Kirja.

Lukkiuduin eilen kellariini. Päätin sen jo alkuviikosta, torstaina ryhdyn kirjoittamaan kirjaa. Ja niin tein. Ensimmäinen i-matkani on tehty, reissusta ja sen jälkiseurauksista selvitty, joten enää puuttuu kesän kommelluksista kirjoittaminen. Yhtään ei haittaa, että samaan aikaan pihalla piinaavat paukkupakkaset, olen niiltäkin nyt suojassa. Laitoin verhot ja kaikki chattimahdollisuudet kiinni, musiikin soimaan kuulokkeista ja ei muuta, kuin kirjoittamaan.

Jotenkin onnistuin matkustamaan uudestaan niihin upeisiin fiiliksiin. Tunsin auringon lämmön ihollani, muistin miltä ilma tuoksui. Kirjoitin koko päivän. Tulin siihen tulokseen, että kirjan kirjoittaminen ei tapahdu ihan hetkessä. Mutta se oli vasta alku. Tänään jatkan siitä, mihin eilen jäin. Ja huomenna jatkan siitä, mihin tänään jään. Ja joku päivä minulla on edessäni valmis kirja.

Täytyy myöntää, että tänään fiilis on aika paljon synkempi. Eilisen uutiset painaa mieltä yhä. Jotenkin on vaikea löytää se kesäinen riemu jäätelöstä ja hiekkarannasta tietäen, että lapsuudenystävän lapset ovat nyt lopun elämäänsä ilman isää. Isät on muutenkin minulla arka aihe. Mutta yritän. Enhän minä ole surullinen. Minä vain tunnen nyt surua. Se on ihan eri asia. Ja ehkä minun naurettava kirjani on juuri sitä, mitä tähän maailmaan nyt tarvitaan, koska joka puolella on surua. Nauru auttaa.