Työmatka.

Katselin koneelta vanhoja kuvia. Niitä on paljon, vaikka en ole ehtinyt kuvata. Nämä on niitä räpsittyjä juttuja, joille pitää tehdä jotain tai hävittää kokonaan. Ne odottavat päätöstä. Kuvat pitää käydä läpi, sitten ajan kanssa. Epäilemättä sitä aikaa ei koskaan tule, kuvat odottavat tuomiopäivää ikuisesti. Päätin olla itselleni armollinen ja antaa niiden vain olla, ottamatta siitäkin tekemättömyydestä suunnatonta syyllisyyttä. Tämä kun on asia, jolla ei kerta kaikkiaan ole mitään merkitystä.

Löysin kuvan työmatkalta. Minä en matkaile työkseni, mutta ajattelen sen mieluummin niin, että töihin kävellessä olen työmatkalla, kun taas kellariin päin kävelen kotimatkaa. Tämä on siis hetki työmatkani varrella. Matka on sama molempiin suuntiin, mutta jostain syystä en näe tätä kotimatkalla.

Joku on rakentanut korkean aidan tonttinsa ympärille taloaan piilottamaan. Joku toinen on antanut tielle kiusallisen nimen. Ja joku päätti luoda taidetta. Asioilla ei ole varsinaisesti yhteyttä. Tämä ei liity mihinkään. Mutta onpa nyt yksi kuva pois tuolta koneelta.

Jänis hyökkäsi taas yksi päivä eteeni. Kävelin poikkeuksellisesti sinä päivänä eri reittiä. Pupu hengaili yliopiston nurkilla. Minut nähtyään se loikki kadun poikki, pysähtyi istumaan ajokaistat jakavalle korokkeelle, tuijotti jäätynyttä minua, ja jatkoi loikkien tien yli aivan edestäni. Sitten se pinkaisi koulun portista sisälle ja pomppi rinnettä ylös. Tuo pitkäkorva vainoaa minua jo aivan kotinurkilla! Minulla oli kamera taskussa, mutta en ottanut kuvaa. Olin liian järkyttynyt.

Äiti kävi pääsiäisen aikaan pyörähtämässä, haki ja toi tavaroita. Vaihdettiin pikaisesti kuulumiset. Sain myös pääsiäismunan. Se oli pääsiäisen ainoa henkilökohtainen muna. (Töissä syötyjä ei lasketa. Ne olivat yhteisestä korista.) Ja arvaa mitä siellä oli sisällä? No jänis!! Kuinkas muutenkaan.