Toipumisia.

Eipä tule helpolla helpotus, ei. Nyt koetellaan. Oman morkkiksen ja ahdistuksen päälle sain illalla katsoa, kuinka minulle hyvin läheinen ihminen veti rappusilta turvalleen maahan. Se toinen pullo taisi olla vähän liikaa. Kohtalaisen vahva tuuba, mutta sain kuin sainkin kammettua tyypin ylös maasta, ja siirrettyä punkan puolelle. Juopon tuurilla mikään paikka ei hajonnut. Ihanalla tavalla tämä taas veresti lapsuuden traumoja. Alkoholisti isäpuoli ja muutamat mukavat perheriidat. Nuo kauniit muistot yhdistettynä tähän omaan yhä vallitsevaan morkkikseen... Kylläpä oli taas voittajaolo. Mutta eihän siinä, näillä mennään.

Tänään oli kuitenkin jo astetta parempi fiilis. Osittain, koska mökillä on kuitenkin aika mukavaa. Laitoin jo alkuillasta saunan kiukaaseen tulen ja mietin, että miten voikin nämä perusjutut olla niin upeita. Tuli. Vesi. Kivet. (Maa). Ilmakin. Teki mieli jäädä istumaan saunaan ja vain kuunnella sitä pauketta. Ja sitten tein niin. Tunnustelin kuinka kuuma kihelmöi varpaita, ja miten vähän kerrassaan huone kuumeni niin, että hikipisarat nousivat iholle. Saunominen on aika parasta.

Pääsin tänne erikoisen onnenkantamoisen avulla. Tosin liian moni juttu meni oikein, että se voisi olla vain sattumaa. Viikko sitten tajusin, että Facebookissakin on sellainen kimppakyyti sivu. Huvikseni menin aamulla katsomaan, että olisiko joku menossa samalle suunnalle, vaikka kuinka epätodennäköistä se olikin. Silmiin osui yksi ilmoitus, äkkilähtö juuri minun kotikylältä juuri tämän mökkikylän naapuriin. Että mitenkä? Ei kukaan voi oikeasti mennä sinne. Soitin Samille ja sovittiin, että kyyti järjestyisi. Tunti aikaa pakata, sitten matkaa. Ei tullut mieleenkään epäröidä. Pääsisin pois täältä.

Matka sujui mukavasti, sillä meiltä löytyi ehkä vähän yllättävästi paljon yhteistä, vaikka elämät ovat kovin erilaiset nyt. En usko hetkeäkään, että tämä oli sattumaa. Harvan tuntemattoman kanssa on niin helppo jutella, ja ihan yhtäkkiä puhuimme hyvinkin avoimesti hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Huolimatta siitä, että eksyttiin ja ajettiin harhaan aivan älyttömän pitkä lenkki (puut ovat samanlaisia joka paikassa), minä pääsin perille. Ja sitten menin makaamaan keinuun. Sieltä se alkoi, tapahtumien nollaus, rantakeinusta.

En ole ollut tällä mökillä kolmeen vuoteen. Se varmaankin myös selittää miksi ei osattu perille ensimmäisellä kerralla. Eikä toisella. Mutta eihän meillä lasketa. En ollut myöskään käynyt oikeassa puulämmitteisessä saunassa kolmeen vuoteen, joten kyllä tuntui, että elämä alkoi taas hymyillä.

Mietin siellä lauteilla istuessani vielä torjantain sähellystä. Jotain positiivistakin tuli jo mieleen. Uskomattomaksi onneksi minulla oli kaksi saattajaa kotimatkassa. Harjulla, aivan minun paluureitilläni, pojotti kaksi jänistä. Kaksi! Nyt se perkele on hankkinut lisävoimia. Pojat kohteliaasti koettivat pidättää naurua, kun minä panikoin. Toinen piti minua turvassa puun takana, kun toinen ajoi kepin kanssa elikot kauemmaksi. Uljaat ritarini. Ja kyllä minä tiedän, ettei tällaisessa ole mitään järkeä. Oikeasti, kuka pelkää pupuja?! Mutta en voi sille mitään. Kauhu tulee läpi kehon, jos/kun jäniksiä näen. Lisätään tämä siihen tyttöjen illan mystisten tapahtumien sarjaan.

Mietin mökillä ollessani muun muassa pelkoja. Tosin vähemmän tuota järjetöntä pitkäkorvakammoa, mutta vähän syvällisemmin, toisenlaisessa mittakaavassa. Kun kuski kertoi menneisyydestään, yksi lause iski aika kovaa. Mitään en pelännyt niin paljon kuin rakastua. Tämä todella pysäytti. Tuntui niin tutulta, että ihan säikähdin. Siinä on kauniisti kiteytettynä se syy miksi en osaa päästää ketään lähelleni. Jossain vaiheessa mitä tahansa tuttavuutta vedän jarrut pohjaan. Ja siinä sitä sitten ollaan, kunnes tapahtuu jotain mullistavaa, tai toinen kyllästyy murtamaan muuriani koska huomaa, ettei se tule onnistumaan.

Aika rankka huomio.