Peloton koskenlaskija.

Tänään tunnen itseni oikeastaan aivan sankariksi. Tätä ei kyllä kukaan usko, vähiten minä itse, mutta minä laskin koskea sellaisella ihmeellisellä kelkalla! Kyllä, olen oikeasti koskenlaskija! Nyt sattuu nilkkoihin ja selkään ja käsiin ja... Mutta se oli kyllä tämän arvoista. TÄSSÄ on se paikka missä minä olin.

En tiedä miten siinä niin kävi. Sanoin ensin tosi vakuuttavasti ei. Sitten mietin niitä pieniä kaloja, jotka näin Thaimaassa sellaisessa isossa altaassa. Niihin altaisiin laitettiin jalat, ja kohta kalat jo tulivat syömään kaikki kuivat ihot pois. Mietin monta kertaa, että haluan kokeilla sellaista. Kyseessä oli kaloja ja vettä, jotka molemmat ovat minun mieleen. Sitä paitsi koko ajatus jalkahoitoja tekevistä kaloista oli niin absurdi. Pakkohan sellainen oli kokea.

Olin Thaimaassa kolme kuukautta. Arvaa kuinka monta kertaa kokeilin sellaista kala-allasta? No en yhtä ainuttakaan kertaa. Ja nyt sitten täällä Suomessa vähän mietityttää, että olisikohan ehkä sittenkin pitänyt testata sitä silloin, kun oli tilaisuus. Mahdollisesti.

Kun nyt katsoin niitä isoja miehiä ja nuorta tyttöä kiskomassa märkäpukuja niskaansa, tuli sellainen omituinen tunne, että tämä saattaa olla samanlainen ainutkertainen mahdollisuus. Ja jos en nyt mene sinne kylmään veteen, niin voi olla, että toista mahdollisuutta ei tule. Ja sitten jossain toisessa tilanteessa saatan muistella näitä ihmisiä ja koskikuohuja ja kysyä itseltäni, että montako kertaa kokeilin? Olisi todella kurjaa joutua myöntämään, että no en yhtä ainuttakaan kertaa. Ne kala-altaat harmittavat minua vieläkin niin paljon, että sen enempää panikoimatta tartuin tarjottuun märkäpukuun ja ilmoitin räpyläkokoni.