Tämä ei ole enää mikään uutinen, mutta minua riivaa perfektionismi. Se sellainen huono versio, joka ei niinkään saa painamaan raivolla kunnes osaa täydellisesti, vaan se joka saa juuttumaan kaikkeen epäoleelliseen, joten ei saa yhtään mitään yhtään millään tavalla. Jonkinlainen neuroosi kai tämäkin on. Viilaan pilkkua aina niin pitkään, että lauseet sen ympäriltä menettävät merkityksen. Saan itseni raivon valtaan jos epäonnistun niissä mitättömissä jutuissa. Merkittävissä jutuissa saatan joskus antaa armoa, sillä ainakin yritin ja jotain tapahtui. Mutta ne pienet asiat... Niillähän ei ole merkitystä edes silloin, kun onnistuvat. Ja jostain syystä se sellainen on minulla aina oletuksena. En kestä epäonnistumista sellaisissa mitättömissä asioissa. Koska ne ovat niin mitättömiä, että pitäisi onnistua. Tämän täytyy olla joku sairaus.
Minun koti on oikeastaan aika ihana. Olen hetkittäin siihen jopa tyytyväinen. Yleensä ihmiset pitävät kotiani persoonallisena ja mukavana. Minulle se on täysin mahdotonta. Näen kaikki epäonnistumiset. Kivoja asioita, jotka eivät vain sovi yhteen. Asunnon vikoja, joita en itse viitsi korjata, koska tämä kuitenkin on vain vuokrakellari. Jos nyt saisin valita jäänkö tähän kotiin vai lähdekö kokonaan Suomesta pois, niin en miettisi hetkeäkään. Perfektionismi luultavasti ei myöskään jäisi tänne, mutta ainakin jossain muualla voisin hengittää. Jossain muualla minulla olisi ikkunat ja vähemmän tavaraa. Ja narkkarit eivät jättäisi ruiskujaan oveni taakse.
Alpo lähti Tanskaan. En tiedä milloin palaa, vai palaako. (Minä en palaisi.) Saan nyt aikaa siivota ja kirjoittaa ja miettiä asioita, kuten onko tärkeämpää elää saman katon alla miehen kanssa vai kodissa, jossa sohvatyynyt ovat suorassa ja esineet pysyvät niillä paikoilla joihin olen ne laittanut. Sitten voin halutessani mennä sinne perässä. Tai voimme yhdessä mennä jonnekin muualle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti