Povero Marco.

Juttelin Marcon kanssa. Sovittiin yhteistuumin, että mitä ikinä meillä tässä onkin ollut, se loppuu nyt. Oli sen aika. Syksyllä luulin, etten voisi elää ilman tuota ihanaa miestä. Mutta todistin olleeni väärässä. Olen yhä elossa. Oivaltamisen riemua, tajusin päässeeni yli tuosta raastavasta rakkaudesta. Yhtäkkiä tuli kevyt ja onnellinen olo, kaikki tuntui menevän ihan oikein. Ei enää ikävää, ei enää surkeutta. Oli vain hauska jutella, kuin ystävälle. Käsittämättömän helppo vain päästää irti. (No, jos puoli vuotta rimpuilee, niin kai se ote lopulta irtoaa... Mutta silti.) Vaihdoin koneen taustakuvan Marcosta toisenlaisiin poikiin. Venetsian Islandersin avaimenperä siirtyi muistolaatikkoon. Hirmu helpottunut olo. Olen parantunut!

Uudet pojat.