Elämää isolla E:llä.

Blogissani oli tätä ennen 500 julkaistua kirjoitusta. Se on aika paljon asiaa. Ja arvaan, että vähintään yhtä paljon asiatonta höpötystä. Blogiani oli luettu tänä aamuna 19691 kertaa. Se on hieno numero, ja aika monta kertaa. Monta ihmistä, jotka jostain syystä jaksavat höpinöitäni lukea. Kiitos siitä.

Minulla on viimein elämä. Tätähän minä toivoin. Pitkään. Ei tarvinnut muuta kuin juhlia yksi ilta, nukkua aivan ihanan pojan vieressä, pohtia yksi krapulainen päivä tekemisiään, ja sitten lopulta pysähtyä ajattelemaan. Välittäjäaineet ovat ilmeisesti jo järjestäytyneet, joten ajatus luistaa taas selvästi. Ja selvästi ajateltuna tämä minun elämä on kyllä aika mahtavaa.

Mutta. Ja aina tulee se mutta. Olen niin monta kertaa ottanut turpaan, että on aivan täysin mahdotonta olla rohkea, ja mennä elämän mukana. Luottaa toiseen. Varsinkin, jos toinen tuntuu olevan sitä minun tyyppiä. Enkä tarkoita vain vähän minun tyyppiä, vaan ihan täsmälleen se minun tyyppi. Hämmentävää. Ja niin pirun pelottavaa.

Ongelma lienee siinä, että aikaisemmin olen luottanut toiseen enemmän kuin itseeni. Vaikka sisällä onkin ollut se pienen pieni tunne, että joku juttu ei nyt ole oikein. Kaikki ei ihan täsmää. Minä en ole välittänyt siitä. Olen vain ajatellut, että kyllä se siitä. Vaikka ei se siitä, ei ikinä. Se korkeintaan pahenee. Ja sitten myöhemmin huomaa, että voihan vittu. Olisinpa kuunnellut sitä sisäistä ääntä, joka varoitti. Tämäkin sotku olisi voitu välttää. Minun sisälläni asuu sairaan fiksu kaveri. Pakko opetella kuuntelemaan sitä enemmän.

Johtopäätös: Opettele ottamaan riskejä, kuuntele sydäntä, mutta toimi sen mukaan, mikä tuntuu oikealta. Kuinka vaikeaa se voi olla? Nyt sitten vain keräilen rohkeutta. Kiitos tukevan ystäväni, Emman.