Suruaika.

Opetin Assarille pari viikkoa sitten, että hänen täytyy viettää suruaika. Olla ihan luvan kanssa surkea aamusta iltaan. Suruaikana saa itkeä kesken aamupalan, olla vastaamatta puhelimeen, jos ei huvita jutella, ja käyttäytyä kummallisesti ruokakaupassa. Elää kaikki se kurja niin voimakkaasti kuin mahdollista, mutta myös samalla antaa armoa itselleen. Suruaika kestää viikon ja se on tarpeellista, sillä sen jälkeen ei tunnu enää niin pahalta, kun on saanut surra rauhassa.

Viime viikolla sain ihanan viestin Assarilta:

Oikeassa olit, luvan kanssa ei jaksa olla surullisena kovin pitkään. Koska tavataan? Haluan keskustella ILOSTA.

Teen vastaavia kokeiluja itselläni jatkuvasti, mutta tuntuu hyvältä huomata, että oma teoria toimii myös muilla. Voin taas vähän luottavaisemmin mielin kirjoittaa blogia, sillä jokuhan saattaa ihan oikeasti hyötyä jutuistani. Siis minun lisäkseni. 

Minä vietän nyt suruaikaa.