Hämmentävä eilinen. Opin taas paljon. Monista ihmisistä, mutta erityisesti itsestäni. Luulin hetken aikaa, että minun kykyni tietää asioita toimi jälleen. Tunsin jotain kauan sitten, ja eilen sain tietää sen tapahtuneen oikeasti. Joku sanoisi sitä lahjaksi, minä nimitän kiroukseksi. Mutta vain sattumiin uskova Angus torppasi kaikki mahdolliset yliluonnolliset vivahteet ja palautti minut maan pinnalle, kun epätoivoisena sille illalla soitin. Tuo tapahtuma pelotti ja ahdisti minua vain, koska uskoin siihen. Yksinkertaista. Angus sai minut taas nauramaan, ja nauru auttaa mihin tahansa vaivaan. Puhelun jälkeen oli ihan helppo rauhoittua. Lakata uskomasta ja nukkua.
Tänään oli taas niitä sellaisia aamuja, kun herää virkeänä ja jokin mieltä vaivannut asia ei voisi mitenkään olla selvempi. Tiesin, että ongelma ei ole nuo enneunet tai aavistukset. Ongelma on siinä, että minä tosiaan uskon niihin. Uskominenkaan ei sinänsä ole ongelma vaan se, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Ne tunteet tulevat joskus niin vahvana päälle, että se on täysin ylivoimaista. Ei tuo eilinen niinkään, se tosiaan saattoi olla sattumaa, jos sattumaan haluaa uskoa. Mutta ne monet aikaisemmat kerrat, mitkä saivat minut eilisen pienen asian vuoksi niin pois tolaltani. Eilinen oli vain piste i:n päälle. Minä tiedän mitä tunnen yhtä varmaksi kuin sen, etten koskaan pysty sitä kenellekään toiselle selittämään tai todistamaan. Olen peittänyt tämän osan itseäni hirvittävän pitkään. En oikein ole uskaltanut kertoa mitään kenellekään, koska niin moni ei todellakaan usko. Pyysin jopa apua, että pääsisin irti tästä "lahjasta".
Tämä viimeaikojen rohkeilu on muuttanut minua. Lakkasin pelkäämästä asioita, myös itseäni. Ja ne unet... Ne nyt vain ovat osa minua. Uskoin niihin tai en. Piti ihmiset minua hulluna tai ei. Jollain tavalla tämän asian kanssa on kuitenkin opittava elämään, koska toivomalla se ei näytä katoavan ja panikointi saa minut vain soittamaan keskellä yötä ihmiselle, jolle ei alkuunkaan pitäisi soittaa.
Nyt on taas hyvä olla. Ihana selkeyden tila. Ongelman myöntäminen taitaa tosiaan olla se ensimmäinen askel.
Oi, se on lahja, vaikkei se varmasti siltä ole tuntunut! Mutta upeaa, että opit pikku hiljaa sen hyväksymään, niin pääset sitä "käyttämään" (tai niinku mä uskon, toimimaan kanavana) ja varmasti sille lahjalle on tarkoituksensa, joko sinun tai muiden auttaminen jollain tavalla..?
VastaaPoista(Tuleeks sulle huomisen lehdet, haa haa...)
:D Ei tule, mutta voi vitsi, kun tuosta muistutit, aivan ihana sarja! :)
VastaaPoistaPelottava aihe tämä on silti. Mutta asioiden hyväksyminen tuo mukanaan jonkinlaista lisärohkeutta, tuohan? Ja järkeä puhelinkäyttäytymiseen.
Tää menee siihen kategoriaan, että turhaan sää hanttiin paat ku et sille mitään mahda, se on energian tuhlausta. Eli jos (=kun!) et voi sitä asiaa miksikään muuttaa, sinun pitää vaan hyväksyä se. Se vähentää sitä ressiä. Ja kyllä monet ihmiset pärjää tollasen kanssa, mikset sinäkin!
VastaaPoista