Kuoppa.

Olen nyt julmasti poistanut pari huonoa ihmissuhdetta. Niin ei kuulemma voi tehdä. Ilmeisesti ihmisiä ei voi noin vain poistaa. Mutta tein sen silti. Ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa en vain enää halua olla tekemisissä. Ajattelin sen niin, että poistamalla vääriä ihmisiä minä järjestän enemmän aikaa niille oikeille ihmisille. Jotka pitävät lupauksensa ja ovat luotettavia ja joiden seurassa minä viihdyn ja tunnen itseni hyväksi.

Minä annan aina uuden mahdollisuuden. Kerta toisensa jälkeen. Siitä ei seuraa mitään hyvää, siitä seuraa surua ja murhetta minulle. Joten ajattelin, että muutan nyt systeemiä. En anna enää uusia mahdollisuuksia. Paitsi minulle. Koska aikaisemmin se on mennyt aivan väärin. Annoin ansaitsemattomia uusia mahdollisuuksia kaikille, vaikka minun olisi pitänyt antaa ansaittuja mahdollisuuksia minulle. Joten poistin ihmisiä elämästäni. Annan uuden mahdollisuuden minulle.

Ensin vedin perseet ja nollasin pään tyhjäksi. Sitten söin surkeuteeni äkäistä salmiakkia. Niin paljon, että kitalaki ja kieli on nyt aivan pilalla. Mutta oli se silti sen arvoista.

Putosin kuoppaan. On hyvä, että vuoden huonoin viikko tuli heti tähän vuoden alkuun. Vuoden flunssan perään. Loppu on sitten mukavaa ja ahdistamatonta ja tervettä. Tämä on hyvä käydä läpi nyt heti, niin sekin on sitten hoidettu. Koska aina silloin tällöin sitä vain huomaa pudonneensa kuoppaan. Ja silloin voi ihan hyvin huutaa ja kirota ja potkia ja kiukuta ja itkeä ja kysyä "Miksi minä?!" ja pyöriä itsesäälissä. Ja sitten, kun on varmasti tehnyt sitä kaikkea tarpeeksi, olo helpottaa ja voi taas kiivetä takaisin ylös. Ja kun pääsee ylös, elämä tuntuu taas elämisen arvoselta.