Elämäni taiteilijat.

Mietin tässä yksi päivä mitä taiteilijana oleminen on. Kirjoitin siitä myös kirjaani, sillä tapasin Italiassa taiteilijoita. Oikeita ja sitten niitä wanna-be-taiteilijoita. Ja hippejä, jotka vaikuttivat taiteilijoilta. En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä aiheesta. Taiteilijat ovat aliarvostettuja, mutta useimmiten omasta toimestaan. Vaatimattomuus on meihin suomalaisiin niin syvään juurtunut. Niin, oikeastaan kaikki  tapaamani muunmaalaiset taiteilijat ovat vähemmän arkoja kehumaan omaa työtänsä. Jollain tavalla tunnistavat oman arvonsa paljon paremmin. Tommy Hellstenin kirjassa Pysähdy - olet jo perillä oli vastaava esimerkki. Eräs ikonitaiteilija ilmoitti ilmekään värähtämättä työnsä hinnaksi 45 000 euroa. Ilmeisesti summa ei tuntunut hänestä liian suurelta.

Mutta se, että pelkästään sanoo summan ja jatkaa sitten puuhiaan, on merkki todellisesta itsensä ja työnsä arvostamisesta. Kun itse tietää arvonsa, ei tarvitse sitä enää muiden reaktiolla mitata. Ota tai jätä. Se on sen arvoinen.

Hienosti sanottu! Tommy kiteytti täsmälleen sen mikä minulta uupuu, uskallusta pyytää palkkio työstäni. Sain eilen henkistä tukkapöllyä mentoriltani, koska olin taas innoissani aloittanut uutta työprojektia ja ihan kokonaan unohtanut sopia tulevasta korvauksesta. Eihän se niin voi toimia. Kyllä jotkut ihmiset tekevät paljonkin ilmaiseksi asioita. Joskushan se on ihan hyväkin. Mutta sellaiset ihmiset, jotka arvostavat itseään ja työpanostaan, saavat työstään korvauksen. Koska pyytävät sen.

Olen taas lukenut kirjaa Luovuuden tie, jossa vakuutetaan, että meissä jokaisessa asuu taiteilija, kunhan vain päästämme sen vapaaksi. Minun ei tarvitse päästellä mitään vapaaksi, sillä elän jo taiteilijan elämää. En sitä renttuilua, vaan sitä luomisen tuskaa ja ääretöntä kriittisyyttä omalle työlle. (No vähän sitä renttuiluakin.) Luominen tekee minulle upean olon, vaikka piinaan itseäni täydellisyyteen pyrkimisellä. Onnistuminen taas saa halkeamaan onnesta. Olen läpitaiteilija, ilman mitään koulutusta tai meriittejä.

Seth onnistui kiteyttämään tämänkin aiheen tavattoman hyvin. Linkki blogiin on tässä.

Ranskassa asuva ystäväni on oikea taiteilija. Sellainen tauluja maalaava. Sain seurata sivusta kuinka taidetta syntyi. Se tuntui kodikkaalta. Omalta. Ihan selvästi tiesin sen tunteen, vaikka itse en juuri enää tauluja maalaile. Joskus teen niin, mutta minun luominen on enemmän tätä sanallista. Selvänäkijäkin sitä ihmetteli jo vuosia sitten, kun hän näki ympärilläni vain sanoja, sanoja, sanoja. Nainen ei sitä ymmärtänyt, mutta minä ymmärsin. Sanat ovat elämäni.

En ole muistanut haluta pitkään aikaan mitään. Tänään minä haluan, että työtäni arvostetaan, ja että saan siitä kunnollisen palkkion.