Henkistä kasvua.

Minun koko maailma mullistui eilen. Kaikki nämä homeiset talot, huonot poikaystävät, asunto-ongelmat ja muut vastoinkäymiset minä olen kestänyt kuin grafeeni, mutta eilen tapahtui jotain, mikä huojutti koko kaikkea.

Minulla on ollut sellainen itsensä puolustamaan oppimisen teema tässä viimeaikoina. Siis mielessä. Ajattelen sen jotenkin niin, että vastoinkäymiset johtuvat jostain tietystä asiasta, jonka olemme itse mielessämme houkutelleet. (Pohjaan tämän siis siihen vetovoiman lakiin.) Ja että jos samat vastoinkäymiset tulevat uudestaan kerta toisensa jälkeen, niin silloin pitäisi jo ymmärtää lukea jotain rivien välistä. Universumi yrittää viestittää, että joku juttu on pielessä. Ja se viestittää sitä niin pitkään, että oppimme. Että ymmärrämme muuttaa tätä houkuttelukaavaa. Meille on annettu tehtäviä, ja jos epäonnistumme, ne annetaan uudestaan.

Virheet ovat tarpeellisia tapahtumia, jotta oppisit sen, mitä sinun tulee oppia. (Lappulainaus, en taaskaan tiedä keneltä.)

Jos välttää virheitä, niistä ei opi. Jos antaa aina periksi ja suostuu kynnysmatoksi, silloinkaan ei opi. Minä olen viimein oppinut, että nyt on jo aika oppia. Ja se taas on saanut minut ajattelemaan monenlaisia juttuja. Olin vähän jopa vihainen kaiken tapahtuneen vuoksi, mutta sitten muistin kolme kirjoista lukemaani asiaa:

1) Vihaisuus on vain tunne, joka johtuu ajatuksista.

2) Minä itse ajattelen niin, että sen seurauksena tunnen vihaisuutta.

3) Vihaisuutta tuottavia asioita ajattelemalla vedän puoleeni lisää asioita, jotka tekevät minut vihaiseksi.

Totesin, että tämä ei ole hyvä juttu. Joten halusin heti muuttaa tunteeni. Ja se onnistuu vain yhdellä tavalla - keskittymällä nukyhetkeen. Aivan turha murehtia missä nukun viikon päästä, koska sitähän saattaa jäädä vaikka auton alle ensi torstaina. Ja siinä tapauksessa en pelkästään pilannut tätä hetkeä murehtimalla, vaan tein sen vieläpä aivan turhaan. Joten päätin muuttaa sen tunteen välittömästi. Mietin miltä tuntuu nyt, juuri sillä hetkellä. Katsoin maahan ja näin polussa erikoisia mutkikkaita juuria. Ihmiset olivat kävelleet ne esiin hiekasta. Oloni muuttui heti. Sitten kävin päässäni keskustelun (tällä kertaan fysioterapeuttini kanssa) ja sanoin: "Katso miten kauniita!" Hän vastasi sellaisella vähänkö-olet-idiootti-äänellä, että ne on vain juuria. Ja minä sanoin: "Niin, eikö ole ihmeellistä, että ihan tavalliset juuret voi olla noin kauniita!" Hän meni sanattomaksi. Minä puolestani olin iloinen, sillä sen lisäksi, että olin saanut ahdistuksen ja kiukun vaihdettua ihastukseen ja hyvään oloon, olin myös ihan selvästi puolustanut itseäni. Pelkästään pääni sisällä, mutta siitä huolimatta. Se oli selvästi askel oikeaan suuntaan.

Myöhemmin juttelin Uusi Annan kanssa ja kerroin tämän upean asian hänellekin. Minusta oivallukseni oli hirmu hieno, ja olin jopa hitusen ylpeä itsestäni. Olin selvästi kehittynyt. Mutta Anna vastasi: "Vain sinä voit käydä tuollaista keskustelua sun pään sisällä." Olin sanaton. Annalta meni se pointti kokonaan ohi. Tai kyllä hän pointinkin ymmärsi, mutta se jäi tämän toisen asian varjoon. Olimme molemmat hämmentyneitä, mutta täysin eri syistä. Anna yllättyi siitä miten outo minun mieli on, ja minä siitä, että ilmeisesti normaalit ihmiset eivät ajattele näin. Muut eivät keskustele mielessään ihmisten kanssa, jotka eivät ole paikalla. Tai väittele itsensä kanssa. Tämä tuli yllätyksenä.

Minulle on aina sanottu, että olen vähän outo, mutta kukaan ei ole sitä osannut todistaan noin selvästi. Tarvitsen nyt vähän aikaa tämän sulattamiseen.