Alitajunta.

Näin taas kummallista unta. Heräsin ahdistuneena kuudelta. Sinnikkäästi yritin nukahtaa vielä tunnin. Ihan suotta. Selvästi nukkuminen ei ole se mun juttu enää. Mutta unet ovat. Mielipiteitä unien merkityksistä on monia, mutta minun tapauksessa unet ovat usein pelottavan vahvoja ja todellisia. Ja toisinaan ennustavia. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen tajuissanikin kaiken niin vahvasti.
Viime yönä minä olin naimisissa tuntemattoman miehen kanssa. Tai tunsin minä hänet siinä unessa tietenkin. Mies oli kiltti ja kunnollinen, enkä minä ollut vähääkään kiinnostunut sellaisesta. Toinen vain kärsivällisesti odotti, että muuttaisin mieltäni. Ja se ahdisti lisää. Kumpikin meistä vain tuhlasi aikaansa.
Kiusallisen tuttua.

Jostain luin vuosia sitten, että unessa esiintyvät tuntemattomat ihmiset kuvaavat omaa itseä. Eli pitäisikö tämä nyt tulkita niin, että minä odotan umpirakastuneena jotakuta, joka ei ollenkaan minua ansaitse ja jota en tule koskaan saamaan? Touché.

Ja tästä päästääkin näppärästi Povero Marcoon, jolla oli eilen syntymäpäivä. Juteltiin, kahdesti. Itse asiassa ollaan juteltu joka päivä. Kahdesti. Mikä ei varsinaisesti ole merkki minkään sortin eteenpäin jatkamisesta tai yli pääsemisestä. Mutta siihen suuntaan olen kuitenkin päättäväisesti menossa. Ja sillä just friends -verukkeella pääsee pitkälle, olenhan itseni huijaamisen mestari. Tulisipa Angus pian takaisin Lapista ja sotkisi ajatukseni. Ja päiväni. Ja ehkä hiukseni. 

Nyt jatkan kirjaa. Olen yrittänyt kerätä voimia ja rohkeutta sitä varten. Venetsia on vielä kokonaan käsittelemättä. Tarkoittaa, että Povero Marco on vielä kokonaan käsittelemättä. Pakko siitäkin on kirjoittaa. Enhän minä voi elämäni romanttisinta osuutta jättää pois. Olen vain siirtänyt aihetta tuonnemmaksi. The best for last tai jotain.