Olen aina sanonut, että en pidä lapsista. Eilen kävi ilmi, että se ei ole kokonaan totta. Minä en vain pidä sellaisista ylilellityistä kiukkuavista kurittomista pennuista. Vietin päivän kahden mukava ja kiltin lapsen kanssa. Seela 7 v. ja Eve 3 v. Sydänpari, koska heidän yhteenlaskettu ikänsä on 10. (Minulle kerrottiin.) Hirmu mukavia tyyppejä.
Minun on aina vaikea olla lasten seurassa, kun en oikein koskaan tiedä mitä niille sanoa. En osaa lapsia, enkä puhu niiden kieltä. Mutta nyt onnistuin. Se isompi pääsi istumaan Jopon tarakalle (kun kengät hankasi eikä voinut kävellä) ja myöhemmin keksittiin ajaa niin, että minä istuin tarakalla ja ohjasin, kun tyyppi piti tangosta ja polki. Sen pienemmän kanssa taas vedettiin rallia autokärryillä marketin käytävillä. Käsittämätön hekotus raikasi, kun tyyppi kiljui muoviautossaan. Ihmiset kääntyivät katsomaan ja repesivät nauramaan. Välillä käytiin tankkaamassa ostoksia kärryosioon, ja sitten taas mentiin. Meillä oli hurjan hauskaa.
Illalla käytiin syömässä Suomen yleisimmässä italialaisessa ravintolassa. Olen aina ihmetellyt miksi niihin pitää tehdä sellaisia lasten leikkipaikkoja. Jos lähtee syömään, niin sitten syödään eikä leikitä. Mutta nyt viimein ymmärsin sellaisten leikkipaikkojen hienouden. Kersat ei malta olla paikallaan, joten ne voi päästää irti, kun tietää että ne juoksevat leikkimään sille tietylle alueelle. Se on aikamoinen juhlahetki vanhemmille, sillä pöytään saapuu muutaman minuutin hiljaisuus.
Pari päivää näiden lasten kanssa oli kyllä erikoisia, siinä "ei normaali" merkityksessä. Hauskoja lapsia. Pääsin tänään ajelulle suosikkiautollani ja kun olin ovella lähdössä se kolmevuotias tuumasi: "Päästiinpä viimein siitä Ilonastakin." Joutui kyllä hieman repeämään.
Ajelu ihanan pojan kanssa on aina mukavaa, mutta jos sen tekee suosikkiautossa entisillä kotikonnuilla, niin voihan. Ei passaa valittaa nyt. Vaikka muutamat muistot paikasta onkin vähän kyseenalaisia, niin lapsuuden maisemiin menossa on silti jotain aika mahtavaakin. Muistoja tulvi mieleen, muutamat niistä kerroin kuskillekin. En tiedä miksi minulla on tuon ihmisen seurassa aina niin hyvä olo. Mitään erikoista ei tapahtunut. Puhuttiin lähinnä entisistä suhteista, mikä ei ole hyvä aihe treffeillä - jolla ei oltu. En ymmärrä mitään autoista, mutta rakastan vauhtia. Ja sitä, kun kiihdyttäessä tuntee, kuinka auto tarraa kiinni asfalttiin. Isältä en ole paljon aikaa saanut, mutta sain tämän.
Ja siksi olen aivan innosta piukeana, että ensi viikolla on vuoden kohokohta. Kylämme täyttyy ralliautoista ja humalaisista turisteista. Toinen näistä on hyvä asia. Mahtaako skottimekaanikkoni tulla vastaan tänä vuonna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti