Vappu.

Eilen eräs sitkeä pappa täytti 110 vuotta. Siitä oli uutisissa. Aika vanha mies, itse asiassa Italian vanhin. Pitkän iän salaisuudeksi hän mainitsi muun muassa hyvän viinin. Kannattaa kuunnella vanhoja ihmisiä, he kyllä tietävät.

Tänään on Tiimarin mukaan vappu. Itse olen sitä mieltä, että vappu on huomenna ja tänään on vasta se aatto, mutta Tiimarin ikkunassa kuitenkin lukee  isoilla värikkäillä kirjaimilla: "Vappu 30.4." Meinasin mennä huomauttaman asiasta myyjille, mutta sitten iski häpeäkammo, enkä mennyt. Ensinnäkin, heillähän saattaisi olla joku kompa hihassa ja nolaisin itseni täysin (= häpeä). Tai sitten minä nolaisin heidät totaalisesti ja he vain laskisivat kuinka monta päivää ovat tehneet itsestään pellen (= myötähäpeä), mikä tietysti saattaisi olla se kompa, näin vapun kynnyksellä. Veikkaan, että ovat olleet punaiset pallonenät päässä koko viikon. Joten häpeänpelko voitti taas ja pidin suuni kiinni.

Söin tänään aamupalaksi tippaleipää. Se oli ihan yhtä mautonta kuin joka vuosi, ja jätti ällöttävän rasvakelmun kitalakeen, mutta tietenkin sellainen oli ostettava, koska on vappu. Tänä vuonna en laittanut yhtään palloa tai serpentiiniä mihinkään. Alpo on Tanskassa ja minä kipeä, että se niistä kemuista. Mutta olen varma että koko Suomi juhlii minunkin edestä. Joten taidankin tästä siirtyä sivuvasemmalle, poksautan auki vappujuoman, ja vietän omanlaisen upean vapun virkaten.

 

I l o i s t a   v a p p u a   k a i k i l l e !

     

Soppa.

Kun käy kuumeisena ruokakaupassa, saattaa kotona huomata, että ostokset ei olekaan aivan sitä mitä toivoi tai piti olla. Minä selvisin vähällä, sillä ainoastaan tomaatit olivat huonoja. Tai kai ne ihan hyviä ovat, mutta minä syön tomaatit vain kovina ja nuorina, pehmeät tomaatit ovat jotenkin etovia. En voi syödä niitä. Joten nämä tomaatit olivat aivan liian pehmeitä. Pahus.

Minusta on kamala heittää ruokaa hukkaan, joten mietin että mitä voin tehdä liian kypsillä tomaateilla. Muistin nörttiystäväni neuvon, joka sopii lähes kaikkiin tilanteisiin: KVG. Niinpä menin ja googletin tomaatin. Netti kertoi minulle heti älyttömän monta ohjetta tomaattikeittoihin, mutta kaikkii niihin tarvitsi myös pailjon muita aineita, kuin tomaatteja. Aineita, joita minulla ei ollut. Pahus.

Olon salliessa vääntäydyin kaupungille ja ostin asioita, jotka olin nähnyt erinäisissä tomaattikeitto-ohjeissa. Basilika. Chili. Tomaattimurska. Olin rohkea. Ja sitten tulin kotiin toteamaan, ettei minulla edelleenkään ollut kaikkia niitä aineita, joita juuri siihen valitsemaani ohjeeseen vaadittiin. Mutta sen sijaan muistin toisen mahdollisesti hyvän ohjeen, jonka sain kokkaavalta ystävältä: Sovella ja kokeile! Totesin hyvin pian, että tämän ohjeen noudattaminen on huomattavasti vaikeampaa, kuin sen ensimmäisen. Mutta siitäkin huolimatta vaihtelin aineita, testasin mausteita ja olin hyvin luova.

Soppa oli punaista, sen näki vaikka silmät itkivät sipulinkäryä. Jotain meni oikein. Kun maistoin keittoa, suustani tuli aidosti ihmetelevä Wow! Keitto oli erittäin hyvää! Ja tulista, joten sipulista toipuneet silmäni itkivät sitten sitä. Huomasin, että tuollainen keitto täyttää ihmeen hyvin, kaksi isoa lautasta aiheutti mahan ratkeamisen. Ja mietin myös miksi tein sitä niin suuren kattilallisen. Saan syödä samaa soppaa nyt viikon. Soppa oli ehdottomasti parasta tomaattikeittoa, jonka minä olen koskaan tehnyt. Tosin en ole koskaan ennen tehnyt mitään sellaista, mutta silti - nyt minä osaan tehdä tomaattikeittoa! Riemu.

   

i niin kuin iloja.

Tänään minä olen erityisen iloinen. Huomasin sen jo heti herätessä. Se johtuu varmasti siitä, että olen taas lukenut uutta suosikkikirjaani Salaisuus, ja siitä innostuneena illalla nukkumaan mennessä ajattelin hyviä ajatuksia. Vaikkakin kävi ilmi, että ne kaikista urpoimmat JYP-juntit asuvat juuri tässä minun talossa. Puoli tuntia kestänyt karjunta (joka etäisesti saattoi muistuttaa jonkinlaista laulamista) todisti sen kyllä koko lähiölle. Ja jos joku oli vielä ilman tätä informaatiota, niin nyt me kaikki kyllä tiedämme kuka on suomenmestari. Mutta minä vain hymyilin ja iloitsin siitä, että pojilla oli mukavaa. Ja vähän myös siitä tiedosta, että a) kohta tuo porukka siirtyy kohti keskustaa ja b) kenenkään ääni ei kestä huutaa tuolla tavalla kovin pitkään. Olen iloinen myös siitä, että huolimatta koko kaupunginkokoisesta riemujuhlasta, minulla ei ole vähääkään minkäänlaista alkoholista johtuvaa huonovointisuutta. Tätä flunssaa lukuun ottamatta voin mainiosti, ja se jos mikä lohduttaa, kun en itse päässyt juhlimaan.

Etsin koneelta jotain ihan muuta, mutta löysin tämän tipusen. Jättimäinen lokki, joka tuli nauttimaan aamiaistaan viereeni, kun istuin tuon kanaalin reunalla nauttimassa omaa aamiaistani (pizzaa) Venetsiassa. Tuo lintu oli ehkä metrin päässä minusta ja hieman hirvitti, sillä se oli valtavan suuri. Sellaisen ison, lihavan kissan kokoinen. Ja se ei silti ollut niitä suuria lintuja. Meren rannalla kaikki on niin erilaista.

Virkkasin pussukan. Olen tainnut erikoistua pussukoihin. Se on sopiva tekele, sillä se ei ole liian suuritöinen, joten kiinnostus tekemiseen säilyy. Pussukka on helppo tehdä, sillä siitä voi ja saakin syntyä ihan minkälainen tahansa. Pussukoilla ei ole mitään rajoituksia. Tämän pussukan idea syntyi laukun jämistä. Tein jo avainnauhan laukun vetoketjusta ja hihnasta, nyt sitten sisätasku sai virkatun ulkoasun. Siinä on hyvä kaikkien kynieni köllötellä kotona tai matkoilla. Tosin ensin pitää kursia se kasaan. Ja päätellä langat. Ihanaa, kun näin monen sairastelupäivän jälkeen saa jotain aikaan!

Toisaalta, nyt kun "on ollut aikaa", olen saanut tehtyä paljon rästihommia. Niitä sellaisia ei kiireellinen - ei tärkeä osastolle kuuluvia juttuja, jotka kuitenkin pitää jossain vaiheessa hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Asioita, jotka ovat liian pieni ollakseen tärkeitä, mutta tarpeeksi isoja vaivatakseen mieltä. Tehtävälista on lyhentynyt, joten siitäkin voin olla iloinen.
   

Tavoitteista.

Yhä hengissä. Tunnen sen nyt erityisen vahvasti, sen verran olen kipeillyt. Kipuhan on paras merkki siitä, että on yhä elossa. Kaikki on siis hyvin. Joona ja Sani tulivat takaisin Suomeen reissustaan, ihana Emma käytti minua kaupassa ja postissa autollaan, ja uusi Hanna voidaan lisätä tukevien ystävieni joukkoon, sen verran olen kannustusta saanut. Aloitin myös uuden projektin, sellaisen mullistavan. Tämä on vain osa sitä suurta kuvaa siellä taustalla, vaikkakin hyvin pieni osa. Tällä kunnolla ei voi tehdä ihmeitä.

Ellet voi tehdä suuria tekoja, tee pienet teot suurella tavalla.

Jep, lappu. Lähdettä ei ollut taaskaan, mutta tuo ajatus muistui mieleeni nyt, sillä siitä tässä juuri on kyse. Tein pienen asian, mutta se on suuri askel. Äänimies sanoi tuossa vähän aikaa sitten, että mikä tahansa projekti on kuin jääkiekko. Ensin kauden alussa reenataan ja kerätään pelaajat. (Oikeat ihmiset ovat tärkeä verkosto.) Sitten tehdään töitä koko pitkä kausi. Välillä tulee voittoja, välillä tappioita. (Välitavoitteet.) Kaikilla voitoilla on merkitystä, mutta mikään tappio ei kaada koko projektia. Jos kaikki menee hyvin, päästään niihin playoffpeleihin. (Suurempi välitavoite.) Ja kun yhä pakerretaan sitkeästi, saavutetaan se mihin on pyritty koko kauden ajan, saamaan Kanada-malja. (Päätavoite.) Sitten levätään ja aloitetaan alusta. (Uusi projekti.) Minusta tuo on tosi hieno tulkinta ja se pätee kyllä ihan kaikkeen.

Tietääkö joku miten täältä bloggerista voi poistaa blogin? Olen tutkinut tätä uuttakin versiota jo hyvin monta kertaa, mutta en millään löydä sellaista kohtaa, joka antaisi minun poistaa blogini. Tosi erikoista. Jos joku keksii kuinka se tapahtuu, niin ihan heti voi minulle siitä kertoa. Suunnaton apu.

Niin paljon on kuume ja muu päänsisäinen töhnä vaikuttanut mielenlaatuun, että ajattelin hankkia auton. Ehkä jotain tällaista. Kuva on oudosti vinksallaan, mutta se oli melko jyrkässä paikassa parkissa. Tarvitsen tuollaisen pienehkön auton, sillä aion elää kaupungissa, jossa on juuri tuollaisia kapeita kivisiä katuja. Tämä katu on Arezzossa, Italiassa.

Sitä ennen tarvitsen myös ajotunteja. Se onkin sitten aivan oma projektinsa, mutta jos en aloita nyt, niin milloin sitten? Tämä on nyt sitä, kun minä teen rohkeasti itselleni uuden tavoitteen.

Tänään minä haluan oppia ajamaan autoa. (Mutta sen ei silti tarvitse tapahtua tänään.)
 

Liskot.

Kipeänä sängyn pohjalla makaaminen on tylsää, mutta onneksi edes läppärin voi ottaa mukaan sänkyyn. Katselin vanhoja matkakuvia. Mehuttelin muistoilla, mikä oli tietysti virhe, sillä iski aivan kamala koti-ikävä ja tämä mikälie-virus muuttui matkakuumeeksi. Löysin koneelta paljon kuvia, mutta pidän tästä ihan erityisesti.

Se on lisko. Minä pidän liskoista. Sisiliskot tuovat Italiassa hyvää onnea, ja koska niitä on siellä aivan joka paikassa, sitä kyllä tuntee olonsa tosi onnelliseksi. Näin sisiliskon myös Ranskassa. Lisko tuli minua tervehtimään, kun istuin rappusilla juomassa kahvia tai punaviiniä. Samalla tavalla Villorbassa lisko mennä vipelti jalkojeni alta, kun istuin rappusilla aamukahvilla. Kuvan lisko asuu kuitenkin Bibionessa. Onnenpoika. Saa köllötellä meren rannalla koko elämänsä.

Tämä toinen taas on pienin lisko, jonka olen koskaan nähnyt. Tietenkin tämäkin kuva on Italiasta. Kuva on vähän epätarkka, sillä se oli tosi nopea, mutta lisko on noin 5 cm pitkä. Minilisko. Se asuu Cortonassa. Onnenpoika. Saa kiivetä vaikka joka päivä tuolle näköalapaikalle, josta näkee koko Toscanan. Ottaa aurinkoa tai köllötellä varjossa. Kateeksi käy.

En tiedä miksi täällä Suomessa liskot mielletään enemmänkin huonoksi jutuksi. Jopa pahimmassa krapulassa meillä on liskojen yö. Minusta liskot ovat ihania, ja italialaisella logiikalla liskojen yöhän tarkoittaa siis vain paljon hyvää onnea. Ehkä mikä tahansa on hyvä tai huono asia, riippuen miten siihen suhtautuu. Minulle liskot tuovat vain hyvää onnea missä tahansa. Entä jos hankkisin liskon lemmikiksi? Olen aivan varma, että siitä huolehtiminen tekisi hyvää minulle. Mutta tämä koti on väliaikainen. Liskolla pitää olla pysyvä koti. Lemmikin pitäminen on muutenkin haastavaa, tämä näin levoton sielu ei ainakaan auta asiaa. Ehkä tässä elämäntilanteessa ihan vain pidättäydyn ihailemaan liskoja aina, kun ne vastaan tulevat. Jätetään se omistaminen luontoäidille. 

Toivottavasti kuvistani siirtyy hippu onnea teille kaikille, jotka nämä liskot nyt näkevät.

 

Possu.

Kävin pankissa tuossa yksi päivä. Siellä oli tiskillä possuja. Sellaisia ihan perinteisiä säästöpossun näkoisiä possuja. Ne olivat sinisiä. Tänään minä heräsin ja mielessä oli vain nuo siniset possut. Ja että minä haluaisin sellaisen, mutta että sen pitäisi olla valkoinen. Sitten voisin tuunata sitä, liimata helmiä ja muuta koristetta. Sellainen hipihtävä itämaistyppinen säästöpossu. Sellaisen minä haluan. Täytyy ensi viikolla käydä siellä pankissa. Jos niillä vaikka olisikin sellaisia valkoisia possuja.

Olen maannut punkan pohjalla kaksi päivää. Se ehkä selittää nuo edelliset ajatukset. Välillä tympi tavattomasti, mutta sitten taas nukahdin. Meneehän se aika nukkuenkin. Ei jaksa katsoa edes leffoja, saati lukea. Mutta ajatella jaksoin. Muutakin kuin possua.

Ajattelin muun muassa Alpoa. Minun ihana soturi, joka joutui lähtemään Tanskaan. En tiedä tuleeko se takaisin. En tiedä miten meidän suhteelle käy. Toisaalta olen vähän huolissani, sillä ehkä tämä tällainen ero on liikaa näin nuorelle suhteelle. Toisaalta en ole huolissani vähääkään, sillä meidän välinen yhteys on niin vahva. Mutta sitten taas toisaalta, se selvänäkijä sanoi, ettei minun elämään tule miestä kolmeen vuoteen, ja siitä on mennyt vasta melkein kaksi vuotta. Olisi se kyllä tosi kurja, jos jotain niin hyvää menisi hukkaan ihan vain maantieteellisistä syistä. Mutta toisaalta, minä uskon, että Universumissa asiat menevät niin kuin pitääkin. Alpon piti lähteä pois vähäksi aikaa, jotta minä sain kirjoitettua kirjani loppuun. Ja niinhän minä teinkin. Jos Alpon pitää jäädä sinne, minulle on selvästi tulossa jotain muuta tosi tärkeää. 

Pätkä sanoi, että ihmiset perustelevat aina ihan liikaa kaikea huonoa sillä, että niin oli tarkoitettu. Että tuntisivat olonsa paremmaksi. Se on varmasti ihan totta. Mutta mikäs siinä, jos sellainen ajattelu auttaa eteenpäin. Sehän on jokaisen ihan oma valinta miten suhtautuu asioihin. Mutta minusta sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä Universumin voimien kanssa. Asiat tapahtuvat universaalien lakien mukaan, toisin sanoen niin kuin on tarkoitettu, ajatteli ihminen siitä mitä tahansa. Positiivisuus luo ympärilleen lisää positiivisuutta, joten miksi ei perustelisi kurjia juttuja jollain suuremmalla asialla? Jos siitä saa hyvän mielen, ja sitä kautta lisää hyvää energiaa. Ei se ole ollenkaan väärin. Vetovoiman laki tuo silloin elämään lisää asioita, joista tulee hyvä mieli.

Worry about nothing, pray about everything.

Tuokin lause löytyi lapusta, tietenkin. Mutta minusta se on hienosti sanottu. Ajattelin kirjoittaa sen mediointinurkan seinälle. Ellen sitten löydä jotain parempaa. Joku lappu jostain varmasti taas jalkoihin lennähtää, sitten kun on sen aika.

Kiva kyllä kun kevät tulee, mutta hitto noita kärpäsiä. Siis niitä hirmu pieniä, jotka asuvat täällä minun kotona sisällä. Täällä ei ole haisevia roskiksia tai muuta sellaista, mikä niitä houkuttelisi, mutta silti niitä vain joka päivä saan muutaman nitistää. Tiesitkö, että niistäkin lähtee ääni? Sen kuulee silloin, kun on ihan hiljaista ja yrittää nukkua, mutta ei voi, koska sellainen minisurina kuuluu korvan vieressä. Pieni mutta kiusallinen vaiva. Ja ne asuvat minun kukkaruukuissa! Ärsyttävää. Yritän saada vähän eloa tähän kellariin kasvattamalla kukkasia, ja sitten saan palkkioksi hyönteisiä. No eläviähän nekin ovat, että sikäli kai meni ihan oikein.

Voi ei. Kiitos näiden ajatusten, nyt minulla soi päässä tämä biisi. Jee.

   

Kipu.

Tänään on hyvä päivä olla jyväskyläläinen. Meidän oma jääkiekkojoukkue toi viime yönä kultaiset mitalit ja sen kuuluisan "pojan" ihan tähän minun nurkille. Itse olin nukkumassa. Omat jäi juhlat kovin lyhyeksi, sillä tauti otti sitten kuitenkin niskaotteen. Ääntä ei oikein tule, siis sellaista normaalia puheääntä. Jotain pihinää ja korinaa vain. Minulle ei jostain syystä enää oikein koskaan nouse kunnolla kuumetta, joten sellaisella pienellä lämpöahdistuksen voimalla heräilin sata kertaa yössä. Jee.

JYPin juhlat jatkuvat varmasti viikon, mutta harmikseni tänään missaan myös kaverin kolmekymppiset. Se jos mikä tympii. Ja sitten torstaina on seuran kevätkarnevaali. Ja sitten vappu. Missaanko minä nyt sitten kaikki nämä kemut? Olen tainnut liian monta kertaa sanoa, että en tykkää juhlista, joten tämä on nyt sitten varmasti Universumin ratkaisu tällaiselle juhlaviikolle. Pahus. Pitää alkaa toimia toisin. Tästä eteenpäin minä rakastan kaikkia juhlia!

Jonkun pitäisi tiskata. Minulta loppuu kohta astiat. Mutta itse menen nyt kyllä takaisin peiton alle. Ihan kuka vain innokas vapaaehtoinen kotitöidentekijä on tervetullut.

Tänään minä haluan terveen kurkun. Sonmoro!
 

Merkkejä.

Noniin. Selvästi tämä on yhden aikakauden loppu. Ryhdyin rakentamaan itselleni sitä meditointinurkkaa. Suunnitelmat ovat jo selvät, tiedän aika tarkkaan miltä se tulee näyttämään. Se näyttää siltä jo päässäni. Arvelin että tila tarvitsee jonkin hienon nimen. Ideoita?

Ja kuin vahvistukseksi uudelle suunnalleni, Venetsia tippui seinältä. Minulla on ollut Marcon vuosi sitten tuoma kartta kehystettynä, se on ollut seinällä muistuttamassa tuosta suosikkipaikastani ja useista suosikkihetkistä. Olin jo pitkään miettinyt, että se pitäisi kyllä ottaa pois. Kirja on valmis ja muutenkin, se aika alkaa olla takana. Olisi keskityttävä tähän hetkeen ja näihin nykyisiin juttuihin. Sellaista kaikkea. Ja nyt kun kartta sitten tuli rytinällä lattialle, minä olin oikeastaan vain helpottunut. En olisi ikinä saanut sitä otettua pois. Joten universumi auttoi. Ja siinä minä sitten hymyilin ja keräilin sirpaleita verisin sormin. (No tietenkin teloin itseni, se on lasia.)

Tämä omituinen tapahtumasarja pysäytti minut. Tulin koneelle ja sain samalla tietää, että se vanha talo Fagaréssa on myytävänä. Se talo, jossa asuin vuosia sitten, ja jossa vietin taas aikaa toissa kesänä. Olin hetken täysin shokissa. Nyt sinne muuttaa joku toinen, joka remontoi talon ja poistaa kaiken sen kummallisen, jota opin rakastamaan. En voinut olla ottamatta sitä merkkinä. En aio ostaa taloa, varsinkaan sitä taloa, mutta jollain tavalla se vahvisti ajatustani, että nyt on asiat muuttumassa, isosti.

Ja ihan sen kunniaksi, ja tulevan myydyn entisen kotini muistoksi, muutama kuva. (Tämä tosin ei ollut minun huone, mutta antaa parhaiten kuvan talon tyylistä.)

Jännä miten kuvat voivat palauttaa menneeseen. Muistotulva. Muistan tuoksut ja äänet ja tunteet. Hyvät ja huonot. Vaikka elämä ei sielläkään ollut aina ruusuilla tanssimista (tai jos olikin, niin toisinaan myös niillä piikikkäillä varsilla), tänään minulla on ikävä Italiaan ja tuohon taloon. Oikeastaan aika kovasti.

 

Jääkiekkoa.

Minä sain lipun eiliseen JYPin peliin. Pelotti ihan kamalasti, koska piti mennä "niiden" sekaan lauantaina ihan yksin. Mutta sitten minun viereen tuli istumaan taatusti JYPin pienin fani (melkein 3 kk). Se oli pukeutunut hurrikaanin punaiseen. Ajattelin, että jos tuo uskaltaa tulla tänne, niin kyllä minäkin pärjään. Se oli upea rohkeusharjoitus.

Päätykatsomon kulmassa oli lauma äänekkäitä vääräuskoisia turkoosiin pukeutuneita lintubongareita. Niillä oli aivan mahtava meininki, välillä tuntui, että sieltä kulmasta lähti enemmän ääntä kuin koko muusta hallista. Tai sitten vain kuulin sen paremmin, koska rumpuryhmämylläkkä tuli sieltä toisesta päästä. Joka tapauksessa, lahtelaisia oli hauska katsella. Tunsin todellista myötätuntoa sen viimeisen maalin jälkeen, kun JYP voitti. Ne kaverit olivat niin murtuneita. Ihan selvästi he uskoivat voittoon aivan siihen viimeiseen hetkeen asti, kunnes hävisivät. Upeaa sellainen omistautuminen.

Mietin pitkään, että miksi ihmeessä vieraat kannustavat ihan eriä joukkuetta. Mutta sitten arvelin, että kyllä ne taisivat pelikaaneja kannustaa. Jostain syystä se halli muutti turkoosin huudon muotoon: "Kärpät!" Välillä he huusivat myös "Latvia!" En osaa selittää sitäkään.

Minä olen sellainen tyyppi, joka elää mukana tunteella ihan kaiken. Myös jääkiekon. Varsinkin jääkiekon. Ja kun 27 sekunttia ennen pelin loppua Pelicans tasoitti pelin ja päästiin jatkoerään... Minä meinasin lähteä kotiin. Ei vaan kroppa kestä tuollaista jännitystä noin monta tuntia putkeen. Arvelin, että ehkä se normaali kolme erää on vielä ihan siedettävää. Mutta kaikki siitä yli menevät verottaa vuosia. Sydän hakkasi niin holtittomasti. Niinpä ajattelin rakentaa kotiini sellaisen rauhoittumisnurkan. Olen tätä kyllä miettinyt jo pidemmän aikaa, mutta tuo jääkiekko jotenkin vahvisti ajatusta. Siellä voisi sitten meditoida ja mietiskellä ja vaikka joogata. Tasapainottaa elämää ja rauhoittaa mieltä. Ja tietysti sydänparkaani. Minusta se on aivan loistava idea. Ja löysin sille jo paikankin. Mikä on sinänsä ihme, sillä minulla ei ole kuin yksi rehellinen nurkka. (Muut ovat täynnä ovia, eivät siis sen enempää epärehellisiä.)

Tälläisia ajatuksia tänään. Ja aurinko paistaa.
 

James Bond.

Erityisen aaltoileva päivä tänään. Jos seuraisi mielialamuutoksia kuvallisesti käyränä, niin se näyttäisi hyvin suttuiselta. Tiedän, että käyrissä ei voi olla umpisolmuja, se on vastoin käyrien luonnetta, mutta minun tämän päivän käyrä olisi kyllä solmussa.

Joten minulle ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta, kuin korvata tämän päivän blogitus James Bond opeilla. Nämä ovat hyvänä neuvona huomiseen päivään. Jospa saisin tuon käyrän vähän hillitymmäksi. En tiedä kuka nämä on oikeasti keksinyt, mutta minulle 007 viisauden opetti Esa Saarinen. Ja nyt oikeasti tosi paljon toivon, etten ole jo kirjoittanut kaikkea tätä joskus aikaisemmin... No, kertaus on opintojen äiti. Oli miten oli, tässä 007 filosofia.

     

1) Tapahtui mitä tahansa, niin 007 ei kiusaannu. Jätkä on niin cool, että mikään ei hetkauta. Minä tahtoisin sellaista tyyneyttä itseeni tällaisina päivinä. Ja muinakin.

2) Välitön toiminta – älä päästä aloitetta käsistäsi. Yksi hyvä neuvo, jonka kirjoista olen oppinut on se, että jos jonkin asian tekemiseen menee alle kaksi minuuttia, se pitää tehdä heti. Käsittämättömän hyvä ohje ja nyt vasta tajusin, että se on lähtöisin Bondilta. Moni mitätön asia painaa mieltä, ja jos sen tekee heti alta pois, niin silloin se ei paina mieltä. Yksinkertaista.

3) Itsekunnioitusta pilke silmässä – välitön ilmanherruus. Ollaan vahvasti niissä aiheissa, joita olen tässä koettanut opetella. Huumori pelastaa, mutta pitää silti osata pyytää työstään kunnollinen korvaus.

4) Salainen ase – ajatuksellisia, saavat systeemin käyntiin. Niin, mnä olen melko aseeton. Tähän on kyllä keksittävä joku ratkaisu. Nopeasti.

5) Tyyli osana toiminnan tehoa – minun oma ominaistyylini, mikä helpottaa minun olemista. No en kyllä tiedä onko minulla tyyliä, mutta omani se kyllä kuitenkin on. Olen tätä hokenut jo vuosia! Pitää pukeutua niihin vaatteisiin, joissa on hyvä olla. En mene muodin mukaan, mutta toisaalta olen toistaiseksi myös rajoittautunut pukeutumaan pyjamaan ja villasukkiin vain kotioloissa. (Ja yövuorossa.)

6) Nykyisen tehtävän todellinen merkitys selviää vasta Bahamalla. Tämä on aivan varmasti sitä mistä herra Steve Jobs taisi puhua, eli että ne pisteet voi yhdistää vain taaksepäin. Koskaan ei voi tietää mitä mistäkin seuraa, mutta jos seuraa sydäntään, niin ei voi mennä pieleen. Pisteistä muodostuu joku hieno kuva. Mutta sen kuvan voi piirtää vasta jälkeenpäin. Pitää vain luottaa, ja eityisesti itseen.

7) 007 on hänen majesteettinsa palveluksessa. En tiedä mitä tästä sanoa. Pitääkö minun löytää majesteetti, jota palvella? En usko mihinkään jumalista. Olen unohtanut sen suuren ajatuksen tuolta taustalta. Pitää kirjoittaa Esalle ja kysyä mitä hän tällä tarkoitti. No, kuusi seitsemästä kuitenkin muistin.
   

Elokuvia ja sellaista.

Hyviä ja huonoja uutisia. Tai asioita. Eli ajatuksia.

Ensin hyvä asia. Olen tilaillut leffoja. Okei, minulla oli tylsää ja sain tarjouksen. Olen heikko. Eilen sain pinkan ihania elokuvia ja katsoin niistä jo muutaman. Yksi elokuvista oli Eat Pray Love. Minulle oli suositeltu sitä aikaisemmin. Ja mentorini osti sen kirjana minulle vähän aikaa sitten, koska se muistutti minusta, tosin en ole vielä ehtinyt lukea sitä. (Kirja on lontooksi ja lukeminen vie siksi enemmän aikaa.) Joten menin ja ostin leffan ensin. Joku mainitsi vitsinä, että kirjastani tulee uusi Eat Pray Love. Se nauratti, koska se kirja ja leffa käsittääkseni myi melko hyvin. Ei minua haittaa yhtään, jos räpellystäni verrataan sellaiseen. Vitsailin itsekin asialla, sillä molemmissa on seikkailu Italiassa. Ja pääosassa keski-ikäinen nainen, joka lähtee reissuun.

Sitten huono asia. Minä tosiaan katsoin sen leffan (joka oli kyllä hyvä), ja teki mieli oksentaa. Tunnistin itseni täysin. Miten se tarina voi olla niin samanlainen kuin minun elämäni ja minun matkani? Nyt minun on pakko lukea se kirja. Elokuvathan ovat aina ihan erilaisia, kuin kirjat. Eihän tarina oikeasti ole samanlainen mutta molemmat meistä sai hermoromahduksen ja lähti matkalle. (Ainakin melkein. Jotain rankkaa se kevät minulle oli.) Molemmat nauttivat elämästään Italiassa. Ja söivät ja vain olivat. (Uskoisin, että moni tekee niin.)

Ja sitten se kamalan huono asia. Kirjoitin kirjaani pitkän tarinan siitä, kuinka olin eräällä keikalla, fiilistelin bändin mukana. Kirjoitin erityisesti yhdestä kappaleesta, sillä se oli niin hyvä. Teki illasta täydellisen. Lainasin jopa tuon biisin sanoja. Ja nyt tuossa elokuvassa on se sama biisi! Kappale, joka ei millään lailla liity Italiaan: Neil Youngin Heart of Gold. Kaikista maailman biiseistä minä kirjoitin juuri tuosta, ja sitten kaikista maailman biiseista juuri se on laitettu tuohon leffaan kokonaan! Ei tämä voi edes olla mahdollista. Miten minä nyt voin julkaista jotain sellaista? Kuka muka uskoo, että se on sattumaa? Minä en itsekään usko sattumaan. Tämä on jotain ihan muuta, kohtalon ivaa tai universumin vittuilua. Helvetti.

Mutta sitten taas hyvä asia. Tänään tuli postiluukusta lisää leffapaketteja. Toisin sanoen Babylon 5, ensimmäinen tuotanto. Tuo sarja on jotain niin omituista, että minun oli nyt pakko tilata ne kaikki. Hämärin hyvä sarja ikinä. Ensin en voinut sietää sitä, sitten jäin ihan koukkuun ja nyt viimein hankin sen itselleni. Tällä kertaa katson sitä ihan eri fiiliksellä. Kun tietää mitä on tulossa, niin jotenkin keskittyy eri asioihin.

Sitten pelkkä asia. Kun tulin tänään kotiin huomasin, että lähikaupan pihassa oli joku häiriintynyt mies riehumassa moottorisahan kanssa. Lähemmin tarkasteltuna kaveri veisteli sillä sahallaan jotain veistoksia puupölkkyihin. Ja arvaapa mitä siellä pihassa oli jo valmiina puusta veistettynä? No jänöjäpä hyvinkin. Kaiken lisäksi se munasta esiin putkahtanut pinkki pupu on kadonnut. Se oli juoksuasennossa jo valmiiksi ja selvästi lähti käpälämäkeen. Se oli lampun reunalla, ja nyt sitä ei ole missään. Ärsyttävä epäilyttävä pitkäkorva vaanii täällä jossain. Helvetti.
   

Elämäni taiteilijat.

Mietin tässä yksi päivä mitä taiteilijana oleminen on. Kirjoitin siitä myös kirjaani, sillä tapasin Italiassa taiteilijoita. Oikeita ja sitten niitä wanna-be-taiteilijoita. Ja hippejä, jotka vaikuttivat taiteilijoilta. En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä aiheesta. Taiteilijat ovat aliarvostettuja, mutta useimmiten omasta toimestaan. Vaatimattomuus on meihin suomalaisiin niin syvään juurtunut. Niin, oikeastaan kaikki  tapaamani muunmaalaiset taiteilijat ovat vähemmän arkoja kehumaan omaa työtänsä. Jollain tavalla tunnistavat oman arvonsa paljon paremmin. Tommy Hellstenin kirjassa Pysähdy - olet jo perillä oli vastaava esimerkki. Eräs ikonitaiteilija ilmoitti ilmekään värähtämättä työnsä hinnaksi 45 000 euroa. Ilmeisesti summa ei tuntunut hänestä liian suurelta.

Mutta se, että pelkästään sanoo summan ja jatkaa sitten puuhiaan, on merkki todellisesta itsensä ja työnsä arvostamisesta. Kun itse tietää arvonsa, ei tarvitse sitä enää muiden reaktiolla mitata. Ota tai jätä. Se on sen arvoinen.

Hienosti sanottu! Tommy kiteytti täsmälleen sen mikä minulta uupuu, uskallusta pyytää palkkio työstäni. Sain eilen henkistä tukkapöllyä mentoriltani, koska olin taas innoissani aloittanut uutta työprojektia ja ihan kokonaan unohtanut sopia tulevasta korvauksesta. Eihän se niin voi toimia. Kyllä jotkut ihmiset tekevät paljonkin ilmaiseksi asioita. Joskushan se on ihan hyväkin. Mutta sellaiset ihmiset, jotka arvostavat itseään ja työpanostaan, saavat työstään korvauksen. Koska pyytävät sen.

Olen taas lukenut kirjaa Luovuuden tie, jossa vakuutetaan, että meissä jokaisessa asuu taiteilija, kunhan vain päästämme sen vapaaksi. Minun ei tarvitse päästellä mitään vapaaksi, sillä elän jo taiteilijan elämää. En sitä renttuilua, vaan sitä luomisen tuskaa ja ääretöntä kriittisyyttä omalle työlle. (No vähän sitä renttuiluakin.) Luominen tekee minulle upean olon, vaikka piinaan itseäni täydellisyyteen pyrkimisellä. Onnistuminen taas saa halkeamaan onnesta. Olen läpitaiteilija, ilman mitään koulutusta tai meriittejä.

Seth onnistui kiteyttämään tämänkin aiheen tavattoman hyvin. Linkki blogiin on tässä.

Ranskassa asuva ystäväni on oikea taiteilija. Sellainen tauluja maalaava. Sain seurata sivusta kuinka taidetta syntyi. Se tuntui kodikkaalta. Omalta. Ihan selvästi tiesin sen tunteen, vaikka itse en juuri enää tauluja maalaile. Joskus teen niin, mutta minun luominen on enemmän tätä sanallista. Selvänäkijäkin sitä ihmetteli jo vuosia sitten, kun hän näki ympärilläni vain sanoja, sanoja, sanoja. Nainen ei sitä ymmärtänyt, mutta minä ymmärsin. Sanat ovat elämäni.

En ole muistanut haluta pitkään aikaan mitään. Tänään minä haluan, että työtäni arvostetaan, ja että saan siitä kunnollisen palkkion.
   

Teema.

Voi vitsi. Löysin vahingossa taas uuden hienon blogin. Siinä on hieno teema. Tunsin heti syvän piston rintalastani alla, sillä minun blogi on yhä vain teematon. Ehkä juuri siksi minulla ei ole kuin 13 vakiolukijaa. (Onnennumeroni kylläkin, joten en valita. Kovin paljon.) Minulla on vain niitä randomosujia ja kavereita, jotka lukevat silloin tällöin viimeisimmät kuulumiset, koska ei ole taas tullut pidettyä yhteyttä (puolin tai toisin). Plus yksi stalkkaava työkaveri. Ja kukaan heistä ei juuri koskaan kommentoi mitään. (Tämä oli tarkoitettu pelkästään provosoimaan teitä jättämään edes jonkinlaisia todistuksia siitä, että joku täällä käy.)

Joka tapauksessa, teemattomuus vaivasi. Joten pidin oikein virallisen aivoriihen. Se oli oikeastaan helppoa, sillä olin jo valmiiksi viettänyt aikamoisen myllerryspäivän kaikkine suunnattomine suunnitelmineni, ja koska jääkaapista löytyi punaviiniä. (Kyllä, juon punaviinin kylmänä! Koska pidän siitä sellaisena.) Kirjoittelin sanoja, piirtelin viivoja, hörpin viiniä ja sain kuin sainkin muodostettua teeman paperille. Ja kaikki tämä syntisesti sunnuntaina! Aivan mahtavaa! Tähän touhuun minua innosti:

* ajattelun askarteluvihko
* chileläinen miellyttävä punaviini
* kirjat Älä hikeenny raha-asioista sekä Pysähdy, olet jo perillä
* sarja The Goodwife ja erityisesti erään jakson dialogipätkä:

- You're really happy this morning.
- Yes, I started drinking earlier.

Vitsi, vitsi. (En voi uskoa, että kirjoitin tuon fraasin blogiini. Alpo hokee sitä aina, ja silloin minä sanon että kukaan ei sano noin oikeasti, se on ihan junttia, ja että älä pliis yritä puhua suomea. Teet sen ihan väärin. Kunnes sitten joku töissä sanoi, että se on uusin villitys, suomen huonommasta live-TV-kakasta poimittu lause. Eli olin oikeassa, erittäin junttia.) Mutta hauska dialogin pätkä minusta. Ja oikeasti hyvä sarja muuten.  

Asiaan. Tuumailun tuloksena tajusin, että minun blogilla ON ihan selvästi useita teemoja. Listasin ne kaikki, ja sitten valitsin suosikkini. Tässä ne ovat, TOP 3 aiheet:

- henkinen kasvu
- matkailu
- elämä (erityisesti omani)

Kaikki tänne kirjoittamani ajatukset ovat liittyneet tavalla tai toisella joihinkin noista kolmesta aiheesta. Eli blogini teema on nyt virallisesti: Elämä, tuo henkisen kasvun mystinen matka! Niin kornia, että ihan itkettää, mutta oikea teema siitä huolimatta! Tähän loppuun laitan vielä kuvan, jonka löysin koneeltani. Tämä liittyy aivan selvästi blogini teemaan. Kuvassa keittiöni.

(En voi uskoa, että en poistanut useita rivejä tästä kirjoituksesta, vaikka koneessa on toimiva delete-näppäin. Syytän punaviiniä. Puolustaudun sillä, että en muista milloin minulla olisi ollut näin pitkään näin tylsää. Ja sitten vielä pahoittelen.)
   

Hiljaisuus.

Minulla on vaikeuksia hiljaisuuden kanssa. En tarkoita, että olisin itse aina äänessä (usein olenkin, mutta tämä on nyt ihan eri asia) vaan sitä, että minun on vaikea olla hiljaisuudessa. Osaan olla hiljaa, jos on muita ääniä. Silloin kun omistin telkkarin, se oli aina päällä. Vaikka en katsonut sitä. Minulla on aina taustalla jotain melua. Viimeiset 10 vuotta olen seurannut elokuvat ja ohjelmat kuuntelemalla. En malta istua paikallani kokonaisen elokuvan verran, teen siinä samalla jotain hyödyllistä. (Tämä taitaa olla toinen ongelmani, mutta myös tämä on nyt sivuseikka.) Usein minulla on netistä joku italialainen kanava auki ja kuuntelen sitä samalla, kun puuhastelen muuta. Yleensä siihen ei kiinnitä huomiota, sillä tuollakin on hyvä tarkoitus - opin siinä samalla kieltä aivan kuin vahingossa.

Olen ollut selkäni kanssa sairaslomalla, eli en siis pysty tekemään oikein mitään. Kaksi päivää makaillen on kyllä perkeleen pitkä aika, jos ei ole tottunut olemaan paikallaan. Voin ihan hyvin olla välittämättä ahdistuksesta, ja vain jatkaa puuhastelua. Mutta nuo kuunneltavat elokuvat kuitenkin loppuivat nopeasti. Joten sitten luin vähän kirjoja. Se oli erittäin antoisaa, sillä valitsin pari henkisen kasvun kirjaa. Olen myös kuunnellut mentorini lähettämää henkisen kasvun CD:tä. Jotenkin kaikki tuo viisaus yhdessä sai minut eilen tajuamaan, että olen ollut jälleen kerran melussa aamusta iltaan. Kaksi vuorokautta. Kun tietokoneen melu loppuu, minä luen ja saan pään sisäistä melua. Hiljaisuus tulee vasta sitten kun nukahdan. Eikä kyllä silloinkaan, sen verran rajuja unia olen taas nähnyt.

Päätin, että tänään vietän hiljaisen päivän. Aamulla kun herään, kirjoitan aamusivut ja askartelen. Se on minun meditointia. Ajatusten tyhjentämistä ja jäsentelyä ja hauskaa. Ja tein sen täysin hiljaisuudessa. Joten kirjojen sanat alkoivat pyöriä päässäni. Löysin vihkon, jota "askartelin" Italian matkallani. Luin nyt kaikkia niitä ajatuksia, joita olin vihkon sivuille kirjoittanut. Tavoitteita, toiveita ja unelmia. Nuo sivut olivat tärkeä osa matkaani, mutta myös kirjaani. Kirjoitin ne sanat hiljaisuudessa.

Tajusin samalla, että juuri tuo hiljaisuus on ollut se ratkaiseva tekijä onnistumiseeni. Niin helppo ja yksinkertainen työkalu. Kaikki nauhoitukset ja kirjat sanovat sitä samaa. Meditoi. Mietiskele. Tyhjennä mielesi. Pysähdy. Ihan samasta asiasta on kyse kaikkialla. Tiedän kokemuksesta, että se toimii. Kun pysähtyy, ja päästää irti ajatuksistaan ja vaan keskittyy hetkeksi, niin totuus tulee esiin. Se vastaus, jota olet miettinyt tai se suunta, jota olet etsinyt. En tiedä toimivatko kaikkien aivot niin, mutta ainakin minun toimii. Ja ehkä juuri siksi hiljaisuus on niin pelottavaa. Tiedän aina totuuksia, kun pysähdyn.

Tänään aloitin uuden ajattelun askarteluvihkon. Kirjasin menneiden pohjalta tähän hetkeen peilaten omat arvoni ja tavoitteeni ja sen mitä haluan. Asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi. Koska sehän se on elämän tarkoitus. Sitähän ihmiset tavoittelevat mitä ihmeellisin konstein; onnellisuutta. Ja siihen se sitten ilmestyi kuin tyhjästä, ruutuvihkoni etusivulle: Onnellisuuden kaava. Niin yksinkertainen ja niin helppo.

Tänään tunnen todella onnistuneeni. Hiljaisuus kannatti.
 

Työmatka.

Katselin koneelta vanhoja kuvia. Niitä on paljon, vaikka en ole ehtinyt kuvata. Nämä on niitä räpsittyjä juttuja, joille pitää tehdä jotain tai hävittää kokonaan. Ne odottavat päätöstä. Kuvat pitää käydä läpi, sitten ajan kanssa. Epäilemättä sitä aikaa ei koskaan tule, kuvat odottavat tuomiopäivää ikuisesti. Päätin olla itselleni armollinen ja antaa niiden vain olla, ottamatta siitäkin tekemättömyydestä suunnatonta syyllisyyttä. Tämä kun on asia, jolla ei kerta kaikkiaan ole mitään merkitystä.

Löysin kuvan työmatkalta. Minä en matkaile työkseni, mutta ajattelen sen mieluummin niin, että töihin kävellessä olen työmatkalla, kun taas kellariin päin kävelen kotimatkaa. Tämä on siis hetki työmatkani varrella. Matka on sama molempiin suuntiin, mutta jostain syystä en näe tätä kotimatkalla.

Joku on rakentanut korkean aidan tonttinsa ympärille taloaan piilottamaan. Joku toinen on antanut tielle kiusallisen nimen. Ja joku päätti luoda taidetta. Asioilla ei ole varsinaisesti yhteyttä. Tämä ei liity mihinkään. Mutta onpa nyt yksi kuva pois tuolta koneelta.

Jänis hyökkäsi taas yksi päivä eteeni. Kävelin poikkeuksellisesti sinä päivänä eri reittiä. Pupu hengaili yliopiston nurkilla. Minut nähtyään se loikki kadun poikki, pysähtyi istumaan ajokaistat jakavalle korokkeelle, tuijotti jäätynyttä minua, ja jatkoi loikkien tien yli aivan edestäni. Sitten se pinkaisi koulun portista sisälle ja pomppi rinnettä ylös. Tuo pitkäkorva vainoaa minua jo aivan kotinurkilla! Minulla oli kamera taskussa, mutta en ottanut kuvaa. Olin liian järkyttynyt.

Äiti kävi pääsiäisen aikaan pyörähtämässä, haki ja toi tavaroita. Vaihdettiin pikaisesti kuulumiset. Sain myös pääsiäismunan. Se oli pääsiäisen ainoa henkilökohtainen muna. (Töissä syötyjä ei lasketa. Ne olivat yhteisestä korista.) Ja arvaa mitä siellä oli sisällä? No jänis!! Kuinkas muutenkaan.
   

Arki.

Minun kirja on valmis. Ihan oikeasti. Minä sain kirjani kirjoitettua loppuun. Tietenkin siinä on vielä hommaa ja hiomista, mutta se on sitten ihan toisenlaista työtä. Luomisen tuskaa ei tarvitse enää tuntea, ainoastaan siitä viilailusta aiheutuvaa turhautumista. Kirja on nyt luettavana kustannustoimittajalla. Se on iso askel eteenpäin.

Tämä on myös iso muutos elämäni arkeen. Olin niin tottunut tulemaan tähän koneelle aamuisin kirjoittamaan blogia, ja sitten kirjaa. Joskus vain blogia, mutta aina silloin tällöin tämä verryttelykirjoittelu on avannut flown, ja olen saanut aikaan oikeaa tekstiä. Nyt kun yhtäkkiä ei olekaan syytä verrytellä sormia tai aivoja, en ole osannut kirjoittaa mitään blogiin. Erikoista. Ihan selvästi asennoiduin niin vahvasti siihen, että tämä on työväline. Toimiva sellainen. Ja nyt tätä työvälinettä ei tarvita. Ainakaan vähän aikaan.

Arjen muutoksen lisäksi, aivan kuin kehokin olisi tajunnut yhden elämäni ajanjakson loppuneen, nitkautin selkäni. En nostanut mitään väärin, en tehnyt yhtään mitään sellaista mistä varoitellaan. Meinasin liukastua. Ja se äkillinen korjausliike iski lukon päälle. Kiroilin ja totesin, että nyt en kirjoita yhtään mitään mihinkään vähään aikaan. Koneella istuminen on poissuljettu vaihtoehto. Onneksi muistin viimein, että läppärin voi ottaa mukaan sänkyyn. Mahallaan köllötellen tämä kyllä sujuu jotenkuten.

Luin loppuun kirjan, jonka aloitin jo kauan sitten. Mayojen testamentti. Se kertoo siis Maya-intiaanien ennustuksesta sellaisen sci-fi seikkilun muodossa. Aluksi kirja oli hyvä, yhdessä vaiheessa en malttanut lopettaa lukemista. Mutta sitten se meni ihan överiksi. Liian selvästi miehen kirjoittama. Minulla on omat ajatukseni elämän kulusta ja tuosta kyseisestä ennustuksesta. (Jolla ei ole mitään tekemistä maailmanlopun kanssa.) Ajatukseni eroavat voimakkaasti Steve Altenin ajatuksista. En suosittele kirjaa, paitsi siinä tapauksessa, että olet erityisen selvästi avaruusseikkailujen ystävä. Minua kiinnosti enemmän tuo ennustusosuus, ja siksi harhaannuin ostamaan kirjan. Selvästi en ole vielä noin pitkällä. Minun sci-fi taso on vasta Babylon 5 asteella. (Se on hyvä aste, aion pysyä siellä.)

Seuraavaksi haluan lukea ihan jotain muuta. Vaikka jotain henkistä kasvua. Tai Donna Leonia. Se on aina varma valinta. Onneksi yöpöytätuolilla on iso pinkka lukemattomia kirjoja. Mikään ei pelasta synkään päivää paremmin kuin kotikellari, kynttilänvalo ja toiseen maailmaan nappaava kirja. Hyvää viikonloppua!
 

Viisaita sanoja.

Nyt on se aamu, kun saan kirjoittaa koko päivän. Odotus teki tästä hetkestä erityisen upean. Ensin aamusivut, sitten blogi ja sitten kirjan kimppuun. Minulla on hyvä fiilis tästä kaikesta. Aamukahvi vihreästä suosikkimukista ja itse puristettu appelsiinimehu. Auringonpaiste. Se näyttää panssarilasi-ikkunan läpi kesäiseltä, lähes helteiseltä ja ulkomaalaiselta. Olen jo virittäytynyt italialaiseen tunnelmaan, joten tiedän, että tänään on hyvä päivä kirjoittaa kirja loppuun.
 

Olin silloin nuori, kolmissakymmenissä, ja istuessani yhtenä päivänä kirjoituskoneen ääressä odottaen malttamattomana kirjan valmistumista ajattelin, että oikea elämä alkaisi vasta tämän kirjan valmistuttua. Tajusin kuitenkin vaistomaisesti, että tavassani ajatella oli jokin vika. Siispä kysyin itseltäni, mitä kuvittelin tekeväni kirjan valmistuttua,ja vastasin samassa; ”Alan suunnitella seuraavaa kirjaa.” Entä sen valmistuttua? ”Suunnittelen sitä seuraavaa kirjaa.” Silloin oivalsin: Tätä se on. Elämäni on tässä. Jos en pysty nauttimaan siitä nyt, joka päivä, minulla ei ole mitään syytä kuvitella, että pystyisin nauttimaan siitä enemmän tulevaisuudessa

– seitsemännen, kahdeksannen tai yhdeksännen kirjan jälkeen. Se oivallus oli käännekohta elämässäni.

Tätä se on. Elämä on tässä. Juuri tämä hetki, tällainen aamu. Ja minä nautin aivan silmittömästi. Olen tavattoman onnekas, sillä olen löytänyt sen mitä rakastan tehdä. Osaan nauttia pienistä asioista ja hetkistä. Ehkä se on enemmän luonnekysymys, mutta tämä tällainen tekeminen, kirjoittaminen - tämä on juuri sitä oikeaa elämää minulle. Tämä on se suunta, johon minun pitää jatkuvasti pyrkiä. 

(Lainasin tekstissä Positiivareiden Kokki-Jussia, joka lainasi Nathaniel Brandenia. Kerrankin minulla oli lähde muistissa.)

   

Luovuutta ja oivalluksia.

Heräsin tänään taas kaksi tuntia liian aikaisin. Herätys olisi ollut viideltä, mutta minun sisäinen kelloni sanoi, että kolmelta on riittävän aamu. Mikäs siinä, sain pari tuntia aikaa lukea, yöpöydällä kun oli valmiiksi pinkka kirjoja odottamassa. Itse asiassa se on kyllä vanha puinen tuoli eikä mikään pöytä, mutta ei puututa sivuseikkoihin. Aloitin kirjan Tie luovuuteen. Olen aloittanut sen aikaisemminkin aivan innoissani, mutta sitten jotain tapahtui ja kirja jäi kesken. Kahdesti. Ehkä koska sitä pitää lukea pätkissä. Olen enemmän sellainen projektityyppinen... tyyppi. Tuollaiset harvoin ja säännöllisesti tapahtuvat jutut usein jäävät kesken. Joka tapauksessa, tämä kirja innostutti minut taas. Nyt ihan todella pyrin lukemaan sitä vain kerran viikossa kaksitoista viikkoa ja astua luovuuden oppimisen tielle. Eli viikolla 27 voin sitten kirjoittaa niitä mahdollisia seurauksia.

Se on hyvä kirja. Kannattaa lukea, vaikka ei olisi taiteilija tai hippi tai luova. Oikeastaan erityisesti silloin se kannattaa lukea. Opin jo silloin ensimmäisellä lukukerralla hyväksi havaitun tavan: Aamusivut. Aloitin tänään niiden kirjoittamisen uudestaan. Jostain syystä aamusivut jäivät, vaikka minusta se oli aivan älyttömän loistava juttu. (Arvaan, että mies oli se joku syy.) Tarkoitus on siis kirjoittaa joka aamu kolme sivua. Kynällä paperiin. Aivan sama mitä, se on lähinnä sellaista tajunnanvirtaa. Ei puututa virheisiin tai käsialaan tai mihinkään. Ainoastaan kirjoitetaan. Kolme sivua. Joka aamu.

Se on ihan uskomatonta. Päivistä tulee hirmu huolettomia, kun karistat kaikki kaunat ja painajaiset ja mieltä painavat tekemättömät hommat sinne sivuille heti herättyäsi. Päivä alkaa kuin tyhjältä pöydältä. Samalla pikkuhiljaa alat huomaamaan miten luova oikeasti olet, kun kaikki se turha möly päästä jää pois. Eikä siis vain minun oudosta päästä. En minä näitä juttuja keksinyt, vaan luin tuosta kirjasta.

Ja jo heti ensimmäisellä yrittämällä sain loistavia ideoita. Luovuus alkoi näkyä, vaikken päässyt ensimmäistä johdattelevaa kappaletta pidemmälle, sillä sivujen kirjoittaminen todellakin toimii! Joskus pienet ideat ovat niitä kaikista suurimpia. Keksin yhdistää nuo aamusivut ajatustenpurkukirjaan ja ideakirjaan. Otin kaikista työkaluista parhaat puolet ja muokkasin ne yhdeksi ihan tavalliseksi, mutta sitäkin upeammaksi vihkoksi. Vitsi miten tuntui taas hyvältä. Aivan kuin elämä olisi löytänyt ihan kokonaan uuden suunnan, vaikka oikeasti minussa jo oleva luovuus vain sai tulta alleen. Kaikki nämä oivallukset saivat minut samalla ymmärtämään, että olen ihan suotta pitänyt itseäni tyhmänä. Minä olen oikeasti tosi fiksu. Olen tunneälykäs, mutta myös maalaisjärkevä. Sellainen yhdistelmä on kaukana tyhmästä. Sen lisäksi, minä olen tavattoman luova. Ja nyt tämän seitsemän viikon aikana se luovuus suorastaan alkaa pursuta ulos.

Kaiken tämän upean kukkuraksi ratkaisin hetki sitten kirjani ongelman. Tarina ei ole oikein edennyt kahteen kuukauteen, sillä siellä oli yksi kirjoitusta pahasti jarruttava viikonloppu. Tämä oli kirjoitusvimman vapauttava oivallus. En malta odottaa, että koittaa huominen ja saan viettää päivän kirjoittaen. Koko päivän.

Laukku.

Ostin itselleni tuliaisiksi kaksi laukkua. Tylsästi samaa sarjaa, täsmälleen sellaiset, joita ei missään nimessä voi käyttää samaan aikaan missään. Toinen on olkalaukku ja toinen shoppailukassi, mutta muuta eroa niissä ei oikeastaan ole. Eli terveisiä Ranskasta!

No ei olekaan. Kyllä minä tiedän, että Madrid on Espanjassa. Mutta nuo laukut olivat laadukkaita, erittäin halpoja ja minusta hienoja, koska rakastan kaikkia hullunkurisia postimerkkiasioita. En tajunnut sitä ennen matkaani, mutta olen jollain oudolla tavalla postimerkkifani. Minulla on kummallinen postimerkkisuihkuverho, jotan en käytä, sillä nyt minulla on vain tyhmä ahdas suihkukoppi. Pienenä minä keräsin postimerkkejä. Tavallaan. Oikeastaan isäni keräsi niitä, joten myös minua kannustettiin innostumaan postimerkkien keräilystä. En minä oikein jaksanut sitä liottelua ja läträystä, se oli liian hidasta puuhaa. Muistan, että minulla oli muutama tosi hieno merkki Kuubasta. Ne sadat muut eivät niinkään innostaneet. Mutta se Kuuba mietitytti kaikkine väreineen. Maa oli silloin jossain tosi kaukana. (Nykyään mikään ei ole kaukana, koska meillä on internet.) En tiedä johtuuko kaikki siis lapsuuden niin sanotusta harrastuksesta, vai onko tämäkin jotain sisäistä kaukokaipuuta, mutta minusta tuollaiset postimerkkijutut ovat vaan tosi kivoja. Joten ostin Madrid-laukkuja Ranskasta.

Alkuviikosta töihin mennessä ohitseni juoksi omituisen pieni pariskunta. Molemmilla oli juoksuasut ja niin laihat jalat, että minä voin vain uneksia sellaisista. He kuitenkin pysähtyivät liikennevaloissa, joten sain heidät taas kiinni. Pojotimme siinä risteyksessä hetken yhdessä. Ensin toinen kiersi "muina miehinä" eteeni kurkistamaan huppuni sisälle ja sitten hetken kuluttua toinen sanoin jotain, mistä ymmärsin vain sanan Madrid. Kännyin katsomaan, ja edessäni oli pieni kysyvästi katsova iäkäs nainen. Kaikesta päätellen espanjalainen. Sanoin "No no, holiday" ja ilmeisesti vastasin ihan oikein, sillä pariskunta hymyili ja lähti juoksemaan. Eivät siis minua karkuun, vaan koska valot vaihtuivat taas vihreiksi. Tämä on niitä asiota, joita kaipaan. Todella paljon. Ulkomaalainen tulee kyselemään laukusta liikennevaloissa. Suomalaisille risteykset ovat kuin hissejä ja miestenvessoja. Sanattomuus on kultaa.
 

Hyviä juttuja.

On muutama sellainen juttu, joka saa aamun alkamaan aivan erityisen hienosti. Kuten appelsiinimehu. Sellainen oikeista appelsiineista puristettu. Olen haaveillut sähköisestä sitrushedelmien puristajasta siitä asti, kun muutin Italiasta takaisin Suomeen. (Se oli joskus 2002 vuoden lopussa.) Ja nyt viimein minä ostin sellaisen. Tein tänä aamuna itse appelsiinimehuni ja se oli taivaallista! Kun siihen vielä lisätään aidon mokkalaitteen korina, kun aito italialainen kahvi valmistuu liedellä, niin uskallan väittää, että tästä tulee hyvä päivä.

Muutama päivä sitten minun Facebook-statukseeni tuli kommentti:

Jos mun pitäisi nimetä joku henkilö, joka osaa nauttia elämästä, ottaa sen vastaan sellaisena kuin se tulee ja muuttaa sen kauniimmaksi, niin nimeäisin sinut. :)

Minusta tuo oli aivan älyttömän ihanasti sanottu. Välillä ei kylläkään tunnu, että olisi yhtään tuollainen, koska esimerkiksi se perfektionismi iskee. Tai migreeni. Mutta se on jo puoli voittoa, että joku toinen näkee minut sellaisena. Tuollaiset kommentit saavat yrittämään enemmän. Pyrkimään parempaan. Kiitos, Katja!

Minulla on sellainen perhoskirja, johon pyydän ihmisiä kirjoittamaan ajatuksiaan aina tilanteen niin vaatiessa. Perhosjuhlat oli ensimmäinen vaativa tilanne, sen jälkeen tietyt vieraat kodissani, ja matkoilla tapaamani ihmiset ovat saaneet kunnian raapustaa omat tuumailunsa kyseiseen kirjaan. Se on täynnä aivan mielettömän upeita juttuja. Osasta en ymmärrä sanaakaan, sillä usein ihmiset kirjoittavat sillä omalla kotimaisella. (Toistaiseksi kirjassa taitaa olla englantia, italiaa, portugalia, albaniaa, arabiaa, kiinaa, puolaa, hepreaa ja tietysti suomea. Kirjassa on myös muutama valokuva ja Alan Rickmanin nimmari.)

Uusimmat tekstit tulivat tietysti Ranskasta. Siskoystävä kirjoitti jotain, mikä sai minut taas ajattelemaan omaa olemista ja persoonaani. Hän kirjoitti jotenkin niin, että olen kuin en olisikaan vieras, kyläilijä talossa. Olen kuin vanha huonekalu, jonka voi siirtää paikasta, talosta, maasta tai universumista toiseen, ja joka aina seisoo paikallaan yhtä vaatimattomana ja arvokkaana, kuin olisi siihen aina kuulunut. Paikalla ei olekaan merkitystä, vaan hetkellä. Tässä ja nyt, huomisesta murehtimatta.

Ensinnäkin, tuo oli aivan mahtavasti sanottu. Toiseksi, jos joku todellakin näkee minut tuollaisena, voin olla tavattoman ylpeä itsestäni. Olen selvästi onnistunut jossain. Ja nyt voin lisätä omien vahvuuksieni listaan sanan nojatuolius. Kiitos, Riitta! 

Ja sitten vielä veli laittoi viestin, joka loppui sanoihin:
Sä oot maailman paras sisko.

Hihii. No niin oonki.
  

Epätäydellisyys.

Tämä ei ole enää mikään uutinen, mutta minua riivaa perfektionismi. Se sellainen huono versio, joka ei niinkään saa painamaan raivolla kunnes osaa täydellisesti, vaan se joka saa juuttumaan kaikkeen epäoleelliseen, joten ei saa yhtään mitään yhtään millään tavalla. Jonkinlainen neuroosi kai tämäkin on. Viilaan pilkkua aina niin pitkään, että lauseet sen ympäriltä menettävät merkityksen. Saan itseni raivon valtaan jos epäonnistun niissä mitättömissä jutuissa. Merkittävissä jutuissa saatan joskus antaa armoa, sillä ainakin yritin ja jotain tapahtui. Mutta ne pienet asiat... Niillähän ei ole merkitystä edes silloin, kun onnistuvat. Ja jostain syystä se sellainen on minulla aina oletuksena. En kestä epäonnistumista sellaisissa mitättömissä asioissa. Koska ne ovat niin mitättömiä, että pitäisi onnistua. Tämän täytyy olla joku sairaus.

Minun koti on oikeastaan aika ihana. Olen hetkittäin siihen jopa tyytyväinen. Yleensä ihmiset pitävät kotiani persoonallisena ja mukavana. Minulle se on täysin mahdotonta. Näen kaikki epäonnistumiset. Kivoja asioita, jotka eivät vain sovi yhteen. Asunnon vikoja, joita en itse viitsi korjata, koska tämä kuitenkin on vain vuokrakellari. Jos nyt saisin valita jäänkö tähän kotiin vai lähdekö kokonaan Suomesta pois, niin en miettisi hetkeäkään. Perfektionismi luultavasti ei myöskään jäisi tänne, mutta ainakin jossain muualla voisin hengittää. Jossain muualla minulla olisi ikkunat ja vähemmän tavaraa. Ja narkkarit eivät jättäisi ruiskujaan oveni taakse.

Alpo lähti Tanskaan. En tiedä milloin palaa, vai palaako. (Minä en palaisi.) Saan nyt aikaa siivota ja kirjoittaa ja miettiä asioita, kuten onko tärkeämpää elää saman katon alla miehen kanssa vai kodissa, jossa sohvatyynyt ovat suorassa ja esineet pysyvät niillä paikoilla joihin olen ne laittanut. Sitten voin halutessani mennä sinne perässä. Tai voimme yhdessä mennä jonnekin muualle.
 

Ohje onnistumiseen.

Minä löysin taas lapun. Itse asiassa muutaman. Sellainen syvälle piilotettu pinkka. Ensimmäinen niistä selittää hyvin sen miksi löydän lappuja tuon tuosta. Oletan, että tämä on jonkun entisen opettajani ohje liittyen joihinkin bisnesjuttuihin. Tietenkään tässäkään ei ollut lähdettä mukaan.

"Mitä ei ole paperilla, sitä ei ole olemassakaan."

Bisneskoulu yritti opettaa tekemään kirjallisia sopimuksia. Olen sokeasti noudattanut tätä ohjetta, mutta nähnyt sen ihan omalla tavallani. Joten lappuja kertyy jatkuvasti lisää. Vaan ei se mitään. Se on minun systeemi. Saan aikaa käsitellä asioita alitajuisesti, ja sitten kun löydän ajatukset uudestaan, ymmärrän ne suorastaan ylitajuisesti. Kuinka se voisi olla huono asia?

Toinen lappu oli oikeastaan listaus asioista, jotka auttavat onnistumaan. Tavotteita, joihin pitäisi pyrkiä. Aivan huikea lista, en taatusti ole sitä keksinyt itse. Mutta voin kyllä iloisesti allekirjoittaa kaiken taas. Ja kuten niin tavallista, en taaskaan tiedä ketä nyt lainaan.

1) Tiedä minne olet menossa. Suunta on paljon tärkeämpi kuin vauhti. Kun tiedät miksi, keksit aivan varmasti miten. 

2) Innostu. Ellet pidä siitä mitä teet, ellet innostu siitä joka päivä uudelleen - tee jotain muuta!

3) Ole rohkea. Ole omaperäinen. Erotu massasta. Keskity siihen missä olet jo valmiiksi hyvä, ja tulet siinä ennen pitkää erinomaiseksi.

4) Lennä oikeassa parvessa. Luo ympärillesi verkosto, joka on jo toteuttanut tai toteuttamassa samaa kuin sinäkin. Kysy. Ole utelias. Parhaat neuvot saat tekijöiltä, et arvostelijoilta.

5) Ajattele myönteisesti. Ajatukset ovat energiaa, joka vetää puoleensa itsensä näköisiä tapahtumia. Muista mitä ajattelit ryhtyessäsi toteuttamaan tavoitteitasi, äläkä koskaan luovu niistä ajatuksista.

Huikeita ajatuksia. Oikeasti. Aion viettää tämän viikon toimien niin, että nuo ohjeet ovat siellä taustalla punaisena lankana. Ne muut laput eivät tuntuneet ollenkaan noin vaikuttavilta. Muutenkin tämä muistilappusysteemi on saanut aivan uuden piirteen. Olen nyt jo monta kertaa töihin kävellessä tehnyt puhelimeen muistilistaa asioista, joista täytyy myöhemmin kirjoittaa blogiin. Saan siis ajattelenkkeillessäni niin hyviä ideoita ja ajatuksia, että haluan jakaa ne muille niin voimakkaasti, että naputan ne muistiin puhelimeen. En tiedä mistä se kertoo. Ehkä minun viisastumisesta. Ehkä ei. Mutta toivottavasti näitä ajatuksia edes joku sitten myös lukee. 

ilona.
(iloinen allekirjoitus)

   

Taivastelua.

Olen tullut kotiin. Se tarkoittaa, että selvisin hengissä matkastani. Oikeastaan matkassa ei ollut mitään sellaista, mikä vaatisi erityisesti ponnisteluja. Mutta tuo perhanan kotiin paluu... Se on aina yhtä vaikeaa. Tai oikeastaan vain Suomeen palaaminen on vaikeaa. Tänne kylmään ja rumaan ja ankeaan. Vitsi miten kiristi tulla takaisin. Jos minun koti olisi jossain ihanassa paikassa, sinne olisi varmasti tosi ihana palata joka kerta.

Minulla oli hetkittäin melkein ikävä Alpoa ja tuli sellaisia lieviä 'haluan kotiin'-fiiliksiä, koska sain niin huikeita oivalluksia, joita halusin tietysti heti toteuttamaan. Tein listoja ja suunnittelin, tiesin taas varmaksi mitä haluan elämältä! Ihan selvästi sellainen tunne tulee vain jossain uskomattomassa vuoristokylässä, auringonpaisteessa istuskellessa. Ja hyvässä olossa.

Luin Ranskassa kirjan Afrikan taivas. Sen on kirjoittanut Francesca Marciano. Kirja on upea. Arvelin, että pidin siitä, koska luin tarinan siellä auringossa, vuoren rinteitä tuijotellessa, kokonaan vieraassa maassa. Tarina tuntui niin aidolta ja omalta siellä. Ehkä en olisi pitänyt kirjasta täällä Suomessa, mistä johtuen olenkin erityisen iloinen, että luin sen Ranskassa. Siellä minä istuin rappusilla pilkuttumassa ja luin, kuinka italialainen nainen pärjää Afrikan taivaan alla. Ja kun kirjassa oli yksi lause kirjoitettu aidolla italian kielellä, sydän oli pakahtua. Oikeasti. Minä matkustin Ranskaan asti huomaamaan, että kaipaan aivan suunnattomasti sitä oikeaa kotiani, Italiaa.

Mutta siitäkin huolimatta, tässä Ranskan taivas.