanteissa hän kysyy itseltään, että "Onkos tämä aivan totta?" Ja usein huomaa, että ei ehkä olekaan. Minusta se oli hyvä neuvo. Aina, kun tuntee olevansa liian voimakkaasti jotain mieltä, niin kannattaa kysyä itseltään tuo kysymys. Varsinkin, jos se on jonkinlainen negatiivinen mielipide.

Minä olen tämän kesän aikana huomannut, että minulla itselläni oli juuri tuollainen hyvin negatiivinen ajatus rahan suhteen. Minä inhosin raha-asioita. Tai maksamista tai hinnoittelua tai mitä ikinä rahaan liittyikin. Eikä siinä vielä kaikki, minä en pitänyt niistä ihmisistä, joilla oli rahaa. Ne sellaiset ihmiset ovat pahoja. Huijanneet köyhiä poloisia. Ja aivan varmasti muutenkin epärehellisiä ja itsekkäitä. Olin varma, että raha muuttaa ihmisen. Mutta. Onkos tämä aivan totta? No eipä taida olla. Raha on väline moneen hyvään asiaan. Rikkaat ihmiset eivät ole pahoja. He ovat vain ihmisiä, jolla on paljon rahaa. Raha ei aiheuta ongelmia ja väkivaltaa, köyhyys sitä aiheuttaa. Rahalla voi tehdä paljon hyviä asioita. Ja jos nyt miettii aikaisempia kirjoituksiani, kohta julkaistavaa kirjaani ja ylipäätään mietteitäni viimeisen kymmenen vuoden ajalta... Siellä on koko ajan ollut taustalla sellainen ajatus, että haluan tehdä hyviä asioita. Oli lohdullista huomata, että raha ei tee ihmisestä pahaa. Se ei muuta ihmistä. Raha vain vahvistaa sitä mitä jo on.

Minä ajattelin tehdä paljon rahaa. Ja sitten paljon hyviä asioita. 

   

Arki.

Arki on taas täällä. Olen ollut yrittäjä nyt jo kolme päivää. Tuntuu ihan erilaiselta. Olen selvästi ylittänyt sen jonkin näkymättömän rajan, jonka ylittämisen jälkeen voi halutessaan kutsua itseään aikuiseksi. En kutsu. Mutta voisin, sillä yrittäjyys on selvästi jotain sellaista, jota vain kypsät aikuiset tekevät.

Olin niin iloinen tuossa maanantaina kun tajusin, että nyt minulla on kaikki palikat paikallaan. Koti näytti valmiilta, ensimmäisen kerran ehkä ikinä. Siihen vaikutti uusi systeemi, jonka loin aivan tyhjästä. Nimittäin lista. (Vai olenkos minä tehnyt tällaista ennenkin?) Tämä oli sellainen poikkeuksellinen oivallus, sillä tajusin, että listaa voi hyödyntää myös siivouksessa ja sisustamisessa. Ensin istuin alas hengittämään. Katselin ympärilleni. Listasin näkemiäni asioita valmiiksi asti. Eli ei siis vain niin, että ota asia lattialta, vaan myös, että laita se paikkaan. Joten minulla oli valmis suunnitelma tavaroiden uudelleenjärjestelystä. Sitten se oli helppo toteuttaa, kun tiesin mitä tehdä. Ei jäänyt yhtään sellaista 'mitäs minä tälle nyt sitten teen' -esinettä. Huippusysteemi. Ja sen seurauksena täysin valmis koti.

Ja sitten eilen tajusin, että en minä voi olla kirjailija ilman kirjoituspöytää. Joten haettiin Aatun kanssa autollinen tavaraa. Pöydän lisäksi naulakko ja lamppuja ja ehkä sata laatikkoa. Joten tämä kotitetris jatkuu. Ja minä elän tuttuun tapaan kaaoksessa. Kuten sanottu, arki on taas täällä.
 

Häät.

Olisi ihanaa kirjoittaa upeista häistä. Kaksi rakasta ystävääni, Joona ja Sani, menivät siis naimisiin, ja sitä sitten juhlittiin kahden nyt yhdistyneen suvun ja useiden kavereiden voimin. Häät olivat täydelliset juhlat juuri noille kahdelle. Ja sehän oli tarkoituskin.

En kirjoita nauttineeni koko sydämestäni, sillä se olisi valehtelua ja valehtelu on rumaa. Minä kun en vähääkään pidä juhlista. Minulla oli kyllä mukavaa, tapasin aivan ihania ihmisiä ja tajusin miten rakas tuo tuore aviopari minulle on, mutta silti. Tunnetila oli pääasiassa sitä, että tsemppasin itseäni selvämään hengissä. Tämä oli yksi niitä harvoja kertoja, kun toivoin olevani normaali, edes tuon hääparin vuoksi. Mutta toisaalta. Molemmat tuntevat minut. Ehkä heille riitti, että ylipäätään tulin paikalle. Oikeille ystäville ei tarvitse teeskennellä olevansa mitään muuta kuin on.

Mutta muutama hääjuhliin liittyvä pointti kuitenkin.

1) Lisko.
Kun kävelin juhlapaikalle, huomasin kadulla sisiliskon. Siis ihan oikean. Postin ja Sokoksen välissä, jossa ei siis ole minkäänlaista luontoa lähimaillakaan. Se vain möllötti keskellä tietä ja katseli minua. Sisiliskon näkeminen Italiassa on hyvä merkki. Se tuo onnea. Joten minulle tuli hyvä mieli ja sellainen fiilis, että kyllä minä tästä selviän. Myöhemmin mietin, että se oli varmasti mönkinyt ulos siitä viereisestä parkkitalosta. Kiivennyt vaaraa aavistamatta johonkin autoon ja vahingossa kulkeutunut keskustaan.

2) Pelastavat bestmanit.
Bestmanit olivat ulkona ottamassa vieraita vastaan. Molemmat katsoivat minua huolestuneena, toinen jopa kysyi varovasti miten menee. Kipusin sisälle, löysin paikkani ja istuin yksin pöydän reunassa. Toinen bestman kulki usein ohitseni ja joka kerta kysyi kuinka pärjään. (Arvelin, että Sani oli pyytänyt, kun tietää miten epämukavuusalueella olin. Ei ollut.) Sitten hän vei minut takahuoneeseen, verhon taakse. Siellä oli pelastava piilopullo. Nauroimme, kerroin etten oikein pärjää juhlissa. Kaveri sanoi, että olin ollut kuin peura ajovaloissa, joten hän ajatteli rauhoittaa minua muutamalla huikalla. Se auttoi. Toinenkin bestman tuli paikalle ja sanoi: "Arvelinkin, että tällaiset juhlat ei ehkä ole ihan se sun juttu". Tajusin heti miksi näihin miehiin oli liitetty sana paras.

3) Lapsia. Paljon lapsia. Liian paljon lapsia.
Juhlissa oli paljon pieniä sukulaisia. Siis todella paljon. Niitä juosta viiletti kaikkialla. En kuullut jokaista puhetta, koska lasten leikkipaikalla oli soivia ja mekastavia leluja. Purin huulta ja muistutin itselleni, että nämä ovat HEIDÄN häät ja HE rakastavat noita lapsia. Minun ei tarvitse.

4) Puhe.
Morsian piti hauskan puheen. Sulhanen sen sijaan piti puheen, joka hajotti minut ihan täysin. "Kuvitelkaa kainuulainen maisema ja päivämäärä..." siinä vaiheessa minä tajusin mitä tässä oli tapahtumassa ja kyyneleet alkoivat valua. Sitä kesti noin tunnin. Ei puhetta, vaan minun itkua. Ja minkä takia? No TÄMÄN. Se oli tuo kirje, jonka Joona luki meille kaikille ääneen.

5) Alkoholia. Paljon alkoholia. Riittävän paljon alkoholia.
Punaviini oli hyvää. Olen yhä sitä mieltä, että alkoholi pelasti minut näissäkin häissä. Kirjoitin tästä aiheesta tulevaan kirjaanikin. Pääset lukemaan sitä hyvin pian.

Eilen minulla on aivan ansaitusti kaamea kapula. Tarpeeksi paha, sillä tein todella paljon töitä sen eteen. Selvisin viikonlopusta ja sitä sopikin juhlia. Jo lauantaiaamuna lupasin itselleni, että nämä ovat viimeiset juhlat, joihin minun koskaan tarvitsee mennä. Ja jo se ajatus rauhoitti mieltäni niin paljon, että tuntui oikeastaan ihan hyvältä olla siellä. Tämä on ongelma, jonka kanssa täytyy vain opetella elämään. Siis juhlakammoni.

Kiitos ihanalle hääparille! Ja paljon rakkautta jokaiseen päivään.