Rakkaus.

Olen tässä miettinyt parisuhdetta. Siis sen merkitystä. Tai mitä se tarkoittaa. Kaikki perinteiset jutut on minulle aika painajaista. Ei periaatteesta, vaan ihan luonnostaan. En halua lapsia, en halua perinteistä perhettä, enkä oikeastaan mitään sellaista, mitä tosi moni ystäväni tuntuu haluavan. Olisi kiva mennä naimisiin. Häitä en halua vaan sen tunteen, että joku rakastaa minua niin paljon. Ja sitten päästäänkin siihen pelottavaan aiheeseen... Olen miettinyt miten rakkaus - se kaiken vievä, vaativa, antava ja täyttävä tunne - sopii yhteen avioliiton kanssa. Ei kai mitenkään. Tai sitten kaikin tavoin. Tapauskohtaista.

Mutta en silti saa mielestäni viime yötä. Uskomattoman siistin ja tapahtumarikkaan viikonlopun kohokohta oli viereeni nukahtanut mies. Ei mitään sen ihmeellisempää. Mies, joka tuoksuu ja tuntuu ja näyttää hyvälle. Joka ei missään vaiheessa ole edes ajatellut olevansa kanssani mitään enempää, kuin kaveri. Mutta jonka seurassa minä änkytän. Ja joka saa piilotettua kaikki vahvuuteni ujouteeni alle. Ja jonka lähellä minä peloistani huolimatta nautin jokaisesta hetkestä, tekemättä yhtään mitään. Kyttään kuin fani, imen itseeni jokaisen eleen ja sanan ja äänensävyn ihan vain siksi, että oppisin. Minulla ei ole mitään odotuksia, enkä vaadi mitään. Haluan vain lisää. Jotain, ihan mitä tahansa. Että oppisin niitä asioita, jotka tekevät tuosta miehestä tuon miehen.

Jos pääsee yli mahdollisesta stalkkerivivahteesta ei voi olla miettimättä, että eikö tämä ole juuri sitä, mitä rakkaus on parhaimmillaan. Että antaa toisen olla täsmälleen sen mitä toinen on ja siitä huolimatta haluaa lisää.

Jos joku tuntisi minua kohtaan noin voimakkaasti, olisin tavattoman onnellinen nainen.