No ei olekaan. Kyllä minä tiedän, että Madrid on Espanjassa. Mutta nuo laukut olivat laadukkaita, erittäin halpoja ja minusta hienoja, koska rakastan kaikkia hullunkurisia postimerkkiasioita. En tajunnut sitä ennen matkaani, mutta olen jollain oudolla tavalla postimerkkifani. Minulla on kummallinen postimerkkisuihkuverho, jotan en käytä, sillä nyt minulla on vain tyhmä ahdas suihkukoppi. Pienenä minä keräsin postimerkkejä. Tavallaan. Oikeastaan isäni keräsi niitä, joten myös minua kannustettiin innostumaan postimerkkien keräilystä. En minä oikein jaksanut sitä liottelua ja läträystä, se oli liian hidasta puuhaa. Muistan, että minulla oli muutama tosi hieno merkki Kuubasta. Ne sadat muut eivät niinkään innostaneet. Mutta se Kuuba mietitytti kaikkine väreineen. Maa oli silloin jossain tosi kaukana. (Nykyään mikään ei ole kaukana, koska meillä on internet.) En tiedä johtuuko kaikki siis lapsuuden niin sanotusta harrastuksesta, vai onko tämäkin jotain sisäistä kaukokaipuuta, mutta minusta tuollaiset postimerkkijutut ovat vaan tosi kivoja. Joten ostin Madrid-laukkuja Ranskasta.
Alkuviikosta töihin mennessä ohitseni juoksi omituisen pieni pariskunta. Molemmilla oli juoksuasut ja niin laihat jalat, että minä voin vain uneksia sellaisista. He kuitenkin pysähtyivät liikennevaloissa, joten sain heidät taas kiinni. Pojotimme siinä risteyksessä hetken yhdessä. Ensin toinen kiersi "muina miehinä" eteeni kurkistamaan huppuni sisälle ja sitten hetken kuluttua toinen sanoin jotain, mistä ymmärsin vain sanan Madrid. Kännyin katsomaan, ja edessäni oli pieni kysyvästi katsova iäkäs nainen. Kaikesta päätellen espanjalainen. Sanoin "No no, holiday" ja ilmeisesti vastasin ihan oikein, sillä pariskunta hymyili ja lähti juoksemaan. Eivät siis minua karkuun, vaan koska valot vaihtuivat taas vihreiksi. Tämä on niitä asiota, joita kaipaan. Todella paljon. Ulkomaalainen tulee kyselemään laukusta liikennevaloissa. Suomalaisille risteykset ovat kuin hissejä ja miestenvessoja. Sanattomuus on kultaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti