Paha yö.

Heräsin klo 2:22 painajaisesta kauhuntunteeseen. Se sellainen jotain-pahaa-on-tapahtunut-olo taas. Nyt sitten vain odottelen uutisia. Olen huolissani Anguksesta, ja isästäni. En tiedä miksi. Tämä tunne ei nyt kohdistu mihinkään. Paitsi tietysti minuun. Yöllä olin jopa ärtynyt ja kädet tärisi. Ja sitten valvoin. Ahdistaa isosti yhä.

Se painajainenkin oli erityisen kammottava. Yritin pelastaa kolmea lasta väkivaltaisen sovinistin talosta. Olin itsekin jollain tavalla vankina. Esitin tuolle miehelle, että kaikki on hyvin ja että viihdyn talossa, mutta yritin samalla löytää ovea, mistä saisin päästettyä lapset juoksemaan pakoon. Itseänikin pelotti aivan valtavasti, mutta hymyilin. Piti olla niin kuin mitään ei olisi vialla, ettei mies arvaisi aikeitani tai kävisi kimppuuni. Sellainen sikamainen hullu, joka käytti myös henkistä väkivaltaa. 

Ihmettelin yöllä herättyäni, että miten minä olin niin hyvä tuollaisessa näyttelemisessä. Sitten muistin, että onhan sitäkin tullut harjoiteltua vähän. Minä tiedän, miltä tuntuu pinnistää, ettei lamaantuisi kauhusta. Esittää että kaikki on normaalisti, vaikka pelottaa että toinen käy päälle, samalla kun vaivihkaa etsii puhelinta tai yrittää päästä ulos talosta hakemaan apua. Tai kun istuu pöntön kannella täristen ja toivoo, että vessan oven lukko kestäisi vielä tämän raivokohtauksen yli.

Uni ei varmasti tarkoittanut mitään. Ehkä se tunnekaan ei tarkoittanut tällä kertaa mitään. Kirjoitin eilen, että nyt pysähdyn ja olen erityisen rehellinen itselleni. Tauko tulee tosiaan ihan tarpeeseen, nyt on ainakin voimat niin pois. 

Ehkä teemaan sopivasti, Day 15 - a song that describes you.

Ajattelemattomuutta.

Hakkaan päätäni seinään toistuvasti, koska olen ensin toiminut ja vasta sitten jälkeenpäin ajatellut. Nyt ajattelin etukäteen, että voisin lopettaa sen sellaisen. Ei voi olla hippi ja uskoa energioihin ja siihen kaikkeen mihin minä uskon samalla, kun tuomitsee ajattelemattomuuden. Koska juuri se, että EI mieti mitä tekee joka hetki, saa toimimaan vaiston varassa. Ja vaisto on se mikä minut aina pelastaa pulasta. En aio lopettaa ajattelemattomuutta, vaan sen jälkeenpäin tapahtuvan pääni seinään hakkaamisen. Se on ainoa turha osuus tuossa. Ja tuolla ajattelemattomuudella en nyt tarkoita sitä toisten loukkaamista sanomalla mitä sylki suuhun tuo, vaan sitä sellaista oman elämänvirran mukana menemistä. Minä aina vain teen ja toimin. Sitten tajuan mitä tuli taas tehtyä ja menen paniikkiin. Vaikka sitten lopulta kuitenkin ajan kanssa aina huomaan, että näin onkin parempi. Ja että tein ihan oikein. Eli ne siinä välillä tulleet kuhmut oli ihan turhia.

Minä olen hyvä ihminen. Varsinkin nykyään. Ennen olin vähän hukassa, mutta en kuitenkaan koskaan paha. Satutan joskus suoruudellani, mutta hyvää tarkoittaen. Totuus sattuu toisinaan, mutta se ei tee minusta pahaa ihmistä, ainoastaan rehellisen. 

Olen rehellisyydelläni vaikuttanut asioihin viikon sisällä paljon. Nähtäväksi jää mitä siitä seuraa. Varmasti jotain hyvää. Nyt on vähän puutunut olo, ajattelu ja viisaana oleminen vie voimia. Pitäisi jo pysähtyä hetkeksi. Tänään en ehdi, kun on tapaaminen ja salaseuran kokoontuminen. Ja kai pelikin. Mutta silti. Tämän päivän jälkeen pysähdyn ja olen erityisen rehellinen itselleni.

30 Day Song Challenge, Day 14 - a song that no one would expect you to love. Tähän taitaa aika vahvasti vaikuttaa tuo maailman upein ääni. 

Kieli.

Etsin toissapäivänä jotain videota tuohon biisihaasteeseen ja löysin vahingossa Charlien. Aivan älyttömän nuori fonisti joka soittaa ja äänittää omaksi ilokseen ja julkaisee biisejä nettiin. Mä jäin niin koukkuun, tosi sympaattinen poika! Aivan raakile vielä niin kuin 90-luvulla syntyneen kuuluukin olla, mutta soittanut jo monta vuotta ja minun osaamattomaan korvaan kuulostaa älyttömän hyvälle. Varsinkin kun itse en osaa edes viheltää.

Eilen hämmennystä aiheutti Marco, joka aikoo taas tulla Suomeen. Ja ihana hammaslääkärini, joka aikoo leikata kielijänteeni, minkä jälkeen minulle voi sitten kuitenkin laittaa kielilävistyksen. Ja yllämainitun Charlien viesti. Ja sitten lopulta asia, minkä opin Anguksesta.

Vähän ehkä haluttaisi mennä tuohon "leikkaukseen". Joskus sata vuotta sitten halusin kielilävistyksen, mutta sitä ei voitu laittaa minulle, kun kieli ei tule tarpeeksi suusta ulos. Tuon leikkauksen jälkeen se tulisi. Ja sitten puhevikakin korjaantuisi, mikä on tässä iässä se ainoa oikea syy tuolle leikkaukselle. Hammaslääkärikin oli sitä mieltä, että olen opetellut niin hyvän tekniikan, että puhevikani huomaa ehkä vain joku puheterapeutti, mutta että se ei kuulu normaaliin korvaan. Itse olen tämän kyllä tiedostanut ja varmaankin juuri siksi oman hyvän tekniikan kehittänyt. Leikkauksen jälkeen pitäisi sitten vain opetella uudestaan puhuminen ja syöminen ja kaikki muu kiva, mitä kielellä voi tehdä. Ja mistä sitä koskaan tietää - voisin oppia viheltämään! Unelmarumpalin seurassa änkyttämistä se ei kuulemma poista, eikä muutenkaan siisti kielenkäyttöä, jos on paha suustaan. Mutta silti, pitäisikö uskaltaa?

30 Day Song Challenge, Day 13 - a song that is a guilty pleasure.

Loppu.

Uusi ihana viikko alkaa! Käsi toimii, pää toimii, ilona toimii. Mahtavaa! Tänään on treffit mun upean ruskeasilmäisen hammaslääkärini kanssa. Ainoa lajissaan jota en pelkää kuin pupuja tai purjeveneitä. Tällä viikolla on luvassa tanssia, jääkiekkoa, ystäviä, sukulaisia, juhlaa ja uusia terveellisiä tapoja. Kaikki tämä johtuu arvatenkin siitä, että menin valittamaan tylsyydestä muutama päivä sitten. Se sai miettimään, että voi ny helvetti. Mitä minä oikein ajattelin? On minulla paljon muutakin elämässä kuin kirjoittaminen. Ja sitten vain päätin ryhtyä toimimaan.

Juttelin tänään pitkään Povero Marcon kanssa. Ensimmäistä kertaa puhuttiin meidän suhteesta sillä järkevällä tavalla. Ilman ikävää ja märsäystä. Tuli oikeastaan hirmu hyvä fiilis. Surut on virallisesti jätetty taakse. Meillä oli upeita hetkiä, mitkä muistan ikuisesti. Ja ihan niiden kunniaksi tämä kuva. Minä näytän reissussa rähjääntyneeltä (mitä tietysti olinkin), mutta pidän tästä, koska Marco näyttää niin onnelliselta. (Mitä tietysti olikin.)

Ainiin.
30 Day Song Challenge, Day 12 - a song from a band you hate.

Ei ole pakko kuunnella tätä. Minä en ainakaan pysty.

Viini-ilta.

Tavattiin lukiokaverin kanssa perjantaina 17 vuoden jälkeen. Peppi tuli viettämään viini-iltaa kellariini. Tarinoita riitti molemmin puolin, mikä ei ole yllätys ollenkaan. Aivan kuin oltais jatkettu siitä mihin viimeksi jäätiin. Niin tietysti tehtiinkin, mutta että ihan kuin siitä viimeisestä olisi ollut ehkä viikko aikaa. Erittäin erikoista. Illan kohokohtina mainittakoon, että viinilasissa oli kärpänen, salaatissa juuria ja valokuvissa kammottavia ysärivaatteita. Suurempi tietoisuus oli läsnä, samoin paljon naurua.
Aamulla sängystä nousi kaksi hahmoa, joita voisi kuvata sanalla: antifresh. ("Hyi tää purkka maistuu pahalle. Siihen varmaan tarttui paskan maku mun suusta.") Kauhu levisi molempien kasvoille kun päivällä viimein muistin, että laitettiin Angukselle jonkinlainen viesti Facebookin kautta puoli seitsemältä aamulla. Kyllä sitä ihminen on parhaimmillaan humalassa. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Toisaalta, minusta se olisi kyllä hirmu imartelevaa, jos noin merkittävänä iltana ystävykset päättäisivät laittaa fanitusviestin juuri minulle. Kuitenkin, tämä riemullinen jälleennäkeminen kesti 23 tuntia.

30 Day Song Challenge.

Day 10 - a song that makes you fall asleep.
Day 11 - a song from your favorite band.

Tuli jostain syystä mieleen, että kerran Jamesin kanssa listattiin unelmamiehet ja -naiset. En muista olenko aiheesta kirjoittanut ennenkin, mutta joka tapauksessa päivitin listani. Tarjoan nyt tuon silmänilon teillekin.

Minun TOP 5 miehet:

Dwayne Johnson

Benjamin Kowalewicz
Tomi Joutsen
LL Cool J (Ei nimi miestä pahenna.)

Vin Diesel

TOP 5 naiset:

Katherine Moenning

Winona Ryder

Claire Forlani

Jillian Michaels

Koska minä en keksi viidettä naista, voin varmaan ihan hyvin lisätä kuudennen miehen. Se on tietysti Angus, joka on sisäisesti ja ulkoisesti täydellinen. Sattuneesta syystä en linkitä kuvaa.

Mittee.

Voi ei. Minä kävin taas salaa treffeillä Kalpamiehen kanssa. Ja meni myöhään. Alkaa jo tuntua vähän syntiseltä. Sehän on vähän niin kuin veljeilisi vastustajan kanssa. Mutta kun minulla ei ole mitään tekemistä! On niin älyttömän tylsää, kun ei voi kirjoittaa. Minun elämässä ei näköjään ole mitään, jos en voi kirjoittaa. Tai virkata. Eikä tuosta johtuvaa turhautumistakaan voi poistaa hakkaamalla säkkiä. Käsi on kyllä jo parempi, mutta otetaan nyt silti vielä vähän rauhallisemmin.

Jotain järkevämpää muuta puuhaa pitäisi varmaankin keksiä. Olen jo oppinut puhumaan vähän savoa, tosin se ei välttämättä ole hyvä asia. Mutta tämä on kyllä paras feikkisuhde, mitä minulla on ikinä ollut. Salaista mukatykkäilyä, pikkupervoa chattailyä, rakkausbiisien lähettelyä - mitä imelämpää, sen parempi... Tämähän olisi aivan täydellistä, jos se ei olisi kaikki niin ilmiselvää vitsiä. Sitä tämä tietysti on, mutta hauskaa silti. Ja olen ihan selvästi oppinut jotain muutakin, sillä en ole enää ollenkaan niin niuho kuin ennen. Spontaani pelleily voi olla kivaakin. Olen aina osannut nauttia hetkistä, pitänyt pieniä asioita tärkeimpinä, mutta nyt siihen mukaan on tullut sellainen elämästä nauttiminen ilman mitään erityistä. Edes pientä erityistä. Arkikin voi olla mukavaa, minun arki ainakin on.

30 Day Song Challenge, Day 09 - a song that you can dance to.

Päivää.

Tupsukorvat lähtivät kesäloman viettoon, ihan niin kuin me suunniteltiinkin. Aika monta rantapalloa näytti lentävän jäälle pelin jälkeen. Puukkoa voi pyörittää niin monella tavalla. Minulla oli seurana Kalpamies ja Tarzan. Söpöliinikin tuli paikalle vähän vastoin tahtoaan. Miten sattuikin, että Söpöliini ja Kalpamies tuntevat toisensa jo ennestään. Tämä on kyllä ärsyttävän pieni paikkakunta. Sitten myöhemmin seuraan liittyi myös Mukava Mikko, joka taas tuntee Tarzanin muutakin, kuin minun kautta. Kaikki tuntee kaikki. Kaikki tietää kaikkien asiat. Tänään kiukuttaa muun muassa tuo.

Ranne on parempi, mutta edelleen paketissa. Joten jätän syvälliset pohdinnat ja asialliset kommenttini tuonnemmaksi. Olen kirjoituskiellossa vielä.

Piti vain tulla sanomaan, että 30 Day Song Challenge jatkuu.

Day 08 - a song that you know all the words to.
Viihtykää ihmiset elämissänne.

Tilanne nyt.

Minä haluaisin:
Treffit JYPin miehen kanssa, joka on rumpali.
Toimivan ja terveen ranteen.

Minulla on:

Treffit Kalpamiehen kanssa, joka on basisti.

Tulehtunut ranne ja linimenttiä silmässä.

Onneksi tänään on myös peli-ilta ja tapaaminen Tarzanin kanssa. Angus jotenkin onnistui koukuttamaan minut jääkiekkoon, joten nyt minä menen kiljumaan yleiselle paikalle hienossa uudessa JYP-kaulaliinassani. Tarzan on hyvää seuraa sellaiseen, sekin on höyrähtänyt kiekkoon. 

Day 07 - a song that reminds you of a certain event.

Olen vähän kirjoituskiellossa nyt tuon ranteen vuoksi. Joten pitemmittä puheitta... Hyvää päivää!

Itku pitkästä ilosta.

Salaseuran järjestämä Napoli-ilta oli upea. Paljon ystäviä ja herkkuja ja tarinoita Napolista. Vähän viiniä. Sellainen hyvän mielen tapahtuma. Kotimatkan kruunasi JYPin voitto. Ja sitten juuri kun pääsin perille, alkoi lempileffani. Se hirmu korni Toscanan auringon alla, mikä sai minut matkustamaan Cortonaan viime kesänä. Kolme kaveriani muistutti, että telkusta saattaa tulla jotain mistä pidät. Ihmiset tuntevat minut niin hyvin.

Melkein jo heti ensimetreillä alkoi tuntua oudolta. Kaikki ne ihanat kuvat ja jutut Italiasta lisättynä nyt tuohon Italia-aiheiseen elokuvaan alkoivat myllertää mielessä. Tuli aivan valtavan kova ikävä. Ensimmäinen koti-ikäväpuuska todella pitkään aikaan. Parkuhan se siitä tuli. Ei ahdistanut, ei tuntunut pahalta, en edes miettinyt Marcoa. Kaipasin vain takaisin Italiaan, hyvin paljon. Minä olen siellä niin käsittämättömän onnellinen.

Löysin yhteyden vanhaan ystävääni. Tai ihan samanikäisiä me olemme, mutta yhteyttä on pidetty viimeksi noin 15 vuotta sitten. Jotain hyötyä Facebookistakin on. Peppi oli lukiossa ystäväni, mutta elämä vei meidät eri suuntiin. Toinen meistä on nyt naimisissa ja kolmen lapsen kotiäiti. Arvaa kumpi? Joka tapauksessa, todennäköisesti ensi perjantaina Peppi tulee kylään. Viini-ilta ja viidentoista vuoden kuulumiset. Aivan mahtavaa!

Day 06 - a song that reminds you of somewhere.
Aika sopivaa. Tämä biisi muistuttaa Italiasta. Siitä ensimmäisestä matkastani tuohon kummalliseen maahan, josta tuli myöhemmin kotimaani. Tietenkään silloin en sitä vielä tiennyt. Silloin vannoin, että en enää koskaan astu jalallani tuohon kamalaan maahan. Niin se mieli muuttuu...

Joku viisasteli hienosti Facebookissa, että omituinen säärintama tulossa Tampereelle, myrsky lähestyy poikkeuksellisesti koillisesta. Tarkoittaa, että Ilveskisut saa tukkapöllyä jälleen huomenna. Ja minä sain huijattua Kalpamiehen treffeille.

Huomenta.

Maanantai ja tulehtunut ranne. Näin se tehokas viikko alkaa.

Viikonloppu oli kyllä käsittämättömän hauska. Nauraminen on niin älyttömän mukavaa. Se voimauttaa ja vapauttaa. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän naurattaa. Se on sellainen positiivinen kierre, mikä taas liittyy energian voimaan. Juttelin eilen Söpöliinin kanssa ja se totesi, että nyt olen taas oma, hieman outo itseni. Oletan sen olevan hyvä asia. Synkkäilin tuossa jonkin aikaa, mutta nyt on taas palaset kohdallaan. Talvi tekee joskus niin ihmiselle. Minussa täytyy olla jotain sisäistä karhua, kun mieluummin vaan ohittaisin koko talven, vaikka sitten nukkumalla.

Angus soitti minulle eilen suihkusta. En ole koskaan ennen jutellut kenenkään kanssa puhelimessa suihkuun. Tuo mies hämmentää minua, aina vain. Mutta enää en änkytä, se on selvästi positiivinen suuntaus. Aikaisemmin Angus oli se jumalainen rumpali, joka sai minut sekoamaan. Nyt Angus on... Hmm. Jumalainen rumpali, joka saa minut nauramaan. Minun kannalta ehdottomasti parempi näin.

Laitan tänään kaksi näitä 30 Day Song Challenge biisejä, kun menevät eri tahtiin tuon Facebookin kanssa. Eihän se mitään tietysti haittaisi, mutta silti.

Day 04 - a song that makes you sad.
Day 05 - a song that reminds you of someone.

Tänään ohjelmassa italiaa ja Napolia ja ruokaa ja juomaa, eli Salaseuran järjestämä Napoli-ilta. Siitä voi tulla mukavaa. Raportoin illan käänteistä tuonnempana.

Nyt säästän loput ranteesta kirjaa varten, joten son moro!

Niitänäitänoita.

Kävin eilen Mukavan Mikon kanssa yhdellä. (Kahdella.) Mutta tällä kertaa se oli etukäteen sovittua, yleensä törmätään vain sattumalta O'Mallyeysissä. Itse asiassa siellä me ollaan alunperin tutustuttu muutama vuosi sitten. Meillä oli taas hirmu hauskaa. Minä en muista milloin olisin nauranut niin paljon. Hauskojen juttujen päälle sattui vielä äärettömän hyvin ajoitettu tilanne, mistä johtuen molemmat revettiin totaalisesti. Vedet valui silmistä, eikä ääntäkään enää oikein tullut, kun molemmat kiemurreltiin tiskillä. Harmi, ettei nauraminen kuulemma enää lisää ikää. Ruotsalaiset tutkineet taas.

30 Day Song Challenge, Day 03 - a song that makes you happy.
Ja parempi Spotify-versio.

Meillä on Sanin sanojen mukaan ihana spontaani suhde. Minä olen ihana ja Sani spontaani. Voiko tuota enää paremmin muotoilla? Sani on kyllä myös ihana, joten ajattelin, että minäkin voisin opetella enemmän spontaaniksi. Se voisi tulla siinä rohkeuden harjoittelun sivutuotteena. Minun on helppo spontaanisti tutustua ihmisiin, mutta jonkin asian tekeminen tai vaikka lähteminen noin vain on vähän vaikeaa. En tiedä miksi. Yritin miettiä siihen syytä. Ja siihen, miksi minä en yhtään pidä yllätyksistä.

Näitä minä olen tässä tämän aamun pohtinut. En kylläkään ole tullut mihinkään tulokseen. Asioille ei ole selitystä, ainakaan minun päässä. Toisaalta, nyt on taas aamu ja mehän jo todettiin aikaisemmin, ettei asiat aina selity aamuisin.

Yllätyksiä.

Kävi ilmi, että minä en olekaan blondi. Minun hiusten väri on punertava tummanvaalea. Menee ehkä koko identiteetti nyt uusiksi. Toisaalta, en minä koskaan ole ollut ihan niin tyhmä, että oikeasta blondista kävisin, ja yksivuotiskuvassakin pää on porkkananpunainen. Sitä paitsi hirmu vaalea ihoni muuttuu kesäauringossa pilkulliseksi. Eihän se sellainen ole blondiutta, se on eksoottista!

Tästä uutisesta innostuneena pyyhälsin keskustaan illanviettoon. Salaseuran tapaamisen jälkeen päätin mennä O'Mallye'siin pelioluelle. Katselin kiekkoa ja ihmettelin pitkään yhtä poikaa, joka näytti jotenkin tutulta. Minulle jää kasvot aina mieleen, mutta se ei riitä, jos ei jää mitään muuta. En tietenkään malttanut olla paikallani, vaan menin tutustumaan. Kalpamies. Ensin ei tunnettu ollenkaan, sitten päätettiin, että ollaan tunnettu jo vuosia, koska meillä oli melko heti niin mukavaa. Sitten vielä myöhemmin vähän pussattiinkin. Sekin oli mukavaa. Sitten kävi ilmi, että meillä todellakin on monta yhteistä tuttua ja että varmasti juuri siksi naama näytti tutulta. Ollaan epäilemättä tavattu ennenkin. Minun silmät eivät valehtele kasvoja. Kyseisten tuttujen taso kuitenkin vähän epäilyttää. Ihmisiä ajalta olluttajamennyttäjahelvetinhyväniin. Ensimmäisen kerran sitten teinivuosien iski sellainen semimorkkis. Vaikka pussailu onkin ihanaa, enkä edes muista milloin niin olisi viimeksi päässyt käymään. Silti, vähän jäi ärsyttämään. Minä en edelleenkään pidä yllätyksistä.

Kuulin kuitenkin hyvän vitsi. Naurattaa vieläkin.
- Miksi Kirka ei käynyt Venetsiassa?
- Siellä tehdään kirkasta lasia.

30 Day Song Challenge, Day 02 - your least favorite song.

Muuri ja musiikki.

Seth Godin kirjoittaa blogissaan markkinoinnin kiemuroista ja oivalluksistaan. Oma-napa-tyyppisenä ihmisenä minä puolestani löydän keinon kääntää aiheen kuin aiheen henkilökohtaiseksi, myös tuosta blogista. Jäin miettimään tätä aihetta. Ja sitä, kuinka me urpot piilottelemme omia heikkoja kohtiamme.

Jotkut ihmiset rakentavat ympärilleen suojamuurin, piilottavat todellisen itsensä muita. Minulla on kaveri, joka on kaikista ponnisteluistani huolimatta minulle yhä vain oma etäinen itsensä. Se on turhauttavaa. Onhan siellä muurin takana tietysti turvallista, eikä siellä ei ole niin haavoittuvainen. Minä tiedän mistä puhun, olin yksi noista muuri-ihmisistä aikaisemmin. Muurini oli niin korkea ja paksu, ettei kukaan päässyt lähelleni. Kukaan ei oikeasti tuntenut minua. Nyt ymmärrän hyvin, miten raivostuttavaa sen on täytynyt olla muille. Yksi työkaveri kerran sanoi, että olen kuin liukas kala käsissä, aina kun luulee että saa jonkinlaisen otteen, niin se luiskahtaa taas pois.

Enää en ole sellainen. Nykyään olen avoin kirja. (Höpö höpö.) Jossain vaiheessa tajusin, että vaikkakin tuo muuri piti muut ulkopuolella, se myös sulki minut seinieni sisälle. Se sulki minut pois monesta mukavasta tapahtumasta. Ehkä ei riitä, että avautuu asioistaan blogissa liian avoimesti, pitäisi osata päästää myös ne live-ihmiset lähelle. Sitä vielä harjoittelen. Tosin olen jo nyt paljon rohkeampi ja vähemmän sulkeutunut. Kesä Italiassa kyllä muutti minua.

Voi Italia... Olen miettinyt kesää tietenkin tosi paljon koko ajan, koska kirjoitan joka päivä. Simone todellakin mursi suojamuurini alkukesästä. Se oli hyvä asia, vaikka Simone itse ei niin hyvä asia ollutkaan. Mutta muurini hän hajoitti ja varmasti siksi rakastuin sitten myöhemmin niin totaalisesti Marcoon. Vanha minä ei olisi koskaan päästänyt ketään niin nopeasti niin lähelle.

Mutta nythän minä puhuin itseni ihan pussiin. Ensin ylistän muurittomuutta ja ihmisten lähelle päästämistä, ja sitten heti perään muistutan siitä miten sydän särkyi totaalisesti ja miten surin puoli vuotta. Hmm. Olisi pitänyt miettiä tätä juttua vähän tarkemmin etukäteen. Ehkä parempi vain jättää ihmiset rauhaan ja rakentaa uusi muuri ympärille...

Eilen höyrähdin yhteen Facebook leikkiin: 30 Day Song Challenge. (Säännöt.) Ajattelin, että voin ihan hyvin julkaista biisilistani myös täällä. 

Day 01 - your favorite song. Ja laadukkaampi Spotify-versio tässä.

Minä.

Shoppailukierros Ihanaiseni kanssa tartutti mukaani jälleen yhden harmaan miesten paidan. Minun piti kyllä alkaa tykätä väreistä. Ja tyttöjen vaatteista. Olin jopa päättänyt hankkia korkokengät. Seuraavana päivänä, kolmen testatun parin jälkeen muistin, miksi en käytä korkkareita. Minun pieniin jalkoihin ei Suomesta löydy sellaisia. Oikeanlainen malli ei koskaan ole oikeassa koossa. Kirosin mielessäni, että nyt en voikaan hurmata itselleni täydellistä miestä. Korvista nousevan kiukkusavun hälvettyä mietin asiaa, olikohan tuo sitten kuitenkaan oikea motiivi tyylimuutokselle. Ehkä on parempi olla omanlainen upea, kuin jotain muuta upeaa. Huijaus paljastuisi sitten kuitenkin myöhemmin. Täydellisen miehen pitää langeta minuun. Ja minä tarkoittaa tennareita, miesten vaatteita ja pyjamahousuja aina kuin mahdollista. Jos minä kelpaan ystävilleni tällaisena, sen pitää riittää myös täydelliselle miehelle.

Toisaalta, nyt minulla on hyvä syy mennä käymään Italiassa. Sieltä löytyy oikeanlaisia kenkiä. Ja siellä minä olen muutenkin tytömpi, ihan aidosti.

Tänään on syytä juhlaan. Ensinnäkin, olen kirjoittanut kirjaani tasan kuukauden. Se on pisin aika minun yhtäjaksoista kiinnostusta ylipäätään mitään kohtaan, ehkä ikinä. Olen löytänyt itselleni sopivan tekniikan ja tehnyt paljon töitä tuon kaiken eteen. Ja se on tuottanut tulosta. Olen oikeasti ylpeä itsestäni!
On myös toinen paljon tärkeämpi syy juhlaan. Tänään on kaksi vuotta siitä, kun Mentorini selvisi pahasta onnettomuudesta hengissä. Toinen mahdollisuus elämälle, mistä hän onkin osannut ottaa kaiken irti. Luulen, että minä olen tuosta se toiseksi kiitollisin henkilö. En tiedä miten olisin selvinnyt oman elämäni haasteista ilman ihanan Mentorini tukea. Hän muutti elämäni. Tai vielä parempaa - opetti, että vain minä itse voin muuttaa elämääni, ja näytti kuinka se tehdään. Maailman paras Mentor.

Uni, tuo aivojen suola.

Viime yönä olin poliisi. Tai suoritin jonkinlaista viimeistä harjoittelua. Yksi poika yritti tehdä itsemurhan korkealla parvekkeella ampumalla itseään päähän. Kahdesti. Ammukset olivat menneet vanhoiksi, joten eivät toimineet. Pojalle tuli vain kaksi rumaa reikää namaan ja syyte poliisin turhasta paikalle hälyttämisestä. Sitten etsittiin hiekkakentältä asetta isolla porukalla. Minä löysin sen meidän partioauton alta. Opaspoliisini olivat varmoja, että minulla on lahjoja tuolle alalle. Sen jälkeen uni kävi oudoksi.
Seuraava päivä oli täysin sama. Sellainen Groundhog Day- ilmiö. Olin yhä parin mukana, mutta tiesin kaiken tapahtuvan jo etukäteen. Olin ensin innoissani, kun sehän olisi minulle selvä etu tuollaisissa tehtävissä. Mutta sitten se poika vai päätti, ettei haluakaan ampua itseään. Ja sitten minä en löytänyt sitä asetta. Mietin, että se ensimmäinen tämä päivä oli paljon parempi. Kolmas päivä meni vielä huonommin. Harmittelin, että nyt saisin huonomman arvion, kuin mitä olisin saanut ensimmäisenä päivänä. Silloin olin lähes sankari.

Tuon lisäksi liikuin kumipatjalla Venetsiassa, joka ympäröi suurta järveä, ja jonka kaikki tiet olivat rakennettu silloiksi todella korkeiden pylväiden päälle. Ne huojuivat autojen painosta. Keittiöstäni oli tullut talouskoulun jättikeittiö missä oli kolme suihkua. Harmittelin etten ollut tajunnut niitä aikaisemmin, vaan peseytynyt aina pienessä suihkukopissani. Vikittelin todella nuorta intiaanipoikaa. Avustin kahta mummoa tyhjentämään astianpesukonetta entisen kotikadun varrella olevassa ravintolassa, mutta suostuin vastaamaan heille vain italiaksi. Huomasin vanhaa lukiotani vastapäätä jättimäisen historiallisen rakennuksen veistoksineen ja suihkulähteineen. Ihmettelin, että miten en ollut huomannut sitä ennen.

Mielettömän siistiä, että voi taas nukkua ja nähdä unia!

Vaalit.

Viime yönä minä perustin oman puolueen. Se oli tarkoitettu ihmisille, jotka ajavat järjen asiaa. Niille, jotka haluavat ymmärtää miten oikeasti tullaan onnelliseksi, ja jotka vastustavat kulutusta ja riistoa. Jotka haluavat ikään, tai siviilisäätyyn katsomatta tehdä maapallosta paremman paikan elää, mutta jotka ymmärtävät, että onnellisuus lähtee itsestä, se tulee sisältä.
Maksoin suuria summia mainostoimistolle, joka teki aivan uskomattoman hienoja TV-mainoksia. Niissä oli kunnollinen, fiksu julkkis kertomassa lyhyen ja nokkelan sanoman, mikä muutti ihmisten ajattelua. Kaikki jäisivät miettimään pitkäksi aikaa, että mitä noi tyypit oikein mainostaa, mikä tämä juttu on!? Ja sitten viimein kävisi ilmi, että vau! Ne ovat kaikki tuon ilonan puolueen jäseniä! Minäkin haluan olla. Tietysti siinä vaiheessa olisi keksitty jo parempi nimi puolueelle. Ja tarkoitus oli vain sotkea nätä tulevia vaaleja, se varsinainen valloitus olisi sitten vasta seuraavalla kerralla, kun ihmiset ovat jo aivan koukussa puolueeni hienoon sanomaan. Muita puolueita harmitti. Ei vain siksi, että vein niiden äänestäjät, mutta myös siksi, että minä olin oikeasti saanut toteutettua niiden hyvät aikomukset.

Ensimmäistä kertaa ikinä olin todella kiinnostunut politiikasta, vielä aamullakin. Tietenkin nyt tajuan, ettei tuollainen järkevien puolue täällä Suomessa menestyisi. Ei ehkä missään. Liian vähän tavallisia ihmisiä, jotka oikeasti välittää tai ajattelee ilman ahneutta ja typeryyttä. Mutta siinä unessa tuo kaikki tuntui oikeasti järkevältä ja toimivalta.

Vaalit lähestyy oikeasti. Ei kovin innostava aihe, tiedän. Kokeilin eilen vaalikonetta. Kymmenestä minulle parhaiten sopivasta edustajasta seitsemän oli vihreiden ja kolme vasemmiston edustajaa. Pelottavaa. (Toki vain niistä ehdokkaista, jotka olivat tietonsa koneeseen täyttäneet, eli jälleen meillä on vain osatotuus. Mutta silti.) Ihan siltä varalta, ettet vielä tiedä ketä äänestää... Sain vähän aikaa sitten kuulla, että minun suosikkikahviloitsija ja ystäväni veli on ehdokkaana. Julle on aivan ihana tyyppi, mutta myös paikallinen yrittäjä. Ja se on aina bonus, kun joku puhuu yrittäjien puolesta tässä maassa. Kannattaa tutustua: Lulzim Voca.

Ja nyt kun vaaleista jutellaan, tämä on ehkä paras kannatusbiisi, mitä olen ikinä kuullut. Ainakaan minun peppu ei pysy penkissä, kun tämä soi. Loistava! Olin muutenkin ihan huumassa, kun Obamasta tuli presidentti. Oikeasti, kaiken poliittisen päälle vielä maailman suloisimmat hörökorvat. Me love!! Ei päivääkään ilman pientä pinnallisuutta.

Povero Marco.

Juttelin Marcon kanssa. Sovittiin yhteistuumin, että mitä ikinä meillä tässä onkin ollut, se loppuu nyt. Oli sen aika. Syksyllä luulin, etten voisi elää ilman tuota ihanaa miestä. Mutta todistin olleeni väärässä. Olen yhä elossa. Oivaltamisen riemua, tajusin päässeeni yli tuosta raastavasta rakkaudesta. Yhtäkkiä tuli kevyt ja onnellinen olo, kaikki tuntui menevän ihan oikein. Ei enää ikävää, ei enää surkeutta. Oli vain hauska jutella, kuin ystävälle. Käsittämättömän helppo vain päästää irti. (No, jos puoli vuotta rimpuilee, niin kai se ote lopulta irtoaa... Mutta silti.) Vaihdoin koneen taustakuvan Marcosta toisenlaisiin poikiin. Venetsian Islandersin avaimenperä siirtyi muistolaatikkoon. Hirmu helpottunut olo. Olen parantunut!

Uudet pojat.

Tytöt ja hyönteiset.

Tasapuolisuuden nimissä pari valittua sanaa myös Idols tytöistä. Fatimalla on kyllä varmasti maailman kauneimmat silmät. Ja upea ääni. Ja miellyttävä laulutyyli, tykkäsin paljon. Stina taas on aivan uskomaton kissa. Voi hyvänen aika. Henkilökohtaisesti tykkäilen enempi lyhyttukkaisista pimuista, mutta on se silti kissa. Huh huh. Muut eivät ole tehneet ihan niin suurta vaikutusta, edes laulamalla. Mutta sellainen yleinen purnaus, että miksi oi miksi pojat ja tytöt kisaavat eri aikaan? Olisi parempi, jos kaikki laulaisivat tasa-arvoisesti samalla lavalla samana iltana. Miksi pitää aina vetää kaikki jenkkien mallin mukaan, en ymmärrä. Jos Suomessa voi kerta mennä sekasaunaan alasti ja se on ihan ok, niin luulisi että yhdellä lavalla pärjäävät porukalla.

I have a thing for butterflies. Kaikki alkoi vitsistä, jota seurasi upeat Perhosjuhlat ja matka Italiaan. Perhosesta tuli merkki. Löysin perille perhosia seuraten. Aloin saada lahjaksi perhosia, minulla on muun muassa Suomen hienoin perhossateenvarjo. Se on niin upea, että melkein toivoo sadetta. Yleensä en hyönteisistä innostu ihan noin paljon, mutta kyllähän se perhonen sopii ajatusmaailmaani muutenkin.

Ensinnäkin, perhoset ovat kauniita. Minä rakastan kauneutta. Se ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta se on silti paljon. Valokuvaaja, somistaja ja taiteilija minussa tarvitsee kauneutta ympärilleen.
Sitten perhosvaikutus. Matematiikka ei ole minun juttu, mutta tämän voi ajatella myös hipisti, joka ilmeisesti on minun juttu. Se, että pienikin asia voi edesauttaa jonkin suuren tapahtumista, kannustaa ainakin minua. Minun pieni teko voi lopulta olla jotain suurta ja mullistavaa. Mistä johtuen kannattaa tehdä hyviä pieniä tekoja. Iso hyvä on parempi kuin iso paha.
Sitten on vielä se syvällinen osuus. Perhonen symboloi vapautta ja suurta muutosta. Se edustaa myös rohkeutta. Nuo sanat sopivat minulle, kuin nenä päähän. Ahdistun ilman vapautta, haluan jatkuvasti muutosta ja opettelen rohkeutta. I rest my case.

Kuolaa pyyhkien ja ilolla tarjoan tämän malliesimerkin kauneudesta. Sopii niin hienosti aiheeseen. Jostain syystä ihotarrat ja helyt miellyttävät minua, paljon. Ja nappisilmät. Paina tästä ja nauti paidattomuudesta. You make me go crazy...

Aamusunnuntai.

Minun elämä on kyllä hauskaa! Hiippailin eilen yhdelle O'Mallye'siin, minkä jälkeen oli tarkoitus liittyä Aatun ralliseurueeseen, kunhan sitten lopulta liikkuvat yökerhoon. Toisin kävi. Törmäsin sattumalta Mukavaan Mikkoon. Istuttiin, juteltiin, naurettiin ja neuvottiin toisiamme ihmissuhteissa. Sellainen on parasta, vasinkin kun ollaan itse niin hyviä esimerkkejä. Huomasin, että meitä yhdistää myös toinen asia, molemmat eletään pääasiassa kahvilla. Ja sekoamme täysin yksityiskohtiin. Minä hörökorviin tai kasvoissa olevaan luomeen, Mukava Mikko ylhäällä olevaan hiusmyttyyn, mistä tulee hapsuja. Kukaan ei ole normaali.

Edellisillan Munapastamies tuli paikalle juopuneena. Ainakin toivon, että tyyppi oli tosi kännissä, sen verran sopimatonta se käytös oli. Me oltiin kyllä jo muutenkin jatkamassa matkaa siinä vaiheessa, mutta ne poskeenottoeleet ja suoranainen vittuilu ei lähtöä ainakaan viivästyttänyt. Hieman häkellyin. Ehkä pojalla oli huono päivä. Pubin pihassa erittäin juopunut herra lausui meille runon. Mukava Mikko jatkoi matkaa yökerhoon ja minä lampsin kotiin, uni alkoi jo painaa.

Baarimikotar opasti minua kielellisesti. Ei kannata sanoa lähtevänsä yhdelle, kun silloin saattaa helposti valehdella itselleen. Kannattaa lähteä yksille. Minusta se oli hieno huomio. Voin siis joskus lähteä yksille ja ottaa yhden ensimmäisen, yhden toisen, yhden seuraavan, yhden oluen, yhden tuopin, yhden kaljan, yhden huurteisen, yhden Sandelsin, yhden kierroksen ja yhden viimeisen. Ainakin se olisi hienostuneempaa itsensä huijaamista.

Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan oli aivan ihana ilta! Tajusin jotain erikoista. Siinä Mukavalle Mikolle omasta elämästäni avautuessani huomasin, että minä puhuin Povero Marcosta menneessä ajassa. Tunsin menneessä ajassa. Angus taas saa naamani virneeseen todellisesti tässä ja nyt ja heti ja koko ajan. Toisin sanoen, Angus on sitten kuitenkin hoitanut nuo laastaritehtävät erittäin hyvin, vaikka ei ollenkaan sillä tavalla kuin toivoin tai kuvittelin. Olen hulluna siihen mieheen, mutta ei se mitään. Kyllä sekin menee ohi. Tähän aiheeseen ei ole enää muuta lisättävää, kuin tämä.

Viikonloppu on nyt vietetty ja voin palata kirjoittamisrutiineihin. Aika upeaa sekin.

Hupsis.

Noni. Tämän siitä sitten saa, kun kirjoittaa blogia krapulassa... Sanomista tulee. Seuraavassa muutamia korjausliikkeitä edellisen päivityksen lintuihin ja sammakoihin.

1) Angus ei ole naimisissa. Enää. Mutta oli silloin, kun pari vuotta sitten satunnainen yhteydenpito alkoi. Eli siis silloin, kun kiinnostuin. Kaikesta paheellisuudestani huolimatta, minulla ei ollut mitään tekemistä tuon eron kanssa.

2) Sotilaani on ystäväni. Kuten Söpöliini. Ja Joona. Ja Aatu. Elämässäni on paljon ihania ihmisiä, joista osa sattuu olemaan miehiä. Ystävämiehiä. Ainoastaan Angus on miesmies. En änkytä ystävien seurassa, Anguksella on siihen yksinoikeus. Kaikki ovat rakkaita, mutta sydän sekoaa vain yhdestä.

3) Sekä muna että pasta tarkoitti ihan rehellisesti vain pelkkää ruokaa. Saatoin vähän viisastella. Sori. Kävin baarimikon luona todellakin vain syömässä. Ja kuuntelemassa musaa ja juttelemassa.

4) Minkä jälkeen kävelin kotiin nukkumaan, jolloin grillillä ollut juopunut mies luuli minua gootiksi. Löysät farkut ja blondi pää varmaankin paljasti saatanalliset paheeni. Se oli siis yöllä, ei aamulla.

Taisin tehdä ihan henkilökohtaisen ennätyksen noilla väärinkäsitteillä. Ei ehkä ole muuta mahdollisuutta, kuin uusia upea ilta. Sen minä teenkin, sillä tänään oli Aatun rallit ja sitä seuraavat kemut on juuri alkamassa. Taidan liittyä seuraan.

Ai niin, 3456 surffausta. Aika kiva lukema. Tajusin muuten viimein muuttaa blogin asetuksia niin, että ihmiset voivat ihan oikeasti kommentoida jotain. Blondilla kestää vähän tällaiset oivallukset. Ja nyt mä meen, kohti uusia seikkailuja.

Miehet.

Kävin joku aika sitten pizzalla ystäväni kanssa. Hyvä että alas ehdin istua, kun sain jo kuulla viiltävän analyysin: kiinnostun vain sellaisista miehistä, joita en voi saada. Ne sellaiset ovat turvallisia, jos ei uskalla sitoutua. Ehkä tuossa on jotain perää. Italiassa elävä Povero Marco. Naimisissa oleva Angus. Sitä ennen solmussa oleva ja seurusteleva Nappisilmä. Aikaisemmin muutama aivan liian nuori poika. Turvallisia ja mahdottomia. Ehkä ystäväni on oikeassa. Minä en kiinnostu kunnollisista, täysjärkisistä sinkkumiehistä. Minä kiinnostun vain portsareista ja jenkkifutiksen pelaajista ja rumpaleista.

Erityismaininta Emmalle, joka pelasti päiväni tulemalla käymään alkuillasta. Se vierailu oli tarpeen siinä tilanteessa. Hattarapääni tarvitsee tuollaisia ystäviä, jotka kääntävät oikeaan suuntaan. Sain vielä autokyydin keskustaan, koska halusin ehdottomasti käydä yhdellä O'Mallye'sissa. Se on nykyään suosikkipaikkani. 

Ilta oli täynnä omituisia tapahtuimia. Puku päällä oleva herra kysyi baarimikolta kohteliaasti: 

- Anteeksi, mutta voisitko auttaa? Olen ulkopaikkakuntalainen ja haluaisin tietää mihin täällä kannattaa mennä, että saa pesää? 

Korrektia. Saatuaan muutamia yökerhovaihtoehtoja hän kääntyi minun puoleen. 

- Saanko kysyä naisen mielipiteen?

- No anna palaa. 

- Mistä täältä löytäisi kunnollista naisseuraa? Siis sellaista... En halua että minua tullaan heti iskemään... En tiedä voiko näin sanoa, mutta en halua tyhmää seuraa.

- No tuota, henkilökohtaisesti minä suosittelisin Punaista Lyhtyä. Siellä on kauniita ja tosi fiksuja naisia. Eikä niitä haittaa noi sun sormuksetkaan.

- No hyvä, onko se kaukana?

Annoin herralle reittiohjeet paikalliseen strippibaariin. 

Raksamessut, se selittää niin paljon.

Tapasin ihanan Sotilaani semisattumalta. Sotilaani, joka on kunnollinen, täysjärkinen, ruskeasilmäinen sinkkumies. Muutaman yhden jälkeen sain munaa ja pastaa, kun vierailin erään baarimikon luona. Tänä aamuna en keksinyt yhtään järkevää selitystä sille, miksi piipahdin puoli neljältä tuntemattoman ihmisen kotona. Mutta sellainen minä olen, moni tekemäni asia ei selity aamulla. Se oli joka tapauksessa omituisin tulinen ateria, mitä olen aamuyöllä syönyt. 

Kotimatkalla minua luultiin saatananpalvojaksi.

Hätä.

Ehdin jo hetken miettiä, että mistähän sitä tänään kirjoittaisi. Ei oikein ollut mitään sanottavaa, tämä on jo toinen päivä putkeen. Arvelin, että Facebook saattaisi antaa aiheen. Ja niinhän se todellakin teki. Japani on mennyt rikki. Ja menee parasta aikaa enemmän. Tuijotan sanattomana netistä livelähetystä, jossa jättimäinen aalto pyyhkii autoja mukaansa. Rekka tarttui aaltoon, kuin pieni roska. Käsittämätöntä. Palavaa vettä. Laivoja pellolla. Ihmiset heiluttavat hädissään veden ympäröimän talon ikkunoista kameramiesten helikoptereille. Eivät saaneet apua.

Tänään olen ihan iloinen siitä, että asun Suomessa.

Itse asiassa olen ilonen monesta asiasta. Elina saa vauvan. Sanna saa vauvan. Laura saa vauvan. Raffaella saa vauvan. Minä en saa, ja siitä olen ehkä eniten iloinen. Tänään tapaan pitkästä aikaa Viherpipertäjää, nappisilmäistä suosikkihippiäni. Sain nukuttua hyvin. Saan tehdä sitä mitä rakastan. Kotini seinät eivät heilu, jättiaalto ei täytä kellariani. Minulla on asiat todella hienosti.

Hyvää päivää!

Idols.

Wau. Mä mietin jo eilen, että onpas kertakaikkiaan suloisia poikia Idols-kisassa tänä vuonna. Martti (kalju ja parrakas hymykuopilla varustettu nappisilmä - hei nam!) oli mun suosikki jo karsinnoissa. Sitten vielä tuo toinen nappisilmä nimeltä Ali, aivan ihana! Entäs sitten maailman pornoin rokkipeikkopörröpää Ilpo. Haloo! Ei varmaan tarvitse lisätä mitään. Mutta...

Jusu. Ei herranjumala. Ehkä maailman suloisin poika! En ymmärrä, minähän pidän tummista miehistä. Mutta se leuka... Ja ne silmät. Ja voi voi - ne käsien tarrat!! Fanitan. (Vaihdoin tämän sen entisen, kuulemma liian ronskin "panisin"-version tilalle.) Auts. Puuma niiiin heräsi talviuniltaan.

Ai niin! Ihan hyvin ne myös laulaa.

Poikkeuspäivä.

Tämä päivä meni ihan eri tavalla kuin suunnittelin. Vaikka eihän siinä mitään pahaa ole, rutiinit ovat mummoille. Ensin istuin tovin tuijottamassa tyhjää ruutua. Oli sellainen samanlainen kaikkensa antanut olo kuin illalla, kun viimein lopetin kirjoittamisen. Se oli outoa, sillä oli vasta aamu, enkä ollut vielä antanut yhtään mitään. Sani pyysi päiväteelle klo 9. Mikäs siinä, jostain syystä ei kirjoittaminen muutenkaan sujunut. Niinpä menin suihkuun ja lampsin läpi keskustan mahtavalle, vuoden ensimmäiselle aamiaiselle. Yleensä korvaan kaikki ruokailut kahvilla, ajasta riippumatta. Ja kyllä. Minä tiedän, että se on väärin.

Olipa ihana viettää niin erilainen päivä. Sanin vaateosastolta löytyi aivan mahtava Brooke-paita. Ja Tailor-mekko. Tosin kauhukseni Sani oli sitä mieltä, että tuo fuksianpunainen paita sopi minulle, siis oikealle ilonalle, ei vain Brookelle. Koekäyttöön lähti myös minifarkkuhame, sekin kuulemma sopi minulle ja olisi mukava ensi kesänä. Jouduin vielä änkeytymään ylitiukkoihin leggensseihin. Sitten minulle esiteltiin ihana Emmett. Elokuva vaikutti ihan hyvältä siihen saakka, kunnes kävi ilmi, että tämä ihana Emmett onkin vampyyri. Repesin. Minä rakastan lepakoita, mutta tämä fantasiaversio menee kyllä vähän ohi.

Mietitäänpä hetki, mitä siis oikeasti tapahtui. Minihame. Punainen paita. Legginssit. Vampyyrit. Tämä kaikki oli niin kovin uutta ja omituista. Kaiken lisäksi minä istuin kaunistumassa, sillä Sani askarteli minun hiuksiin kiharia. En muista milloin olisi viimeksi tuntunut näin paljon tytöltä. (Muistanpas, viime kesänä Italiassa rakkauden ja Povero Marcon lumoissa.)

Vaikkakin tänään oli poikkeuksellinen päivä, on jotenkin hienoa huomata, että tämä minun arki on ihan yllättäen muuttunut upeaksi. Mikään ei ole varsinaisesti erilaista, mutta arki on saanut merkitystä. Tiedän mitä haluan tehdä, teen sitä ja nautin sen tekemisestä. Voiko parempaa olla? Paitsi poikkeuspäivä ystävän seurassa.

Hippihömppää.

Hämmentävä eilinen. Opin taas paljon. Monista ihmisistä, mutta erityisesti itsestäni. Luulin hetken aikaa, että minun kykyni tietää asioita toimi jälleen. Tunsin jotain kauan sitten, ja eilen sain tietää sen tapahtuneen oikeasti. Joku sanoisi sitä lahjaksi, minä nimitän kiroukseksi. Mutta vain sattumiin uskova Angus torppasi kaikki mahdolliset yliluonnolliset vivahteet ja palautti minut maan pinnalle, kun epätoivoisena sille illalla soitin. Tuo tapahtuma pelotti ja ahdisti minua vain, koska uskoin siihen. Yksinkertaista. Angus sai minut taas nauramaan, ja nauru auttaa mihin tahansa vaivaan. Puhelun jälkeen oli ihan helppo rauhoittua. Lakata uskomasta ja nukkua.

Tänään oli taas niitä sellaisia aamuja, kun herää virkeänä ja jokin mieltä vaivannut asia ei voisi mitenkään olla selvempi. Tiesin, että ongelma ei ole nuo enneunet tai aavistukset. Ongelma on siinä, että minä tosiaan uskon niihin. Uskominenkaan ei sinänsä ole ongelma vaan se, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Ne tunteet tulevat joskus niin vahvana päälle, että se on täysin ylivoimaista. Ei tuo eilinen niinkään, se tosiaan saattoi olla sattumaa, jos sattumaan haluaa uskoa. Mutta ne monet aikaisemmat kerrat, mitkä saivat minut eilisen pienen asian vuoksi niin pois tolaltani. Eilinen oli vain piste i:n päälle. Minä tiedän mitä tunnen yhtä varmaksi kuin sen, etten koskaan pysty sitä kenellekään toiselle selittämään tai todistamaan. Olen peittänyt tämän osan itseäni hirvittävän pitkään. En oikein ole uskaltanut kertoa mitään kenellekään, koska niin moni ei todellakaan usko. Pyysin jopa apua, että pääsisin irti tästä "lahjasta".

Tämä viimeaikojen rohkeilu on muuttanut minua. Lakkasin pelkäämästä asioita, myös itseäni. Ja ne unet... Ne nyt vain ovat osa minua. Uskoin niihin tai en. Piti ihmiset minua hulluna tai ei. Jollain tavalla tämän asian kanssa on kuitenkin opittava elämään, koska toivomalla se ei näytä katoavan ja panikointi saa minut vain soittamaan keskellä yötä ihmiselle, jolle ei alkuunkaan pitäisi soittaa.

Nyt on taas hyvä olla. Ihana selkeyden tila. Ongelman myöntäminen taitaa tosiaan olla se ensimmäinen askel.

Naiset.

Ystäväni Aatu toivotti hyvää naistenpäivää tällä linkillä. Nyt minä pyyhin täällä naurukyyneliä. Kertonee jotain meidän molempien huumorintajusta. Mutta siitäkin huolimatta, hyvää päivää kaikille! Myös miehille.

Writer's block.

Tänään minun jo säännölliseksi muuttuneet aamurutiinit meni ihan sekaisin. Ensin sain ihanan sähköpostin Venetsiasta, siltä muukalaislegioonalaiselta. Ja sitten kuulin yhden minulle uuden biisin. Minut saa helposti sekaisin, kun vain vetoaa tunteisiin. Mutta harvoin mikään biisi kolahtaa heti näin voimalla. Testaa: biisi ja video. Syytän näitä kuulokkeita, jotka saavat musiikin kuulostamaan siltä miltä sen on tarkoitettu kuulostavan. Osui ja upposi.

Ja nyt minä olen ihan sanaton.

Kaunari känät.

Nyt mä kyllä niin repesin. Maikkarin uutisissa kerrottiin, että alkoholi lihottaa. Että suomalaiset ovat läskejä, koska juovat niin paljon. Miten ne voi UUTISENA tuollaista kertoa?

Ja tästä näppärästi aasinsiltaa pitkin meidän yliupeaan suunnitelmaan. Meillä on nimittäin Sanin kanssa huipputason juhlat! Tiedossa on sellaista todellista kahden upean naisen clamouria, sillä teemanamme on Brooke ja Taylor. Aiomme pukeutua juhla-asuihin tehdessämme työtä, mihin kummallakaan meistä ei ole minkäänlaista koulutusta. Käännämme aina selän, kun toinen sanoo jotain ja pidämme erittäin pitkiä tuijotustaukoja.
Brookena minä aion olla koko illan kevytkenkäinen, ja tunkea nokkani muiden asioihin auttaakseni heitä hyvää hyvyyttäni tavalla, josta tietysti itsekin hyödyn. Itken paljon aina kuin mahdollista. Seuraan koko illan sydäntäni, mihin ikinä se minut viekin. Vikittelen rikasta miestä ja pyrin menemään naimisiin samana iltana. Jos se ei onnistu, niin itken vähän lisää ja hurmaan tuon miehen veljen. Tai isän. Tai jonkun toisen lähisukulaisen.
Taylorina Sani arvostelee häpeilemättä minun toivotonta tasapainottomuuttani ja on itse äärettömän cooli, samalla kun arvokkaasti peittää todelliset tunteensa, sillä rakastaa sitä samaa rikasta miestä jota vikittelen, eikä halua vaikuttaa yhtä typerältä kuin minä. Hillitysti kissatappelemme suihkulähteessä miehestä, joka ei osaa päättää kumman kanssa haluaa elämäänsä jatkaa. Siitä tulee niin hauskaa!

Brooke and Taylor.

Maanantai.

Mentorini soitti eilen Norjasta asti ja antoi henkistä tukkapöllyä, kun yhä vain Marcoa kaipaan. Tietenkin sillä rakastavalla, ei ollenkaan arvostelevalla, tavalla. Jostain syystä Angus on kerännyt itselleen vankan kannattajajoukon, tosin mentorini taitaa kyllä kannattaa ihan vain minua. Kyllähän minä sen itsekin tiedän, että italiaano tuo vain ongelmia mukanaan.

Mietin illalla, että mikä siinä ihmisessä muka nyt sitten on niin älyttömän ihanaa. Jos ei lasketa näitä ulkoisia juttuja, kuten seminappisilmät, valloittava hymy, pitkä vahva jenkkifutaajan kroppa, renttumainen hauska tyyli... No, kyllä nekin pitää tietysti laskea. Ja se pehmeä ääni. Ja pehmeä iho. Ja samanlainen hullu huumorintaju. Joka tapauksessa, parasta Marcossa on se miltä minusta tuntuu, kun ollaan yhdessä. En tiedä onko tämä jotain italialaisuuteen liittyvää äidinmaidon kautta siirtyvää charmia, mutta minusta tuntui koko ajan, kuin olisin ehdottomasti parasta, mitä Marcolle on ikinä tapahtunut. Tyyppi helli minut pilalle, sai minut tuntemaan itseni todella halutuksi, heti ensi tapaamisesta lähtien. Ei kai kukaan sellaisesta oikeasti halua päästää irti. Minun hieno poikamainen imago meni ihan pilalla, Marco teki minusta ällöttävän romantikkotytön! Yhä vain soperran jotain rakkaushömppää, kun jutellaan... Minä! Tuntuu niin vieraalta etten sitä itsekään uskoisi, ellen olisi joka kerta paikalla.

Mutta mentorini on tietysti oikeassa. Kuten aina.

No, minä olen kirjoittamassa vasta Toscanasta, joten Venetsiaa ja Marcoa ei tarvitse miettiä vielä, edes kirjaverukkeella. Tänään mennään ihan eri vireellä. Päivän kirjoitusrytmi on tällainen. Enjoy! Uusi viikko ja vaikka minkälaista ihanaa ohjelmaa tiedossa. Sen lisäksi olen jo valmiiksi tosi virkeä. Uni, mikä ihana syy! Nukuin kolmena peräkkäisenä yönä yli 8 tuntia, joten uskallan jo aika varmaksi sanoa parantuneeni unettomuudesta. Ihan selvästi jonkinlainen umpisolmu päässä on auennut. Veikkaan Angus-nimistä solmua. Otin silti vielä varman päälle ja siirsin unisiepparin uuden sängyn yläpuolelle.

Mukavaa maanantaita!

Hämmentävä päivä.

Eilisen kohokohta:
Teatteritreffit. Tajusin, etten ollut tavannut Joonaa ihan älyttömän pitkään aikaan, joten juhlittiin sitä. (Tai lähinnä sitä, että nyt viimein tavattiin.) Ja samalla luetutin 20 valmista sivua tulevaa kirjaani. Joona ei naura melkein ikinä, se vain hymyilee ja saattaa hymähtää. Mutta nytpä nauroi, ainakin neljä kertaa! Aivan mahtavaa. Tuollaisen palautteen voimalla jaksaa jatkaa kirjoittamista, vaikka näin sunnuntaiaamuna klo 7.

Uutta:
Opin lisää Anguksesta. Oppi on aina hyvästä, oli se mitä tahansa.

Päällimmäisenä mielessä:
Kamala ikävä Marcoa. Sain yöllä tekstiviestin, silläkin on liian ikävä minua. Olivat voittaneet ottelunsa ja se oli ihan selvästi minun ansiota, koska iltapäivällä toivotin onnea. Marco pelaa jenkkifutista. Minun suosikkilajia. Voisiko joku kertoa miten minä pääsisin yli tästä ikävästä? Olin varma, että Angus olisi paras laastari, mutta ei sekään auttanut, vaikka tyyppi on täydellinen.

Outoa:
Näin rumpalin soittavan selällään maaten.

Fiilis nyt:
Huippuhetkien jälkeen tuleva laskuvaihe. Kaikki on ihan hyvin, mutta verrattuna viime päivien upeisiin tapahtumiin, ihan hyvin ei tunnu juuri miltään. Ei aina tarvitsekaan. Onneksi minä olen niitä ihmisiä, jotka kuulemisen lisäksi myös tuntevat musiikin. Niinpä fiilistelen nyt oikein kunnolla. Tämä biisi on tällä hetkellä parasta maailmassa.

Hassuja sattumia.

Vaikka minä en sattumiin uskokaan. Hyvää huomenta!

Minä olen nukkunut lattialla jo tovin. Kovalla Futonpatjalla. Totuin kylmään ja vetoisuuteen nopeasti, futon taas ei selittelyjä kaipaa, se on paras ikinä. Lauantain jälkeen oli kuitenkin selvää, että kaikki eivät ole minunlaisia sissejä. Joten mietin koko sunnuntain, että minun pitää nyt saada jostain sänky, siis sellainen oikea, jalallinen. Tiistaina avasin Facebookin ja yksi kaveri huuteli, että voisiko joku tulla hakemaan tuon ylimääräisen sängyn pois heiltä pyörimästä. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, yksi sellainen minulle, kiitos!

Eilen piti saada Aatun talvitapahtumaan tulevat 32 tarraa päivitettyä tälle vuodelle. Joku idiootti (minä) oli hävittänyt ne alkuperäiset koneelta ja varalla oli vain sellaiset versiot, mitä ei voi minun osaamisella ja ohjelmilla muokata. Hädissäni soitin kaverille, joka ilmeisesti osaa kaiken. Ajattelin, että Janne jos kuka tietää mitä minun pitää tehdä. Lähetin yhden malliksi, vaikka tiesin, että virhe oli peruuttamaton. Mietin tuskissani, että miten selitän tämän Aatulle, joka oli ihan kohta tulossa hakemaan minua, että voimme hakea sängyn.

Tuumailin jo illalla, että miten hemmetissä me saadaan se sänky sisälle tänne kellariin, kun se urpo lumiauramies oli kasannut ne lumivuoret tuohon oveni eteen. Itku meinasi päästä, kun avasin oven. Joku ihana ihminen oli juuri tänä aamuna päättänyt käydä lapioimassa minulle uuden polun, hakannut liukuradan rappusista pois, ja vielä hiekoittanut koko reitin. Tuijotin suu auki, enkä silti meinannut uskoa silmiäni. Suun avaaminen yleensä auttaa uskomiseen, mutta ei nyt.

Joten saimme sängyn sujuvasti sisälle. Olen niin iloinen, kaikki vain kääntyi parhain päin. Tulin koneelle ja Jannelta oli tullut sähköpostia. Tuo ihana ihminen oli tehnyt ne kaikki tarrat minulle!! Melkein pääsi uusi itku. Janne pelasti minut, Janne pelasti ystäväni, ja koko talvitapahtuman, ja ehkä koko Suomen, ainakin välillisesti. Angus vain tuumasi, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Se on totta. Ja tästä kaikesta päättelen, että minä olen aivan mielettömän hyvä tyyppi.

Mutta nyt se tärkein: Janne Lahtinen, olet minun suosikkihenkilö! Kannattaa tutustua Jannen yritykseen, eikä pelkästään siksi, että Janne on huipputyyppi. Janne on nimittäin älyttömän pätevä huipputyyppi.
   

Hidas aamu.

Laskeeko huumorin osaamisen taso, jos kirjoittaa puoleen yöhön, pyörii sängyssä ylikierroksilla pari tuntia ja sitten herää ihan virkeänä viideltä? Joko niin, tai sitten tämä on oikeasti tosi hauska! Nousin ylös, hain kahvin, laitoin kupit päähän ja vilkaisin Facebookia. Repesin tuolle videolle aivan totaalisesti. Ehkä en olekaan niin virkeä kuin luulen.

Eilen oli ihana päivä kaikin muin paitsi yhden auramiehen puolin. Hän oli päättänyt, että ihan hyvässä paikassa oleva lumipenkka on aivan väärässä paikassa, ja että sitä täytyy ehdottomasti siirtää metri eteenpäin. Eli sille minun hienolle polulle, mitä pitkin pääsin pois täältä kellarista, koska muuten oveni on lumivuorten ympäröimä. Ja nyt - ei enää polkua. Pitää perua menot, kunnes lumet sulaa.

Löysin eilen Gloriasta sukkapiirin. Sellaisen ihanan mummeliryhmän, joka kutoo sukkia ja muita lämmikkeitä, hyväntekeväisyyteen tai itselle. Minä ajattelin ensi viikolla mennä mukaan. Rouvat lupasivat opettaa neulomaan, mutta sanoivat myös, että jos siitä ei silti tule mitään, niin voin ihan hyvin myös virkata. Sukkapiiri kokoontuu aina keskiviikkoisin klo 12, lupasin kertoa kaikille.

Minulla on tapana keräillä kaikkea. Olen hamsteri. Sitä ei huomaa enää niin helposti, koska sattuneesta syystä olen omaisuudestani joutunut luopumaan kerran. Joten en sillä tavalla enää ole ottanut asiakseni kerätä roinaa ympärilleni. Mutta sitä kertyy silti toisinaan. Minä kerään kiviä. Uusin niistä tuli Emman mukana Thaimaasta ja se on aivan älyttömän hieno läskipohjasaapas. Huomaan toisinaan kerääväni myös huiveja, sillä niitä on aina paljon, vaikka usein niitä myös laitan kiertoon. Sitten minä kerään lauseita. Siis revin niitä lehdistä. Olen kerännyt niitä tuon niin sanotun ikkunalaudan reunaan.

Jotain mitä et osaa kuvitella.
Senat sakaisin.
Ole kuin kotonasi.
Koolla on väliä.
Tee se itse -nainen.
Sugardaddy.
Muuten hyvä, mutta et sää kyllä normaali ole.
Palaset varmasti kohdallaan.

Tuli vain mieleen, kun osui silmään. On melko aikaista, joten mielessä ei ole vielä juuri muuta. Hyvää päivää!

Oikea suuntaus.

Eilen kirjoitin kirjaa tosi myöhään. Tuli sellainen ihana flow-tila ja jotenkin en vaan pystynyt lopettamaan. Minä aina addiktoidun kaikkeen niin helposti. Mutta nyt on alkusysteemit ja Milano kokonaan valmis! Käytännössä kokonaan valmis tarkoittaa, että viime kesän ensimmäinen viikko on kirjoitettu, ja että tekstiä pitää vielä hioa. Mutta silti! Aika hyvin. 60 sivusta on nyt 13 sellaista, mihin olen melko tyytyväinen. (Tänään.) Tuo sivumäärä ei tietenkään kerro mitään, sehän riippuu ihan siitä miten ja missä koossa arkit tulostaa, mutta kuitenkin. Sivumäärä on minulle itselle merkkinä, ja pitää jollain lailla minut aisoissa. Söpöliini varoitti, ettei aio ostaa kirjaani, jos se on liian pitkä. Joten tämän kanssa ollaan varovaisia.

Elokuvien katsominen on kyllä erittäin hyödyllistä. Yksi minun vanhoista lemppareista on Finding Forrester. Siinä on iki-ihana Sean Connery, musta nuori koripalloilija ja elokuva kertoo kirjailijasta. Muuta ei tarvitse, paitsi sen onnellisen tai surullisen lopun, mikä saa minut poraamaan. Siihen taas ei paljon vaadita.
Karkasin aiheesta. Yhdessä kohtauksessa he kirjoittivat kirjailijan kotona. Poika mietti mitä kirjoittaisi. Mentorina toiminut Sean sanoi, että ei, älä mieti. Ensin kirjoitetaan. Miettiminen tulee myöhemmin, nyt kirjoitetaan.
Sillä tavalla minäkin teen ja kyllä se toimii. Siksi kai pystyn kirjoittamaan kupit korvilla musiikin pauhatessa. Tekstiä ei tarvitse ajatella, se vain tulee. Mutta sitten siinä vaiheessa, kun alan hioa tarinaa, kuulokkeet menevät pöydälle.

Olen kirjoittanut rohkeudesta paljon. Miettinyt pelkojen kohtaamista. Ja sitten viime yönä näin unta, että ostimme purjeveneen ja minä jouduin sillä reissaamaan. Se oli aivan kamalaa, minä pelkään purjeveneitä enemmän kuin pupuja! (Joita siis myös pelkään aivan järkyttävän paljon.) Mutta jotenkin se olo ei ollut enää ihan yhtä lamaannuttavaa kuin ennen. Minä kohtaan pelkojani nyt siis jo unissani. Alitajunta tukee ponnistelujani, vähänkö siistiä! Mieli tiesi, että sen pelon voittamiseen tarvitaan paljon, enkä nyt purjeveneilemään pääse ihan hetkiin. Harjoittelin unissani. Alan todella pitää päästäni.

Tänään tapaan kaksi ihanaa ihmistä. Ensin minulla on Emman kanssa lounastreffit, mikä on hyvä sillä saan oikeaa ruokaa. En muista milloin olisin syönyt kunnolla. Ja sitten illalla Tarzan tulee käymään. Ei huonosti ollenkaan. Oikeaa unta sisältävä nukuttu yö, oikeaa ruokaa, oikeita ystäviä. Kylläpä elämä taas hymyilee.

Muutoksia.

Minulla piti olla tänään taas treffit. Meillä on Salarakkaan kanssa tapaaminen neljä kertaa vuodessa, mikäli Vaimo antaa luvan, eikä tule mitään ongelmaa. Yleensä tulee, joten käytännössä me tavataan kerran vuodessa. Ja yleensä syynä ei ole Vaimon nihkeys, vaan muut sattumat. Ennen tapaamiset järjestyivät paljon helpommin, sillä Vaimo itse säännöllisesti ehdotti, että mitäpä jos menisit taas käymään ilonan luona... Minulla oli kuulemma hyvä vaikutus Salarakkaaseen, hän oli aina paremmalla päällä kotiin tullessa. Joten Vaimokin oli tyytyväinen.
Mutta nyt tilanne on muuttunut. Kuvioita sotkee toinen mies. Sellainen hyvin pieni, joka opettaa ystävälleni faktoja vanhemmuudesta. Varavaimo jää auttamatta kakkoseksi, mikä on tietysti aivan oikein. Harmittaa vain, että minusta on nyt tullut se, joka (muka) vie miehen pahoille teille. Enkä vie! Ihan samoille teille kuin ennenkin. Mutta tilanne on nyt toinen ja tiet ilmeisesti tuntuvat erilaisilta.

Tänään siis treffit peruuntuivat. Voi olla parempikin niin, sillä viimeksi päädyimme pienessä sievässä Keskussairaalaan vihaisen Vaimon paheksuvan tuijotuksen alle. Niin herttaiselta ihmiseltä saatu julma katse tuntuu todella pahalta... Joka tapauksessa, nyt Pikkumies oksentaa ja minä valvoin viime yön migreenin seurassa. Meidän joukkue veti taas sen lyhyen tikun.

Luin vähän aikaa sitten sellaisesta paranna itsesi -oppaasta, että migreeni johtuu elämässä jarruilusta ja seksuaalisista peloista. Ja siitä, ettei uskalla heittäytyä elämän vietäväksi. Niinpä päätin, että ryhdyn rohkeaksi. En pelkästään kirjan takia, vaan kaikkien kurjien uutisten. Ja koska tympii olla tällainen jänishousu. Oikeastaan jo koko viime kesä oli rohkeuden harjoittelua, mutta varsinkin nyt olen todella yrittänyt rohkeilla. Angus on ollut paras koetinkivi, koska hänen seurassa panikoin eniten. Mutta teen parhaani. Ja koko ajan rohkenen. Itsensä ylittäminen voi olla palkitsevaa, ja on se jo ollutkin. Mutta haluan lisää. En palkintoja, vaan rohkeutta.

Sani sanoi, että ihmiset pelkäävät liian paljon kuolemaa, vaikka heidän tulisi pelätä ainoastaan elämätöntä elämää. Tuo lause on jostain elokuvasta ja oli jäänyt sille mieleen. Hyvä lause. Minä en oikein edes tiedä mitä pelkään. Mutta aina se tunne on mukana. Enkä kyllä usko, että se mihinkään häviää. Ehkä ei tarvitsekaan. Rohkeushan on sitä, että menee ja tekee vaikka pelottaa.