Tapasin eilen uuden, aivan mahtavan hammaslääkärimiehen. Miksi ihmeessä minä pelkään hammaslääkäreitä niin paljon? Olen jo löytänyt kaksi kappaletta todella upeita, epäpelottavia tyyppejä. Hoitsutyttökin sai täältä uudesta paikasta pisteet kotiin, hän toi minulle jonkinlaisen stressi-lelun näpelöitäväksi. Tiesitkö, että sellaisen voi pyytää hammaslääkärissä? Hammaslääkärini ei tiennyt, mutta se on tilattu sinne minunlaisia panikoivia asiakkaita varten. Minun on aina paljon helpompi keskittyä, kun käsillä on edes jotain tekemistä. Nyt tuntuu, että alan päästä tästä kammostani pikkuhiljaa pois, vaikka tärisin taas kuin mikäkin tehosekoitin. Se on refleksi, en voi sille mitään. Ensin olen paniikissa, ja sitten kun se helpottaa, minä tärisen. Onneksi se menee ohi. Se on vain tosi noloa. Vähän sama juttu kuin itku. Minä poraan aina, kun minua hoidetaan. Vaikka ei sattuisi mihinkään, niin itku vain puskee väkisin naamasta. Se aina hämmentää lääkäreitä, koska he luulevat, että minulla on joku hätä. Ei minulla ikinä mitään hätää ole, ainoastaan liikaa räkää nenässä. Siihen auttaa parhaiten, kun ojentaa nenäliinan. Onneksi nuo molemmat asiat menevät ohi itsestään.
Tänään tapasin viimeisen kerran fysioterapeuttiani. Tosi kurjaa. Tai siis mukavaa se oli taas, mutta hirmu kurjaa, että sen piti olla viimeinen kerta. Sain selville, että hän on umpihetero ja niin hyväkuntoinen, että jaksaa juosta tuon meidän oman kylän järven ympäri. Sain myös huijattua käsialanäytteen ja sähköpostiosoitteen.
Muun ajan minä olenkin sitten vain kirjoittanut. Silloinkin kun ei huvita. Vaihdan biisiä ja hypin hetken, sillä se kirjoitusvimma tulee takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti