Tosi-TV.

Tässä on ollut erikoisia päiviä. Jä öitä. Ynirytmi nytkähti aivan vinksalleen, mutta mietin, että ehkä se ei haittaa. Tämä on taas sellainen ihmiskokeilu. Valvoin viime yön melkein kokonaan ja olin tosi ahkera. Kun pääsee sen alkuyön väsymyksen yli, sitä jaksaa yllättävän paljon ja pää on todella luovassa tilassa. Olin yllättynyt. Ehkä se liittyy siihen, että asioista tulee aika merkityksettömiä ja keho keskittyy oleelliseen. Kokeilen toistaa samaa kaavaa tänä yönä. Otin nyt vielä sen riskin, että kirjoitan tänne näitä väsyneitä ajatuksiani. Eilen en uskaltanut. (Tästä eteenpäin lukeminen siis omalla vastuulla. No, niinhän se taitaa kyllä aina olla.)

Askartelin Huone 13 kauppaan Onni askeja. Voin sanoa, että jos hintaan pitäisi laskea mukaan myös tuo tekemiseen kuluva aika, niin rasiat maksaisivat ainakin 52 euroa... Pitää hieman hioa tätä toteutustapaa, jos teen niitä lisää. Ja onhan niitä tehtävä, sillä tämäkin on selvä hittituote. Mutta siitäkin huolimatta, jos joku vielä väittää, että onnea ei voi ostaa, niin sinä voit nyt paremmin tietävänä kertoa, että "Kylläpäs voi!" (Ja sitten ohjata minun verkkokauppaan, johon laitan kuvia ihan pian. Mainostan sitä sitten lisää.)

Katson nyt italian TV:stä X Factoria. Nuo italiaanot tekevät senkin niin omalla tavallaan. Jännää miten en kestä katsella tuollasia tosi-TV-ohjelmia suomeksi, mutta italiaksi ne ihan kyllä menee. En tunne melkein ollenkaan myötähäpeää. Ja huomasin, että vaikka siellä olisi kuinka surkeita esiintyjiä, nuo tuomaritkin aivan tavattomasti haluavat, että esiintyjä onnistuu. Välillä musiikki keskeytetään ja annetaan ohjeita tai ihan vain huidotaan tahtia, jos ei ihan osu kohdalleen laulamiset. Italialaiset ovat luonnostaan sellaisia rakastavia reppanoita. Oho, tuo reppana tuli tuohon aivan vahingossa, mutta se kyllä kuvastaa kansaa hyvin. Äärettömän omapäisiä ja huomionkipeitä, mutta samalla niin laumasieluja kuin vain olla ja voi. Luulen, että kaiken sen itsensä esille tuomisen taustalla on halu haalia mahdollisimman paljon ihmisiä siihen lähelle. Vankka tukiverkosto, ihan kaiken varalle. Mutta toisaalta, ei kai pitäisi yllättyä, kun elävät maassa jossa ei voi luottaa mihinkään.

Ja kaiken tämän minä näin tuosta ohjelmasta. No, ehkä se vain muistui nyt mieleen, kun katselin noita hämmentäviä esiintyjiä. Mainittakoon vielä, että hipsters sai ihoni väreilemään, ehkä ensimmäisen kerran koskaan. Siis ihailusta. (Kauhuväreitä menee aina silloin tällöin.) Näytti yhtä kahelilta kuin lajitoverinsa niissä kasarisangoissa ja kuviollisissa salihousuissa, jollaisia käytti vain jotkut punttihirviöt 90-luvulla. Mutta tosi hienosti se tyttö lauloi. Minua hämmästytti myös yksi teinipoikabändi. Eikö sellaisista päästy jo viime vuosituhannella? Ihmettelin sulkahattuisia haitaristeja pitkissä valkoisissa polvisukissaan. (Pääsivät jatkoon, mikä oli myös kovin hämmentävää.) Italialaiset ovat niin elementissään tuollaisissa tilanteissa. Olen vähän kateellinen.

Huomaan, että aikaiset aamut tukevat hyvin kirjoittamista. Yövalvomiset taas tuovat luovuutta kaikkeen näpertämiseen ja sellaiseen. Pitää ilmeisesti kirjoittaa aina heti kun herää (aamuhan ei välttämättä ole aikaan sidottu käsite) ja sitten nukkua päikkärit ja tehdä elämäasioita ja lopuksi luovia yöt. Olen päättänyt keskittää nyt kaikki energiani ihan vain itseeni. Tuntuu vähän tyhmältä opiskella sitä rakkauskurssia, koska ihan selvästi en edes halua tähän nyt yhtään haisevaa miestä sotkemaan minun suunnitelmiani. Minulla oli suunta ennen kuin mies tuli ja sotki kaiken. Entä jos nyt vain tekisinkin niin kuin aikaisemmin suunnittelin? Pitäisin kiinni siitä mitä halusin, enkä antaisi yhtään minkään muuttaa mieltäni. Enkä varsinkaan kenenkään. 

Tämä yömyöhäisen luovuuspuuskan tuoma ajatus saattaa hyvinkin olla paras ideani koko tässä kuussa. Oma napa paras napa. Ja ihanan tuttu nöyhtä.