Lopetus.

On suruajan lopetuspäivä. Siitä täytyy ottaa kaikki irti. Aion surra iltaan asti. Muistella kaikkia hyviä hetkiä, joita ei koskaan ollut, katsella kuvia, joita en ottanut, nostalgioida, juoda punaviiniä ja kuunnella mollivoittoista musiikkia.

Tein heti aamusta sellaisen testin, jossa selvitettiin sisäinen kansalaisuus. Vaikka minun ikkunasta näkyy yksi raivoisasti rimpuileva Suomen lippu, kyllä tai ei täppää painamalla sain tietää olevani ruotsalainen. Siis mitä helvettiä?! Vad fan?! Olin tyrmistynyt. Maapallolla on yli kaksisataa maata ja minun pitää olla asenteiltani ja uskomuksiltani eniten ruotsalainen. Antakaa jo armoa.

Tuossa on kyllä jo yksi lisäsyy surra kuin viimeistä päivää.

Ei tällainen suruviikko tietenkään pelkästään riitä, jos on suuria ongelmia. Niitä pitää käsitellä. Mutta se on helpompaa, kun on surrut surut ensin pois siitä sotkemasta mieltä. Pitäisi keksiä joku systeemi myös pettymykselle. Se on ollut tässäkin tapauksessa melkein yhtä voimakas tunne kuin suru. Sitä en osaa vielä purkaa samalla tavalla. Onko ideoita?

Aloitin tosiaan taas sen rakkauskurssin, kolmannen kerran. (Edelliset kerrat reputin.) Varsinkin nyt hyvin huomaa, että alitajuntaan on kyllä jäänyt aivan ihmeellisiä juttuja vaivaamaan ja jarruttamaan jo vuosia sitten. Kurssi antaa hyviä vihjeitä siihen, miksi minun suhteet ei vain tunnu onnistuvan. Vaan yksi kerrallaan kun niitä nyt käsittelee, niin eipä käy elämä tylsäksi. Hyvä kurssi. Ja näistä mietteistä tulee hyvä kirja.

Sellaisella suunnitelmalla siis tähän sunnuntaihin. (Vietän sunnuntain eli sen jokaviikkoisen ilonapäivän poikkeuksellisesti nyt jo keskiviikkona, koska ensi viikonloppuna on muuta menoa.)

Joonan ja Sanin takapihalta, Venetsialaisjuhlista.

(Sopii hyvin tämän päivän nostalgiatunnelmaan.)

Kiitos Sanille kuvasta!