maanantai 28. helmikuuta 2011

Takki.

Yritin kirjoittaa tänään Venetsiasta. Siis kirjaan. Olen vältellyt tuota aihetta ja siirtänyt kirjoittamista, koska se on... Mitä se on? Voimakkaita tunteita herättävä aihe. Olen kirjoittanut kaikista muista paikoista, mikä on sekin ihan hyvä, sillä kirja etenee. En vain oikein tiedä kuinka kuvaisin sen kaiken Venetsiassa koetun. Ajattelin sen niin, että annan asioiden hautua. Tuonnempana tiedän täsmälleen, mitä haluan sanoa.

Mutta mietin kuitenkin yhtä paikallista ystäväni. Sitä muukalaislegioonalaista, jolta sain takin. Tai oikeastaan mietin kyllä sitä takkia enemmän. Kun se menee ihan varmasti Parhaat lahjat ikinä -listalle. Se oli niin yllättävää. Istuin takki sylissäni varmaan tunnin ja vain ihmettelin, että tämä on aito muukalaislegioonan takki, ja että se on nyt oma.

Minun TOP 5 parasta lahjaa randomjärjestyksessä:
Takki
Puukko
Takki
Pora
Pipo

Vielä olisi yksi takki, mutta sitten niitä olisi kuusi. 
Ei TOP 5 -listalla voi olla kuutta asiaa. 

Puukon sain syntymäpäivälahjaksi suomalaiselta ystävältä, joka tuli käymään luonani, kun asuin Italiassa yhdeksän vuotta sitten. 
"Jokaisella nikkaroijalla pitää olla kunnon puukko." 
Minusta se oli hämmentävän ihanaa. Poika oli tarkkaillut minua ja miettinyt asiaa. Ja sitten hankki minulle täydellisen lahjan. Olin sanaton. Sisällä tuntui vain rakkautta.

Poran sain exän isältä. Mieheltä, jota en ole koskaan tavannut. Minä tarvitsin poran ja siihen sellaisen jättivatkaimen. Ja tuo minulle vieras mies oli lukenut jonkun toisen rivien välistä itselleen vinkin, mennyt kauppaan, ostanut minulle poran. Ja jättivatkaimen. En voinut käsittää sitä. Se on täydellinen. Ihanaa, että maailmassa on vielä tuollaisia ihmisiä.

Pipo on seinällä kehystettynä. Se muistuttaa minua siitä, että vaikka joskus olisi kuinka paha olla, voi silti tapahtua ihania asioita. Kuten Angus ja jääkiekkotreffit. Ja että siitä johtuen maailma on kaikesta huolimatta hirmu hyvä paikka. 

Toinen takki menee kauemmas nuoruusvuosiin. Siihen liittyy isäni ja isäpuoleni. Olin hyvin nuori, kun ihastuin sukulaisen luona naulakossa olevaan ruskeaan, nahkaiseen lentäjäntakkiin. Maailman hienoin takki, tuotu jenkeistä, ja minulle tietysti valtavan suuri. Ja sitten isäni oli jollain konstilla hommannut tuon takin minulle, sain sen joululahjaksi. Itkuhan siitä tuli. 

Mutta se oli hirmu rakas asia. Minä olin juuri se dorka teini, joka kulki liian suuressa takissa ihan vain koska sillä oli niin paljon merkitystä. Isäpuoleni oli älyttömän kateellinen, testaili takkia tuon tuosta. (Kyllä, niin paljon liian suuri se oli.) Vuosia myöhemmin joulukuusen alla ollut suurin paketti menikin hänelle. En ollut ennen nähnyt isäpuoleni itkevän. Lahjalla taisi olla hänellekin merkitystä.

Kaksi vuotta sen jälkeen takki palasi takaisin minulle. Isäpuoli on nyt poissa, eikä sitä enää tarvitse. Hassua miten tärkeiksi tuollaiset asiat tulevat. Ei esineet, vaan se merkitys siellä taustalla. 

Minun pitää kyllä löytää tuo takki.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Dagen efter.

Minun eilinen päivä oli sekaisin aamusta asti. Hulluja sattumia joka käänteessä. Ajattelin, että jos ehdin iltaan saakka ilman minkäänlaisia haavereita, eli että treffejä ei tarvitse perua, se on suoranainen ihme.

Sitten täysin ilman minkäänlaista varoitusta Angus ehdotti, että mitä jos menisinkin hänen luokseen saunomaan. Ja kahvi taas sylissä. Oli pakko pestä koneellinen pyykkiä, koska omistan vain kolmet pyjamapöksyt ja nyt ne oli kaikki pesun tarpeessa. Minun täytyy lopettaa kahvin juominen samalla, kun yritän keskustella jonkun kanssa koneella. Minun pitää lopettaa kahvin juominen, piste.

Soitin Söpöliinille, jonka piti myös tulla käymään. Tilasin viiniä. Puhelu rauhoitti vähän rauhatonta mieltäni, eikä pelkästään sen tulevan punaviinin ansiosta.
"Ja nyt varovasti niiden piristeiden kanssa siellä, kun muutenkin käyt jo ylikierroksilla. Et ainakaan juo enää yhtään lisää kahvia."
Tukijoukot on parhautta.

Söpöliini tuli, katsottiin tuhat kuvaa jenkkilästä, juteltiin ja naurettiin, kuten tavallista. Sain lumiukkopallon, minkä ripustin oksaani rakkauskirjeiden seuraan. Oli sen arvoinen. Sitten ovikello soi, oli tullut myöhä ja vaihdoin pojan mieheen.

Ilta oli ihan kiva.

Tätä on tuumailtu ennenkin, mutta tuli taas mieleen. Minä opin asiat tuntemalla ja koskettelemalla. Venetsiassa kuljin historian keskellä hipelöimässä seiniä ja kaiteita ja kaikkea, mikä silmää miellytti. Minun pitää aina koskea kaikkea, että todella tunnen asioiden merkityksen. Paikallinen ystäväni piti minua siitä syystä ehkä vähän outona. Tuonlainen kaupunkiin tutustuminen oli mukavaa aina siihen asti, kun yksi seinä hajosi käteeni. Ihan vähän vain kokeilin, ja arviolta nyrkin kokoinen kappale irtosi murentuen päälleni. Katsoin paniikissa ystävääni - minä hajotan Venetsiaa! Hän pyöritti päätään. Kävi ilmi, ettei se ollut kokonaan minun syytä. Sen lisäksi, että Venetsia uppoaa, se myös murenee. Meri ja suola ja kosteus ja aurinko.

Kun sanoin, että ilta oli ihan kiva, tarkoitin tietenkin, että olen aika sanaton tässä tilanteessa. En edes tiedä mikä tilanne tämä on, paitsi dagen efter ilman krapulaa. 
Opin eilen paljon Angusta. Jos viiden tähden hotelli, kuohuviini ja uusi Audi ovat hyviä, niin minä nukuin palatsissa, maistoin shampanjaa ja ajoin Ferrarilla. Uuden oppiminen on aina mukavaa. En tiedä miten tämän sanoisin ilman ällöttävää siirappia, mutta tuo mies on lähimpänä sitä, miten minä käsitän täydellisyyden.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Treffit.

Kaadoin aamukahviin mehua ja totesin, että enemmän unta on parempi. Menin takaisin nukkumaan. Parin tunnin päästä heräsin uudestaan, tein kahvin uudestaan ja tulin koneelle. Heti kupit korville ja musiikki soimaan. Aamurutiini.

Spotify on siitä hyvä ohjelma, että sillä pystyy lähettämään omia suosikkibiisejä kavereille. Mutta jos on illaksi sopinut hirmu odotetut treffit, niin aamulla saattaa hämmentyä, jos kyseinen kaveri on lähettänyt tällaisen biisin. Kahvia väärässä kurkussa, pöydällä, sylissä ja vähän lattiallakin. Tänään ei tuon kahvin kanssa oikein suju. Joko niin, että universumi pilkkaa minua sattumillaan tai sitten Anguksella on mielettömän hyvä huumorintaju. En vielä tiedä kumpi.

Voisi kuvitella, että sanoilla olisi helppo kommunikoida. Mutta pikkupervo mieleni lukee rivien välistä milloin mitäkin. Suoraan sanominen ja ennen kaikkea kuuleminen helpottaisi tilannetta. Minulle tuo puhuminen on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin kirjoittaminen. Siitäkin huolimatta, että kirjoittamalla tulee usein väärinkäsityksiä. Kirjoittaessa on kuitenkin edes jonkinlainen harkinta-aika. Minun susta karkaa lintuja tuon tuosta, ja tietyssä seurassa pelkän äänteen muodostaminen tuntuu olevan työlästä.

Eilen Angus kirjoitti tulevansa piipahtamaan, eli varmisti tämän illan treffit. Hetken ajan olin tavattoman pettynyt, sillä olin toivonut mukavaa kokonaista iltaa. Piipahtaa tarkoittaa minulle sitä, että tulee pikaisesti pyörähtämään. Aina silloin harvoin, kun isäni piipahtaa luonani, se kestää enintään kymmenen minuuttia. En muista hänen koskaan edes ottaneen takkia pois. Angus kyllä selitti, että piipahtaa tarkoittaa samaa, kuin vierailla. Se voi siis olla enemmän kuin kymmenen minuuttia. Sitä paitsi ystäväni Sani kertoi piipahtaneensa Joonan luona joskus puolitoista vuotta sitten, ja on siellä vieläkin. Joten ilokseni opin taas uusia asioita suomen kielestä.

Ja sitten taas kirjan pariin muutamaksi tunniksi.
Hyvää viikonloppua!

(Spotifyttomille tiedoksi, tuo biisi on Jace Everett: Bad Things.)

perjantai 25. helmikuuta 2011

Kirjoittamisesta.

Upea aamu tänään! Nukuin sikeästi, näin hullunkurisia unia ja heräsin virkeänä. Näin sen tietysti pitäisikin mennä. Ja nyt menee, eli mahtavaa!

Olen kirjoittanut blogiin paljon enemmän kuin ennen. Se johtuu tuosta kirjasta. Kirjoitan sitä joka päivä, ainakin vähän. Ja kirjoittaminen vaatii oikeanlaisen fiiliksen. Jos sellaista ei ole unenpöppöröisessä aamutuimassa, niin se on jotenkin vain hankittava. Tämä blogi on siis verryttelyä. Jumppaa sormille ja venyttelyä mielelle. Ja siksi sen sisältö saattaa olla mitä sattuu. Minun blogi ei keskity mihinkään teemaan. Se keskittyy arkeen. Ja tarkemmin sanottuna minun arkeen. Mihin taas liittyy niin moni asia, että yhtä tiettyä teemaa on vaikea valita. Ehkä minä olen se teema.

Toinen asia mikä auttaa kirjalliseen heräämiseen, on musiikki. Voisi luulla, että on vaikea keskittyä kirjoittamaan kupit korvilla. Mutta minä rakastan noita kuulokkeita! Kaikki soittimet ja sävyt ja nuotit kuuluvat niin selvästi. Aivan parhautta! Minulla on valmis lista kaikkia suosikkibiisejäni, ja kun laitan musiikin (ehkä vähän liian) kovalle, se poistaa kaiken muun melun. En kuule ympäröiviä häiriöääniä, en edes oman pään sisäisiä, vaan kuulen sitä mitä haluan. Ja silloin kirjoitan vapautuneemmin.

Kirjasta tulee hyvä. Eilisen jälkeen minusta tuntuu ihan oikeasti siltä. Jos muuten haluat tietää, että minkälaisen musiikin tahdittamana sitä kirjoitan, lista löytyy nyt julkisesti Spotifysta. Käyttäjänimeni on Kirppu8. En aio selitellä miksi.

torstai 24. helmikuuta 2011

Villieläin.

Jos pitäisi listata viisi asiaa mitä rakastan eniten, niin toisena olisi Afrikka. En ole koskaan käynyt koko mantereella, mutta silti. Rakastan kaikkea sitä, mitä se voisi olla. Mitä se on päässäni. Tiedän jonkin verran joistakin kulttuureista, tunnen muutamia afrikkalaisia. Ja ehkä minua kiehtoo se alkuperäisyys, ajatus ihmiselämän alkulähteestä. Haluan uskoa, että siellä on silti vielä paikkoja, missä elämä vain on. Ilman, että ihminen on mennyt sohlaamaan mukaan. Tietenkään en voi sellaiseen paikkaan koskaan päästä, koska silloinhan minä olisin se mukana sohlaava ihminen. Joten Afrikka on ja pysyy mielessäni mystisenä haavemaana. Värit, lämpö, seeprat, hiljaisuus... Bonuksena tietenkin lumettomuus. 

Joo, joo. Kyllä minä tiedän, että Libya on Afrikassa. Ja että siellä on monessa muussakin paikassa raakuutta ja sairautta ja sotaa ja kamaluutta. Mutta ne jutut ei varsinaisesti kuulu tuohon mun täydellisen seesteiseen harhakuvaani, joten ei pilata sit nyt.

Ystäväni järjestää talvitapahtumaa ja on kovasti pyydellyt minua paikan päälle kuvaamaan. Ongelmana on vain se, että kyseessä on ulkotapahtuma, päivällä ja jäällä. Olen luistanut tästä hommasta jo usean vuoden ajan. Aurinkoinen talvipäivä ja minä ei sovita yhteen. Minua on yritetty kiristää, uhkailla ja lahjoa. Mutta nyt Aatu nosti panoksia. Jos menen kuvaamaan, saan palkaksi jotain aivan kerta kaikkiaan uskomatonta; nappisilmäisen teinisensaatio-miesprostituoidun. Poju olisi niin komea, ettei komeampi voi olla, eli siis komein. Nyt tätä joutuu jo harkitsemaan. Teinisensaatio... Hmm. Katsotaan nyt. Voihan se olla, että ensi viikolla minä tykkäänkin vanhemmista miehistä. Metsästäjä käy kaatamassa puuman, eikä nuoret pojat tunnu enää missään. Tuossa ajatuksessa on jotain afrikkamaista alkukantaisuutta, vaikka puumat taitavat kyllä elää Amerikassa. Silti, eihän sitä koskaan tiedä.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Myyntitykki.

Otin tietoisen riskin ja menin kaupunkiin tänään. Pakkasta pirteät -16° ja migreenivaroitus taivaalla, mutta uhmasin kohtaloa. Kävin avautumassa optikolle, hakemassa postista uusia kirjoja ja tapasin ystävää. Jossain siinä välillä sattui hauska tapahtuma.

Lampsin ostoskeskuksen läpi, kun pirtsakka poika pysäytti matkani.
- Olisko sulla hetki aikaa? Kun meillä olis tällainen pälä pälä pälä... Syötkö sä mitään omega kolmosta?
- Tota, en oikeastaan...
- No hyvä! Tämä meidän tuote on paras koska pa pa pa pa pa pa...
Pojan puhetahti oli niin ripeä, että mietin hetken puhuuko hän jotain toista kieltä.
- Sä varmaan liikut tosi paljon? (Strike one!)
Sisäisesti alkoi jo hymyilyttää. Antiurheilija tässä terve.
- Mistä sä niin päättelet? kysyin.
- No jotenkin tuli sellainen fiilis! ;) Tää auttaa kuule palautumiseen ja niveliin ja pla pla pla... ja sä tietty pidät huolta itsestäsi?
- No oikeastaan nyt on vähän...
- Kun tämä vahvistaa myös hiuksia ja kynsiä! Ja sitten tässä on pa pa pa pa pa...
Minä, pureksitut kynteni ja pipon alla takussa hapsottavat hiukset aloimme huvittua. (Strike two!)
- Sä tietty nouset tosi aikaisin aamulla ylös töihin?
Pudistin päätäni.
- No en sitäkään.
- Ai, että nukut vain päivät pitkät! Hehhehee...mutta tämä auttaa heräämään virkeänä... (Strike three!)
Tässä vaiheessa ei enää pokka pitänyt. Poju onnistui yhdellä lauseella kuittaamaan sekä työttömyydestä, että unettomuudesta. Ja sitten hänellä oli vielä tarjous mistä en voinut kieltäytyä!
- Ei kiitos.
- Mikä tässä vielä epäilyttää? poika kysyi ihmeissään.
- Ei mikään. En vain halua sitä.

Ihanasti poju oli kuitenkin opetellut koko tuon rimpsun. Ja pystyi puhumaan niin nopeasti, että varmasti moni ostaa pillerit ihan vain, että poika hiljenisi. Vielä kun joku opettaisi hänelle, että katsoo kenelle puhuu ja muokkaa tekstiä sen mukaan. Minun näköisessä tapauksessa se olisi ollut vakava ilme kasvoilla ja huolestunut äänensävy:
- Hei, sä tarviit tätä. Oikeesti.
Olisin ostanut heti.

Oivallus.

Hyvää huomenta! Hyvä tämä huomen onkin, sillä minä olen nukkunut ihan kokonaisen yön! Aamulla heräsin ja tajusin, että on oikeasti jo aamu. Muistin nähneeni unta, sellaista mukavan merkityksetöntä. Parhautta! Kiitos kaikille unineuvoista.

Mutta ennen kaikkea kiitos yhdelle, joka kirjoitti minulle eilen piiiiiiitkän sähköpostin, missä kertoi miten kylmä ihminen minä olen ja miten väärin minä toimin. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Se oli kaiken valvomisen ja siitä johtuvan ahdistuksen päätteeksi todellinen jättipallero i:n päälle. Kyseessä on siis ihminen, jolle en ilmeisesti antanut tarpeeksi uusia mahdollisuuksia. Olihan se julmaa, tiedän kyllä.

Ja miten tuosta päästiin näin hyvään fiilikseen? Minäpä kerron.
Jos tapahtuu liikaa asioita liian vähässä ajassa, niin kuin nyt on tapahtunut, niin ilonan kapasiteetti loppuu. Ja sitten loppuu ne unet ja alkaa tämä kierre. Mutta tuo sähköposti jollain tavoin pysäytti sen. Ehkä se johtui väsymyksestä, ehkä viime aikojen ikävistä tapahtumista, mutta ajatus lähti ihan uudelle uralle. Mietin ystäviäni, nykyisiä ja erityisesti yhtä, jonka menetin vuosia sitten. Ja sitä tarvettani olla ystävä kaikille. Minulla on paljon oikeita ystäviä, mikä on aivan mahtava juttu, mutta toimin samalla tavalla muidenkin ihmisten kanssa. Minun on aina pakko auttaa kaikkia ja jos se ei onnistu, petyn itseeni. Ahdistun.

Joona sanoi kerran, että minulla on joku ihmeellinen pelastajasyndrooma, näen potentiaalisia pelastettavia jokaisessa poikaystäväehdokkaassa ja avuntarpeessa olevan ystävän jokaisessa uudessa ihmisessä. Eilen viimein ymmärsin miksi.

Nuoruusvuosien paras ystäväni, se jonka kanssa kasvoin lapsesta teiniksi, kuoli yli kymmenen vuotta sitten. Avomiehensä ja lapsensa isän toimesta. Tiesin niistä ongelmista, vähän. Ja mitä minä tein? En yhtään mitään. Ystäväni oli pulassa ja minä en auttanut. Ja nyt hän on kuollut. Huomasin, että siitä asti minä olen auttanut kaikkia, melkoista taakkaa mukanani kantaen. Ja tämä selvisi minulle eilen. Pistää aika lailla asioita uusiin mittasuhteisiin, eikö totta?

Ajattelin, että on aika päästää irti. Olen syyttänyt itseäni jo ihan tarpeeksi pitkään asiasta, mikä ei millään tavoin ollut minun syytäni. Ikävöin yhä ystävääni, mutta tämä oivallus rauhoitti mieltäni. Tuli parempi olo. Ja sitten... Nukuin kuin murmeli.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Odotus.

Jotkut ihmiset kasvattavat karjaa. Jotkut taas hiuksia. Tai huonekasveja. Minä kasvatan mustia silmänalusia. Alan kuulostaa vanhalta levyltä, mutta tulipa taas pyörittyä yksi kokonaan uneton yö. Tosin tällä kertaa voin syyttää oikeastaan vain itseäni. Täytyy skarpata noiden toivomusten kanssa, kun tuppaavat toteutumaan niin helposti. Angus tuli Lapista, niin kuin toivoin. Eilinen pitkä keskustelu sotki ajatukseni, niin kuin toivoin. Siitä johtuva valvottu yö sotki päiväni, niin kuin toivoin. Ja kaikesta päätellen tulevana lauantaina olisi mahdollisuus myllätä nuo hiuksetkin... Niin kuin toivoin. Enää pitää vain perua ne treffit, mitkä ehdin jo lauantaille sopia. (Sori, muru...)

Yritän olla ihan cool. Olla hyppimättä seinille ja kasaamatta itselleni lamaannuttavia paineita. Onnistun siinä tosi huonosti. Angus on niin... Äh, menen näköjään sanattomaksi jo pelkästä Angus-ajatuksesta! Ainoa mitä voin tehdä on kääntää tämä paniikki onnelliseksi odotusajaksi. Ei, tuo kuulosti liian raskaanaolevalta. Siis... Nautin vain siitä, että tässä hetkessä on ihanaa kihelmöintiä, odotusta ja kehon tulipaloa.

Olen saanut lisää tekstiä seinälle korjattavaksi. Tämä kirjan kirjoittaminen on kyllä oikeastaan tosi kivaa! Koko ajan tulee mieleen juttuja matkasta, mitkä pitää ehdottomasti vielä kertoa. Ystäväni tulee tänään vähän koelukemaan kirjan harjoitusversiota. Antamaan palautetta suunnasta ja muusta. Sekin pelottaa hieman, mutta otin varman päälle ja valitsin koelukijaksi sen, joka muutenkin nauraa aina minun jutuille. Hiukan ehkä huijauksen makua tässä kyllä. Hyvä pönkittää itsetuntoa tyypillä, joka jo valmiiksi pitää minua hauskana. Mutta tämä on sellainen pehmeä aloitus. Ja hei - minun kirja, minun säännöt.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Alitajunta.

Näin taas kummallista unta. Heräsin ahdistuneena kuudelta. Sinnikkäästi yritin nukahtaa vielä tunnin. Ihan suotta. Selvästi nukkuminen ei ole se mun juttu enää. Mutta unet ovat. Mielipiteitä unien merkityksistä on monia, mutta minun tapauksessa unet ovat usein pelottavan vahvoja ja todellisia. Ja toisinaan ennustavia. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen tajuissanikin kaiken niin vahvasti.
Viime yönä minä olin naimisissa tuntemattoman miehen kanssa. Tai tunsin minä hänet siinä unessa tietenkin. Mies oli kiltti ja kunnollinen, enkä minä ollut vähääkään kiinnostunut sellaisesta. Toinen vain kärsivällisesti odotti, että muuttaisin mieltäni. Ja se ahdisti lisää. Kumpikin meistä vain tuhlasi aikaansa.
Kiusallisen tuttua.

Jostain luin vuosia sitten, että unessa esiintyvät tuntemattomat ihmiset kuvaavat omaa itseä. Eli pitäisikö tämä nyt tulkita niin, että minä odotan umpirakastuneena jotakuta, joka ei ollenkaan minua ansaitse ja jota en tule koskaan saamaan? Touché.

Ja tästä päästääkin näppärästi Povero Marcoon, jolla oli eilen syntymäpäivä. Juteltiin, kahdesti. Itse asiassa ollaan juteltu joka päivä. Kahdesti. Mikä ei varsinaisesti ole merkki minkään sortin eteenpäin jatkamisesta tai yli pääsemisestä. Mutta siihen suuntaan olen kuitenkin päättäväisesti menossa. Ja sillä just friends -verukkeella pääsee pitkälle, olenhan itseni huijaamisen mestari. Tulisipa Angus pian takaisin Lapista ja sotkisi ajatukseni. Ja päiväni. Ja ehkä hiukseni. 

Nyt jatkan kirjaa. Olen yrittänyt kerätä voimia ja rohkeutta sitä varten. Venetsia on vielä kokonaan käsittelemättä. Tarkoittaa, että Povero Marco on vielä kokonaan käsittelemättä. Pakko siitäkin on kirjoittaa. Enhän minä voi elämäni romanttisinta osuutta jättää pois. Olen vain siirtänyt aihetta tuonnemmaksi. The best for last tai jotain.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Sunnuntai.

Päiväunet ovat pelastaneet monesta tiukasta paikasta. Myös tänään. Aamun kirjoitusrupeaman jälkeen otin mukavat nokoset, joiden avulla selviän pienen univajeeni kanssa tästä päivästä aivan mainosti. Mutta kirjoittamista en enää jatka. Sunnuntai on kuitenkin sunnuntai.

Kodin ja kehon huolto oli vähän jäänyt, joten siivosin ja vietin ole-hyvä-ilonalle-päivää. Jynssäsin kylppäriä, täytin jääkaappia, tyhjensin mieltä. Opiskelin italiaa, sovin treffit. Vähän luovuutta, vähän crazydancea ja vähän surffailua. Ei huonosti ollenkaan. Sitten fiilistelin vielä teinivuosia. Kuuntele ja nauti, niin minäkin tein.

Astetta aikaisempi aamukahvi.

Rakkaus on raskasta. Samoin kirjoittaminen. Jos kirjoittaa rakkaudentäyteisestä matkasta rakkauden maassa, on sanomattakin selvää, että se väsyttää. Kesän eläminen uudelleen on mukavaa, mutta koska samaan aikaan pitää elää myös tässä oikeassa ajassa, elän vähän niin kuin kahden edestä. Lauantai-ilta ja menin nukkumaan kello kymmenen, niin väsynyt olin.

Väsymys ei kuitenkaan tuonut luokseni Nukkumattia. Pyörin yksin peiton alla, mietin kesää, pyörin vähän lisää. Puoli neljältä tuumasin, että jospa nousisi ylös, ei tästä nyt taida mitään tulla. Keitin aamukahvia ja avasin koneen uudelleen. Sama kai se on, vaikka aloittaa kirjoittamisen tänään vähän aikaisemmin.

Ja kyllä kirja etenee. Surin syy siihen lienee ihanan kannustava palaute, mitä saan nyt vähän joka suunnalta. Se on hämmentävä tunne kun huomaa, että joku uskoo minuun ihan oikeasti. Tai ainakin antaa minun uskoa siihen. Lopputulos on kuitenkin sama. Tuntuu, että teen viimein jotain todellista. Kolmessa päivässä olen kirjoittanut noin 50 sivua, mikä on ainakin omasta mielestäni aika paljon. Toki se on vielä ihan raakaa roskaa, mutta kuitenkin. Se on alku. Kaikki hyvät kirjat ovat ensin raakaa roskaa. Ja sitten niistä hiotaan timantteja.

Ehkä tämä Nukkumatittomuus on osa sitä todellista kirjailijan elämää. Raakaa puurtamista, ihan työn tuntuista. Siitä on otettava kaikki irti, kun eihän tässä varsinaisesti hiki päälle puske. Ja pakko myöntää, että tämänlainen puurtaminen on minun ehdoton suosikki. 

lauantai 19. helmikuuta 2011

Päivä 3.

Olen kirjoittanut kaksi päivää. Se tekee aika monta tuntia. Ja todella monta sivua. Koti alkaa muistuttaa jättimäistä muistilistaa, joka paikassa on pinkkoja kaupunkien mukaan. Seinät täyttyvät sivuista, jotka täytyy lukea, korjata ja todennäköisesti kirjoittaa uudestaan. Tulee vahvasti mieleen parin vuoden takaiset päätoimittaja-ajat. Mutta nyt ei tehdä mitä tahansa opiskelijalehteä, tästä valmistuu oma kirja. Nyt siinä ajatuksessa on jotain hirmu erikoista ja uutta. Olen kirjoittanut paljon ennekin, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin... todellisemmalta.

Eilen kävin läpi melkein kaikki muistiinpanoni. Käsittämättömän hyvä asia, että olen jaksanut kirjoittaa kalenteriin ja jos minkälaisille lappusille koko kesän. En olisi enää muistanut puoliakaan ilman niitä. Tietysti siellä on mukana paljon fiiliksiä ja ajatuksia elämästä, mutta myös niitä tapahtumia ja kommelluksia, mitkä helposti unohtuvat. Hyödyllisyyden lisäksi muistiinpanoja on ollut hirmu hauska lukea. Olen elänyt kesää uudelleen. Elämäni parasta kesää. Sydän on täynnä rakkautta ja lämpöä, ihania muistoja ja ihmisiä. Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi. Jos hyvälle ihmiselle maailma on hyvä, niin minä olen varmasti tehnyt jotain oikein, koska sain tuollaisia kokemuksia. Ja nyt saan niistä kirjoittaa. Nauttia kaikesta uudelleen. 
Aika mahtavaa.

Lainaan pätkän Godinin uusimmasta blogipäivityksestä. Haluan uskoa, että se sopii nyt aiheeseeni.

"What makes it art, is that the person who made it overcame the resistance, ignored the voice of doubt and made something worth making. Something risky. Something human. Art is not in the eye of the beholder. It's in the soul of the artist."

perjantai 18. helmikuuta 2011

Kirja.

Lukkiuduin eilen kellariini. Päätin sen jo alkuviikosta, torstaina ryhdyn kirjoittamaan kirjaa. Ja niin tein. Ensimmäinen i-matkani on tehty, reissusta ja sen jälkiseurauksista selvitty, joten enää puuttuu kesän kommelluksista kirjoittaminen. Yhtään ei haittaa, että samaan aikaan pihalla piinaavat paukkupakkaset, olen niiltäkin nyt suojassa. Laitoin verhot ja kaikki chattimahdollisuudet kiinni, musiikin soimaan kuulokkeista ja ei muuta, kuin kirjoittamaan.

Jotenkin onnistuin matkustamaan uudestaan niihin upeisiin fiiliksiin. Tunsin auringon lämmön ihollani, muistin miltä ilma tuoksui. Kirjoitin koko päivän. Tulin siihen tulokseen, että kirjan kirjoittaminen ei tapahdu ihan hetkessä. Mutta se oli vasta alku. Tänään jatkan siitä, mihin eilen jäin. Ja huomenna jatkan siitä, mihin tänään jään. Ja joku päivä minulla on edessäni valmis kirja.

Täytyy myöntää, että tänään fiilis on aika paljon synkempi. Eilisen uutiset painaa mieltä yhä. Jotenkin on vaikea löytää se kesäinen riemu jäätelöstä ja hiekkarannasta tietäen, että lapsuudenystävän lapset ovat nyt lopun elämäänsä ilman isää. Isät on muutenkin minulla arka aihe. Mutta yritän. Enhän minä ole surullinen. Minä vain tunnen nyt surua. Se on ihan eri asia. Ja ehkä minun naurettava kirjani on juuri sitä, mitä tähän maailmaan nyt tarvitaan, koska joka puolella on surua. Nauru auttaa.

torstai 17. helmikuuta 2011

Suru.

Näin joku aika sitten unen, mitä seurasi se outo olo. Tiesin odottaa huonoja uutisia, se olo tietää aina jotain kamalaa.

Sain juuri kuulla, että vähän aikaa sitten Kaustisilla surmattu mies oli lapsuudenystäväni lasten isä ja entinen aviomies. En tuntenut miestä, mutta itku tuli silti. Ystäväni elämä on nyt pilalla, samoin hänen lastensa. Miten pienet ihmiset voisivat tätä koskaan käsittää? Sanat katosivat heti. Ei ole olemassa mitään, millä voisi tällaisessa tilanteessa lohduttaa. Tunnen olevani täysin hyödytön tuollaisen surun edessä. Käsittämätöntä tämä kaikki.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Pohdintoja.

Tänään ohjelmassa on kirjoittamista ja salaseuran tapaaminen. Ja vähän italian opiskelua. Mitä enemmän kieltä opiskelen, sitä tyhmemmäksi itseni tunnen, koska tuntuu, että osasin kesällä enemmän kuin nyt... Eihän se tietysti niin ole, mutta jos pelkästään yhdellä verbillä on se 90 eri muotoa ja kaikki prepositiot yhdistyy ja muuttuu artikkelin mukaan omaksi sanaksi niin... Morjens. Ja tässä nyt näitä alkeita. No, itsepä halusin oppia uuden kielen.

Mistä päästäänkin sukkelasti Povero Marcoon, alkuperäiseen opiskelumotivaatiooni. Olisi niin siistiä pystyä juttelemaan ihan oikeasti yhteisellä kielellä. Paremminkin oikealla kielellä, nyt yhteinen kielemme on italenglish. Luovuin jo siitä ajatuksesta, että joskus vielä tapaamme. Että joskus voisimme jatkaa siitä viimeisestä suudelmasta, mikä lopetti täydellisen kesän ja aloitti kaatosateen... Mutta se on hyvin vaikeaa, kun "kulta, I miss you" pomppaa näytölle kerran viikossa.

Minusta on tullut vuosien mittaan aika vahva. Minkä tahansa sietokyky on suunnaton, mistä johtuen kestän ihmisiltäkin aika paljon liikaa huonoa kohtelua. Mutta olen aina ollut aika pelkuri. Peitän sen vaan tavattoman hyvin ylisosiaalisuuden alle. Angus on poikkeus. Tuon miehen seurassa en osaa peittää mitään. Eilen illalla tätä mietin ja tajusin, että oikeastaan olen myös hirmu rohkea. Koska niinhän se menee, että jos hirmu rohkea ja hirmu arka kaveri tekevät jonkin saman rohkeutta vaativan asian, niin se on sille arkajalalle paljon suurempi rohkeuden teko. Olen sisältä ujo ja arka, joten moni asia on minulle paljon enemmän rohkeutta vaativaa. Tulin iloiseksi tajuttuani, että aikaisemmista luuloistani poiketen olenkin siis rohkea tyyppi. Omalla ujolla tavallani.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Syyllisyys.

Tänä aamuna ystäväni repäisi tietämättää vanhat haavat auki. Kysyin jotain ja keskustelu meni odottamattomaan suuntaan. Hän melkein tulistui, ainakin luulen niin. Periaatteen mies, mikä on tietysti hirmu ihailtavaa. Sanat eivät satuttaneet, eihän niitä minulle edes suunnattu. Sisältö satutti, koska sanat olisi yhtä hyvin voitu suunnata minulle. Kaikki tekevät virheitä, mutta tukehdutti, koska en saanut hitustakaan armoa.

Sanattomana pyyhin kyyneleeni, istuin keittiön lattialla, odotin veden kiehumista. Mietin kaikkia lapsiani, jotka hylkäsin. Kahta koiraa, jotka ovat molemmat nyt kuolleita. Mietin olisiko kumpikaan niistä enää elossa, jos olisin ottanut ne mukaani. Tilanne oli mahdoton, mutta olisinko voinut taistella enemmän? Mietin kissaa, jota kutsun yhä elämäni mieheksi. Ja toistakin, maailman kauneinta tyttöä. Molemmat niin kiintyneitä minuun, riippuvaisia minusta, että luopuminen tuntui ajatuksena mahdottomalta. Mutta joista kummastakin luovuin. Halusin niille parempaa. Mietin lastani. Mietin olisinko parempi ihminen äitinä. Vai olisiko maailmassa vain yksi huonot kortit saanut lapsi enemmän. Valintoja... Vaikeita, kipeitä valintoja. Muistojen taakkoja, mitkä joudun kantamaan hautaani saakka.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ystävä.

Minä olen hirmu onnekas. Minulla on paljon ystäviä. En tiedä, kuinka paljon nuo asiat liittyvät toisiinsa. Eihän ystäviä arpajaisista voiteta. Saat sen, mitä annat. Se, mitä minä olen, määrittää ystäväpiirini. Ja toisin päin. Joten minä olen laaja. Ja persoonallinen. Luotettava. Rehellinen. Värikäs. Kunnioittava. Ilonasi.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Työtönnä.

Tajusin eilen, etten ole osannut ottaa kaikkea irti tästä työttömyydestä. Mutta onneksi minulla on hyvä ystävä, josta tuli juuri työtön ja joka osasi minua opastaa tietämättömyydessäni.

1) Päiväkalja.
Työttömänä on ihan oikeutettua mennä bubiin tai baariin keskellä päivää. Moni paikka avaa ovensa jo hyvissä ajoin. Kävin eilen elämäni ensimmäisellä työttömän päiväkaljalla. Se maistui erityisen hyvältä, varsinkin kun lisättiin seuraan isoja rasvaisia ranuja ja juustotikkuja.

2) Yleisöosastot.
Myöhemmin seuraamme liittyi yhteinen kaverimme joka opasti, että työttömät istuvat päivät pitkät koneella kirjoittamassa yleisöosastoille. Palstoilla voi ilmeisesti purnata ihan mistä tahansa ja työttömillä on siihen myös runsaasti aikaa. Ja minähän rakastan kirjoittamista!

3) Ystävät.
Koska työttömyys on yleistä, on ystäväpiirissä todennäköisesti enemmän kuin yksi työtön kaveri. Työttömänä voit kutsua ystäviä luoksesi syömään myös päivällä. Tänään tein niin ja Sanna tulee luokseni lounaalle. Ja tuo tullessaan ruokaa kiinalaisesta. (Tämä ystävä tuntee minut jo sen verran hyvin, ettei jätä mitään sattuman tai minun kokkauksen varaan.)

4) Päiväunet.
Lapsena kesken parhaan leikin nukkumaanmeno oli hyvin vastenmielistä. Aikuisena työpaikkalla nukkuminen on sääntöjen vastaista. Työttömänä voit ottaa virkistäviä päiväunia omassa sängyssä ihan mihin aikaan tahansa.

5) Super Bowl.
Koska kyseinen kohokohta ajoittuu täällä Suomessa hirmu myöhään sunnuntain jälkeiseen yöhön, sitä tuskin voi katsoa, jos menee maanantaiaamuna töihin. Sen sijaan työttömänä ei ole mitään syytä olla valvomatta, vaikka aamuun asti. Joten työttömän etuoikeudella urheilullinen megatapahtuma on nähtävissä suorana lähetyksenä. (Katso myös nro 4.)

6) Kirjat.
Työttömillä on aikaa lukea kirjoja. Jos oma elämä muistuttaa tyhjää ja ankeaa tylsyyttä voi ainakin ajatuksissa matkata ihan niin kauas, kuin missä kirjailijoiden mielikuvituspippuri kasvaa. Lukemalla voi myös oppia asioita, kuten uuden kielen. (Ainakin lukemalla pääsee alkuun.)

Minusta nämä ovat hirmu hyviä syitä olla vähintäänkin tyytyväinen elämäänsä. Asioiden ei aina tarvitse olla ensin ihan päin persettä, että ne voivat parantua. Elämä voi olla hirmu mukavaa ja silti muuttua paremmaksi.

Että tällaisia työttömän viisauksia tänään.

P.S. Tänään on hirmu siisti päiväpalindromi: 11022011!
 

Uni.

Törmäsin muutama vuosi sitten silloisella työpaikallani lukioaikaiseen ystävääni. Ei oltu nähty lukiovuosien jälkeen. Pikaisesti siinä vaihdettiin kuulumiset, oli hullua törmätä työpaikalla sillä tavalla. Ystäväni kertoi, että hänellä oli todetty tosi ikävä keskushermoston sairaus. Urheilijalle aika kova paikka.

Viime yönä näin vahvan unen. Tuo ystäväni tuli tapaamaan minua. Mentiin kävelylle ihanan lämpimänä kesäpäivänä. Juteltiin ja käveltiin. Hän ei voinut liikuttaa toista kättään, mutta halattiin silti. Ystäväni hymyili ja pyysi etten itkisi, hän kertoi, että kaikki on nyt hyvin, että hän on tehnyt kaikki järjestelyt. Vaimo ja lapset pärjäävät ja muutenkin, asiat on hoidettu. Mutta että hän halusi tulla tapaamaan minua vielä kerran. Hyvästellä.

Heräsin hirmu surullisena. Se oli vain unta, mutta minulla on taas se olo... Jotain pahaa tapahtuu. Kirjoitan tuon kaiken ihan vain varmistuakseni, että se paha ei tapahdu ainakaan tuolle ystävälleni. Uskon yhä siihen, että jos kerrot mitä toivot, kun puhallat kakun kynttilät tai kun näet tähdenlennon, toive ei toteudu. Joten minä ehdottomasti haluan nyt varmistaa, että ainakaan tämä versio ei toteudu, koska kerroin sen nyt kaikille.

torstai 10. helmikuuta 2011

Auringo.

Ja onhan se maailman tosi, että jos jotain haluaa ja päättää niin kaikki menee just niin kuin ei suunnitellut. Se on tietysti ihan hyväkin asia, sillä yleensä silti tapahtuu edes jotain. Ja pääsee edes jonnekin. Ja jotain on tietysti parempi kuin ei mitään.

Tälle päivälle oli suunniteltu, että mennään Sanin kanssa yliopistolle etsimään ulkkiksia ja tekemään portfoliota ja työhakemuksia, minkä jälkeen työttömyyden kunniaksi johonkin kuppilaan päiväkaljalle. Hyvä suunnitelma, minkä sotki muutama pikkuseikka.
 a) Valvoin taas yö, joten aamulla olin sekava ja näytin pahalta. Neljä tuntia katkonaista unta ei riitä peittämään mustia silmänalusia. Minä alan TOSI paljon haluta muuttaa pois tästä talosta. Naapurit kiristää hermoja.
b) Suomi ja talvi. Jeesus mikä kirkkaus! Ei puhettakaan että voisin mennä ulos, sisälläkin sattuu silmiin vaikka verhot on niin sanottujen ikkunoiden edessä. Näen jo täpliä, eli en ota sitä riskiä, että makaan viikon migreenissä.

Mutta koska olen nykyään tosi optimisti ja positiivari, niin koitan nyt keksiä tästäkin asiasta jotain hyödyllistä hopeareunusta.
a) Sain nukuttua vähän yöllisiä univelkoja pois, kun piti piiloutua valolta peiton alle. Sani muutti suunnitelmiaan ja me mennäänkin pelkästään päiväkaljalle vähän myöhemmin. Ihana ystävä!
b) Suomessa on talvi ja päivä on lyhyt. Eli minun ei tarvitse odottaa edes ihan kamalan kauan, että tuo valopallo taivaalla sammuu tämän päivän osalta.

Heti tuntuu elo paremmalta! Ja nauttikaa auringosta te, jotka siihen pystytte.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Povero Marco.

Tänään oli ihanan hämyinen auringoton päivä, joten pääsin livahtamaan kaupunkiin. Kävin hoitamassa pakolliset jutut (vaihdoin langat ja palautin digiboxin) minkä jälkeen palkitsin itseni uudella opiskelumatskulla. Eli kansiolla ja paperilla, mitkä tietysti tekevät italian opiskelusta niin paljon miellyttävämpää. En tiedä miksi haluan edelleen oppia tuon kielen, vaikka nyt ihana motivaationi Povero Marco on virallisesti poistettu elämästäni. Ja silti, tänään oli heikko hetki ja laitoin tuon jumalaisen olennon kuvan taas koneen taustakuvaksi. Uskottelin itselleni, että se on vain minun tapa näyttää minulle, että olen vahva ja jo ihan varmasti päässyt tosi kokonaan yli tuosta tyypistä. (Yeah, right.) Ja juuri nyt tässä hetkessä ja tilanteessa koneeni päätti soittaa Bruno Marsin biisin, mikä alkaa "I know you're somewhere out there, somewhere far away, I want you back, I want you back..." Häpeä Ilona! Ei tätä tällaista enää yhtään. Minun on mentävä viikonloppuna baariin ja löydettävä rakkautta. Koska tunnetusti BAARI on se paikka mistä rakkautta löytää. (Huomaa ironia.)

Minä ajattelin ryhtyä tosi toimiin. Pois on päästävä täältä kylmästä ja keväisin liian kirkkaasta Suomesta. En jaksa enää yhtään kolmen kuukauden kevät migreeniä. Enkä jaksa jatkuvasti olla sisätiloissa valoa piilossa. Huomenna menen Sanin kanssa yliopiston kirjastolle ja pistän elämäni ruotuun. Rakennan niin hienon CV:n, että kukaan ei voi olla palkkaamatta minua johonkin ihanan lämpimään maahan. Missä ei varmasti ole lunta eikä migreeniä. Hyvä suunnitelma.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Tyyppi osaa.

En ihan kauhean useasti yritä pakkopullauttaa teille makuasioita. Mutta nyt teen sen. Minä en oikein fanita livemusiikkia. Se kuulostaa yleensä aina pahalta, kuten saimme taas esimerkiksi Super Bowlissa huomata. Mutta. Tämä liveveto saa ihoni irtoamaan. Hallelujah!

Rakkaus.

Olen tässä miettinyt parisuhdetta. Siis sen merkitystä. Tai mitä se tarkoittaa. Kaikki perinteiset jutut on minulle aika painajaista. Ei periaatteesta, vaan ihan luonnostaan. En halua lapsia, en halua perinteistä perhettä, enkä oikeastaan mitään sellaista, mitä tosi moni ystäväni tuntuu haluavan. Olisi kiva mennä naimisiin. Häitä en halua vaan sen tunteen, että joku rakastaa minua niin paljon. Ja sitten päästäänkin siihen pelottavaan aiheeseen... Olen miettinyt miten rakkaus - se kaiken vievä, vaativa, antava ja täyttävä tunne - sopii yhteen avioliiton kanssa. Ei kai mitenkään. Tai sitten kaikin tavoin. Tapauskohtaista.

Mutta en silti saa mielestäni viime yötä. Uskomattoman siistin ja tapahtumarikkaan viikonlopun kohokohta oli viereeni nukahtanut mies. Ei mitään sen ihmeellisempää. Mies, joka tuoksuu ja tuntuu ja näyttää hyvälle. Joka ei missään vaiheessa ole edes ajatellut olevansa kanssani mitään enempää, kuin kaveri. Mutta jonka seurassa minä änkytän. Ja joka saa piilotettua kaikki vahvuuteni ujouteeni alle. Ja jonka lähellä minä peloistani huolimatta nautin jokaisesta hetkestä, tekemättä yhtään mitään. Kyttään kuin fani, imen itseeni jokaisen eleen ja sanan ja äänensävyn ihan vain siksi, että oppisin. Minulla ei ole mitään odotuksia, enkä vaadi mitään. Haluan vain lisää. Jotain, ihan mitä tahansa. Että oppisin niitä asioita, jotka tekevät tuosta miehestä tuon miehen.

Jos pääsee yli mahdollisesta stalkkerivivahteesta ei voi olla miettimättä, että eikö tämä ole juuri sitä, mitä rakkaus on parhaimmillaan. Että antaa toisen olla täsmälleen sen mitä toinen on ja siitä huolimatta haluaa lisää.

Jos joku tuntisi minua kohtaan noin voimakkaasti, olisin tavattoman onnellinen nainen.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Huippu viikonloppu.

Nyt voi sanoa olevansa melko tyytyväinen. Paljon Super Bowl univelkaa. Otan siitä kaiken irti. Vuoden urheilullisin kohokohta elämässäni sai vielä lisäboonuksen, sillä onnistuin huijaamaan itselleni hyvää Super Bowl seuraa. Angus tuli fanittamaan Steelersiä yövierailulle ja tietysti sillä oli tilaisuuteen sopiva paita. (Mistä se niitä kaivaa?!) Minä kävin ylikierroksilla jo pelkästään Green Bayn pelistä, mutta puoliajan jälkeen viereen nukahtanut ja tuhiseva Angus ei sitä ainakaan vähentänyt. Ehkä Super Bowl ei ollut ihan se kaikista tärkein juttu (mikä nostattaa yöllisen vierailun merkitystä suunnattomasti) tai sitten minä olen lievästi väsyttävää seuraa. Katsoin niitä aikuisia, nukkuvia kasvoja ja mietin kuinka paljon tuossa miehessä on sitä poikaa, johon rakastuin 16-vuotiaana. Mitä ikinä sillä pojalla silloin olikin, se tuntuu toimivan yhä. Joka tapauksessa, Packers voitti niin kuin pitikin, minkä jälkeen Angus lähti kotiin jatkamaan uniaan. Ja minä vain hymyilen.

Nyt pitäisi sitten jotenkin palata normaaliin elämään. Voisin aloittaa sen vaikka menemällä italian tunnille tänään. Va bene.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Iltailta.

Niinhän se menee, että ensin ei tapahdu mitään ja sitten tapahtuu kerralla kaikki. Onneksi lepäsin pari viikkoa, sillä ihmisten ilmoille meneminen toi mukanaan mitä omituisempia tapahtumia. Okei, tuhlattuani liikaa rahaa menin salaseuran vuosikokoukseen ja minut valittiin hallituksen jäseneksi. Minä olin se joka hyväksyi kirjanpitäjän lausunnon edellisvuoden tilinpidon oikeellisuudesta. Minä. Joka hädin tuskin osaa numerot. Tunsin itseni erityisen tärkeäksi, vaikkakin tehtävä vaati minulta ainoastaan sen, että sanon ääneen "okei". Silti. Olen nyt molto tärkeä henkilö italiaseurassa.

Ja sitten heti perään sain toisenkin tittelin, nimittäin "lapsenvahti". Italialaisen Lauran italialaisen vauvan vakiohoitaja sai töitä. Ja nyt Laura saa lisää vauvoja ja minusta tuli sen ensimmäisen vahti, että Laura pääsee edes joskus jonnekin. Vaikka sekä Laura että vauva ovatkin siis kertakaikkiaan aivan ihania, niin tämä on kyllä nyt urani pohja. Mutta jostain se on aloitettava, eikö? Ja onhan se kuitenkin hienoa, että joku luottaa minuun niin paljon, että jättää oman lapsensa minun huostaan. (Lauran oma vastaus tähän: "Olen epätoivoinen.")

Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut jo hämmennystä tarpeesi, niin kotiin tultuani Angus soitti. Pyysi minua katsomaan jääkiekkoa, ihan oikeaan jääkiekkohalliin. Hämmennyin niin pahasti, ettei kieltäytyminen käynyt edes mielessäni. Ja hei - se oli sentään Angus kun pyysi. Joten menin fanittamaan jääkiekkoa. Sain päälleni aidon pelipaidan. Sitä on käyttänyt oikeaa jääkiekkoa pelatessaan Lauri Kinos, nro 4. Oikeaa pelipaitaa pitää päällään vain HC-fani, sillä sellaista ei voi ostaa. En tiedä miten Angus oli sen saanut, mutta siellä minä olin, hurraamassa hillitysti ilmeisesti kauden tärkeimmässä pelissä. Kaiken lisäksi Angus teki erätauolla sen hattutempun ja toi minulle aidon JYP-pipon. Minulle! Oman pipon! Ja niitä tosi perinteisiä lätkäsalmiakkeja, mitä syötiin pienenä. Epätodellinen olo. Ja sitten kaikki tämä hullutus kruunattiin kotivoitolla.
Parhaat treffit ikinä!

lauantai 5. helmikuuta 2011

Alkuilta.

Päätin jälleen kaivautua kellaristani ja nousta ihmisten ilmoille. Pihalla näytti tuttuun tapaan synkän harmaalta. Hipsin keskustaan ja puolessa tunnissa onnistuin tuhlaamaan melkein 90 euroa. Ostin kaiken tarpeellisen lisäksi kolme kirjaa ja digiboxin. Digiboxin tarpeellisuus on vähän kyseenalaista, koska hankin sen ainoastaan tulevaa Super Bowlia varten. Tänään selviää riittääkö tekniikkaosaamiseni vai kiroilenko vain yksin pimeässä. (Jos en näe vuoden tärkeintä ottelua, tulen kiroilemaan pimeässä paljon.)

Matkalla minua vastaan tuli beige mummo. Rouvalla oli beige pipo, beige pitkä takki, beige huivi, beiget housut, beige iho ja tietenkin sävyyn sopiva beige koira. Muorin kasvoilla oli tympääntynyt beige ilme. Mietin, että olisiko mummeli hymyillyt edes vähän, jos takki olisi ollut punainen tai pipo vihreä tai koira pilkullinen. Se näky oli jotenkin surullinen. Minä en halua huomata vuosien päästä olevani tympeä beige mummo. Asialle kannattaa varmaankin tehdä jotain jo nyt, ennen kuin totun suomalaiseen harmauteen. Tai mikä vielä pahempaa - beigeyteen.

torstai 3. helmikuuta 2011

Back to basics.

En yleensä tee näin, mutta nyt julkaisen osan keskustelusta ystäväni kanssa.

Sani sanoo:
Mites siellä menee?
ilona sanoo:
Paljon paremmin, kiitos. Kirjoitin blogin ja sitten joku oli heti kommentoinut. Siitä tuli älyttömän hyvä mieli. Ja sitten minä vain päätin kömpiä pois kuopastani. Oli sen aika. Kirjoitin uudestaan blogiin, mutta en voi julkaista sitä heti perään. Se olisi outoa.
Sani sanoo:
Hehe, ihan hyvin voi! :)
ilona sanoo:
Voiko?
Sani sanoo:
No tottakai! Jonkun on aikakin ruveta päivittämään blogia heti edellisen päivityksen jälkeen. Jos niin ei yleensä tehdä.
ilona sanoo:
Tuo on kyllä niin hyvä pointti että.
Sani sanoo:
Hahah, vähän ontuva, I know.
ilona sanoo:
Ei onnu yhtään, ihan suoraan menee ja hyvässä rytmissä.
Minä teen sen! Kirjoitan heti uutta!
Sani sanoo:
Mut voisko se tehdä sitä semmosta mustien miesten rytmikästä ontumista??
ilona sanoo:
:D Joo. Sitä se voi tehdä.
Sani sanoo:
Eli se olis coolia ontumista.
ilona sanoo:
Minun pitää julkaista myös tämä coolisti ontuva keskustelu.

Joten nyt minä julkaisen blogikirjoituksen heti edellisen perään. Koska jonkun on aika tehdä niin. Tästä se lähtee:

Kun oikein korpeaa, eikä mistään tule mitään, niin ainoa mitä voi tehdä on palata perusjuttuihin. Hengittää syvään ja aloittaa jostain yksinkertaisesta. Kuten banaanipirtelöstä. Minä rakastan banaanipirtelöä. En muista enää miksi lakkasin tekemästä niitä, mutta se oli selvästi virhe.

Päätin nousta kuopastani. Surkeilusta ei saanut enää irti sitä mitä siitä voi parhaimmillaan irti saada, joten lopetin. Time to move on. Menin keittiöön ja pyyhin paksun pölykerroksen sauvasekoittimen päältä. Se hymyili minulle. Ajattelin, että ei elämä voi kovin huonoa olla, jos sauvasekoitinkin hymyilee.

Tein viikkosiivouksen (tosin kuukausisiivous taitaa olla tällä kertaa lähempänä totuutta), nautin pirtelöstäni ja tein listan. Back to basics. Hetkellinen haparointi ei vie pois sitä, että olen loistotyyppi ja tulen tekemään merkittäviä asioita. Ja tämä - mitä ikinä tämä olikin - auttoi minua jälleen ymmärtämään jotain tärkeää itsestäni. Ja todisti sen, miten upeita ystäviä minulla on. Ja näytti, että minulla on hymyilevä sauvasekoitin.

Kuoppa.

Olen nyt julmasti poistanut pari huonoa ihmissuhdetta. Niin ei kuulemma voi tehdä. Ilmeisesti ihmisiä ei voi noin vain poistaa. Mutta tein sen silti. Ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa en vain enää halua olla tekemisissä. Ajattelin sen niin, että poistamalla vääriä ihmisiä minä järjestän enemmän aikaa niille oikeille ihmisille. Jotka pitävät lupauksensa ja ovat luotettavia ja joiden seurassa minä viihdyn ja tunnen itseni hyväksi.

Minä annan aina uuden mahdollisuuden. Kerta toisensa jälkeen. Siitä ei seuraa mitään hyvää, siitä seuraa surua ja murhetta minulle. Joten ajattelin, että muutan nyt systeemiä. En anna enää uusia mahdollisuuksia. Paitsi minulle. Koska aikaisemmin se on mennyt aivan väärin. Annoin ansaitsemattomia uusia mahdollisuuksia kaikille, vaikka minun olisi pitänyt antaa ansaittuja mahdollisuuksia minulle. Joten poistin ihmisiä elämästäni. Annan uuden mahdollisuuden minulle.

Ensin vedin perseet ja nollasin pään tyhjäksi. Sitten söin surkeuteeni äkäistä salmiakkia. Niin paljon, että kitalaki ja kieli on nyt aivan pilalla. Mutta oli se silti sen arvoista.

Putosin kuoppaan. On hyvä, että vuoden huonoin viikko tuli heti tähän vuoden alkuun. Vuoden flunssan perään. Loppu on sitten mukavaa ja ahdistamatonta ja tervettä. Tämä on hyvä käydä läpi nyt heti, niin sekin on sitten hoidettu. Koska aina silloin tällöin sitä vain huomaa pudonneensa kuoppaan. Ja silloin voi ihan hyvin huutaa ja kirota ja potkia ja kiukuta ja itkeä ja kysyä "Miksi minä?!" ja pyöriä itsesäälissä. Ja sitten, kun on varmasti tehnyt sitä kaikkea tarpeeksi, olo helpottaa ja voi taas kiivetä takaisin ylös. Ja kun pääsee ylös, elämä tuntuu taas elämisen arvoselta.