Tyttöjen ilta. Tämä oli siis se alustava suunnitelma, johon ei sisältynyt jäähyväispanoa, strippibaaria, suhdekusetusta, joka jotenkin muuttui aidoksi seinää vasten suuteluksi, suunnattomia määriä alkoholia, ja useita hämmentyineitä ihmisiä. Yllättäen ei pysytty suunnitelmissa. Tämän aamun morkkis ei kuitenkaan ollut läheskään niin paha, kuin se fiilis, joka tuli jo alkuillasta. Yksi puhelu romutti ihan kaiken. Toiveet ja hyvät fiilikset vaihtuivat vahvaan vitutukseen. Se saattoi osaltaan nostaa illan typeryyskertoimia. Vain tämä käsittämätön kykyni peittää hädän hetkellä todelliset tunteet sai selviämään illasta, lähes aito hymy naamalla. Huono puoli siinä vain on se, että silloin ei ole järki mukana toiminnassa.
Tukehduttava ahdistus alkoi välittömästi aamulla, kun sain silmäni auki. Minä. En. Juo. Enää. Ikinä. Oksetti, mutta se ei johtunut krapulasta. Minä vain olen sitä sellaista tyyppiä, että voin pahoin sydänsuruista. Tai vihapuuskasta. Ja pettymyksestä. Ja kun ahdistaa tarpeeksi. Tänä aamuna saattoi olla kaikki nuo tuntemukset paikalla. Joten päätin lähteä. Tämän tason vitutus ei enää kuittaannu välittäjäaineiden sekamelskalla. Tajusin, että on ihan pakko päästä pois kaupungista. Nyt heti.
Minulla oli sellainen “huono hetki” eilen. Huolimatta näistä viimekuukausien rankoista tapahtumista, minä otin riskin. Olin kerrankin helvetin rohkea, ja sain heti takkiin. No hupsista. Ja siitä hyvästä menin aivan selvästi liian pitkälle. Ylitin sen oman rajan, jota ei pitäisi ylittää. Käyttäydyin typerästi. Ja siksi tuli tarve mennä keinuun tekemään katumusharjoituksia. Ilman nettiä, ilman musiikkia, ilman mitään. Nyt v***u mietit. Pysähdyt ja kuuntelet. Ei armoa, ei minkäänlaista. Kärsi, perkele. Lyödään lyötyä, että oppisi viimein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti