Tänä aamuna ystäväni repäisi tietämättää vanhat haavat auki. Kysyin jotain ja keskustelu meni odottamattomaan suuntaan. Hän melkein tulistui, ainakin luulen niin. Periaatteen mies, mikä on tietysti hirmu ihailtavaa. Sanat eivät satuttaneet, eihän niitä minulle edes suunnattu. Sisältö satutti, koska sanat olisi yhtä hyvin voitu suunnata minulle. Kaikki tekevät virheitä, mutta tukehdutti, koska en saanut hitustakaan armoa.
Sanattomana pyyhin kyyneleeni, istuin keittiön lattialla, odotin veden kiehumista. Mietin kaikkia lapsiani, jotka hylkäsin. Kahta koiraa, jotka ovat molemmat nyt kuolleita. Mietin olisiko kumpikaan niistä enää elossa, jos olisin ottanut ne mukaani. Tilanne oli mahdoton, mutta olisinko voinut taistella enemmän? Mietin kissaa, jota kutsun yhä elämäni mieheksi. Ja toistakin, maailman kauneinta tyttöä. Molemmat niin kiintyneitä minuun, riippuvaisia minusta, että luopuminen tuntui ajatuksena mahdottomalta. Mutta joista kummastakin luovuin. Halusin niille parempaa. Mietin lastani. Mietin olisinko parempi ihminen äitinä. Vai olisiko maailmassa vain yksi huonot kortit saanut lapsi enemmän. Valintoja... Vaikeita, kipeitä valintoja. Muistojen taakkoja, mitkä joudun kantamaan hautaani saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti