Tavoitteita.

Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.

Istuin hetkeksi alas tarkentamaan toiveitani, jotta universumilla olisi sitten helpompi homma niiden toteuttamisessa. Se on hyvä tehdä säännöllisesti, tosin tämä kesä on ollut sattuneesta syystä melko erikoinen. Tässä silti TOP 5 toiveeni.

Koti.
Tämä kohta kahden kuukauden kodittomuus on ollut kokemuksena ehdottomasti yksi parhaita ja kasvattanut minusta ihan uudenlaisen ihmisen. Mutta siitäkin huolimatta, tahtoisin kotini jo takaisin. En minä veneen alla ole joutunut makaamaan, päinvastoin olen saanut nauttia ihanista ystävistä ja tuntemattomienkin vieraanvaraisuudesta. Päivääkään en vaihtaisi pois! Aivan kamala fraasi, mutta täysin totta. Siitä huolimatta, toivotaan, että pääsen takaisin kotiin ihan pian.

Kirja.
Olen kirjoittanut kirjaani uudestaan. Samaa kirjaa ja samaa tarinaa, mutta sellaisella uudella näkemyksellä. Tongin vähän syvemmältä. Tämä on nyt se kakkosvaihe. Nautin siitäkin aivan älyttömästi. Olen viimein ymmärtänyt, että olen hyvä kirjoittamaan. Olen ymmärtänyt myös sen, että voisin ensimmäistä kertaa elämässäni opiskella jotain sellaista, mistä olen oikeasti kiinnostunut.

Koulu.
Haluan opiskella kirjoittamista.

Valokuvausmatka Roomaan.
Tämä ihmeellinen halu on nyt roikkunut matkassa jo liian pitkään, että sen voisi vain ohittaa. Minun on päästävä Roomaan. Minä haluan kuvata. Paljon. En keksi mitään muuta paikkaa, jossa olisin mieluummin kameran kanssa hosumassa.

Kirja.
Parhaimmat otokset laitan yksiin kansiin.

Olen tosi iloinen, että nykyään tämän listan tekeminen kestää vain muutaman minuutin. Minä niin tiedän mitä haluan. Ennen saatoin miettiä päiväkausia, eikä silti ollut noin selkeää listaa. Tämä tällainen lista on tosi tärkeä, koska vasta valmiin listan kanssa voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Toiveet pitää kääntää tavoitteiksi ja tavoitteet pitää toteuttaa. Mitä siihen vaaditaan, että tavoite toteutuu?
 

Viikonloppu.

Emmalla on parveke. On ollut aivan mahtavaa ihan vain istua siellä paistattelemassa. En tee sitä palovammojen pelossa kuin muutaman minuutin kerrallaan, mutta silti. Yhtäläisen upeaa on tulla juomaan aamukahvi parvekkeelle, vaikka sataa. Viltin kanssa ei palele yhtään. Mietin, että minä taidan itse asiassa pitää tästä enemmän kuin siitä puuduttavasta helteestä. Sitäkin on tässä nyt muutama päivä ollut. Siirryin sisälle vasta sitten, kun sade yltyi niin, että näyttöön alkoi lennellä pisaroita. (Niin, siis tietenkin kone oli siellä mukana.) Ehkä se Intiaan meno tosiaan oli vähän harkitsematon ajatus. Mutta minä luulin, että pidän kuumasta.

Lauantaina vietin iltaa serkun kanssa. Arvatenkin aamulla oli välittäjäaineet taas vähän sekaisin, mutta oli se sen arvoista. Tämä serkku on siitä mukava, että saa aina kuulla asiat suoraan päin naamaa. Ei jää mikään sillä tavalla epäselväksi, eikä tarvitse miettiä onko toinen tosissaan. (Ei ole koskaan.) Tässä yksi illan aikana käyty keskustelu, johon hölmistynyt minä ei juuri sanonut mitään.

Mikko: Kaikki yli 30-vuotiaat naiset on päästään vialla.

ilona: ????

Mikko: Siis ne ketkä on sinkkuja.

ilona: ?!?!

Mikko: No elä yhtään ilveile siinä. Mee kattoon peilistä.

ilona: !!!!

Mikko: No ei kai se siellä pään sisällä tunnu oudolta, kun sen kanssa on viettänyt koko ikänsä.

Mitä serkumpi, sen herkumpi.

Eilen käytiin Emman äidin luona syömässä. Aivan mahtavat grilliherkut ja paljon punaisia viinimarjoja suoraan puskasta, unohtamatta punaista viiniä suoraan lasista. Arkiset jutut on ihan parhaita. Ei ollut ollenkaan vieras olo, vaikka tapasin ihmiset ja paikan ensimmäisen kerran. Itse asiassa ihan päinvastoin. Maha oli aivan pallo, ja mieli hyvä. Pihassakin oli vaikka minkälaisia ihania asioita. Kuten tämä.

(Tatulle.)

Yön ukkosmyrsky herätti jopa minut, kun yksi ikkuna pamahti auki, ja läpiveto lennätti papereita ympäri asuntoa. Kävin sulkemassa kaikki luukut ja jatkoin unia. Olisi ollut kiva mennä katsomaan parvekkeelle salamointia, mutta se painostava ilma väsyttää niin vietävästi. Joten meninkin vain katselemaan unia.

Mietin aamulla, että miten epäreilua tämä kodittomuus on, kun pitää toisten nurkissa pyöriä, eikä ole mitään omaa. Mutta sitten tunnustelin minkälainen fiilis minulla oli. Kurja keskustelu pään sisällä, mutta fiilis olikin ihan tosi hyvä. Minulla on hirmu hyvä olla täällä. Vaikka olen koditon ja tavaraton. Tämä koko kesä on ollut aivan mahtava. Ilman vesivahinkoa olisi jäänyt tosi moni upea kokemus väliin. Olen tutustunut uusiin ihaniin ihmisiin, mutta ennen kaikkea itseeni. Olen joo ehkä vähän erikoinen tapaus ja elän omituisesti, mutta tulin siihen tulokseen, että se on kyllä älyttömän hieno juttu.
   

Minä.

Pelottelin taas itseäni unillani. Enoni opetti minua ajamaan erikoishelikopterilla. Järven päällä. Ja sitten perheeni kanssa valtasin myynnissä olevia taloja väliaikaisesti. Se oli meille ihan normaalia. Mitenkähän tuollainen pitäisi taas tulkita? Minulla ei ole perhettä. Eno kyllä on, itse asiassa kaksi. Mutta epäilemättä heistä kumpikaan ei ajele helikopterilla. Ehkä tämä oli merkki siitä miten kahjo perheeni olisi, jos sellaisen hankkisin. Varoittava esimerkkiuni.

Emma on uusin idolini. Miten joku niin pieni voi olla niin vahva ja näyttävä? En käsitä. Emmaa ei kiinnosta mitä muut ajattelevat, siis sellaisella epäitsekkäällä tavalla. Tänä aamuna ylittyi se raja, että kaivoin kameran esiin. Oli pakko saada kuva. Sinne se vain lähti hääjuhlia kohti jättirullat päässään. Vei roskat samalla mennessään ja ajoi autolla mummoa hakemaan. Emma saa jopa tuollaisen asusteen näyttämään hirmu hyvältä. En ole koskaan nähnyt kenenkään ajelevan paplarit päässä enkä usko, että se on kovin yleistä. Mutta pointti on siinä, että varmaan kovin moni meistä ei noloillessaan edes tekisi niin. Emmaa ei kiinnosta muiden mielipiteet. Tyyppi tietää mitä tahtoo ja tekee sen. En oikeasti voi muuta kuin ihailla. Minäkin haluan olla sellainen, jota ei yhtään kiinnosta. Haluan tuollaisen pokan.

Toinen tukeva ystäväni Sani avautui tuossa toissapäivänä. Sellaisella hyväntahtoisella ravistamistekniikalla. Se tuli kyllä tarpeeseen. Oikein sopivasti ajoitettu kaikkien näiden muiden muutosten mukaan. Minä olen ihan suotta epävarma, tiedän sen kyllä itsekin. Loppujen lopuksi pointti oli siinä, että minun pitäisi rohkeasti olla juuri sitä mitä olen, sillä minä olen hirmu hieno tyyppi. Sani on oikeassa. Minä olen hirmu hieno tyyppi nykyään. Jotenkin olen vain yrittänyt pitää sen useimmilta piilossa. En uskalla uskoa sellaista. Vaikka ilmeisesti minä taidan olla ainoa, joka ei sitä näe.

Tämä liittyy vahvasti siihen, miksi en kulje paplarit päässä pihalla. Mietin jatkuvasti mitä muut ajattelevat. Minut on kasvatettu niin, olemaan korrektisti ja säilyttämään kasvot. Mokailua tulisi välttää viimeiseen asti. (Ja koska mokailen jatkuvasti kuitenkin, siitä hyvästä sitten ruoskitaan. Nykyään tietysti vain omasta toimesta, mutta kuitenkin.) Samalla tavalla olen miettinyt mitä muut ajattelevat minusta, jos olen aito oma itseni. Entä jos joku ei pidä minusta? Tai jostain mitä sanon tai teen. 

Olen kysynyt tuon kysymyksen itseltäni älyttömän monta kertaa, mutta en ole koskaan jäänyt kuuntelemaan siihen vastausta. En ole miettinyt tuon kysymyksen todellista merkitystä. Nyt tein niin. Ja sain viimein vastauksen.

Mitä sitten?!

    

Lähiöelämää.

Syvällisiä mietteitä. Olen viettänyt paljon aikaa paikassa, jota voisi kutsua kotikyläni Kallioksi. Tukevan ystäväni Emman sohva on antanut hyvän lepopaikan jo monta yötä. En ole tällä alueella ennen juuri aikaa viettänyt, johtuen lähinnä järven yli menevästä tapposillasta. Talvella tuuli vihmoo niin jäätävän hyytävästi, että sillan ylitys on täysin mahdoton. Siis ilman autoa. Minä olen autoton. Mutta näin kesällä silta on oikeastaan aika kiva näköalapaikka. Tuon sillan takana oleva lähiö on vähän huonomaineinen, lähinnä koska yleensä kaikki ulkomaalaiset tungetaan sinne. Monikulttuurisuus on minusta lisäarvo, mutta kaikki ei näe sitä niin. 

Nyt kun olen tällä alueella kävellyt paikkoja katsellen, huomasin vähän yllättäen, että tämä kaupunginosa muistuttaa jollain tavalla Villorbaa, sitä italialaista pikkukylää lähellä Trevisoa. Tietysti se on sellainen suomalainen versio, mutta jotain yhtäläistä tässä kuitenkin on. Ainakin minulla on täällä hirmu hyvä olla. Tuon pienen keskustan lähettyvillä on myös taloja, jotka jotenkin muistuttavat italialaisia koteja. Erikoista. Yhtäkkiä minä aloin viihtyä Suomessa. 

Mökkireissun jälkeinen ajatusryöppy aiheutti valtavia mielenmuutoksia. Melkein kaikki hienot päätökset kumoutuivat. Minä olen hyvä muuttamaan mieltäni. Mutta nyt siihen oikeasti oli hyvä syy. Oikeastaan monta hyvää syytä.

Olin päättänyt lähteä Intiaan joulukuussa. Seuraava lämmin i-maa. Viettää pahan talven poissa pakkasesta ja migreenistä. Halusin mennä niiden muiden valon lapsien kanssa katsomaan äiti Ammaa, ja viettää maagisen 21.12.2012 päivämäärän hyvässä energiassa. Paitsi että. Ajatuksena tosi mukava. Mutta. Tajusin ihan yhtäkkiä, että minä en oikeasti edes halua mennä Intiaan. Erityisesti sellaiseen aikaan, jolloin miljoona muutakin haluaa olla samassa paikassa. Minä en ole ihmispaljouden ystävä. Olin vain lähtenyt niin täysillä mukaan siihen lupaukseen, että unohdin pysähtyä miettimään mitä oikeasti haluan. Ja tätä minä en halua.

Tilalle on tietysti tullut uusia aivan toisenlaisia suunnitelmia, joita vielä hion uusiksi päätöksiksi. Sellaisia joihin liittyy oman itsensä kuuntelu, koti, opiskelu, terveys, kirjoittaminen ja elämänhallinta. Hyviä suunnitelmia. 

Lopuksi vielä jotain uskomattoman hienoa. Kuva nro 23 sai minut kyyneliin. 

    

Lapsia ja autoja.

Olen aina sanonut, että en pidä lapsista. Eilen kävi ilmi, että se ei ole kokonaan totta. Minä en vain pidä sellaisista ylilellityistä kiukkuavista kurittomista pennuista. Vietin päivän kahden mukava ja kiltin lapsen kanssa. Seela 7 v. ja Eve 3 v. Sydänpari, koska heidän yhteenlaskettu ikänsä on 10. (Minulle kerrottiin.) Hirmu mukavia tyyppejä.

Minun on aina vaikea olla lasten seurassa, kun en oikein koskaan tiedä mitä niille sanoa. En osaa lapsia, enkä puhu niiden kieltä. Mutta nyt onnistuin. Se isompi pääsi istumaan Jopon tarakalle (kun kengät hankasi eikä voinut kävellä) ja myöhemmin keksittiin ajaa niin, että minä istuin tarakalla ja ohjasin, kun tyyppi piti tangosta ja polki. Sen pienemmän kanssa taas vedettiin rallia autokärryillä marketin käytävillä. Käsittämätön hekotus raikasi, kun tyyppi kiljui muoviautossaan. Ihmiset kääntyivät katsomaan ja repesivät nauramaan. Välillä käytiin tankkaamassa ostoksia kärryosioon, ja sitten taas mentiin. Meillä oli hurjan hauskaa.

Illalla käytiin syömässä Suomen yleisimmässä italialaisessa ravintolassa. Olen aina ihmetellyt miksi niihin pitää tehdä sellaisia lasten leikkipaikkoja. Jos lähtee syömään, niin sitten syödään eikä leikitä. Mutta nyt viimein ymmärsin sellaisten leikkipaikkojen hienouden. Kersat ei malta olla paikallaan, joten ne voi päästää irti, kun tietää että ne juoksevat leikkimään sille tietylle alueelle. Se on aikamoinen juhlahetki vanhemmille, sillä pöytään saapuu muutaman minuutin hiljaisuus.

Pari päivää näiden lasten kanssa oli kyllä erikoisia, siinä "ei normaali" merkityksessä. Hauskoja lapsia. Pääsin tänään ajelulle suosikkiautollani ja kun olin ovella lähdössä se kolmevuotias tuumasi: "Päästiinpä viimein siitä Ilonastakin." Joutui kyllä hieman repeämään.

Ajelu ihanan pojan kanssa on aina mukavaa, mutta jos sen tekee suosikkiautossa entisillä kotikonnuilla, niin voihan. Ei passaa valittaa nyt. Vaikka muutamat muistot paikasta onkin vähän kyseenalaisia, niin lapsuuden maisemiin menossa on silti jotain aika mahtavaakin. Muistoja tulvi mieleen, muutamat niistä kerroin kuskillekin. En tiedä miksi minulla on tuon ihmisen seurassa aina niin hyvä olo. Mitään erikoista ei tapahtunut. Puhuttiin lähinnä entisistä suhteista, mikä ei ole hyvä aihe treffeillä - jolla ei oltu. En ymmärrä mitään autoista, mutta rakastan vauhtia. Ja sitä, kun kiihdyttäessä tuntee, kuinka auto tarraa kiinni asfalttiin. Isältä en ole paljon aikaa saanut, mutta sain tämän.

Ja siksi olen aivan innosta piukeana, että ensi viikolla on vuoden kohokohta. Kylämme täyttyy ralliautoista ja humalaisista turisteista. Toinen näistä on hyvä asia. Mahtaako skottimekaanikkoni tulla vastaan tänä vuonna?
 

20000.

Seth kirjoitti blogissaan minulle kovin läheisestä pelkoaiheesta. Olen huomannut, että varmasti yli 90 % hänen kirjoituksistaan on mahdollista soveltaa omaa elämään ilman minkäänlaista yritys tai markkinointiajattelua. Viisaudet ovat jotenkin niin yleispäteviä. Ehkä Sethkin poimii markkinointiaiheet blogiinsa omasta elämästään, ja minun lailla muokkaa ne sopiviksi. Hän tapaa ihmisiä, juttelee ja miettii, että kuinka tämä ajattelu toimisi bisnesmaailmassa. Niin se varmaankin menee. 

Kävin eilen läpi noin 90 % omaisuudestani. Siihen tuhraantui neljä tuntia aikaa, mutta autotallissa on taas rauha maassa, niiden epämääräisten tavaramyttyjen sijaan. Enää poismenevien sekava röykkiö odottaa jonkinlaisia toimenpiteitä. En muistanut, että minulla on niin monta mukavaa tavaraa. Olisipa minulla koti, johon ne kaikki asettaa. 

Rakkauskurssin harjoituksia mökillä tehdessäni tajusin, että minulla on aivan helvetisti sellaista tavaraa, jota en oikeasti tarvitse, tai edes halua pitää, mutta josta en vain ole pystynyt luopumaan. Ne liittyvät johonkin ihmiseen tai paikkaan tai aikaan. Ja juuri nämä tavarat ovat niitä kettinkejä, jotka pitävät minut irti kaikesta tulevasta hyvästä. Paksu nippu armeijasta lähetettyjä rakkauskirjeitä ex-kihlatulta. Koruja, pehmonalleja, koriste-esineitä, kaikki muistuttamassa jostain ennen rakkaasta ihmisestä, mutta myös vaikeista ajoista. Nämä ovat juuri niitä tavaroita, joista on nyt vain päästettävä irti. 

Kirjassa neuvottiin myös tekemään lista kaikista niistä lupauksista, joita olet tehnyt muille tai itsellesi, jotka saattavat estää menemästä elämässä eteenpäin. Kaikki sellaiset lupaukset pitäisi nyt vain perua, mutta sen voi tehdä vasta sitten, kun ymmärtää mitä on mennyt lupaamaan. Ei tarvinut pitkään muistella, kun useita karmivia lupauksia alkoi tulvia mieleen. Sellaisia, jotka on ehkä puolileikillään sanonut, mutta jotka siitä huolimatta ovat jääneet kummittelemaan. Ja sitten on niitä rakkaudella solmittuja sopimuksia. Tajusin luvanneeni ex-kihlatulleni, etten koskaan lakkaa rakastamasta häntä, ja että ollaan aina yhdessä. (Eiks je?) Liekö tämä syynä siihen, etten ole oikeasti uskaltanut päästää ketään lähelleni, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia mielihaluja kyseisen miehen suuntaan, ja vaikka olen hyvin tietoinen hänen vaimosta ja kahdesta lapsestaan. Olen luvannut äidilleni oman huoneen talostani. Kun ottaa huomioon, ettei kumpikaan meistä ole kovin pitkään parhaimmillaan samassa tilassa, tämä saattaa olla syynä siihen, etten ole koskaan tosissani edes miettinyt talon ostoa. Ihmisen mieli on kyllä aika kummallinen. Montako jarruttavaa lupausta itse muistat?

Käytin huomaamattani kaksi kertaa lukua 90, mutta se ei haittaa, koska tänään on tasaluvun päivä. Olen iloinen hienon numerorajan ylityksestä.

    

Aamu.

Jos menneistä mitään muistat, niin olen aika usein pakannut ja käynyt tavaroitani läpi. Nyt voin siis sanoa palanneeni arkipuuhiin. Tulin takaisin kaupunkiin. Ensimmäiseksi pakkasin tavarani Söpöliinin luona, ja muutin ne autotalliin. Siellä aloitin tällä hetkellä loputtomalta tuntuvan tavaroiden inventaarion ja pakkaamisen. Kirppiskuorma kasvaa ja laatikko laatikolta pidettävät tavarat vähenevät. Pidän tästä suuntauksesta. Yöksi siirryin ihanan Emman sohvalle.

Näin hyvin häiriintyneitä unia. Jostain syystä pomo yritti saada minut käyttämään järjestyksenvalvojan keltaista liiviä työpaikalla, koska se on homevauriosta johtuen minulle vaarallinen paikka. En suostunut, koska olen sairaslomalla. Sen sijaan menin leikkaamaan lehdistä kirjaimia. Yhtäkkiä viereeni istui Kuski-Sami, joka halusi lukea aina sen jutun, josta olin palaa leikkaamassa. Työmaan kaapitkin oli jaettu jotenkin omituisesti usean henkilön kesken, enkä tiennyt mihin niistä laittaa leffaa, jonka olin luvannut tuoda työkaverille. Kaikki oli muuttunut, ja oikein ahdisti kun en tiennyt enää mistään mitään. Hirmu tuttu tunne valveillakin.

Sain Facebookiin tällaisen kuvan. Se kuulemma kuulostaa ihan minun keksimältä. Kieltämättä kyllä jonkinlaista yhteyttä tunsin tähän sanomaan. Ainakin se kuvaa hienosti viime viikkoa. Mutta katumusharjoitukset on nyt tehty ja synninpäästö saatu. Ja tänään on uusi aamu.

Aamussa parasta on se, että se on aina uusi. Tämä on ihan oma viisaus. Asiat tuntuvat aina vähemmän kamalilta tai muuten vain voimakkailta, kun on ensin nukkunut yön yli. Aamu on siis oikeastaan uusi alku. Puhdas pöytä ja parempi mieli. Mutta pöytä pitää osata puhdistaa jo illalla. Jos menee nukkumaan murheissaan tai vihaisena, niin takuuvarmasti herää huonosti nukkuneena ja yhä vain kiristää. Mutta kun illalla päättää, että kaikki on hyvin, niin aamulla huomaa olleensa oikeassa.
 

Takatalvi.

Elämäni on kokolailla pysähtynyt. Maalla ei tapahdu yhtään mitään - mikä tietysti oli suurin syy siihen, että tänne tulin. Olen kyllä tutustunut muutamiin sudenkorentoihin. Ne ovat tulleet häpeilemättä reviirilleni. (Tai sitten vain voimakkaasti kertoneet minun tulleen heidän reviirilleen.) Laiturin alla asuu isohko hauki, tosin olen nähnyt siitä vain vilauksen muutaman kerran. Kun heittää veteen leivänmuruja, pikkukalat tulevat niitä innosta piukeana syömään, ja hetikohta herra hauki tulee napsimaan pulleimmat kalat kiduksiinsa. Kiitokseksi se käy hyppäämässä ilman puolella pari kertaa.

Kävin myös vähän soutamassa. Se oli mukavaa, sillä viime kerrasta on se kolme vuotta aikaa, ja jostain syystä tänä kesänä oli sellainen soutamisvimma. Mietin jo kaupungissa kenenkä venettä saisin lainata. Joten siellä sitä sitten kauhoin menemään onnessani. Poimin lumpeenkukan ja tein kaulakorun. Sarjassa niitä kauniita asioita, jotka kestävät kaikki puoli tuntia. Mutta sen hetken ajan tuo koru teki minut hyvin iloiseksi.

Eilinen päivä oli kyllä ihanan aurinkoinen, aina niiden ukkossateiden välissä. Laitoin saunaan tulen ja tulin sisälle mökkiin hakemaan tavaroita. Aurinko häikäisi taas silmiin puiden välistä. Mietin, että nyt se sade viimein loppui. Kävelin ihan saman tien takaisin saunalle, kun yhtäkkiä joku heitti hiekkaa päälleni. Mitä helvettiä...? Käännyin, mutta missään ei ollut ketään. Sen sijaan päähän alkoi kopista lisää pikkukiviä. Ihmeissäni juoksin saunalle pakoon. Mitä tämä nyt taas on?! Hetkessä maa oli täynnä valkoisia palloja. Jääpalahyökkäys! Hei nyt oikeesti... Villasukat, villapaita ja villaviltti ei vielä riittäneet. Rakeita!!

Ihmissuhteet ovat kyllä erikoisia. Kuinka hyvin sitä voi oikeasti ikinä oppia tuntemaan toista? Luulen, että aina tulee joku uusi tilanne tai muutos, joka tuo ihmisestä esiin jotain uutta. Ja jokainen kasvaa ja muuttuu joka tapauksessa koko ajan. Jos ei muutu, niin jotain on kyllä vähän vialla. Nyt kun on ollut aikaa pysähtyä, olen miettinyt näitä elämäni uusia ihmisiä. Rakkauskurssi opastaa, että pitää ensin päästää irti menneestä saadakseen uusia oikeita asioita tilalle. Ihan konkreettisia muutoksia kotona, mutta myös kuinka henkiset kettingit katkaistaan. En ollut tajunnut miten suuresti tuollaiset menneet vaikuttavat siihen minkälaiseksi tuleva muodostuu. Mutta se käy ihan järkeen. En ole vielä valmis näille uusille ihmisille. Niinpä olen viettänyt päiväni katkomalla menneisyyden kahleita. Kaikki nämä viime kuukausien vastoinkäymiset ovat selvästi raivanneet tietä, että pääsen viimein käsiksi näihin todellisiin kysymyksiin. Piti taas käydä hyvin alhaalla, että sai raivovoimaa muuttaa asioita. Olen nämä muutamat päivät vain nuollut haavojani, ja kerännyt rohkeutta, joten alan olla melko lailla valmis muutokseen. Otan taas ohjat omiin käsiini. 

  

Tuli.

Minä rakastan vettä. Se on tullut selväksi jo kauan sitten. Mutta minä rakastan myös tulta. Pentuna sain äidiltä ojennusta siitä, kun aina piti leikkiä kynttilöillä, eikä se ollut sallittua. Mutta sitten mummo jemmasi kaikki kynttilän pätkät minua varten, ja antoi leikkiä niillä tuntitolkulla. Muistan, että saatoin istua siinä tiskipöydän äärellä koko illan. Sulatin ja kasasin uusia kynttilöitä. Se oli parasta mitä tiesin. Ja minä rakastan kynttilöitä edelleen. Toisinaan yhä teen niitä itse. Mutta eniten hienoa on kuitenkin nuotion tuijotus. Ja sitä minä mökillä tein, tuntitolkulla. Kaikki pohdiskelun työvälineet ovat olleet kovassa käytössä.

Täällä on myös ollut hyvin aikaa lukea. Kun keskittyy kirjaan, unohtaa oman elämän vastoinkäymiset. Ainakin hetkellisesti. Onneksi otin tarpeeksi kirjoja mukaan. Yhden lainakirjan, yhden Donna Leonin hömpän ja sen rakkauskurssin kirjan. (Ja muutaman muun, joihin en ole vielä ehtinyt koskea.) Koko rakkauskurssi oli jotenkin unohtunut, mutta vesivahinko toi sen taas pinnalle. Ja tämä hetkellinen horjahdus elämäntiellä auttoi minua ottamaan sen mukaan tänne mökille. Kirjan harjoituksia tehdessä joutuu kyllä miettimään asioita monelta, osin uudeltakin kantilta. Erityisen tervetullutta sellainen. Tajusin myös, että vaikka ei nyt mennyt ihan putkeen nämä viimeaikojen tapahtumat, niin minä en oikeastaan ole tehnyt mitään väärin. Kuuntelin sydäntäni ja toimin rohkeasti sen mukaan. Ei se ole väärin. Joten voin ihan hyvin lopettaa itseni kritisoimisen. (Okei, ehkä saatoin tehdä muutamia jatkovikaliikkeitä alkoholin voimalla, mutta niitä ei myöskään enää mietitä.)

Olen harjoitellut ottamaan riskejä, mutta juuri siitä sisäisestä rakastumisen pelosta johtuen se on helvetin vaikeaa. Ja juuri siksi tuollaiset torjantain tapaiset pettymykset tuntuvat aika kovilta. Niin kovilta, ettei kyllä tarvitse vähään aikaan kokeilla uudestaan. Kaksi päivää ajattelin, että nyt saa riittää. Yksin on ihan hyvä olla, kaikki on riittävän hyvin näin. Rakkauskirjan harjoituksia tehdessäni kuitenkin huomasin, että kyllä minä sittenkin haluan jotain muuta. Joten minulla on nyt oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko niin, että puran muurini ihan itse, ja alan luottaa universaaliin rakkauteen ja siihen, että vain hyviä asioita tulee elämääni. Ja että kohtaan vain oikeita ihmisiä. Tai sitten elän yksin pelkojeni kanssa kunnes kuolen. 

Fuck.
   

Toipumisia.

Eipä tule helpolla helpotus, ei. Nyt koetellaan. Oman morkkiksen ja ahdistuksen päälle sain illalla katsoa, kuinka minulle hyvin läheinen ihminen veti rappusilta turvalleen maahan. Se toinen pullo taisi olla vähän liikaa. Kohtalaisen vahva tuuba, mutta sain kuin sainkin kammettua tyypin ylös maasta, ja siirrettyä punkan puolelle. Juopon tuurilla mikään paikka ei hajonnut. Ihanalla tavalla tämä taas veresti lapsuuden traumoja. Alkoholisti isäpuoli ja muutamat mukavat perheriidat. Nuo kauniit muistot yhdistettynä tähän omaan yhä vallitsevaan morkkikseen... Kylläpä oli taas voittajaolo. Mutta eihän siinä, näillä mennään.

Tänään oli kuitenkin jo astetta parempi fiilis. Osittain, koska mökillä on kuitenkin aika mukavaa. Laitoin jo alkuillasta saunan kiukaaseen tulen ja mietin, että miten voikin nämä perusjutut olla niin upeita. Tuli. Vesi. Kivet. (Maa). Ilmakin. Teki mieli jäädä istumaan saunaan ja vain kuunnella sitä pauketta. Ja sitten tein niin. Tunnustelin kuinka kuuma kihelmöi varpaita, ja miten vähän kerrassaan huone kuumeni niin, että hikipisarat nousivat iholle. Saunominen on aika parasta.

Pääsin tänne erikoisen onnenkantamoisen avulla. Tosin liian moni juttu meni oikein, että se voisi olla vain sattumaa. Viikko sitten tajusin, että Facebookissakin on sellainen kimppakyyti sivu. Huvikseni menin aamulla katsomaan, että olisiko joku menossa samalle suunnalle, vaikka kuinka epätodennäköistä se olikin. Silmiin osui yksi ilmoitus, äkkilähtö juuri minun kotikylältä juuri tämän mökkikylän naapuriin. Että mitenkä? Ei kukaan voi oikeasti mennä sinne. Soitin Samille ja sovittiin, että kyyti järjestyisi. Tunti aikaa pakata, sitten matkaa. Ei tullut mieleenkään epäröidä. Pääsisin pois täältä.

Matka sujui mukavasti, sillä meiltä löytyi ehkä vähän yllättävästi paljon yhteistä, vaikka elämät ovat kovin erilaiset nyt. En usko hetkeäkään, että tämä oli sattumaa. Harvan tuntemattoman kanssa on niin helppo jutella, ja ihan yhtäkkiä puhuimme hyvinkin avoimesti hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Huolimatta siitä, että eksyttiin ja ajettiin harhaan aivan älyttömän pitkä lenkki (puut ovat samanlaisia joka paikassa), minä pääsin perille. Ja sitten menin makaamaan keinuun. Sieltä se alkoi, tapahtumien nollaus, rantakeinusta.

En ole ollut tällä mökillä kolmeen vuoteen. Se varmaankin myös selittää miksi ei osattu perille ensimmäisellä kerralla. Eikä toisella. Mutta eihän meillä lasketa. En ollut myöskään käynyt oikeassa puulämmitteisessä saunassa kolmeen vuoteen, joten kyllä tuntui, että elämä alkoi taas hymyillä.

Mietin siellä lauteilla istuessani vielä torjantain sähellystä. Jotain positiivistakin tuli jo mieleen. Uskomattomaksi onneksi minulla oli kaksi saattajaa kotimatkassa. Harjulla, aivan minun paluureitilläni, pojotti kaksi jänistä. Kaksi! Nyt se perkele on hankkinut lisävoimia. Pojat kohteliaasti koettivat pidättää naurua, kun minä panikoin. Toinen piti minua turvassa puun takana, kun toinen ajoi kepin kanssa elikot kauemmaksi. Uljaat ritarini. Ja kyllä minä tiedän, ettei tällaisessa ole mitään järkeä. Oikeasti, kuka pelkää pupuja?! Mutta en voi sille mitään. Kauhu tulee läpi kehon, jos/kun jäniksiä näen. Lisätään tämä siihen tyttöjen illan mystisten tapahtumien sarjaan.

Mietin mökillä ollessani muun muassa pelkoja. Tosin vähemmän tuota järjetöntä pitkäkorvakammoa, mutta vähän syvällisemmin, toisenlaisessa mittakaavassa. Kun kuski kertoi menneisyydestään, yksi lause iski aika kovaa. Mitään en pelännyt niin paljon kuin rakastua. Tämä todella pysäytti. Tuntui niin tutulta, että ihan säikähdin. Siinä on kauniisti kiteytettynä se syy miksi en osaa päästää ketään lähelleni. Jossain vaiheessa mitä tahansa tuttavuutta vedän jarrut pohjaan. Ja siinä sitä sitten ollaan, kunnes tapahtuu jotain mullistavaa, tai toinen kyllästyy murtamaan muuriani koska huomaa, ettei se tule onnistumaan.

Aika rankka huomio.
   

Morkkis.

Makasin pihakeinussa ja kuuntelin tuulen huminaa puissa. Tuuli niin kovasti, että lokki ei päässyt eteenpäin, vaikka viuhoi menemään minkä ehti. Lopulta se antoi periksi ja sukelsi kaislikkoon. Minä vedin villavilttiä tiukemmalle. Suomen kesä. Aallot liplatti rantakiviin, ja jostain kauempaa kuului hurinaa. Siinä minä sitten makasin tyhjää tuijottaen ja mietin, että mitä vi***a eilen oikein tapahtui.

Tyttöjen ilta. Tämä oli siis se alustava suunnitelma, johon ei sisältynyt jäähyväispanoa, strippibaaria, suhdekusetusta, joka jotenkin muuttui aidoksi seinää vasten suuteluksi, suunnattomia määriä alkoholia, ja useita hämmentyineitä ihmisiä. Yllättäen ei pysytty suunnitelmissa. Tämän aamun morkkis ei kuitenkaan ollut läheskään niin paha, kuin se fiilis, joka tuli jo alkuillasta. Yksi puhelu romutti ihan kaiken. Toiveet ja hyvät fiilikset vaihtuivat vahvaan vitutukseen. Se saattoi osaltaan nostaa illan typeryyskertoimia. Vain tämä käsittämätön kykyni peittää hädän hetkellä todelliset tunteet sai selviämään illasta, lähes aito hymy naamalla. Huono puoli siinä vain on se, että silloin ei ole järki mukana toiminnassa.

Tukehduttava ahdistus alkoi välittömästi aamulla, kun sain silmäni auki. Minä. En. Juo. Enää. Ikinä. Oksetti, mutta se ei johtunut krapulasta. Minä vain olen sitä sellaista tyyppiä, että voin pahoin sydänsuruista. Tai vihapuuskasta. Ja pettymyksestä. Ja kun ahdistaa tarpeeksi. Tänä aamuna saattoi olla kaikki nuo tuntemukset paikalla. Joten päätin lähteä. Tämän tason vitutus ei enää kuittaannu välittäjäaineiden sekamelskalla. Tajusin, että on ihan pakko päästä pois kaupungista. Nyt heti.

Minulla oli sellainen “huono hetki” eilen. Huolimatta näistä viimekuukausien rankoista tapahtumista, minä otin riskin. Olin kerrankin helvetin rohkea, ja sain heti takkiin. No hupsista. Ja siitä hyvästä menin aivan selvästi liian pitkälle. Ylitin sen oman rajan, jota ei pitäisi ylittää. Käyttäydyin typerästi. Ja siksi tuli tarve mennä keinuun tekemään katumusharjoituksia. Ilman nettiä, ilman musiikkia, ilman mitään. Nyt v***u mietit. Pysähdyt ja kuuntelet. Ei armoa, ei minkäänlaista. Kärsi, perkele. Lyödään lyötyä, että oppisi viimein.

   

Ego.

Nyt tälle voi jo nauraa, mutta olen tässä pohtinut elämää... Ennen kuulumatonta! Minulle sanottiin tuossa joku aika sitten, että olen saanut lahjana sen, mitä muut vasta opettelevat. Luulen, että hän tarkoitti näitä tunneasioita. Vaistoa, enneunia ja niitä sellaisia - jos ei nyt yliluonnollisia, niin ainakin selittämättömiä asioita. Sitä kun vain tietää jotain, mutta ei osaa selittää, että miksi. Ja sitä miten ylipäätään ajattelee asioista.

Myös ajatus egosta on tullut vastaan muutamaa eri reittiä. Eräs uusi ihminen kysyi minulta, että olenko minä tunnistanut itsessäni mielen ja oikean itseni. En oikein edes ymmärtänyt kysymystä. Ensin vastasin, etten halua erottaa mieltä itsestäni, koska mieli sielu ja keho yhdessä tekevät sen mitä olen. Mutta kyse onkin kai jostain muusta. Ehkä oikea kysymys olisi ollut, että osaanko erottaa egon itsestäni. Siis sen osan minua, joka on siellä viettipohjan ja yliminän välissä. Nyt tulee suuria sanoja.

Olen aina elänyt tunteella, aidosti. Minulla kesti kauan edes tajuta, mitä tuolla egolla tarkoitetaan. Ymmärrän kyllä sanat, mutta käytäntö on mystinen. Ehkä olen ainakin osittain erottanut sen osan itsestäni jo kauan sitten. Ehkä ego on kaikki ne kurjat asiat ja epämukavuusalueet ja pelot, joita välttelen päivittäin. Pinnallisuus ja itsensä vastaan tekeminen, ja kaikki sellainen. Nyt kun olen harjoitellut rohkeutta niin tuli mieleen, että olisiko se nimenomaan taistelua noita egon haluja vastaan? Teen sen mikä tuntuu oikealta enkä niin, miten ehkä kuuluisi tehdä muiden mielestä. Tai ylipäätään minulle vääristä syistä. Päästään takaisin siihen, että teen lähes luonnostaan sen, mitä muut opettelevat. Ei ihme, jos aivan arkipäiväiset asiat ovat minulle niin haasteellisia. Ihan selvästi minä en tee mitään pohtimatta asian syvällistä puolta. Tämä selittäisi kyllä monta asiaa. Taidan oikeasti olla vähän poikkeava. 

Toisaalta, nämä ajatukset vahvistavat kyllä omaa suuntaa. Minä olen mitä olen. Harvassa ovat ne ihmiset, jotka minua ymmärtävät. Mutta ne harvat ovatkin minulle erityisen merkittäviä. Ehkä juuri kaikesta edellä mainitusta johtuen, minä en helposti päästä ketään lähelleni. Luottamuksen pitää olla melkoinen, ennen kuin uskallan laskea suojamuuriani. Olen vaativa tyyppi. Luulen kuitenkin, että ne jotka jaksavat nähdä sen vaivan ja tutustua paremmin, ovat sitten loppupeleissä voiton puolella.
    

Elämää isolla E:llä.

Blogissani oli tätä ennen 500 julkaistua kirjoitusta. Se on aika paljon asiaa. Ja arvaan, että vähintään yhtä paljon asiatonta höpötystä. Blogiani oli luettu tänä aamuna 19691 kertaa. Se on hieno numero, ja aika monta kertaa. Monta ihmistä, jotka jostain syystä jaksavat höpinöitäni lukea. Kiitos siitä.

Minulla on viimein elämä. Tätähän minä toivoin. Pitkään. Ei tarvinnut muuta kuin juhlia yksi ilta, nukkua aivan ihanan pojan vieressä, pohtia yksi krapulainen päivä tekemisiään, ja sitten lopulta pysähtyä ajattelemaan. Välittäjäaineet ovat ilmeisesti jo järjestäytyneet, joten ajatus luistaa taas selvästi. Ja selvästi ajateltuna tämä minun elämä on kyllä aika mahtavaa.

Mutta. Ja aina tulee se mutta. Olen niin monta kertaa ottanut turpaan, että on aivan täysin mahdotonta olla rohkea, ja mennä elämän mukana. Luottaa toiseen. Varsinkin, jos toinen tuntuu olevan sitä minun tyyppiä. Enkä tarkoita vain vähän minun tyyppiä, vaan ihan täsmälleen se minun tyyppi. Hämmentävää. Ja niin pirun pelottavaa.

Ongelma lienee siinä, että aikaisemmin olen luottanut toiseen enemmän kuin itseeni. Vaikka sisällä onkin ollut se pienen pieni tunne, että joku juttu ei nyt ole oikein. Kaikki ei ihan täsmää. Minä en ole välittänyt siitä. Olen vain ajatellut, että kyllä se siitä. Vaikka ei se siitä, ei ikinä. Se korkeintaan pahenee. Ja sitten myöhemmin huomaa, että voihan vittu. Olisinpa kuunnellut sitä sisäistä ääntä, joka varoitti. Tämäkin sotku olisi voitu välttää. Minun sisälläni asuu sairaan fiksu kaveri. Pakko opetella kuuntelemaan sitä enemmän.

Johtopäätös: Opettele ottamaan riskejä, kuuntele sydäntä, mutta toimi sen mukaan, mikä tuntuu oikealta. Kuinka vaikeaa se voi olla? Nyt sitten vain keräilen rohkeutta. Kiitos tukevan ystäväni, Emman.

   

Liskoja.

Kyllä ihminen on kauneimmillaan muovipussi päässä. Oli aika rankka maanantai. Oikeastaan ihan koko viikko. Ja jälkipeleistä johtuen aikamoinen tehosekoitin ollut päässä. Yllättävät asiat vaativat veronsa, minulla kun menee aina minkä tahansa asian käsittelyyn paljon aikaa. Lueskelin tänään luonnehoroskooppeja. Asioiden pitkään pohtiminen on kuulemma ominaista minulle. Että kaikki menee täydellisesti, kunhan saan tehdä asiat omaan tahtiin. Joskus tahti on nopea, joskus ei. Ja silloin kun ei ole, pitää saada muutama päivä elpymisaikaa.

Eilen oli sellainen elpymispäivä. Krapulaa ei melkein edes huomannut, koska väsytti niin kamalasti. Sain kuulla, että morkkis ja muut juhlia seuraavan aamun tuntemukset johtuvat siitä, että välittäjäaineet ovat sekaisin päässä. Eli se onkin vaan hämäystä. Todellisuudessa kaikki on hyvin. Voin siis syyttää välittäjäaineita muun muassa siitä, että laitoin melko säädyttömän viestin fysioterapeutille. Oli kipuja. Myös henkisiä. Sitä paitsi näin äärettömän omituisia unia parista entisestä poikaystävästä. En ole ollut missään tekemisissä kummankaan kanssa vuosiin, mutta liskojen muodossa tyypit sitten taas palasivat elämääni. Käyttäytyivät huonosti kuin pahaiset kakarat, ja minä komensin ponnekkaasti.

Eikös se ole käytäntönä, että krapulapäivän jälkeen mietitään syvällisyyksiä. Luvataan parantaa käytöstä, muuttaa tapoja ja aloittaa elämä puhtaalta, terveelliseltä pöydältä. Ehkä minulla ei ollut tarpeeksi paha olo, mutta ei yhtään tekisi mieli muuttaa mitään. Sunnuntaina oli sairaan kiva ilta, erittäin mukava yö ja aivan mahtavaa seuraa. Sitä voisi kai vedota kesään, että elää ja koheltaa, mutta onko sittenkään pakko? Mitä jos haluaa elää näin? Huolettomasti, päivä kerrallaan. Ilman sen suurempia suunnitelmia. Menee vain sinne minne pyydetään, jos ja kun huvittaa. Tämähän on vastakohta sille suorittamiselle ja oravanpyörälle, josta aina puhutaan. Ja se sellainen on paha. Eikös pahan vastakohta ole hyvä? Miksi siis pitää muuttaa jotain, mikä on jo valmiiksi hyvä? En kyllä muuta.

(Niin, se muovipussi. Värjäsin hiukset viimein. Se oli sattuneesta syystä siirtynyt jo useamman päivän. Ei mitään sen vakavampaa.)
 

Kotikylän kesäfestarit. (osa 3)

Voisi kuvitella, että tuollainen järjestyksen valvominen on helppoa hommaa, mutta ei se kyllä ole. Näin kun on viikon seisonut jalkojen päällä sitä huomaa, että istumatyötä haukutaan ihan suotta. Kiputiloja kintuissa. Runsaasti. Ja ihmisten tarkkailu verottaa myös voimia, sehän on aivotyötä parhaimmillaan.

Pääsin hyvin kärryille siitä mitä tarkoittaa festareiden järjestäminen. Niin hyvässä kuin pahassakin. Yleisesti ottaen asiakkaat ovat käyttäytyneet hyvin. Yleisesti ottaen kaikki on mennyt mukavasti. Yksityisesti ottaen hermoja on kiristelty. Onneksi minulle on kehittynyt tässä vuosien mittaan melko pitkä pinna. Olen yhä vain parempi sietämään urpoja, enkä ota sitä henkilökohtaisesti, jos esimierkiksi minut halutaan ampua. Se on tuo punainen tukka, kun ärsyttää. Ja pilkkujakin oli liikaa naamassa. Jotkut ne ei vain tykkää. Makuasioita.

Yleisistä enteistään huolimatta 13. päivä ja perjantain treffit meni hyvin. En ole ollut treffeillä vuosiin. Siis ihan niillä oikeilla. Tämäkin meinasi kyllä alkaa heikosti, kun olin noin tunnin myöhässä. Vähän hommat venyi. Mutta odotus palkittiin.

Festariviikko huipentui ruokaan ja juomaan. Ja jälkimmäisestä johtuen mahdolliseen tulevaan sosiaaliseen dilemmaan. Ensin ei tapahdu mitään moneen kuukauteen ja sitten tapahtuu kaikki kerralla. Story of my life. Olen hieman hämmentynyt. Hienot pohkeet ja tykki auto. Ja ehkä muutama muukin muuttuja. Omasta kuormasta ei saisi syödä, mutta oli vähän nälkä.

Se hyvä puoli tässä on, että festarit on nyt ohi. Voi keskittyä arkijuttuihin ja olla normaali. (Osaisiko joku kertoa mitä se tarkoittaa?)
 

Kotikylän kesäfestarit. (osa 2)

Mukavan puuhakasta on tämä festarielämä. Olen ollut passissa keskustassa nyt parina päivänä. Kaikki on mennyt hyvin, jos ei ota huomioon sadetta. Enkä tietenkään ota. Työvuorot eivät ole kovinkaan pitkät, eikä varsinkaan rankat, mutta siitä huolimatta olen ajallisesti onnistunut hupeloimaan kaksi päivää jonnekin. Mitään ei mukamas ehdi tehdä.

Eilen illalla olin teltalla katsomassa Palefacen keikan. Muistatko tämän? Linkissä ei siis ole Paleface, mutta se yksi ainoa suomalainen bändi jota minä fanitan. Olin koko illan aivan täpinöissäni, sillä siellä lavalla oli lainarumpali, ja se oli juurikin tuo parrakas kaveri. Oih! Olen jotenkin aina missannut niiden keikat syystä tai toisesta, joten nyt ihan elämäni ensimmäisen kerran näin suosikkiani livenä - vaikkakin vain yhtä heistä. Mutta kuitenkin, kyllä sekin lasketaan.

Teltasta löytyi myös yksi maailmanmatkaaja kaveri, joka jotenkin sai minut houkuteltua mukaansa keskustan yöhön. Tänä aamuna kyllä tuntui, että se saattoi olla virhe, mutta sitten viiden tunnin ilkkarit* auttoi vähän muuttamaan mietä. Lievää väsymystä saattoi ilmetä, kun piti olla jo aamuvarhaisella liikenteessä, mutta ehkä se kannatti. Tapasin nimittäin hirmu mukavan pojan, ja sain sen vielä huijattua treffeille. Se on niin helppoa humalassa. Olen malliesimerkki siitä, miten paljon voi hyötyä alkoholin aiheuttamista rohkeuskertoimista.

Viikko on vasta puolessa välissä. Mitähän tästäkin vielä tulee? Huomenna on 13. päivä ja perjantai, kaksi työvuoroa ja yhdet treffit. Kuulostaa hyvältä. Onnenpäiväni.

(*Illalla otetut päikkärit, jotka sotkevat koko unirytmin.)
   

Kotikylän kesäfestarit. (osa 1)

Olen hommissa kesäfestareilla painitiimissä, eli järjestyshenkilönä. Minulle on opetettu, että paino on voimaa, ylipaino on ylivoimaa. Ensin kyllä vähän mietin, että olenkohan minä nyt varmasti ajautunut ihan oikealle sektorille, sen verran rääpäle kuitenkin olen. Mutta sitten näin ne kollegat. Siellä on pari niin pientä hippiäistä mukana, että he mahtuisivat keskenään yhteen järkkäliiviin. Jos tipsut pärjää niin kyllä sitten minäkin, joten minulla ei ole mitään hätää. Sitä paitsi se meidän työhän on pääasiassa ihmisten väijymistä ja tilanteiden tarkkailua. Siinähän minä olen aivan ilmiömäinen.

Ruokailu meille on järjestetty Figarossa, joka on kaikesta päätellen yksi kaupungin parhaita ravintoloita. Taivas miten hyvää settiä ja jättiannokset! Siellä minä sitten istuin tuijottamassa pöytäliinan pikkukukkasia, ja kuuntelin viereisen pöydän keskustelua. Ranskalainen pariskunta ja suomalainen nainen. Heillä oli ihan selvästi tosi hauskaa. En ymmärtänyt sanaakaan puheesta, mutta mietin, että minäkin haluan keskustella noin! En ranskaksi, mutta olisi ihanaa osata italiaa niin hyvin, että voisi ravintolassa jutella ja nauraa kovalla äänellä. Se on ihan mahdollinen haave. Minulla on sellainen uusi jämäkkä "italian peruskielioppi" -kirja ja siihen kuuluva harjoituskirja. Ne ovat paljon parempia, kun niistä puuttuu kaikki tyhmät epäaidot tilanteen, joita kurssikirjat ovat täynnä. Pelkkää faktaa kannesta kanteen. Sellaisesta minä pidän.

Eilinen ilta meni hyvin. Olin vahtimassa konserttiteltassa, että kaikki sujui niin kuin pitikin. Ja sujuihan se. Ei pelkästään minun ansiosta, vaan koska asiakkaat olivat niin asiallisia ja hyvin kuuliaisia. Sitä ajatusta kannattaa vaalia jatkossakin. Ja tiedoksi paikallisille, järjestelmäkameroilla ei saa kuvata teltassa ilman Press-passia. Ei tule sitten paikan päällä pettymyksiä, kun on raahannut sen mukanaan turhaan. Minua ainakin tympisi. Mutta tänään sitten jatketaan festareita ja ollaan iloisia.

Kävin eilen muuten myös piikillä. Olen rokotuksellisesti 2/3 valmis Intiaan.

   

Henkistä kasvua.

Minun koko maailma mullistui eilen. Kaikki nämä homeiset talot, huonot poikaystävät, asunto-ongelmat ja muut vastoinkäymiset minä olen kestänyt kuin grafeeni, mutta eilen tapahtui jotain, mikä huojutti koko kaikkea.

Minulla on ollut sellainen itsensä puolustamaan oppimisen teema tässä viimeaikoina. Siis mielessä. Ajattelen sen jotenkin niin, että vastoinkäymiset johtuvat jostain tietystä asiasta, jonka olemme itse mielessämme houkutelleet. (Pohjaan tämän siis siihen vetovoiman lakiin.) Ja että jos samat vastoinkäymiset tulevat uudestaan kerta toisensa jälkeen, niin silloin pitäisi jo ymmärtää lukea jotain rivien välistä. Universumi yrittää viestittää, että joku juttu on pielessä. Ja se viestittää sitä niin pitkään, että oppimme. Että ymmärrämme muuttaa tätä houkuttelukaavaa. Meille on annettu tehtäviä, ja jos epäonnistumme, ne annetaan uudestaan.

Virheet ovat tarpeellisia tapahtumia, jotta oppisit sen, mitä sinun tulee oppia. (Lappulainaus, en taaskaan tiedä keneltä.)

Jos välttää virheitä, niistä ei opi. Jos antaa aina periksi ja suostuu kynnysmatoksi, silloinkaan ei opi. Minä olen viimein oppinut, että nyt on jo aika oppia. Ja se taas on saanut minut ajattelemaan monenlaisia juttuja. Olin vähän jopa vihainen kaiken tapahtuneen vuoksi, mutta sitten muistin kolme kirjoista lukemaani asiaa:

1) Vihaisuus on vain tunne, joka johtuu ajatuksista.

2) Minä itse ajattelen niin, että sen seurauksena tunnen vihaisuutta.

3) Vihaisuutta tuottavia asioita ajattelemalla vedän puoleeni lisää asioita, jotka tekevät minut vihaiseksi.

Totesin, että tämä ei ole hyvä juttu. Joten halusin heti muuttaa tunteeni. Ja se onnistuu vain yhdellä tavalla - keskittymällä nukyhetkeen. Aivan turha murehtia missä nukun viikon päästä, koska sitähän saattaa jäädä vaikka auton alle ensi torstaina. Ja siinä tapauksessa en pelkästään pilannut tätä hetkeä murehtimalla, vaan tein sen vieläpä aivan turhaan. Joten päätin muuttaa sen tunteen välittömästi. Mietin miltä tuntuu nyt, juuri sillä hetkellä. Katsoin maahan ja näin polussa erikoisia mutkikkaita juuria. Ihmiset olivat kävelleet ne esiin hiekasta. Oloni muuttui heti. Sitten kävin päässäni keskustelun (tällä kertaan fysioterapeuttini kanssa) ja sanoin: "Katso miten kauniita!" Hän vastasi sellaisella vähänkö-olet-idiootti-äänellä, että ne on vain juuria. Ja minä sanoin: "Niin, eikö ole ihmeellistä, että ihan tavalliset juuret voi olla noin kauniita!" Hän meni sanattomaksi. Minä puolestani olin iloinen, sillä sen lisäksi, että olin saanut ahdistuksen ja kiukun vaihdettua ihastukseen ja hyvään oloon, olin myös ihan selvästi puolustanut itseäni. Pelkästään pääni sisällä, mutta siitä huolimatta. Se oli selvästi askel oikeaan suuntaan.

Myöhemmin juttelin Uusi Annan kanssa ja kerroin tämän upean asian hänellekin. Minusta oivallukseni oli hirmu hieno, ja olin jopa hitusen ylpeä itsestäni. Olin selvästi kehittynyt. Mutta Anna vastasi: "Vain sinä voit käydä tuollaista keskustelua sun pään sisällä." Olin sanaton. Annalta meni se pointti kokonaan ohi. Tai kyllä hän pointinkin ymmärsi, mutta se jäi tämän toisen asian varjoon. Olimme molemmat hämmentyneitä, mutta täysin eri syistä. Anna yllättyi siitä miten outo minun mieli on, ja minä siitä, että ilmeisesti normaalit ihmiset eivät ajattele näin. Muut eivät keskustele mielessään ihmisten kanssa, jotka eivät ole paikalla. Tai väittele itsensä kanssa. Tämä tuli yllätyksenä.

Minulle on aina sanottu, että olen vähän outo, mutta kukaan ei ole sitä osannut todistaan noin selvästi. Tarvitsen nyt vähän aikaa tämän sulattamiseen.

   

Kristallilapsi.

Tämä kodittomana olo on antanut mahdollisuuden tutkia omaa elämää ihan uudelta kantilta. Olen käynyt kaikenlaista läpi mielessäni, jopa omaisuuttani, joka odottaa autotallissa. Nyt tuntuu, että sieltä tulee vain puolet takaisin kellariin, sitten kun sinne taas pääsen.

Olen nyt saanut kaikenlaisia outoja merkkejä. Kortit ovat neuvoneet, että nyt pitää vain kuunnella sydäntä. Sitä olen siis innoissani tehnyt. Se on varmasti se ainoa asia, joka on pitänyt edes jollain lailla järjissään tämän hullunmyllyn keskellä. Mietin myös näitä suurempia juttuja. Kuten jo mainitsin aikaisemmin, sain kuulla olevani kristallilapsi. En oikein tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta sellaista viestiä on tullut muutamaan otteeseen. Etsin netistä jonkinlaista selitystä asialle, mutta sain vain infoähkyn. Löysin kuitenkin yhden listan ominaisuuksista, joita Kristallilapsella on. Luonteenpiirteitä ja sellaista. Olin äärettömän hämmentynyt siitä, miten täydellisesti tuo lista kuvaa minua. Tässä muutama esimerkki.

Hän on äärimmäisen herkkä kaikelle ympäristössään - äänet, värit, toisten negatiiviset tunteet, hajut, ruoka, kemikaalit, saasteet, vaatteiden "tuntu", väkivalta, toisten tuska, ryhmätietoisuus, sähkömagneettiset taajuudet, auringonpurkaukset. Kristallilapsi on niin herkkä, että hän on hyvin haavoittuva - sekä hyvin voimakas tämän haavoittuvuuden vuoksi.

Nenäni on ollut vitsi vuosia, minulle on jopa suositeltu töitä tullista (huumekoirana). Pukeudun vain pehmeisiin vaatteisiin. Sellaisiin, jossa olo tuntuu hyvältä. Silmät ovat kovin herkät valolle, vaistoan fiiliksenmuutokset huoneessa, kun ihmiset vaihtuu, ja olen niin herkkä, että se menee jo yli.

Kristallilapsella on oltava aikaa yksin. Hän ei elä hyvin ryhmissä, koska harvat ymmärtävät hänen tarvettaan yksinäisyyteen, tasapainoon, uudistumiseen ja syvään hiljaisuuteen.

Sanon aina jo ensitapaamisella, että minä tarvitsen paljon omaa aikaa. Minä ahdistun, jos en saa olla riittävästi yksin, on ihan pakko olla itsekseen säännöllisesti. Mietin, että ehkä kirjoittaminen on osa sitä yksinolon kaipuuta. Laitan kupit korville ja uppoudun tekstiin. Sillä tavalla olen kokonaan erossa muusta maailmasta. Yksin ja ihan omassa rauhassa.

Vesi on hyvin hyödyllistä hänelle puhdistumiseen ja rauhoittumiseen. Hän rakastaa kylpyä, suihkua, vesiputouksia, suihkulähteitä ja leikkimistä vedessä ja hiekassa.

Eihän siitä kauan ole, kun tätä ihmettelin. Mikä ihme siinä on, että rakastan vettä niin valtavasti. Ja kaloja. Vesiputouksia, uimista, tiskaamista, suihkulähteitä, katsoa pyykin pyörimistä koneessa, uimista, vettä, vettä, vettä. Tämä kai sitten selittää sen.

Hänen on oltava päivittäin luonnossa ja elementtien kanssa. Luonnon henki auttaa häntä tasapainottumaan ja puhdistamaan kaikkia riitasointuisia energioita, jotka vaikuttavat häneen voimakkaasti.

Tämäkin pitää täysin paikkaansa. Jostain syystä en kuitenkaan kovin paljon luonnossa liiku. Ehkä pitäisi. Sen sijaan olen kasannut kotini täyteen kiviä, joten olen erilaisten maaenergioiden ympäröimänä jatkuvasti. Minun pitää tätä kyllä miettiä. Miksi en menisi vaikka metsään kävelemään? Miksi en liikkuisi luonnossa enemmän? Se on kuitenkin mieluisaa, aina kun sen teen.

Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä ihmisen epäinhimillisyyttä toista kohtaan, sotaa, ahneutta jne. ja näin kaikki tämä voi helposti pakahduttaa hänet täysin.

Tämänkin allekirjoitan. Täysin. Aikaisemmin haaveilin sotakirjeenvaihtajan ammatista. Mutta minä olen jo menettänyt kaiken kunnioituksen lehdistöä kohtaan. Arvotonta touhua, rahastusta toisen kurjuudella. Joona sanoi kerran, että työnimike voisi olla paremminkin Kriisialueen inhimillistäjä. Kirjoittaisin ilman sitoutumista, mihinkään puolueeseen tai uskontoon. Kertoisin siitä, miten sota vaikuttaa ihmisiin ja tavalliseen elämään. Siitä minä kyllä yhä haaveilen. Saisi blogikin samalla ihan oikean teeman. Ehkä tätäkin ajatusta voi vielä jalostaa. Ainakin se olisi unelmahommaa edelleen. Joona on kyllä tosi fiksu.

No, nyt ei hörhöjuttuja enempää. Jatkan sisustuksen miettimistä. Eiköhän sitä jossain vaiheessa pääse takaisin rakentamaan kotia.

(Nämä edellä mainitut Kristallilapsen ominaisuudet on käännetty Sharyl Jacksonin kirjasta Kristallilapsen ominaisuuksia.)
  

Väliaikatietoja.

Olen käyttänyt kaiken luovuuden, älyn ja energian kirjan kirjoittamiseen. Muuta ei ole antaa, joten tämän perusteella olen antanut kaiken. Olin eilen jopa uupunut, vaikka kirjoitin vain reilut 13 tuntia. Jossain siellä välissä kävin kuitenkin lenkillä. Mikään ei ole parempaa, kuin ajatusten purkaminen ja vaihtaminen kävellessä. Se oli vähän niin kuin ajattelenkki, mutta palautteen kera. Loistavaa! Lisäksi nauroin koko matkan, koska lenkkikaveri oli niin hauska. Sain myös kuulla olevani hyvä tarinankertoja. Että siis mitenkä? Minäkö? Mitä ihmettä? Minä hädin tuskin osaa edes puhua. Tuttu seura tietysti helpottaa tuohon, joten pidän tämän lenkkikaverin. Ja onhan se ihan eri asia, jos täytyy uusille ihmisille puhua. Mutta olen silti sitä mieltä, että kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Uusi Anna on sillä tavalla erilainen kuin muut kaverini, että hänellä on käsittämätön kyky yksinkertaistaa asioita. Niitä ongelmia, joita minä mietin tunteja, joskus jopa päiviä, hän ei edes tunnista ongelmaksi, koska ratkaisee asian hetkessä. No nyt vain teet näin. Heti. Pam. Asia loppuunkäsitelty. Se on hirvittävän hyvä apu minunlaiselle ihmiselle, joka pohtii yli kuukauden, että pitäisikö pyytää mukavaa miestä kahville. Eikä sitten kuitenkaan pyydä vaikka haluaisi, koska on jo keksinyt niin monta asiaa, jotka voi mennä pieleen. Joskus tuollainen Annalta kuulostava järjen ääni tulee tarpeeseen. Anna ajatteleen arkisia juttuja, kun taas minun aivot ovat täynnä liian suuria asioita, joita en yleensä edes ymmärrä. Mutta meitä ei haittaa yhtään, että olemme niin erilaisia. Erilaisuushan on rikkaus.
"Jos kaikki olisivat sinun kaltaisia pohtijoita, niin koskaan ei tapahtuisi mitään."
Totta tuokin tietysti.
Kerroin eilen Annalle, että olen löytänyt uuden mentorhahmon. Sellaisen, joka ymmärtää minua ja on hyvin samanoloinen kuin minä. Olin asiasta oikein innoissani.
"Ai joku mielikuvitusystävä?"
Huokasin syvään, sillä se ei tullut edes ivalliseen sävyyn, vaan sillä arkisen tavallisella tavalla, joka kertoi, että hän ei enää edes yllättyisi moisesta. No ei varmana ole mikään mielikuvitusystävä! Ihan oikea ihminen.

No, joka tapauksessa. Tulin vain kertomaan, että elämä on nyt kokolailla pausella. Ei mitään uusia tapahtumia. Minä vain kirjoitan.
 

Hoitavia miehiä.

Tapasin eilen uuden, aivan mahtavan hammaslääkärimiehen. Miksi ihmeessä minä pelkään hammaslääkäreitä niin paljon? Olen jo löytänyt kaksi kappaletta todella upeita, epäpelottavia tyyppejä. Hoitsutyttökin sai täältä uudesta paikasta pisteet kotiin, hän toi minulle jonkinlaisen stressi-lelun näpelöitäväksi. Tiesitkö, että sellaisen voi pyytää hammaslääkärissä? Hammaslääkärini ei tiennyt, mutta se on tilattu sinne minunlaisia panikoivia asiakkaita varten. Minun on aina paljon helpompi keskittyä, kun käsillä on edes jotain tekemistä. Nyt tuntuu, että alan päästä tästä kammostani pikkuhiljaa pois, vaikka tärisin taas kuin mikäkin tehosekoitin. Se on refleksi, en voi sille mitään. Ensin olen paniikissa, ja sitten kun se helpottaa, minä tärisen. Onneksi se menee ohi. Se on vain tosi noloa. Vähän sama juttu kuin itku. Minä poraan aina, kun minua hoidetaan. Vaikka ei sattuisi mihinkään, niin itku vain puskee väkisin naamasta. Se aina hämmentää lääkäreitä, koska he luulevat, että minulla on joku hätä. Ei minulla ikinä mitään hätää ole, ainoastaan liikaa räkää nenässä. Siihen auttaa parhaiten, kun ojentaa nenäliinan. Onneksi nuo molemmat asiat menevät ohi itsestään.

Tänään tapasin viimeisen kerran fysioterapeuttiani. Tosi kurjaa. Tai siis mukavaa se oli taas, mutta hirmu kurjaa, että sen piti olla viimeinen kerta. Sain selville, että hän on umpihetero ja niin hyväkuntoinen, että jaksaa juosta tuon meidän oman kylän järven ympäri. Sain myös huijattua käsialanäytteen ja sähköpostiosoitteen.

Muun ajan minä olenkin sitten vain kirjoittanut. Silloinkin kun ei huvita. Vaihdan biisiä ja hypin hetken, sillä se kirjoitusvimma tulee takaisin.
  

Hifistelyä.

Jotain omituista tapahtui. Mietin saamaani palautetta kustannustoimittajalta, ja sitten avasin kirjani. Sen virallinen nimi on käsikirjoitus - sehän on kirja vasta siinä vaiheessa kun fyysinen opus nostetaan painotalon pöydälle. Mutta minä itsepäisesti aion sanoa myös tätä tässä vaiheessa olevaa settiä kirjaksi. Se on helpompi. Ja mukavampi. Minä pidän enemmän helposta ja mukavasta.

Olen kirjoittanut lähes yhtä soittoa nyt hyvin pitkään. Yhtäkkiä tiesin mitä kirja kaipaa. Ymmärsin sen jonkin, mikä vaivasi jo aikaisemmin, mutta josta en saanut otetta. Nyt kun sen saman kuuli toiselta, kaikki jotenkin avautui ihan eri tavalla. Joten aloitin taas kirjoittamaan. Ihan alusta. Sillä se oikeanlainen alku siitä puuttui. Se sellainen, mikä selittää kaiken tulevan, ja jonka avulla se tuleva asettuu toisella tavalla.

Se on kyllä kummallista, miten kirjoittamiseen voi jäädä niin koukkuun. En pysty lopettamaan. Sanat vain tulevat jostain. Sormet vain naputtavat. Ja sitten jossain vaiheessa huomaan, että koko näyttö on täynnä tekstiä. Minä rakastan kirjailijan työtä. Se on ihan ehdottomasti sellaista, mitä haluan tehdä isona. Olen siitä taas hirmu varma.

Kirjoittamisen keskeytti tänään ikävä haaveri, nimittäin päässäni aina olevista kupeista irtosi toinen. Jokin muoviosa halkesi ja kuulokkeet lakkasivat pysymästä päässä. Olin järkyttynyt. Sehän tarkoittaa, etten voi enää kirjoittaa. Tarvitsen musiikkini. Minua voi toisinaan sanoa laiskaksi, mutta minun voi myös sanoa toimivan aivan helvetin ripeästi silloin, kun siihen on hyvä syy. Musiikin puuttuminen oli hyvä syy. Kävelin keskustan kauppaan välittömästi. Nuoren (hirmu suloisen) myyjäpojan avustuksella löytyi yhdet kuulokkeet, joita kokeilin. Ne eivät istuneet päähän oikealla tavalla, kuppien pitää mennä kokonaan korvien ympärille, että kaikki mahdollinen taustahäly katoaa. Kokeilin toisia, jotka istuivat täydellisesti. Myyjäpoika osasi myös kertoa kaikenlaista faktaa kuulokkeista, ja kun kerroin nimeni, hän jopa arvasi missä asun. Tuijotin pojua kauhunsekaisesti, miten helvetissä se pystyi katuosoitteenkin arvaamaan?! Myyjäpoika kuitenkin rauhoitteli minua heti sanomalla, että tiedot olivat jo koneella, hän ei ole mikään stalkkeri.

Niinpä ostin elämäni ensimmäisen hifi-asian. Olin iloinen jo pelkästään siitä, että sain uudet kuulokkeet ja pääsisin nyt jatkamaan kirjoitusta. Mutta kuinkas kävikään... Kun laitoin uudet kupit korville ja musiikin soimaan, kirjoittaminen ei ollut enää ollenkaan mielessä. Ne vanhat kuulokkeet olivat tosi hyvät, mutta nämä uudet on jotain ihan muuta. Laitoin suosikkibiisejä soimaan ja voi jeesus. Iho irtoaa! Kirjoitus katkeaa vähän väliä, kun kuulen jonkun listani upean biisin tällä uudella upealla äänentoistolla. Nyt en kestä. Mutta yritän. Elämä on ihanaa. Sadalla eurolla pääsee lähes nirvanaan.
 

Valokuvaus.

Ennen minä rakastin kuvata. Sain ensimmäisen oman kameran lahjaksi jo ala-asteella. Olin jokapaikassa hosumassa kameran kanssa. Kerran unohdin sen pihalle yöksi, ja hädissäni aamulla sitten kuvasin rullan loppuun löydettyäni sen. Arvelin, että määrä korvaa menetetyn ajan. Niinpä sain nipun hyvin sumuisia valokuvia. Äiti ei ilahtunut. Linssiin kertynyt kosteus lievästi hämärsi taiteellisia näkemyksiäni. Seuraavan kamerani sain rippilahjaksi. Härnäsin sillä kaikkia ystäviäni kaiken aikaa. Ensimmäinen oikea järjestelmäkamera tuli kuvaan sitten paljon myöhemmin, kun menin opiskelemaan kuvankäsittelyä. Sitä ennen ehdin kuvata (semi)työkseni yhden suomen parhaimman urheilukuvaajan studiossa, ja muutamissa lehdissä. Ja kun kuvaamisesta tuli työtä, siitä meni kaikki mielenkiinto. Joten lopetin. Siis valokuvaamisen.

Muutama vuosi sitten ostin ensimmäisen digijärkkärin. Astuin uljaasti 2000-luvulle. Sen piti olla uusi alku haudatulle harrastukselle. Vaan kävi ilmi, että filmikamera ja digikamera toimivat hyvin eri tavoilla. En vieläkään osaa käyttään kameraani. Siinä on noin miljoona eri säätöä. En oppinut. Tosin vuosiin en edes yrittänyt. Mutta nyt. Ajattelin ryhdistäytyä tämän suhteen.

Ja seuraava suuri ajatukseni on pitää oikea valokuvanäyttely. Kuten taisin eilen jo mainita, alunperin aiheena piti olla Rooma. Mutta kun nyt sattui niin, että olen täällä Suomessa, päätin joustaa hieman. Työkaverit auttoivat luomalla vaativan, mutta mielestäni toimivan näyttelynimen:

Keltainen. Erilainen. Onnellinen.

Eikö vain ole hyvä nimi? Sitä minä sitten puuhastelen seuraavat viikot. Aloitan tämän projektin hakemalla kameran autotallista. Ja ohjekirjan. Eilen löysin jo yhden pervon lampun, joka minun täytyy ehdottomasti käydä ikuistamassa. Se on ainakin erilainen. Tämän lisäksi kirjoitan kirjaani. Sitä samaa, jonka luulin jo saaneeni valmiiksi. Sain palautteen käsikirjoituksestani. Se herätti ristiriitaisia ajatuksia, mutta kun niitä päivän pyörittelin ja sulattelin, taidan tietää mitä pitää tehdä. Ei ainakaan luovuttaa.
    

Matkoja.

Löysin koneeltani matkatoivelistan. Se on vanha, mutta edelleen aivan kelpo. Hyväksyn yhä kaikki matkakohteiksi. Tällaisia matkoja haluaisin tehdä.

Oman.
Melkein pääsin sinne kerran, mutta sitten tuli muuta. Se jäi vaivaamaan. En tiennyt maasta oikein mitään, paitsi että siellä on paljon hiekkaa ja kuuma. Ja meri. Mutta haluan ratsastamaan kamelilla, ja mielestäni Oman olisi oikein hyvä paikka siihen. Nyt sitten viimein googletin paikan ja leuka tippui lattialle. Sehän on aivan sairaan siisti paikka! Tai siis koko maa on täynnä toinen toistaan upeampia paikkoja! Selvästi häämatkamatskua.

Madagascar.
Jossain siellä saaressa on paikka nimeltä Morondava. Muistatko kirjan Pikku Prinssi? Pikku Prinssin omalla tähdellä oli ilkeitä rikkaruohoja, jotka piti kitkeä pois, tai muuten ne kasvaisivat valtaviksi ja vallottaisivat koko pienen tähden. Baobabit, niitä ne olivat. Kerran nettimatkaillessani törmäsin samoihin rikkaruohoihin. Aivan sairaan hienoja! Minä haluan ehdottomasti päästä valokuvaamaan näitä kummallisia puita.

Norsunluurannikko.
Kun silloin joskus sata vuotta sitten asuin Italiassa, niin tutustuin pariin mieheen, jotka olivat kotoisin Norsunluurannikolta. Minusta se kuulosti upealta paikalta, sen piti olla kuin paratiisi. Ainakin pojat niin vakuuttivat. Sekin jäi mieleen ja olen sinne halunnut siitä asti. Nyt pikagooglettamalla sain selville, että maassa on paljon sotilaita, poltettuja renkaita, mellakoita, kuolleita tai nälkiintyneitä ihmisiä. Ja jalkapalloa. Siinä on kyllä hirmu monta hyvää syytä olla menemättä Norsunluurannikolle. No, mietitään tätä vielä.

Santiagon tie.
Tämä ei ole varsinaisesti paikka, vaan monta paikkaa tuon tien varrella. Matka on jotain niin mieletöntä ja hullua, että haluan sen vielä jonain päivänä ehdottomasti kokea. Sillä tavalla saa merkitystä elämään. Mentorini teki tämän matkan vähän aikaa sitten, mutta eihän se ole ollenkaan sama jos kuulee reissusta. Se pitää itse kokea.

Uluru. 
Minä rakastan kiviä ja haluan päästä koskettamaan juuri tuota kiveä vielä joku päivä, ehkä viedä palan kotiin. En voi käsittää, että mikä tässä niin kiehtoo. Toisaalta, en voi myöskään käsittää mikä se on, tai miten se on tuonne aavikolle joutunut. Ehkä nuo kysymykset ovat juuri niitä juttuja, jotka siinä niin kiehtoo.

Tazara.
Päästä päähän. Minä rakastan junia. Minä rakastan Afrikkaa. Joten tämä on selvästi mun juttu. Ei muuta lisättävää. Ehkä ainoa mahdollisuus ikinä kuvata ihan oikeita alkuasukkaita. Kaikkien meidän ihmisten esi-isien samana pysyneimpiä jälkeläisiä.

Rooma.
En tiedä miksi, mutta viimeaikoina minulla on ollut ihan käsittämätön tarve päästä Roomaan. Sille ei ole mitään järkevää selitystä. Siksi kai yllätyin vähän kun huomasin, että minulla on ollut tämä sama tarve jo vuosia sitten. Minä halusin mennä sinne valokuvaamaan, että voisin sitten pitää Rooma-aiheisen valokuvanäyttelyn. Ja haluan myös kiertää ne Enkelit ja Demonit -leffan kuvauspaikat läpi, vaikka yksi ydinfyysikko vähän suolasikin innostustani kertomalla julmia totuuksia tuosta kirjasta ja samalla elokuvasta. (Niitä, jotka kirjailija puolestaan oli taitavasti ohittanut.)

Pietari.
Ei talvella. Haluan ostaa sieltä peruukin.
 
Näillä mennään. Tosin ei vielä. Nyt pysytään vain täällä kotikylällä.
 

Koti.

Heräsin puhelimen tuttuun herätyspiippaukseen. Ihmetytti, että ääni loppui ennen kuin ehdin painaa mistään, mutta samapa se, hereillä olin. Katsoin puhelinta. Kello oli 03:09. Mitäh? Miksi kello soi näin outoon aikaan? Mitähän minulla oikein mahtoi olla mielessä illalla, kun laitoin puhelimeen hälytyksen? Oli aivan liian aikaista, enkä minä ikinä laittaisi noin epämääräistä numeroa. Tarkistin herätyksen. Se oli yhä klo 04:04. Ainoa selitys asialle on se, että hälytysääni johon heräsin, tuli minun pääni sisältä. Hei nyt oikeesti! Tämä on jo liikaa, jopa minulta.

Tuossa yksi päivä tuli taas vastaan tosi hieno kirjoitus. Se luki jonkun valokuvassa: Great minds discuss ideas. Average minds discuss events. Small minds discuss people.

Tunnen kamalan monta pientä ihmistä, jokusen keskivertoisen, mutta onneksi myös muutaman suuren. Mihinkähän kategoriaan minä menen? Puhun (ja kirjoitan) toisinaan ideoista ja tapahtumista, mutta pääasiassa kuitenkin itsestäni. Ja minä olen ihminen. Kirjoitan omasta elämästä ja sen ongelmista. En taida päästä edes tuolle asteikolle. Tässä lienee se seuraava kehitysehdotus. Minun pitäisi viettää enemmän aikaa näiden suurien ihmisten kanssa, koska seura tekee kaltaisekseen.

Pätkä kysyi eilen, että miltäs on tuntunut olla kodittomana. Se tuli vähän samaan sävyyn kuin se "Miltä nyt tuntuu?" joka kysytään aina urheilijoilta huippusuorituksen tai suunnattoman epäonnistumisen jälkeen. No, mikäs tässä ollessa. Elämä hymyilee. Vastasin jotain yhtä ympäripyöreää, mutta jäin tietysti miettimään asiaa. Kun kaikkien odotusten vastaisesti luulen, että tämä kodittomuus (ja sen aiheuttajat) ihan oikeasti olikin tosi hyvä juttu. Kaikki on kääntynyt parhain päin. Tämä oli sellainen mahtava hetki huomata asioita, hyviä ja huonoja. Tuntuu kuin olisin saanut sen tauon, jota toivoin. Mahdollisuuden katsoa asioita vähän toisesta suunnasta.

Ensimmäisen kerran ikinä minulla on ollut ikävä Suomessa olevaan kotiini. Olen huomannut monta hyvää asiaa kellarikodistani, nyt kun olen muiden nurkissa lojunut. Ei sillä että muiden nurkat olisivat huonompia, mutta ne ovat silti muiden nurkkia. Jokaisella on erit ne asiat, jotka tekevät kodista kodin. Tajusin, että kun viimeisen kerran kävin kellarissani ja tunsin, ettei se ole enää kotini - olin ihan oikeassa. Sieltä puuttui kaikki se, joka tekee kodista minun kodin. Se oli vain tyhjä, auki revitty kellari.

Koti on siellä missä sydän on.
En ole koskaan ennen tajunnut tuon lauseen merkitystä näin selvästi. Se ei tarkoita paikkaa johon on kiintynyt, eikä edes tavaroita tai ihmisiä. Se on muistoja, tunteita, energiaa, sitä kodin sielua. Vaikka sen voi tehdä mihin vain, se tosiaan täytyy tehdä. Minun kellarikodissani oli upea energia. Ja parasta tässä on se, että voin tehdä sen uudelleen, koska siinä minä olen hyvä.

Tänään on ensimmäinen päivä heinäkuuta. Vuoden puoliväli. Erityisen hyvä päivä tehdä muutoksia, päätöksiä ja parannuksia elämään. Jättää menneet taakse ja aloittaa jotain suurta. Olen jo aloittanut aika monta asiaa, ainakin ajatuksen tasolla, joten nyt ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Puuhakasta päivää kaikille!