Väsymys ei kuitenkaan tuonut luokseni Nukkumattia. Pyörin yksin peiton alla, mietin kesää, pyörin vähän lisää. Puoli neljältä tuumasin, että jospa nousisi ylös, ei tästä nyt taida mitään tulla. Keitin aamukahvia ja avasin koneen uudelleen. Sama kai se on, vaikka aloittaa kirjoittamisen tänään vähän aikaisemmin.
Ja kyllä kirja etenee. Surin syy siihen lienee ihanan kannustava palaute, mitä saan nyt vähän joka suunnalta. Se on hämmentävä tunne kun huomaa, että joku uskoo minuun ihan oikeasti. Tai ainakin antaa minun uskoa siihen. Lopputulos on kuitenkin sama. Tuntuu, että teen viimein jotain todellista. Kolmessa päivässä olen kirjoittanut noin 50 sivua, mikä on ainakin omasta mielestäni aika paljon. Toki se on vielä ihan raakaa roskaa, mutta kuitenkin. Se on alku. Kaikki hyvät kirjat ovat ensin raakaa roskaa. Ja sitten niistä hiotaan timantteja.
Ehkä tämä Nukkumatittomuus on osa sitä todellista kirjailijan elämää. Raakaa puurtamista, ihan työn tuntuista. Siitä on otettava kaikki irti, kun eihän tässä varsinaisesti hiki päälle puske. Ja pakko myöntää, että tämänlainen puurtaminen on minun ehdoton suosikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti