Oivallus.

Hyvää huomenta! Hyvä tämä huomen onkin, sillä minä olen nukkunut ihan kokonaisen yön! Aamulla heräsin ja tajusin, että on oikeasti jo aamu. Muistin nähneeni unta, sellaista mukavan merkityksetöntä. Parhautta! Kiitos kaikille unineuvoista.

Mutta ennen kaikkea kiitos yhdelle, joka kirjoitti minulle eilen piiiiiiitkän sähköpostin, missä kertoi miten kylmä ihminen minä olen ja miten väärin minä toimin. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Se oli kaiken valvomisen ja siitä johtuvan ahdistuksen päätteeksi todellinen jättipallero i:n päälle. Kyseessä on siis ihminen, jolle en ilmeisesti antanut tarpeeksi uusia mahdollisuuksia. Olihan se julmaa, tiedän kyllä.

Ja miten tuosta päästiin näin hyvään fiilikseen? Minäpä kerron.
Jos tapahtuu liikaa asioita liian vähässä ajassa, niin kuin nyt on tapahtunut, niin ilonan kapasiteetti loppuu. Ja sitten loppuu ne unet ja alkaa tämä kierre. Mutta tuo sähköposti jollain tavoin pysäytti sen. Ehkä se johtui väsymyksestä, ehkä viime aikojen ikävistä tapahtumista, mutta ajatus lähti ihan uudelle uralle. Mietin ystäviäni, nykyisiä ja erityisesti yhtä, jonka menetin vuosia sitten. Ja sitä tarvettani olla ystävä kaikille. Minulla on paljon oikeita ystäviä, mikä on aivan mahtava juttu, mutta toimin samalla tavalla muidenkin ihmisten kanssa. Minun on aina pakko auttaa kaikkia ja jos se ei onnistu, petyn itseeni. Ahdistun.

Joona sanoi kerran, että minulla on joku ihmeellinen pelastajasyndrooma, näen potentiaalisia pelastettavia jokaisessa poikaystäväehdokkaassa ja avuntarpeessa olevan ystävän jokaisessa uudessa ihmisessä. Eilen viimein ymmärsin miksi.

Nuoruusvuosien paras ystäväni, se jonka kanssa kasvoin lapsesta teiniksi, kuoli yli kymmenen vuotta sitten. Avomiehensä ja lapsensa isän toimesta. Tiesin niistä ongelmista, vähän. Ja mitä minä tein? En yhtään mitään. Ystäväni oli pulassa ja minä en auttanut. Ja nyt hän on kuollut. Huomasin, että siitä asti minä olen auttanut kaikkia, melkoista taakkaa mukanani kantaen. Ja tämä selvisi minulle eilen. Pistää aika lailla asioita uusiin mittasuhteisiin, eikö totta?

Ajattelin, että on aika päästää irti. Olen syyttänyt itseäni jo ihan tarpeeksi pitkään asiasta, mikä ei millään tavoin ollut minun syytäni. Ikävöin yhä ystävääni, mutta tämä oivallus rauhoitti mieltäni. Tuli parempi olo. Ja sitten... Nukuin kuin murmeli.