Viimeinen.

Viimeinen ilta ja Rasta Bar. Sellainen löytyy ilmeisesti ihan kaikkialta. Kuala Lumpurissa Rasta Bar on paikka, joka on täynnä aiheeseen liittyviä kuvia ja jossa soi reggae. Ja jossa näkyy urheilukanavat. Okei, ehkä lievästi yllätti, mutta ihan jees. Ja tämän seurauksena: Formula Drift. Aivan uusi tuttavuus minulle, mutta koukutuin täysin. Autot ajoivat aivan naurettavan lyhyen pätkä kaksintaisteluna (kahteen kertaan, koska piti vaihtaa puoli) ja ensimmäinen kommenttini oli tästä johtuen: That's stupid! Mutta katsoin kisaa silti. En voi käsittää, että miten voi niin lyhyellä pätkällä sössiä noin totaalisesti? Monen ajoivat ulos tai törmäilivät, autot savusivat (tai lähinnä renkaat) ja kaikki näytti olevan niin hirmu tosissaan. Varmasti olivatkin, isot rahathan siellä liikkui. Yhden kuskin nimi oli Ninja. Ehdoton suosikkini, vaikka kaverin nimi muuttuikin joka toinen kerta ruudun alalaidassa. En ymmärtänyt miksi, mutta eipä minun tarvitsekaan. Sama mies siellä autossa kuitenkin oli. Ja ei kai muuta voi olettaakaan, Ninjat kulkevat salaperäisesti. Rasta Barin ruoka oli aivan älyttömän hyvää. Olutta oli runsasta. Joten viimeinen ilta Kuala Lumpurissa oli mahtava.

Olen jo pitkään tiennyt, että työsuoritukseni on parhaimmillaan pienen paineen alla. En osaa sitä selittää yhtään, mutta olen sitä tyyppiä, joka venyy äärimmilleen tiukoissa tilanteissa ja sitten vielä siitäkin vähän pidemmälle. Nyt käyn selvästi läpi jotain outoa vaihetta. Nimesin olotilan lomabörnikseksi. Tajusin (tai James tajusi minun puolesta), että minä olen aivan puhki. Väsynyt kaikkeen. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat olleet äärettömän rankkoja minulle. Koko vuosi on ollut sellainen. Joten nyt todellakin tarvitsen lepoa, näin loman päätteeksi. Tosin eihän tämä ollut loma ensinkään. Tämä oli jotain ihan muuta. Joka tapauksessa, toivottavasti ihmiseni Suomessa ymmärtävät tämän ja antavat edes vähän armoa.

Huomasin yllättäen myös sen, että piirtäminen rauhoittaa minua. Olen piirrellyt täällä koko ajan. Korukorteille pohjia, mutta myös afrikkalaisia naamioita. James on innoittanut minua. Kun ei voi nukkua, voi kuitenkin luovia. Silloin energiat ovat juuri parhaimmillaan sellaiselle puuhalle. Pitää vain unohtaa kaikki ihmiset ja ihmisiin liittyvät asiat, antaa kynän mennä omia polkujaan. Kuvat eivät ole täydellisiä, mutta ne ovat kuitenkin kuvia.

Parempi tehdä jotain epätäydellisesti

kuin olla mestarillisesti tekemättä mitään.

(Robert Schuller)

Viisas mies tuo Robert. Aion noudattaa hänen ohjetta säntillisesti, kunhan pääsen takaisin Suomeen. Aion kyllä tehdä monta muutakin asiaa Suomessa. Tein jo sellaisen viiden päivän selviytymissuunnitelman. (Sen piti olla seitsemän päivän selviytymissuunnitelma, mutta en keksinyt mitään aihetta niille kahdelle ihan viimeiselle päivälle, joten päätin pelastautua viidessä päivässä. Viikonlopun voi sitten huilailla.) Laitan itseni ruotuun, heti ensi viikolla. Tämä viikko menee matkustaessa ja lepäillessä, mutta sitten. Maanantaina kaikki alkaa muuttua toisenlaiseksi. Paremmaksi. Koska niin on nyt päättetty.
 

Afrikka.

Täytyy sanoa, että elämä se ei koskaan lakkaa yllättämästä. Se yöjuna, jolla piti mennä Kuala Lumpuriin, oli täynnä. Joten vaihdoin suunnitelmat päiväbussiin. Kuusi tuntia viidakon läpi matkaten (siis älyttömän hyväkuntoisia teitä pitkin, mutta kuitenkin) ja olin perillä Kaupungissa. Kirjoitin tarkoituksella isolla, koska en ole koskaan ennen ollut näin isossa kaupungissa. Täällä on ainakin sellainen ison kaupungin fiilis, talot ovat 30 kerroksisia (laskin itse) ja kaikki on uutta ja nopeaa. Sellainen Aasian New York. Ja kyllä, tuli puskista. Yhtään en osannut odottaa bisneskeskusta, kun tänne päätin tulla.

Majoitun erään sohvasurffarin luona. Tiesin, ettei kaveri ollut paikallinen, mutta kulttuurillisesti tapaaminen oli silti yllättävä. Nigerialainen James tuli hakemaan minut pomonsa/ystävänsä kanssa, joka on Etelä-Afrikasta. Jo kättelyssä minulle luvattiin opettaa afrikkalaista kulttuuria. Sehän passaa kyllä, nimimerkillä "Lue kuvaukseni sivupalkista". Jo tuo ensimmäinen matka oli hauska, osittain koska kuskina toimi se joka ei tiennyt ollenkaan missä ollaan. Sama toistui myöhemmin, kun käytiin syömässä, minkä jälkeen pojat halusivat mennä käymään jollain clubilla.

Alkuillasta minut vietiin bileisiin. En tiennyt mitä odottaa, paitsi että siellä on nuoria ja yhdellä heistä on syntymäpäivä. Astuin reippaasti sisälle asuntoon ja voi pyhä valkonaama! Musiikki ei sentään loppunut, mutta joka ainoa tuijotti minua ihmeissään. Arvaa tuntuiko siltä, että taisin juuri tulla juhliin kuokkimaan, kun 30 umpimustaa hahmoa tapittaa hämmentyneenä. Oh boy... Kaikki olivat yliopiston opiskelijoita, eli melko nuoria ja melkein jokainen heistä oli tullut opiskelemaan jostain päin Afrikkaa. James esitteli minut (ilmeisesti omanaan). Ruoka oli tosi hyvää ja olut juotiin jäillä. Hieman nauratti, kun hän kysyi myöhemmin: "Näetkö tuon vaalean pojan?" Tuijotin hämmentyneenä edessäni tanssivaa mustaa laumaa. "En oikeastaan." Vaatekuvailun perusteella lopulta ymmärsin, että kyse oli yhdestä edessäni tanssivasta pojasta. Itse en varsinaisesti käyttäisi sanaa vaalea, mutta okei, nigerialaisin silmin katsottuna poika saattoi olla asteen pari vaaleampi. No, joka tapauksessa oli hauska katsella menoa.

Afrikkalaiset ovat ainakin tässä asiassa päinvastaisia suomalaisiin verrattuna. Kun suomalaisilla on bileet, porukka tulee paikalle, sitten juodaan, lopulta saatetaan ehkä vähän tanssiakin, kun on juotu tarpeeksi. Näillä se menee juuri päinvastoin. Kaikki alkavat tanssia heti, mutta pikkuhiljaa meno hyytyy, mitä enemmän juovat.

Minun Eccon maastokävelyyn suunnitellut kengät eivät ehkä olleet aivan oikea valinta ökyclubille, mutta en tietenkään lähtiessä tiennyt minne mennään. Tosin ei nuo monot kovin pahasti hävinneet vaihtoentona olleille varvastossuille, että sikäli. Ei päästy edes parkkipaikalla ilman turvatarkastusta, vartija tutki auton alustan oikein varsipeilin kanssa ja tarkasti peräkontin. Itse club oli ökyhotellin viidennessä kerroksessa. Meidän mukana ollut poikalapsi ei päässyt sisään ilman, että kävi lainaamassa puvun takin. Pelkästään sisäänpääsymaksu oli enemmän kuin koko matkabudjettini Malesian osalta. Onneksi ei tarvinnut maksaa itse. Okei, siihen tuli joku viskipullo mukaan, mutta silti. Paikka oli huikea myös sisäpuolelta. Lavalla oli soittamassa livebändi, kokoonpano monikansallinen. (Kuulin maat Kanada, U.S. ja Englanti, mutta saattoi siellä olla muitakin.) He olivat itse asiassa aika hyviä. Ilta oli kyllä väsymyksestä huolimatta melko huikea. Uusi kokemus ainakin.

Tuolla clubilla oli kuvattomat teräväreunaiset lasinaluset. Keksin, että niistä tulisi täydellisiä korukortin pohjia! Joten keräsin kaikki lasinaluset pöydältä laukkuuni. Pysäytin nuoren tarjoilijan, näytin lappua ja kysyin olisiko mahdollista saada näitä lisää. Poika katsoi minua ihmeissään ja kysyi miksi. "Because I love them." Hyvin häkeltyneenä hän kysyi montako tarvitsen. "No, vaikka sata." WTF?! Repesin ja sanoin, että kaikki käy. Olen tästä hyvin kiitollinen. Poika katosi takahuoneeseen ja toi minulle ison nipun pahveja pahoitellen, ettei voinut ottaa enempää. Olin superonnellinen. Tämä on just niin tyypillistä minua. Edes tuollaisessa paikassa juhliessa minun aivot ei osaa olla luovimatta. Mutta jos idea tulee, se otetaan vastaan. Uusi mottoni.

Pakko lisätä vielä, että nyt on sitten kuultu livenä Gangnam Style. Teki mieli itkeä. Tähänkö on tultu?

Ja niin joo, pääsin nettiin.
 

Lähtö.

Tämä on nyt vähän surullinen kirjoitus. Että jos odotat hilpeilyjä, niin hyppää ihan suosiolla seuraavaan. Päätin viimein lähteä ja jatkaa matkaa. Tai oikeastaan vain aloittaa matkan, koska olen ollut täällä pääasiassa paikallaan. On jo aika mennä kotiin. En tiedä missä se on, mutta tiedän ettei se ole täällä. Lähden illalla lautalla George Townista (koska tämäkin on saari) ja sitten matkustan yöjunalla kohti Kuala Lumpuria. Minun pitäisi siis olla huomenna aamulla perillä.

En tiedä pääsenkö enää kirjoittamaan. En tiedä milloin seuraavan kerran pääsen nettiin. Sitä paitsi tämä rakas läppärini pinnistelee aivan viimeisiä päiviään, akku on turvonnut puoliksi ulos ja käynnistäessä kuuluu omituista rahinaa. Mutta vielä tänään tämä toimii. Kiitos siitä. Joka tapauksessa. Voi olla, että seuraavan kerran kirjoitan vasta Suomessa. Aika hurja ajatus.

Olo on omituinen. Hirvittävän haikea. Osittain tietysti sen vuoksi, että olen ollut täällä jo pitkään ja kiintynyt ihmisiin. Vähän paikkaankin. Mutta osittain myös siksi, että pakkaan tavaroitani. Jokainen purnukka ja vaate ja esine muistuttaa jostain, mitä koettiin yhdessä Thaimaassa. Nämä olivat ne tavarat jotka valitsin mukaani, kun päätin muuttaa Toyboyn luokse. Näitä samoja tavaroita kannettiin muutosta toiseen. Heitin nyt roskiin jotain, mitä en enää tarvitse mukaani. Kuten paperin, jolle hän kirjoitti sanoja, että muistaisin kuinka paikallisia tervehditään. Heitin roskiin pähkinäpurkin, joka toimi tilapäisesti Universumiboxina ja kätki kaikki toiveeni. Pakkasin jättihuivin jonka ostin samalla, kun kävimme syömässä. Se oli niin hieno, että sillä kehtasi mennä sille toiselle hippisaarellekin. Pakkasin shortsit, jotka minulla oli jalassa silloin, kun ajoimme mopolla, ja kun Toyboy piti kättään reidelläni. Painoin itseni aivan selkään kiinni. Tuolla kosketuksella oli minulle merkitystä, koska se oli yllättävää läheisyyttä. Ja koska se tapahtui vain kerran. 

Olen ihan kunnossa, päässyt jo yli erosta. Jatkanut eteenpäin. Tämä lähtemisen hetki vain palautti mieleen paljon muistoja. Tämä on nyt niin lopullista. Viikon päästä kaikki on toisin. Tämä on ollut hirvittävän raskas matka. Minä tiedän, että ansaitsen parempaa. En enää koskaan anna kenenkään kohdella itseäni niin huonosti. Mutta silti. Juuri tässä paikassa ja tässä hetkessä... Minulla on ikävä Toyboyta.

My sweet song
It's been a long time
What'd you come around here for
Cause that old love is gone
And I've since carried on
Thought I was rid of you for sure
Oh my sweet sweet song, you don't sound so
sweet no more

Please don't sing to me
Cause it hurts me to hear the melody that was
Good to me before
Oh my sweet sweet song, you don't sound so
sweet no more

Oh you said love was forever and you told me
love would never
Break my heart, and I believed you as I fell
That's all over, let it go
You're just a song I used to know
And your fantasy, it don't work for me
Go and pick on someone else

Oh you said love was forever and you told me
love would never
Break my heart, and I believed you as I fell
That's all over, let it go,
You're just a song I used to know
And your fantasy, it don't work for me
Go and pick on someone else

My sweet song
Guess I'm stuck with you
And someday, I'll find the love I'm looking for
Then my sweet, sweet song won't sound so
sad no more
My sweet, sweet song, I'll guess I'll always be yours

(Toby Lightman: My Sweet Song. Kannattaa kuunnella.)

   

Valvomisia.

Entisessä koulussani oli tapana tehdä sellaisia koko yön yli kestäviä ponnistuksia. Porukalla koitetaan keksiä huikeita tuloksia, vastauksia, projekteja tai mitä ikinä ollaankin vailla sillä kertaa. Sitä sanottiin Synnytykseksi. Oppilailla oli 24 tuntia aikaa suoriutua annetuista tehtävistä. Olen ollut sellaisessa mukana. Kaikessa hulluudessaan se oli aika mahtava kokemus. Joskus kolmen jälkeen alkoi syntyä huikeita ideoita, niitä sellaisia joita järki ei anna tuoda esiin päiväsaikaan ja hyvin levänneenä. Aivan älytöntähän tuollainen toki on, siinä annetaan hyvät eväät ja toimintamalli tulevaan börnikseen, mutta se kyllä myös toimi.

On perjantai iltapäivä, mutta minä elän yhä torstaita. En nukkunut viime yönä lainkaan. Olen valvonut joka yö melkein aamuun asti, mutta tänään tosiaan yö jäi välistä kokonaan. Minä kirjoitin. Tein pieneen pinkkiin muistikirjaani listoja ja suunnitelmia. Piirsin myös korukortteja. Minä myyn niitä, kunhan pääsen taas Suomeen. Olen niin innoissani tulevasta matkasta, että päätin keksiä 50 tapaa tehdä rahaa. Sitä nimittäin tarvitaan tuollaisella reissussa. Tosin tähän mennessä niitä on vasta 33. Lista ei ole vielä valmis. Mutta tämä unettomuus toi myös pään täydeltä ideoita, jotka olivat piilossa hyvin levänneenä. Ehkä tässä valvomisessa on joku yhteys luovuuden kanssa. Olen yhden vuorokauden aikana saanut aikaan niin paljon selkeitä suunnitelmia, tavoitteita aikatauluja ja piirroksia, etten usko tehneeni moista viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä.

Päätin myös aloittaa matkablogin. Katselin noita blogipaikkoja ja olin yllättynyt, sillä kaikki matkailublogisivut oli kamalan rumia. En minä voi kirjoittaa blogia rumaan paikkaan. En, vaikka olisi kuinka teeman mukainen. Kaikki kirjoitukset ovat samanlaisia. Siis ulkoisesti. Tähän meidän matkaan pitää saada joku oma juttu. Gary, Joseph & Inka. (Pojat eivät muistaneet minun nimeä sen ensimmäisen tapaamisen jälkeen, joten olin Inka. Fine by me.)

Kirjoitan ensin tuon maailmanympärimatkan suunnittelusta ja lopulta tietysti myös matkasta. En keksinyt mitään kunnollista nimeä tuolle blogille. Sen pitää olla kuvaava, mutta myös hauska ja ehkä vähän korni. This is a story about my trip sailing around the world with two old farts. Puhutteleva teema, eikö totta? Kaikki nimiehdotukset otetaan vastaan. Oikeasti. Nyt kerrankin, kaikki rohkeasti kommentoimaan. Eikä sen tarvitse edes olla hyvä ehdotus, minä olen aina niin superonnellinen jo pelkästään siitä, että joku sanoo jotain.
 

Matka.

Heräsin tänään poikkeuksellisesti jo aamupäivän puolella. Avasin koneen ja luin sähköpostini. Olin jälleen saanut uuden viestin Astrokalenterilta, Houkuttelevia muutoksia. Pidin jo tuosta otsikosta, tämä ei mitenkään voisi olla huono juttu.

Sinulle saattaa tarjoutua mahdollisuus johonkin tavallista suurempaan uudistukseen elämässäsi. Älä anna alitajuisen pelkosi kahlita käsiäsi, sillä lopputulos muutoksen toteutumisen jälkeen on kiehtovampi kuin osaat tällä hetkellä kuvitella.

No mutta. Kuulostaa hyvältä! Otan ilolla kaikki uudet mahdollisuudet vastaan. Seuraava meili oli viime viikolla tapaamaltani kirjailijalta. Hän pyysi minua vielä käymään heidän hotellilla, että voisi antaa minulle runokirjansa. Hän kertoi myös, että he ovat lähdössä perjantaina Thaimaahan. Vastasin hänelle, että toki haluan tulla käymään, runot olivat niin hyviä. Ihan ehdottomasti haluan sellaisen kirjan itselleni. Kysyin, että mihin aikaan voisin tulla, mutta kun naapurihuoneen tytöt alkoivat harrastaa niin kovaäänistä seksiä, päätin vain ottaa laukkuni ja lähteä saman tien. 

Löysin hotellin helposti ja onnekseni itse kirjailijakin oli paikalla. Hänen nimensä on Gary. Sen toisen miehen nimi on Joseph. Joimme kahvit ja juttelimme, kunnes Joseph tuli takaisin. Hän oli mennyt iskemään apteekin neitoa samalla, kun haki lisää lääkkeitä. Juttelimme lisää ja se oli aivan älyttömän hienoa. Nauroin välillä vedet silmissä.

Nämä herrat ovat aivan huikeita tapauksia, vaikka ovatkin jenkkejä. (Huomaa huumori.) Gary on matkustanut koko ikänsä. Ja molemmat ovat olleet sodassa. Josephia on ammuttu viisi kertaa Vietnamissa (Gary oli vahvasti sitä mieltä, että omien toimesta) ja hän itsekin ihmetteli miten oli ylipäätään enää hengissä. Gary on saanut vain kerran luodista. Nyt pojilla oli upea suunnitelma, jota he olivat miettineet kaksi vuotta. He myivät koko omaisuutensa ja tulivat Thaimaahan. Tarkoitus on vuokrata talo ja rauhoittua muutamaksi kuukaudeksi, säästää lisää rahaa, nauttia ja sukellella. Sitten he ostavat purjeveneen. Gary on seilannut koko ikänsä ja siis erityisen hyvä kapteeni ihan ilman nykyaikaisia laitteitakin. Ennen vanhaan niitä ei ollut. Joseph on vielä aloittelija, mutta aikoo opetella. Ja nyt tulee se paras juttu. Minä lähden heidän mukaansa! Seilaamme maapallon ympäri. Ja minä tietysti kirjoitan siitä kirjan.

Okei, selitän. Kun Gary ehdotti, että jos vaikka Suomessa ei jutut sujukaan tai jos alkaa kylmyys ottaa päähän (ja sehän alkaa) niin voisin aina tulla heidän luokseen. Tilaa kyllä on minullekin. Arvaa mitä silloin mietin? Sinulle saattaa tarjoutua mahdollisuus johonkin tavallista suurempaan uudistukseen elämässäsi. Tämän selvempää merkkiä ei kyllä varmana olekaan. Ilmeisesti minä olen tarpeeksi fiksu seilaamaan (kyllä, minua testattiin monella tavalla). Kestin heidän älyttömän huumorin (nauroin vedet silmissä Garyn runoille, se kertoi riittävästi minusta). Minä olen jo vuosia haaveillut siitä, että voisin asua laivassa. Olen myös haaveillut maailmanympärimatkasta. Ja sitä paitsi, minä pelkään purjeveneitä! Mikä olisi parempi tapa voittaa tämä pelko, kuin seilata maapallon ympäri sellaisella? En kyllä keksi mitään. Kuulostaako hullulta? Niin minustakin. Joten - tämä on nyt se seuraava suuri projekti. Arvaa kuka on innoissaan? Täytyy vain toivoa, että äijät pysyvät hengissä siihen asti. (Ja mielellään myös tuon matkan ajan.)

   

Kiitos.

Lainaan taas ihanaa ihanaa Astrokalenteriani:

Tänään on aika löytää mahdollisimman paljon sellaisia asioita, joista voit vilpittömästi sanoa olevasi kiitollinen. Ilmaistessasi asian mahdollisimman monelle asianosaiselle tulet saamaan osaksesi arvostusta ja kunnioitusta, joiden avulla pääset pitkän matkaa eteenpäin haaveittesi toteutumisessa.

Tämän monemmalle en voi kiitollisuuttani ilmaista.

Katto pään päällä. Maailmankuulu hevosmies, joka antoi neuvoja elämään ja rakkausasioihin. Tukeva ystäväni Emma. Kulkukoira, joka muutti tämän hostellin eteen, koska kiintyi minuun. Ilmainen olut nimeltä Carlsberg. Kirjoittamisen lahja. Äiti, joka osaa tehdä maailman parasta jauhelihakastiketta ja perunamuusia. Ystävä nimeltä Petri. Kotimaa nimeltä Suomi. Matka Aasiaan, joka osoittautui olevan erityisen tärkeä matka itseeni tutustumisen kannalta. Jim, guru joka muutti elämäni. Terve keho. Järkevä mieli. Rakastava sielu. Varastossa Suomeen paluuta odottavat kirjat. Suomeen paluuta odottavat kaikki muutkin tavarat. Kaikki ihanat ystävät. Ihana mentor. Tyhjä hostelli, jossa voi soittaa musiikki niin kovaa kuin haluaa ja tanssia sydämen kyllyydestä, koska kukaan ei näe. Suklaa. Romanttiset komediat, jotka saavat minut itkemään onnesta. Gary & Joseph, tulevat matkakumppanini. Vaatteet joita rakastan. Joulu, jota aion viettää tänä vuonna aivan överisti. Joululahjat joita saan kaikkialta. Musiikki. Suomen kesä. Uusi tuleva koti ja sen mukavat asukkaat. Joona & Sani ja kutsu heidän häihin. Ottovanhemmat. Kesämökin sauna, jossa aion hikoilla ensi kesänä. Paljon. Tässä nyt muutamia mainitakseni. Kiitos!

   

Projekti.

No niin. Elämäni ehdottomasti suurin projekti nytkähti taas hitusen eteenpäin. Kyllä, sain sen kirjan käsikirjoituksen nyt niin valmiiksi, että uskalsin lähettää sen kustantamoon uudestaan. Toivon todella, että seuraavan kerran kun minä tuohon tekstiin kosken, teen sen ammattilaisen seurassa ja viimeistellen. Pitäkää ny hyvät ihmiset peukalot ja kaikki pystyssä! (Ja tämä toive oli lähinnä naisille, miehiltä riittää peukalot.) Jos oikein kovasti kaikki keskittyy sellaiseen hyvään energiaan ja näkee minut valmiin kirjan kanssa, niin se aivan varmasti auttaa. Ja toiveeni toteutuu. Ja sitten teidänkään ei tarvitse lukea päivästä toiseen siitä miten olen kirjoittanut Italia-kirjaa. Voitte lukea ihan sitä itse kirjaa!

Asioiden valmiiksi saaminen on aivan mahtavaa. Ja vaikka tiedän, ettei nyt olla lähelläkään valmista, ihan jo pelkästään tuo tekstin lähettäminen tuntui hyvältä. Ainakin minä tein sen! Tätä varten minä tulin Aasiaan. (No, ehkä myös vähän sen jonkun minkä lie miehen vuoksi, en muista enää kenen.) Ja valmiiksi saamisen kunniaksi menin ja ostin katukojusta evästä. Olin koko ajan kuvitellut, että sitten kun saan tekstin lähetettyä, nukun ainakin viikon. Lepään ajattelematta mitään, annan väsymykselle periksi.

Omituisin juttu tässä koko hommassa lienee se, että kun minä viimein sain sen tekstin lähetettyä, huomasin samalla saaneeni niin valtavan energiaboostin tuosta valmiiksi saamisestan, että koko eväshakumatkan ajan mielessäni pyöri vain yksi asia: Mitäs minä nyt tekisin? En osannut olla rauhassa edes puolta tuntia, heti alkoi aivot miettiä jo uusia juttuja. Yksi keskeneräinen projekti puski läpi kaikista voimakkaimmin. Kaivo. Mietin koko matkan ainoastaan sitä millä tavalla saisin kerättyä rahaa tarpeeksi, että saan kaivettua kaivon Afrikkaan. Olisiko tässä nyt sitten se seuraava elämäni suurin projekti? Voisi tosi hyvin olla.

Illalla join juhlaoluen parin ranskalaisen kanssa, koska saavutuksia pitää oppia arvostamaan. Pieniäkin. Ja tämä on iso.
   

Seitsemän.

Sanovat, että Helvetissä on kuuma. Malesiassa on myös. Hiki valuu vaikka vain istuisi paikallaan.  Ja minun vaivalla saatu rusketus on lähtenyt melkein kokonaan pois, koska ei täällä pysty mitenkään liikkumaan ulkona päiväsaikaan. Mutta ei se mitään. Ainakin olen enemmän oma itseni valkoisena.

Nyt ollaan menty jo siihen pisteeseen, että aloin meditoida. Eihän siitä taaskaan ensin mitään tullut, viime kerrasta on aivan liian pitkä aika. Jostain syystä joka puolelta tuli vastaan viestejä, jossa hyvin voivat ja onnelliset ihmiset kertoivat mitä ovat tehneet, ja melkein jokaisen kohdalla jossain vaiheessa oli maininta meditoinnista. Eli ei se ainakaan voi haitata. Joten minä olen siis harjoitellut meditoimaan. Kyllä se kohta sujuu.

Tein sellaisen seitsemän päivän selviytymissuunnitelman. Kyllä. Minulla on enää seitsemän päivää aikaa täällä. Jokaiselle päivälle on oma osia. Jaoin elämäni palasiin ja korjaan palaset yksi kerrallaan. Näiden seitsemän päivän aikana käynnistän tämän projektin, joka jatkuu kunnes kaikki palaset ovat kohdallaan. Hyvä suunnitelma.

Loppuun lainaus, joka sopii tilanteeseen paremmin kuin hyvin.

It's times like these
You learn to live again
It's times like these
You give and give again
It's times like these
You learn to love again
It's times like these
Time and time again
(Foo Fighters)

   

Maalauksista.

Jos vastoinkäymisen jälkeen olet enemmän kuin sitä ennen, niin ei se sitten ollutkaan vastoinkäyminen.

En muista enää yhtään mistä tuon luin (yllätys), mutta tuo ajatus muutti koko alkuvuoden aivan toisenlaiseksi. Nyt on kyllä selkeästi joku viisastumisen kausi menossa. Ei voi olla muuta kuin kiitollinen kaikesta tapahtuneesta. Tuskallinen vuosi on takana. Korostan: TAKANA. Olen oppinut niin paljon, enemmän kuin uskoin mahdolliseksi. Ja se tekee kaikesta tapahtuneesta merkityksellistä.

Se ei ole ollut aivan itsestäänselvyys. Välillä vitutti niin paljon, että teki mieli paiskoa tavaroita, kiroilla ja sylkeä. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ei yhtään mitään. Tulee tuplaten kuraa niskaan sitten tulevaisuudessa, koska sillä tavalla houkuttelee lisää kiukkua elämäänsä. Joten ei voi muuta kuin hengittää syvään ja miettiä positiivisia juttuja. Aika ajoin se on ollut vaikeaa. Yritän silti koko ajan.

Tänään olin taas maalaamassa seinää, nyt vihreäksi. Se "vapaat kädet" tarkoittikin ihan selvästi vain sitä, että saan vapaasti maalata niin paljon kuin haluan. Olin suunnitellut hienon ja tyylikkään huoneen, valkoiset seinä joiden yläosan pienet syvennykset tulevat harmaalla, ruskea katto ja pöydät, samoin yläreunalle tulevat esineet olisivat tehneet huoneesta todella viihtyisän. Täällä helteessä on hyvä käyttää viileitä värejä. Kaupasta tuli kuitenkin vihreää maalia, jonka osoitin sitten viime hetkellä värikartasta. Ihan selvästi minun vapaat kädet eivät halunneetkaan maalata harmaata seinää. Vaan vihreän. No hyvä on. Eihän siinä, en minä täällä joudu asumaan. Kovin pitkään.

Tila on tosi kapea ja siksi valkoiset seinät olivat aika ehdottomat. Tilaa tuli heti enemmän, sillä aikaisemmin pitkällä sivulle meni järkyttävät "vähän sinne päin" rastaraidat. Punainen, keltainen ja vihreä paksu juova koko huoneen pituudelta. Harmitti aika paljon, kun koko sen vaivalla tehdyn suunnitelman saa nyt vetää vessanpöntöstä, mutta minun tehtävä on maalata sitä mitä asiakas tahtoo. Sen vielä siedän. Tavallaan.

Olin juuri saanut toisen pitkän sivun maalattua kokonaan valkoiseksi, kun joku nainen tuli sisään ja alkoi antaa neuvoja minulle. "Minä juuri sanoin Jimille, että minusta tämä pitkä seinä pitäisi maalata punaiseksi." Että mitenkä?! Ja minusta sinun pitäisi nyt lähteä ja mennä ihan oikeasti niin kauas kuin pääset. Purin huulta sanattomasti, mutta voi hyvä elämä että teki mieli kipata se vihreä maalipönttö tuon naisen päälle. Neito on hyvä vaan ja tulee itse maalaamaan tänne 40 asteen helteeseen näitä samoja seiniä uudestaan, koska MINÄ EN SITÄ TEE! Ja vielä punaiseksi? Mitä helvettiä!? Varmaan voidaan sitten vetää tuo ruskea puukatto samalla keltaiseksi, niin saadaan uudestaan vähän sinne päin rastavärit.

Näin se vanha totuus tuli taas kerran esiin. Jokainen voi käydä vaikka minkälaisia koulutuksia ja opetella ihan mitä tahansa tekniikkaa, mutta jos ei ole vähääkään tyylitajua tai värisilmää, niin silloin tätä hommaa ei vain osaa. En sano tätä edes kaikella rakkaudella, vaan koska se on fakta. Täällä sillä ei tietysti ole mitään merkitystä, koska kaikki muukin on tehty vähän sinne päin. Asiat ovat rempallaan ja ketään ei kiinnosta. Ilmeisesti malaijissa (Malesian virallinen kieli) ei ole edes sanaa, joka kuvaisin kunnossapitoa. Ja sen kyllä huomaa. Joten jälleen kerran minun lahjani menevät hukkaan. Seuraavan kerran kun maalaan tai remontoin, se tapahtuu minun omassa kodissa tai saan palkkaa 40 euroa/tunti. Piste.
Ei mulla nyt muuta.
   

Vaikuttavia sanoja.

Eilen tuli vastaan kuva, johon oli kirjoitettu: 

Someday everything will make perfect sense. So, for now, laugh at the confusion, smile through the tears and keep reminding yourself that everything happens for a reason.

Lainaus oli ilmeisesti Paulo Coelholta. Mielettömän kivasti sanottu. Sopii tosi hyvin varsinkin minun elämään. Paulo on viisas mies. Mietin heti, että kunhan pääsen takaisin Suomeen ja saan tavarani kaivettua varastoista, niin luen kaikki Paulon kirjat uudelleen. Ihan ehdottomasti. Ne ovat niin upeita. Myönnettäköön, että samalla tavalla upeita, mutta silti. Helppoa ja samalla vaikuttavaa tekstiä. Sellaisia kirjoja, jotka kuuluukin lukea hitaasti. Niistä minä pidän. Eikä se johdu pelkästään siitä, että luen aina tosi hitaasti. Jotenkin tuntuu, että kirjasta ei saa kaikkea irti jos hosuu, hyppii sanoja tai rivejä. Tiedän, että moni tekee niin. Minun pitää aina lukea ihan jokainen sana, ihan vaikka vain kunnioituksesta kirjailijaa kohtaan. Tietysti joskus lukeminen ei vain suju, joten silloin jätän kirjan väliin. Luen sen ehkä joskus toiste. Aika ei ole oikea juuri sen kirjan lukemiselle. Tai kirja ei ole oikea minulle. Olen miettinyt oman tekstini jokaisen sanan moneen kertaan, hionut viimeiseen asti. Tuntuisi jotenkin kurjalta, jos joku lukee sen sitten väärällä hetkellä puolessa tunnissa hutaisten, eikä saa siitä mitään itselleen.

Huomasin, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään lukemistani kirjoista. Johtuu varmaankin siitä, että en ole lukenut oikein muuta kuin omaan kirjaani. (Vaikka virallisesti se on kirja vasta julkaistuna, ilmeisesti tämä tekeillä oleva versio on vasta käsikirjoitus. Minä kuitenkin kutsun sitä kirjaksi jo nyt. Vähän niinkuin itseni kannustamiseksi.) Joka tapauksessa, ajattelin nyt tehdä tähän lukemattomuuteeni muutoksen. Haluan alkaa lukea taas enemmän. Aikaa kyllä löytyy, jos sellaiseen aikaa järjestää. Itsestähän se on kiinni.

Löysin joku aika sitten täältä hostellin seinältä kaksi suomenkielistä kirjaa. Se oli melko omituista, ollaan kuitenkin Malesiassa. Toisen luin heti, toista en ole edes aloittanut. Olin niin ihastunut siihen ensimmäiseen. Minä en ole koskaan ennen lukenut tällaisia Harlequin kirjoja. En kyllä käsitä miksi, nehän ovat kuin minulle tehtyjä! (Ainakin siis tämä lukemani oli.) Juuri sellaista aivoja rauhoittavaa hömppää, jossa on paljon rakkautta ja takuuvarmasti onnellinen loppu. Minun täytyy lukea enemmän tuollaisia. Onnelliset ajatukset tuovat onnellisen elämän.

Rakkautta pursuavaa hömppää.

Sain eilen ihanan viestin ystävältäni. Ihmiseltä, jonka elämä on aika täsmälleen päinvastaista minun elämään verrattuna, mutta joka siitä huolimatta on pysynyt ystävänä. Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Yleensä lapselliset ihmiset unohtavat sinkkuihmiset, koska ei vain ole enää mitään yhteistä. Tämä on poikkeus. Vaikka ei tietenkään nähdä enää kovin usein (osittain saattaa johtua siitäkin, että minä huitelen ties missä maailmalla), ne kerrat kun nähdään, ovat minulle aina tosi merkittäviä. Tällä kertaa sain myös palautetta blogiini.

Ihana se sinun oivallus siitä että et sinä ole hankala kunhan sinua ei yritä pittää normaalina. Enpä voinu kun nyökytellä kun sitä luin. Jos sitä ei joku meinaa tajuta ja oikeesti luulee sinua hankalaks, niin semmoset tyypit voit toivottaa pitkälle hevon vittuun. Kyllä ne on ne oikeesti hankalat ihmiset sitten erikseen.

Nauratti aivan älyttömästi, mutta samalla tuntui myös vakavalta. Tai sellaiselta vakavasti otettavalta. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka selvästi kuulun vähemmistöön, se ei ole ollenkaan huono juttu. On ihmisiä, jotka ymmärtävät ja pitävät minusta juuri sellaisena kuin olen. Sama ystävä kirjoitti Perhoskirjaani jo kauan sitten sanat, jotka hän on myös pitänyt. 

Ollaan ystäviä vaikka toinen ois kuussa ja toinen maassa. 

Arvaa kumpi on kummassa. 

   

Ostoskeskus.

Olen nyt maalannut melkein joka ilta ja yö. Sitten sen jälkeen ollut vielä koneella kirjoittamassa (eli netissä surffaamassa). Joten herään yleensä iltapäivällä. Se ei ole hyvä asia, se vain on tilanne nyt. Voi sen ajatella niinkin, että olen muuttanut unirytmin suomalaiseksi. Mutta aamut eivät ole enää mukavia. Herään yleensä aina johonkin meluun alakerrasta. Thaimaan turisteja viisuminhakumatkalla. He yleensä jäävät myös odottamaan kyytiään tänne. Minä rakastan aamuja, mutta en tällä tavalla. Aamun pitää olla ajoissa, muuten se ei toimi. Aamulla pitää myös olla hiljaista ja rauhallista ja ei ollenkaan kuuma. Minä teen tämän nyt ihan väärin. Ei neljän aikaan voi enää mennä aamupalalle.

Eniten meluavat asiakkaat, TOP 3:

espanjalaiset

britit

malesianintialaiset

En tiedä onko tuo viimeinen oikea sana. Tarkoitan niitä täällä syntyneitä, joiden vanhemmat ovat intialaisia maahanmuuttajia. Kuten Jim itse. Niitä käy täällä paljon. Siis ihan vain hengailemassa.

Minulla on vielä 12 päivää aikaa. Se on melkein kaksi viikkoa. Alakerran seinät alkavat olla mukavan valkoiset, tosin taitaa puolet olla vielä maalaamatta. En ota ressiä. Tänään tuntui siltä, että en halua maalata ollenkaan, joten otin laukkuni ja lähdin jättimäiseen ostoskeskukseen, vaikka en olekaan sitä tyyppiä, joka vannoo shoppailun ihmeparantavaan voimaan. Halusin silti kokeilla. Ja jostain syystä nyt vain teki ihan älyttömästi mieli mäkkimättöä, joten päätin tänään tehdä sellaisen ällöttävän poikkeuksen matkaani. Tiedän, että se on pahaa. Tiedän, että se tekee minulle pahaa. Mutta alkaa jo riisit ja nuudelit ja intian pöperöt tulla korvista.

Löysin samalla lohikäärmevyön. Olen etsinyt kunnollista vyötä täällä kohta jo neljä kuukautta (tuloksetta), joten luovutin. Päätin, että mikä tahansa vyö kelpaa, jos sillä saa housut pysymään jalassa. Ja löysinkin heti ihan kelvollisen (kornin) lohikäärmevyön. Olen lohikäärme horoskoopilta, joten se oli ihan sopivaa. Ja nyt housutkin taas pysyvät ylhäällä.

Kävin leikkuuttamassa hiukset. En muista milloin viimeksi olisin oikeasti ollut kampaamossa, mutta ainakin täällä se oli kyllä ihanaa! Sain pitkän päähieronnan ja lyhyet hiukset. Jostain syystä minä aina tapailen niitä miehiä, joiden mielestä naisilla pitää olla pitkät hiukset. Se ei ole ollenkaan minua, oikeastaan en edes pidä pitkistä hiuksista. Huomasin taas kuunnelleeni niitä vääriä ihmisiä enemmän kuin itseäni ja antanut hiusten kasvaa. Vaikka en halunnut. Hei nyt ilona, oikeesti! Ryhdistäydy. Tämän lisäksi aurinko oli kohdellut kovin kaltoin muuten ainoastaan minun kaltoin kohtelemaa pehkoa, joten teki ihan hyvää vähän uudistua. Värikin muuttui ihan vahingossa, kun auringon blondaamat karvat on nyt katkottu siitä päältä. Tykkäilen kovasti.

Katselin uutta mainosta Mäkkärin edessä, kun ohitseni käveli kaksi hieman iäkkäämpää länkkäriherraa. "Don't eat McDonald's" toinen sanoi kohdallani ja jatkoi matkaa myhäillen. Hymyilytti minuakin moinen. Seisoin hetken hämilläni ja vain seurasin miesten matkaa katseellani. Sitten kiersin koko tuon kerroksen ympäri, joten nämä kaksi herraa tulivat uudestaan vastaan. "So, what should I eat then?" kysyin hymyillen. Miehiä nauratti kovasti, aloimme jutella.

En tiedä mikä minut sai heidän luokseen menemään, mutta se oli ehdottomasti oikein tehty. Kävi ilmi, että toinen herroista oli kirjailija ja runoilija. Hän oli matkustanut kaikkialla (siihen ikään mennessä ehtii), kahdesti maapallon ympäri. Molempiin suuntiin, kumpikin matka vei kaksi vuotta. Hän lausui minulle kaksi runoa, siinä keskellä ostoskeskuksen käytävää. Huippuhyviä! Ja mies selvästi osasi esittää ne juuri oikein. Hän kertoi, että he olivat ostamassa purjevenettä, matkaisivat täällä puoli vuotta. Vaihdettiin yhteystiedot. Se oli aivan mahtava tapaaminen! Täytyy sanoa, että nämä kaksi herraa todellakin pelastivat päiväni. Minäkin taidan alkaa uskoa shoppailun parantavaan voimaan.

Lainaan tähän loppuun vielä luvan kanssa uutta kirjailijatuttavaani:

Life's too short. Eat dessert first! 
(A.C. Skipper)

   

Minäpäs.

Nyt rikon kyllä varmasti jonkun itsekeskeisyyden ennätysrajan, mutta lainaan omaa tekstiäni. Se liittyy niin vahvasti siihen mitä aion sanoa sitten seuraavaksi. Pahoittelen kovasti, mutta niin kuin olen ennenkin sanonut: oma napa, paras napa. (Lainasinko minä juuri itseäni pohjustaessa sitä, että aion lainata itseäni? Syvä huokaus.) Kirjoitin eilen oivalluksesta, joka liittyy minuun ja parisuhteisiin:

Minä varmasti olen tosi hankala, jos yrittää pitää minun normaalina ihmisenä. Laittaa sellaisiin normaaleihin lokeroihin. Mutta jos näkee sen mitä minä oikeasti olen - taiteellisuuden, herkkyyden, tunteiden vivahteet ja elämän värien sävyt. Jos ymmärtää kaikki ne eri maailmat joissa matkaan pääni sisällä, kun ajattelen tai kirjoitan... Silloin kaikki on hyvin. Silloin mikään ei ole hankalaa.

Tänään maalasin taas alakerran seinää ja sain uskomattoman jälkioivalluksen. Ja toisin kuin maanjäristyksissä, nämä päänsisäiset jälkijäristykset voivat olla sitä edellistä huomattavasti suurempia. Tajusin, että minä ihan selvästi siirsin vastuun kuulijalle. Tuo edellinen kyllä osittain selittää sen miksi kanssani voi väärillä ihmisillä olla vaikeaa, kun yrittävät minua lokeroida normaaliksi, mutta nyt tulee se mullistava seikka. Minä olen tehnyt sitä itsekin! Minä olen se, joka on tyynesti vain sivuuttanut oman herkkyyden ja taiteellisuuden ja muut omituisuudet. Minä olen se, joka on yrittänyt pysyä siellä normaalien ihmisten lokerossa (huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin). Minä itse olen rajoittanut luovuutta ja rohkeutta ja elämää ja samalla saanut itseni totaalisen ahdistuneeksi. Minä tein elämästäni vääränlaista. Minä valitsin elämääni väärät ihmiset. Ei kukaan muu. 

Nyt voi taas taputtaa itseään olalle, kun oli niin hyvä oivallus. Mutta samalla pitää kyllä myös läväyttää poskelle, koska on toiminut niin idioottimaisesti. No, ei syytellä enää ketään, edes minua. Tästä voi vain oppia. Olisiko vinkkejä? Miten minä uskaltaisin olla oma itseni? Miten oppisin olemaan minä koko ajan? Päästää irti estoista ja elää niin kuin minun kuuluukin elää. Miten oppisin ymmärtämään, että minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Luulen, että se on ainoa tapa tulla aidosti onnelliseksi.

En usko hetkeäkään, että tulin tänne sattumalta. Että jäin tänne tuon kummallisen miehen seiniä maalaamaan ilman tarkoitusta. Jim on tosi omituinen ja sanon sen kaikella rakkaudella. Hän saattaa ihan yhtäkkiä melkein ohimennen sanoa jonkin todella henkilökohtaisen huomautuksen liittyen minun elämään. Parisuhteisiin, luonteeseen, tapoihin - ihan mihin vain, millä on merkitystä minulle. Asiaan, josta hän ei voi tietää mitään, mutta tietää silti. Saan epämääräisiä ohjeita elämääni juuri, kun olen kipuamassa tikkaille maalaamaan. Ensin on sellainen WTF?! -olo. Sitten ottaa päähän, kun tuntemattoman tyypin pitää tulla puuttumaan minun elämään ja yksityisiin ajatuksiini. Sitten maalaan ja mietin hänen sanojaan ja miten ne sopivat elämääni, koska seinää ei voi maalata ajattelematta. Ja lopulta tajuan asioita. Saan oivalluksia. Kipeitäkin, kuten nämä viimeisimmät, mutta silti hyödyllisiä. Jotenkin tuntuu, että Jim on suunnitellut tämän kaiken alusta asti. Ihme guru.

Sir Jim.

   

Minä.

Tykätäänkö me uudesta taustasta? Minä ainakin tykkään tosi paljon enemmän. Jotenkin tämä on nyt ihan minun näköinen. (Sekava ja korni.) Sitä paitsi keksin viimein miten saan tuon ylätekstin näkymään. Laitan sinne alle vaalean kuvan. Mie oon nero! Todistin taas, että joka ongelmaan on ratkaisu. Tai no, oikeastaan todistin vain sen, että tähän ongelmaan löytyi ratkaisu, mutta ollaan optimisteja. Kaikkiin löytyy! Tähän pulmaan ratkaisu löytyi aalloista. Ja jos minulta kysytään, niin aalloista löytyy vastaus kyllä tosi moneen ongelmaan. Nämä miehen kokoiset pärskeet ovat Lamailta. (Koh Samui, Thailand.)

Eilen oli tosi omituinen päivä. Joku aika sitten kerroin, että yksi elämäni ihminen katkaisi välit minuun kokonaan. Kuitenkin eilen tuo ihminen päätti sittenkin niin, että haluaa minut takaisin. Siis elämäänsä. Ymmärsi kai mitä oli menettämässä, tarkisti suunnan ja tajusi, että se oli väärä. Hämmentävä käänne. Mutta tietysti paljon parempi näin, kuin katsella niitä poltettuja siltoja.

Oivalsin tänään erikoisen asian itsestäni. Minua on sanottu hankalaksi. Varsinkin tässä viimeisimmässä suhteessa, minä olin aina kaikkeen syyllinen. Mietin, että miten se voi muka olla niin. Minähän olen ihana! Mutta miksi siitä huolimatta joidenkin kanssa mikään ei vain suju, ei sitten millään. Ja sitten minä tajusin sen. Minä varmasti olen tosi hankala, jos yrittää pitää minun normaalina ihmisenä. Laittaa sellaisiin normaaleihin lokeroihin. Mutta jos näkee sen mitä minä oikeasti olen - taiteellisuuden, herkkyyden, tunteiden vivahteet ja elämän värien sävyt. Jos ymmärtää kaikki ne eri maailmat joissa matkaan pääni sisällä, kun ajattelen tai kirjoitan... Silloin kaikki on hyvin. Silloin mikään ei ole hankalaa. Jokaisella on oikeus olla juuri sitä mitä on. Minullakin. Ja jos joku sen vuoksi näkee minut hankalana, niin silloin hän ei kyllä oikeasti näe minua. Mielettömän kannustava havainto.

Tämän oivalluksen lisäksi luulen, että olen löytämässä kodin. Olen nyt viestitellyt kolmen neidon kanssa, joista ilmeisesti kuitenkin kaksi muuttaa pois. Kivaa, että kämppikset pitävät huolta toisistaan. Ilmeisesti kaikki ovat minut hyväksyneet ainakin johonkin huoneeseen. Selvästi sain hyvät suositukset yhteiseltä ystävältä. (Kiitos Anne!) Mietin, että ihan sitä jo mielellään muuttaisi omaan huoneeseen. Sellaiseen, jossa on ihan oikea ikkuna, josta näkee ulos. Ja kiinni menevä ovi ja kaikea omaa. Omat tavarat ja omat sotkut. Paikkaan, jossa ei tarvitse siivota vasta ajettuja partakarvoja lavuaarista. Tai jossa ei ole peukalon kokosia torakoita ja liskoja joka seinällä. Tai jossa ei jalkapohjat muutu umpimustiksi, jos kävelee avojaloin omasta huoneesta keittiöön. Tai jossa kämppikset osaavat vetää vessan. Tai jossa tulee suihkusta lämmintä vettä. Sellaiset asiat tuntuvat nyt jotenkin ihan älyttömän upealta. Ja saan edes jotain tuttua, vaikka kaikki on tietysti uutta taas. Uudet paikat ja ihmiset. Tutut tavaratkin ovat uudessa ympäristössä. Mutta silti. Pääsen tekemään kotia.

Jotenkin tuntuu ihan siltä, että pitääkin jo palata kotiin.

   

Ikä.

Olen nyt liian monta kertaa avannut blogin ja todennut, että pitäis vaihtaa toi taustakuva, kun en tykkää yhtään... Sitten kuitenkin alan tehdä jotain muuta. Miksi? Ärsyttävää saamattomuutta.

Minulla on varmaan joku kymppikriisi menossa. Tiedän, etten ole kovin lähellä pyöreitä, mutta se on joko tuleva tai sitten laiminlyöty edellinen. Tai molemmat. Luulen kyllä, että se on enemmän se tuleva kamalan iso lukema, koska mietin vanhenemista ja sellaisia aikuisten juttuja. Naimisiinmenoja ja muuta, mikä ei nyt yhtään sovi minun elämään millään tavalla, varsinkin kun olen taas sinkku ja vasta toipumassa aivan kamalasta suhteesta. Tai vähän liittyy naimisiinmeno elämääni, sillä ostin tänään mekon ystävien häihin. Joka tapauksessa, tämä teksti pysäytti:

I am almost a hundred years old; waiting for the end, and thinking about the beginning. There are things I need to tell you, but would you listen if I told you how quickly time passes? I know you are unable to imagine this.

Nevertheless, I can tell you that you will awake someday to find that your life has rushed by at a speed at once impossible and cruel. The most intense moments will seem to have occurred only yesterday and nothing will have erased the pain and pleasure, the impossible intensity of love and its dog-leaping happiness, the bleak blackness of passions unrequited, or unexpressed, or unresolved.

You get old and you realize there are no answers, just stories...

(Meg Rosoff/Garrison Keillor's quotes)

Luin kirjoittamani tekstin uudestaan ja heti sen jälkeen taustalla pyörivässä elokuvassa kysyttiin: 'Why is everything wrong?' Säikähdin tuota kysymystä niin paljon, että oli pakko lähteä saman tien jonnekin. Kiskoin vaatteet päälleni, nostin laukun olalle ja marssin ulos. Ahdisti niin, että koko pää tuntui räjähtävän. Tämä homma ei nyt toimi, kaikki hajoaa. Mitä tämä oikein on? Kävelin kauppaan, ostin pahoja perunalastuija (koska muita täällä ei ole), Coca-colan ja mansikkatuutin. Oli pakko saada sokeria ja suolaa yhtäaikaa. Sitten kävelin takaisin, koska oli niin epäilyttävänoloista porukkaa joka paikassa. Keskiyö. Katselin ladypoikia, jotka notkuivat yhdessä risteyksessä. Niitä on täällä paljon ja ovat melko karunnäköisiä. Thaimaassa useimmat olivat aivan hemmetin kauniita, nämä näyttävät lähinnä vain transuilta. 

Miten niin kaikki on väärin? Ei kaikki ole väärin. Ei kaikki ole ollenkaan huonosti. Minä voin milloin tahansa mennä ostamaan kaupasta herkkuja, jos siltä tuntuu. Eikä ne perunalastut nyt niin pahoja ole. Voisi olla paljon pahemminkin. Siis elämä, ei vain ne lastut. Voisin olla huorana jossakin kadunkulmassa. Voisi olla vieläkin huonommin. Voisin olla huorana jossakin kadunkulmassa, mutta nainen miehen kehossa. Tai ihan vain mies naisen vaatteissa. Voisin olla vanha ja onneton mies, joka on huorannut koko elämänsä jossakin kadunkulmassa. Vaikka en kyllä usko, että nämä tyypit elää kovin vanhaksi. Sekin vielä!

Tulin takaisin pieneen huoneeseeni ja luin Perhoskirjani uusimman tekstin. Hanna tuosta naapurihuoneesta kirjoitti siihen eilen. Ehdittiin näiden muutaman päivän aikana tutustua jonkin verran. 

Hey Sunshine!

(Jim antoi minulle lempinimen, joka tarttui muidenkin suihin.)

Sometimes when things are falling apart

they may actually be falling into place.

Tuo lause sai oikeasti kyyneleet silmiin. Loistava ajoitus. Juuri siitä tässä täytyy olla kyse! Aivan varmasti.

  

Lopetus.

Heräsin tänään älyä puhkuen! Heti aamusta pää säteili hyviä ideoita ja ajatuksia. Kynä sauhusi, kun kirjoitin mustaan vihkooni ja tein laskelmia. Ihmeellistä on. Laskin myös sen, että minulla on vielä 15 päivää aikaa täällä Malesiassa. Sitten kapuan koneeseen ja matkustan pitkän, mutta odotetun matkan. Sitä ennen pitää kuitenkin maalata alakerta, pakata tavarat (joita ei enää onneksi ole kovin paljon), löytää kirpputori ja viimeistellä kirja.

Minä ajattelin luopua Facebookista. Alkoi niin paljon ärsyttää, että saan vain pienen osan ihmisten päivityksistä. Siinä ei sinänsä olisi mitään pahaa, mutta kun en saa itse päättää ketä siihen pieneen osaan kuuluu. En saa edes hyvien ystävien päivityksiä, mutta sitten jonkun hyvin etäisesti tutun hahmon kakkavaippajutut kyllä varmasti tulee läpi. Ei, en halua lukea sellaista enää. Minulla on Google+ myös käytössä - tai paremminkin käyttämättömänä, joten se saa riittää. Laitan vaikka viestillä puhelinnumeron ja meiliosoitteen ihmisille ja poistan koko profiilin. Uskon, että selviän siitä ihan hyvin. Ne jotka haluavat, voivat lähettää minulle sähköpostia tai tavata jossain. Sellainen on paljon parempi vaihtoehto. Facebook tekee nykyään vain vihaiseksi. Ei minun tarvitse tietää mitä yläasteen luokkakaverit katsovat televisiosta. En minä tiedä heidän elämästään muutenkaan mitään. Eikä minun tarvitsekaan tietää.

Tämä täytyy ehdottomasti listätä tuolle tehtävälistalle. Jostain syystä kuvittelin, että tarvitsen tuota sosiaalista kanavaa. Että juuri Facebook on se juttu jolla saan pidettyä ihmiset elämässäni, siis ne jotka asuvat ulkomailla. Tai Suomessa, jos itse asun ulkomailla. Mutta näin melkein kahdeksan kuukauden kokemuksella voin sanoa, että ne tärkeimmät yhteydenpidot ovat kyllä menneet ihan sähköpostilla. Facebookista minä luen vain sitä samaa kakkaa, jota se pursusi jo vuosi sitten. Kuten sanottu, ei sellaista enää. Minä keskityn nyt muihin juttuihin.

Meiliosoitteeni löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Saa laittaa postia. Numeron annan niille jotka sen haluavat. Voisi luulla, että tämä on nyt askel taaksepäin sosiaalisuudessa, mutta ei se kyllä ole. Päinvastoin. Nythän minä olen enemmän sosiaalinen. En vain lue hajanaisia lauseita kuulumisista tai muodosta mielipiteitä jaettujen linkkien avulla, vaan aion ihan oikeasti tavata kavereita, puhua ääneen ja oikeasti keskittyä ihmisiin aivan livenä. Tämä on hyvä päätös.

Jos haluaa muuttaa elämää, sitä täytyy muuttaa.

   

Unta. (Vai totta?)

Nojasin maailman huterimpiin tikkaisiin, koitin pysyä tasapainossa ja maalasin seinää katon rajassa. Mitä ihmettä tapahtui? Miten tässä näin kävi? Täällä minä maalaan hostellin seinää Malesiassa. Maalasin Italiassa, maalasin Irlannissa ja nyt täälläkin. Ja se on niin mahtavaa! En ole ihan varma miten tähän päädyttiin, mutta minä uudistan Jimin hostellin kokonaan. Kammottavat "rastaraidat" lähtee ja tilalle tulee hillittyä ja tyylikästä. Ainakin toivon niin. Minulla on visio ja vapaat kädet. Joissakin asioissa varmasti joudutaan hieman neuvottelemaan, mutta uskon kyllä vakaasti saavani tahtoni läpi, koska olen suomalainen. Ja Jim pitää suomalaisista. Ihmeellistä tämä elämä. Melkein ei usko todeksi.

Roikuin tuolla jossain katon rajassa valkoisia pilkkuja täynnä, kun aloin ihmetellä ihmisiä. Aika moni paikallinen tuli seisomaan tuohon etualalle ja katseli minua. Aivan kuin sana olisi kiirinyt koko kaupungin halki - joku vaalea nainen maalaa Jimin paikkaa! Hämmästeleviä hahmoja ilmestyi liian usein, että se olisi voinut olla sattumaa. Mutta Jim on erittäin tunnettu henkilö täällä. En oikein tiedä miksi. Oikeastaan hän on tunnettu aika monessa muussakin paikassa, koska tämä hostelli on aina täynnä ja joka päivä joku tulee kyselemään häntä. Kaikki ovat kuulleet Jimistä. Koska minä olen viettänyt tosi monta tuntia täällä alakerrassa, olen tavannut melko erikoisia ihmisiä. Ja niitä tulee joka päivä lisää. Tänäänkin tuossa istui joku italialainen poika odottamassa, kun Jim ei ollut paikalla. Britti Helen ja paikallinen Nara alkoivat heti tenttaamaan kaveria, mutta mielestäni tämä italiaano kesti sen oikein hyvin.

Oli aivan uskomatonta, mutta tämä Luca on asunut Suomessa. Hän jopa puhui suomea minulle! Muutamia lauseita vain, mutta kuitenkin. En kyllä todellakaan odottanut mitään sellaista, kun pyysin kaveria istumaan hetkeksi ja odottamaan, koska Jin tulisi ihan pian takaisin. Kävi ilmi, että hänellä on italialaista kahvia ja mocca keitin mukana! Vannotin tulemaan uudestaan keittimensä kanssa. Ja toivon todella, että tulee. Luca läpäisi ensimmäisen testin, itse asiassa sai lähes täydet pisteet. (Tuo oli vähän niin kuin vitsi, ei me oikeasti pisteytetä ihmisiä.)

Näin unta, että olin lapsenvahtina. Hyvin touhukas tyttö. (Muistutti sitä poikaa ehkä maailman parhaasta sarakuvasta, Lassi ja Leevi.) Selitin joillekin huoneessa oleville ihmisille jostain työprojektista kun kuulin rappukäytävästä, kuinka tuo kersa kovin kohteliaasti selitti ovelleen tulleelle naapurille: "Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yöpaikan teiltä ja ehkä myös hieman ruokaa. Äitini lähti jonnekin muutamaksi päiväksi ja jätti minut aivan yksi oman onneni nojaan..." Eikä jättänyt, minä sanoin tytölle nauraen, mutta lievästi komentavaan sävyyn. Kakara kääntyi harmistuneena ja marssi takaisin sisälle mököttäen. Nauroin ääneen, kun heräsin. Olen kyllä huippuhyvä penskojen kanssa. Ne haluavat karata jo unissanikin.

Huomasin toisenkin erikoisen jutun, näen nimittäin nykyään uneni englanniksi. Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta pois Suomesta, tosin hyvin pitkälti suomalaisten seurassa. Oikeastaan vasta tämä viimeinen kuukausi on ollut täysin lontoonkielinen. Näköjään se vaikuttaa uniini myös.

Pääsin muuten joku aika sitten taas todistamaan ihastuttavia numerosarjoja. Mikä siinä onkin, että tulen niin omituisen onnelliseksi hienolta näyttävistä lukemista? 35353 ja 35553. Huomasin, että kävijöitä on blogissa ollut ennätysmäärä ja arvaan sen johtuvan siitä, että moni jakoi Ronsu päivityksen. Suurkiitos siitä! Jos vaikka et olisi kirjoitusta jakanut, se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Tämä asia on minulle todella tärkeä, joten kiitos jo etukäteen! TÄSTÄ linkistä pääset suoraan tuohon kirjoitukseen.

Ja ihan sen kunniaksi laitan kuvia. Uusi Anna niitä kerran toivoi. Minun kamerani ottaa erikoisia kuvia, mutta pidän niistä. Tässä Maleasiaa. Penang, George Town.

Aivan tavalliset jalkakäytävät ovat täällä erityisen hienoja.

Ja bussipysäkit.

Täällä tulee jatkuvasti vastaan hylättyjä kenkiä.

Seinät ovat pääasiassa huonossa kunnossa. Mutta ei kaikki.

Rakastan tätä katutaidetta. Vastaavia teoksia on useita.

Aivan hostelli-kotini lähellä oleva seinä.

Love Lane. 

   

Hyviä tekoja.

Exän vaimo sai tuossa vähän aikaa sitten keskosvauvan. Jotenkin ihmeellisesti tästä minikokoisesta tyttövauvasta tuli suuren keräyksen vetohahmo. Rahaa tuli lasten teho-osastoille vaikka kuinka paljon. Samalla sairaala sai vaikka mitä muitakin lahjoituksia. Aikamoista toimintaa niinkin pieneltä kaverilta. Nauratti kovasti, kun muistelin minkälainen tuo mies oli silloin nuorena. Tämä kaikki sopii hyvin kuvaan. Onhan se selvä, että tämä tyyppi ei edes lisäänny vähin äänin, vaan tästäkin piti saada vähintään tuollainen Suomen laajuinen projekti aikaan. (Aivan loistavaa siis, nostan hattua!) Kunnianhimo on kyllä huikea juttu. Ihmettelin ja ihastelin sitä miten ihmiset lähtivät tähän hommaan mukaan. Rahaa lahjoitettiin ilmeisesti aika paljon. Ja hyvä niin.

Tein toissavuonna Facebookiin sellaisen iloa. -ryhmän, jonne kutsuin ihmisiä. Ryhmä on yhä olemassa ja se on kaikille avoin. Tarkoitus oli jakaa iloa. Tehdä hyviä tekoja toisille ja kertoa hyvänteosta itselle tulleesta hyvästä mielestä sitten tuolla sivulla. Antaa samalla muillekin vinkkejä mitä kaikkea voi tehdä. Olin varma, että sellainen asia olisi tosi mahtava juttu, koska kaikki varmasti tykkävät ilahtua. Mutta olin väärässä. Hirmu harva kirjoittaa sivulle mitään. Joskus koitan laittaa sinne jonkun haasteen, mutta vain pari vastaa. Ymmärrän tietysti hyvin, että on tosi kiire ja Facebook on täynnä kaikenlaista, eikä sitä aina jaksa.

Saatan olla väärässä (joskus sitäkin on tapahtunut), mutta jostain syystä tuli sellainen tunne, että tosi moni antaa ilolla rahaa johonkin keräykseen, mutta ei sitten kovin helposti lähde mukaan sellaiseen hyväntekemiseen, mikä on ilmaista. Mistähän se johtuu? Voihan se tietysti olla niinkin, että moni tekee hyviä tekoja toisilleen huomaamattaan koko ajan, eikä sitten tule raportoineeksi asiasta jollain turhalla ryhmäsivulla. Tai ehkä omien hyvien tekojen huomioiminen on meille noloileville suomalaisille vain erityisen vaikeaa. Se on silti erikoista, koska rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on periaatteessa ihan sama asia. Annat rahaa ja teet hyvää. Ja saat siitä hyvän mielen.

Tämä taas sai minut miettimään omia piilotettuja projektejani. Minun on tosi vaikea pyytää rahaa. Edes silloin kun myyn jotain, josta tulisikin maksaa, sillä se on aiheuttanut minulle kustannuksia. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan, että ehkä se rahan pyytäminen ei olekaan niin huono juttu. Minulla on herkkä ja tunteellinen sydän oikealla paikalla, teen paljon hyviä asioita - miksi en siis osaa pyytää rahoitusta? En uskalla. Koska en ole opetellut.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi uskaltaa enemmän. Ihan sama kuinka pieni tuo asia on, jos teit sen ja saitte kaikki hyvän mielen, niin miksi ei siitä voisi kertoa muille? Jakaa tuo ilo vielä useammalle. Minä haluan muuttaa elämääni enemmän tuohon suuntaan, sillä mitä enemmän keskittyy hyvään, sitä enemmän saa hyvää. Vetovoiman laki toimii niin.
 

Star Wars.

Minä tein sen viimein! Puolen vuoden rankka projekti on nyt suoritettu loppuun. Nyt voin sanoa katsoneeni aivan kaikki Star Wars leffat alusta loppuun. Se oli tuskallista, mutta minä onnistuin!

Minulle on avauduttu niin monesti siitä, että sivistyksessä on aukko, kun en ollut noita leffoja nähnyt. Joten lupasin muutamalle kavereilleni, että katson ne kaikki. Tämä tuskallinen taival alkoi jo Irlannissa, jatkui Thaimaassa ja sai nyt viimein päätöksen täällä Malesiassa. Vaikeaa se kyllä oli, nukahdin monta kertaa, mutta tunnollisesti kelasin taaksepäin joka kerta. Kolme viimeistä osaa oli ehkä vähän parempia kuin ne ensimmäiset, tosin saattoi johtua siitäkin, että ne tuntuivat lyhemmiltä.

Minulta kysyttiin miksi väkisin katson näitä elokuvia, vaikka se oli selvästi hyvin tuskallista. No, koska minä lupasin. Ja lupaukset täytyy pitää. Mutta tästä opin ainakin sen, etten enää mene tekemään noin typeriä lupauksia.

En halua sanoa mielipidettäni näistä elokuvista, koska saatan ehkä tahattomasti loukata nörttejä (tai miksi niitä ihmisiä nyt kutsutaankin, jotka kokoontuvat yleiselle paikalle ja pukeutuvat näiden elokuvien asusteisiin vielä aikuisenakin). En voi käsittää miten niin moni on mennyt aivan sekaisin näistä elokuvista. Minä en ihan saanut samanlaisia kiksejä. Mutta se on tietysti hyvä asia, että ihmiset ovat erilaisia. Jokaiselle riittää jotain.

Mutta joka tapauksessa, tehtäväni on nyt suoritettu kunnialla loppuun. Olen niin ylpeä itsestäni! Ja samalla onnellinen siitä, että minun ei tarvitse enää koskaan tuhlata elämästäni hetkeäkään katsomalla mitään tuollaista soopaa. Ihan kamalaa kakkaa. (Oho, nyt se mielipide taisi vähän tulla sitten kuitenkin. Sori.)

Tämä kuva tuli vastaan juuri viimeisen osan loputtua.

Ei varsinaisesti liity aiheeseen, vaikka huono päätös

tämä leffojen katsominenkin toki oli. Mutta hieno kuva!

     

Ronsu.

Minulla on kerrankin jotain oikeaa sanottavaa. Tapasin kanadalaisen naisen, joka suojelee työkseen elefantteja. Työpaikkana TÄMÄ on kyllä varmasti aivan omaa luokkaansa. Ensin olin innostunut, koska tuonne voi mennä vapaaehtoiseksi hommiin. Sitten kuulin, että tämä vapaehtoisuus on maksullista. Siis niin päin, että sinä maksat, jotta saat tehdä ilmaiseksi töitä. Ihmettelin sitä hieman, mutta kuuntelin silti lisää. Maksat paikalle koituvista kuluista ja kokemuksesta. Nämä vapaaehtoiset saavat hengailla norsujen kanssa ja se on kyllä jotain. Norsut ovat aika uskomattomia otuksia. Jos nyt käyttäisit hetken ja tutustuisit tuohon sivustoon edes vähän, niin olisin todella kiitollinen.

Aika mahtava paikka, eikö totta? Ja nyt tulee se syy miksi tästä kirjoitan. Tuon paikan on perustanun thai nainen, Lek. Hän pyörittää paikkaa, kerää rahaa ja pelastaa huonosti kohdeltuja norsuja. Rahaa on oltava tarpeeksi, että hän saa ostettua norsuja, mutta niistä ei saa maksaa liikaa, ettei nuo paholaiset pääse ostaamaan uutta tilalle.

Ongelma on siis siinä, että ihmiset eivät tiedä koko totuutta. Turistit matkustavat Thaimaahan, menevät norsujen kyytiin ja ottavat hienoja kuvia. Ovat onnellisia ja ihmeissään, kun norsut ovatkin kilttejä. Oletko koskaan ajatellut miksi norsut ovat niin kilttejä? Iso urosnorsuhan voi painaa jopa viisi tonnia. Kyllä siinä pieni aasialainen narumies jää kakkoseksi helpostikin. Miksi siis ei jää?

Nämä norsut ovat varastettu emoiltaan luonnosta. Usein emo tapetaan siitä hyvästä, että aiheuttaa vastarintaa. Poikanen laitetaan pieneen laatikkoon, niin ettei se pysty liikkumaan. Sitä kiduttetaan muun muassa bullhook nimisellä työkalulla, kunnes se viimein antaa periksi. Tämä voi kestää useita päiviä. He lopettavat vasta sitten, kun norsuraukan sielu on tapettu. Ja sitten poikasesta kasvatetaan kuuliainen työkalu.

Bullhook käytössä. (Lainasin kuvan internetistä.)

Tässä vaiheessa voin kertoa, että inhottaa ihmiskunta. Mutta jatketaan. Kerron tarinan Jokia norsusta. Lek huomasi tämä norsun, koska se käveli omituisesti tunnustellen maata kärsällään. Hän kysyi omistajalta miksi norsu tekee niin. Kävi ilmi, että norsu oli sokea. Syykin selvisi sitten lopulta, sen silmät oli puhkaistu rangaistukseksi.

Jokia pakotettiin tekemään töitä vaikka odotti vauvanorsua, joka sitten syntyikin kesken työn ja putosi jonnekin rotkoon. Poikanen kuoli, kuten arvata saattaa. Jokia ei suostunut jatkamaan työtään, vaan halusi mennä katsomaan poikastaan. Omistaja ei suostunut tähän, vaan puhkaisi norsun silmän. Jokia ei silti suostunut jatkamaan työtä, joten omistaja puhkaisi toisenkin silmän.

Jokia.

Sokea norsu asuu nyt Lekin turvapaikassa ja voi hyvin. Kun Jokia tuli elefanttien luonnonpuistoon, häntä vastaan tuli heti toinen naarasnorsu, Mae Perm. He tunnustelivat toisiaan kärsillään ja siitä hetkestä asti he ovat olleen parhaat ystävät. Aivan selvästi Mae Perm auttaa Jokiaa selvitytymään, sillä he liikkuvat jatkuvasti yhdessä.

Sri Prae tuli puistoon, koska sen toinen etujalka oli täysin murskana. Sitä oli käytetty puiden hakkuussa ja norsu oli astunut miinaan. Koska norsu ei voinut enää tehdä puuhommia, se pakotettiin tekemään poikasia. Jostain syystä Sri Prae ei tullut tiineeksi, joten omistaja myi sen pois. Lek ei tiennyt vielä ostaessaan Sri Praen, että se todellakin oli raskaana. Puistoon syntyi siis uusi terve ja varmasti onnellisen lapsuuden saava pikkuelefantti. Poikanen painoi syntyessään 120 kg. TÄSSÄ linkki vauva Navaan kuvaan. (En tohtinut lainata.)

Nämä tarinat ovat vain pari monien joukossa. Jos haluat tukea tätä tarkoitusta ja paikkaa, siihen löytyy opasteet tuon virallisen sivuston kautta. Minä en pyydä rahaa (jota toki kuitenkin kannustan lahjoittamaan), haluan vain levittää tietoa ihmisille. En ole koskaan aikaisemmin pyytänyt tätä, mutta nyt toivon, että jaat tämän kirjoituksen ystävillesi. Olen varma, että kaikki meistä varmasti tuntee ainakin jonkun, joka matkustaa Thaimaassa tai ylipäätään Aasiassa. Ei enää lanttiakaan näille pahoille ihmisille, kiitos. Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta ainakin minun on nyt paljon helpompi valita jotain aivan muuta.
 

Rituaali.

Minä tein sen. Tiistai koitti viimein, joten kävelin meren rantaan jo aikaisemmin valitsemaani paikkaan papujeni kanssa. Istuin pitkään kirjoittamassa mustaan vihkooni, kävin mielessä kaiken sen mistä nyt luopuisin noiden papujen mukana. Surut ja murheet ja pettymytkset ja kaikki sellaiset jutut. Sitten tein sen rituaalin aivan niin kuin oli neuvottu ja nakkasin pussukan mereen. Se vajosi heti, mutta sellainen omituisenvärinen laikku jäi pinnalle. Seurasin laikun matkaa virran mukana, kunnes se lopulta katosi aaltoihin.

Ihmepapuja. Unohdin jo mitä ne ovat, kun se lappu hukkui.

Puu, jonka juurella istuin kirjoittamassa aaltoja katsellen,

tuon pikkuruisen kalastajan vieressä. Kuvassa hän puhdistaa 

virvelin uistinta, joka tarttui puuhun rivakalla tempaisulla.

En tiedä mitä odotin tästä seuraavan. Tai että mitä sitten tapahtuisi. En ollut ajatellut niin pitkälle, suunnitelma ylsi vain tuohon pussinheittohetkeen. Lähdin kävelemään ja yhtäkkiä olo alkoi tuntui kevyeltä. Hymyilin. En tiedä johtuiko se pavuista, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että päästää irti menneestä ja kaikesta pahasta, sai olon jotenkin erityisen onnelliseksi. Suuri taakka sinne upposikin pussukan mukana. Jatkoin matkaa. Tuntemattomat ihmiset tervehtivät. Kaikki hymyilivät minulle. Jopa tien laidassa parkissa ollut mopo.

Tuota ihmeellisen kevyttä oloa kesti juuri niin kauan, kunnes harhailin jonnekin hukkaan hirvittävässä helteessä. Vesi oli jo loppunut aikaa sitten. Kun viimein löysin Jimin hostellin, olin äärettömän väsynyt ja aivan lopussa. Ja kaiken lisäksi netti ei toiminut. Mitäs peliä tämä tällainen nyt muka on? Tajusin samassa, että olin tosiaan päästänyt irti menneistä jutuista. Sehän ei tietenkään millään muotoa estä uusia vastoinkäymisiä. Niihin täytyy tehdä ihan toinen suunnitelma. Niinpä päätin ottaa päiväunet. Se auttoi. Heräsin taas hyvin iloisin mielin. 

En tiedä oliko noissa pavuissa oikeasti mitään muuta ihmeellistä kuin väriaine, joka teki mereen hetkellisesti oranssihtavan laikun. Voihan se tietysti olla, että tämä ihmeruoka imi itseensä kaiken suruni. Luulen kuitenkin, että se mitä itse kirjoitin ja päätin jättää taakseni, oli se tärkeämpi juttu. Minä olen tavattoman henkinen tyyppi, mutta omalla tavallani. Minun on hirmu vaikea uskoa kaiken maailman poppamiehiä ja guruja ja hihhulihommia. Mutta tämä oli ehdottomasti mukava juttu. Tein itse elämäni ensimmäisen oikean rituaalin, ja se on jotain mistä voi olla iloinen.
  

Nostalgia.

Näin unta että olin raskaana. Se oli unen juonen kannalta aivan sivuseikka, mutta iso maha kyllä vähän vaikeutti toimimista, vaikka ilmeisesti oli vasta puolikas. En malta odottaa että pääsen Suomeen, missä on ruokaa ilman sokeria! Thaimaassa ja täällä Malesiassa aivan kaikkeen laitetaan mukaan hirveästi sokeria. Täällä on niin kuuma, että ihmiset tarvitsevat energiaa, joten jos et muista erikseen pyytää, saat ylimakean ällötyksen. Kahvi, tee, mehu, mikä nyt ikinä. Aina en muista. Ja juu, maha on jo iso.

Olen tehnyt ihania suunnitelmia. Listannut asioita mitä teen, kun pääsen takaisin Suomeen. En olisi koskaan uskonut, että ihan oikeasti odotan paluuta. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika olla ties missä. Kuuma on parempi kuin kylmä, mutta Suomen kesä on ainakin tällä hetkellä ajatuksena vielä parempi. Olen suunnitellut tulevaa muutenkin. Mitä teen ja missä olen. Luulen, että kaikki palaset alkavat loksahtaa paikalleen. Maailman parhaat ystäväni jo odottavat! Ja saattaa olla, että pääsen muuttamaan uudistuneeseen kellarikotiini takaisin. Olisihan se jotain. Minä viihdyin siellä, ihan oikeasti. No, ainakin välillä.

Minulla on tosi vähän kuvia tuosta paikasta tällä koneella. Tarkoittaa, ettei ole muita kuvia. Vanha kone taisi viedä suuren osan elämääni mukanaan. En kyllä ole kaivannut. Laitan muutaman omituisen kuvan entisestä omituisesta kodistani. Olkoon tämä nyt sitten sellainen nostalginen päivitys.

Moulin Rouge.

Mausteita.

Erään ajan työpiste.

Eräs aika.

Naamio, jonka tein.

Naulakko, jonka tein.

Keittiön oviaukon helmiverjo, jonka tein.

Lamppu, jonka tein.

Luovutus.

Tuli mieleen eräs lainaus, jonka kirjoitin kerran ystävälleni, joka muutti toiseen maahan jättäen Suomeen kaiken tutun. En muista sitä aivan sanatarkasti, en edes sitä kuka tämän sanoi, mutta suomennettuna ajatus meni jotenkin näin:

Saavuttaakseen jotain todella saavuttamisen arvoista 

saattaa olla tarpeellista luopua kaikesta muusta.

Muistin sen tänään, kun eräs tärkeä menneisyyden hahmo luovutti minun suhteen. Voin vain arvailla tähän syitä, mutta oletan että tämä oli monien asioiden summa. Asioiden joita hän ei uskaltanut tai halunnut kertoa minulle aikaisemmin. Eikä siis nytkään. Tämä kummallinen välien katkeaminen tuli ehkä vähän yllätyksenä. Miksi juuri nyt?

Olin jo kuullut aikaisemmin, että hänellä on tapana vain lähteä, kun siltä tuntuu. Ei tarvitse selitellä sen enempää, kun vain katoaa. Jokainen tietenkin tekee niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, mutta minusta se on sekä julmaa että raukkamaista, enkä minä ainakaan koskaan uskaltaisi aloittaa suhdetta ihmisen kanssa, joka kuvailee itseään noilla sanoilla. Ehkäpä ei siis pitäisi olla yllättynyt. Jos kohtelee rakastaan noin, niin miksi ei ystäviään? 

Mutta en tuomitse. Tuttavuutemme osui ajallisesti kovin vaikeaan aikaan. Olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa viimeisen puoli vuotta. Se ei varmasti ole ollut helppoa ystävillenikään. Minun syytä tämä tietysti on kaikki, sehän on selvä. Vaikka tulin surulliseksi tajusin, että ajoitus oli erittäin hyvä. Juuri nyt on se aika, kun voin ilolla luopua kaikista vääristä ihmisistä ja asioista, jotka olen yrittänyt pitää melkein väkisin elämässäni. Olen täällä, kaukana, aivan omassa rauhassa ja ehdottoman turvassa. Jim kyllä pitää huolen siitä. Kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu. Se on kyllä ihmeellistä, kuinka Universumi pitää huolen kaikesta. Ja ne ihmiset pysyvät elämässäni, jotka elämääni kuuluvat. 

Sir Jim.

Asun tämän intialaisen herran hostellissa. En kyllä tunne itseäni ollenkaan edes asiakkaaksi. Tämä on kotini. Tilapäisesti, mutta kuitenkin. Naapurihuoneiden asukkaat ovat mahtavia. Kanadalainen norsunpelastajanainen ja ranskalainen kiertävä nettioppaan kirjoittaja. Etelä-Afrikkalainen tyttö lähti tänään, mikä ei suuremmin haittaa, koska hän ei ikinä sanonut mitään. Silloin tällöin vain näin vilaukselta värikkäät housut, kun hän meni takaovesta ulos. Ensi viikolla varmasti asukkaat vaihtuvat, paitsi minä. Aion olla täällä kirjoittamassa, lepäämässä, lukemassa ja nauttimassa lomani loppuun. Tarvitsen sitä, omaa rauhaa ja lepoa.

Heräsin tänä aamuna todella aikaisin ja kävin ottamassa muutamia kuvia tässä lähettyvillä. Minä rakastan aamuja, varsinkin sunnuntaisin. Kadut ovat tyhjiä. Kunnes käännyin yhdelle kujalle ja yhtäkkiä vastassa oli satoja ihmisiä. Tupsahdin keskelle jonkinlaisia kiinalaisia markkinoita. Ostin yhdet housut, joiden toivon mahtuvan päälleni sen verran, että tarkenen tulla takaisin Suomeen. Täällä minulla on vain hellevaatteita. Vaikka täällä onkin lämmintä ja paikka paikoin kaunista, olen todella innoissani siitä, että pääsen takaisin Suomeen. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika olla maailmalla.

     

Anna.

Tuli vastaan artikkeli ja haastattelu Anna Erikssonista. Jostain syystä olen aina pitänyt tuosta ihmisestä, vaikka en iskelmämusiikin ystävä ole koskaan ollutkaan. Ja tämän haastattelut jälkeen tuo tunne vain vahvistui. Hänessä on jotain todella aitoa. En tietenkään tunne Annaa, enkä varmasti koskaan saa mahdollisuutta edes tutustua, mutta jonkinlaisen mielikuvan voi kyllä muodostaa sen perusteella mitä kuulee hänen sanovan - vaikkakin vain median kautta. (Ja minulla on hyvin hyvin raaka mielipide mediaa kohtaan.) En varmasti muuten tästä kirjoittaisi, mutta yksi kommentti oli yli muiden:

Eikö se ole meidän 70-luvulla syntyneiden juttu, että me ollaan kiukkuisia?

Nauratti aivan älyttömästi. Kukaan ei ole koskaan ennen osannut tiivistää tuota aikaisemmin. Kyllä! Sitä me nimenomaan olemme, kiukkuisia! Laman lapset ja nuoret, joille luvattiin niin paljon. Olemme väliinputoajia, niiden vanhojen kovien aikojen ja nykyisen edistyksen välissä. Hienosti kiteytetty koko kaikki!

Löydät jutun kokonaisuudessaan TÄSTÄ.
   

Elämänohjeita.

Löysin artikkelin, jossa oli listattuna 30 syytä jotka pitäisi jättää tekemättä, jos haluaa parantaa elämänlaatuaan. Se oli ihan hyvä lista. (Voit lukea tuon artikkelin kokonaisuudessaan TÄSTÄ.) Minua kutenkin jäi vähän vaivaamaan koko homman kielteisyys. Älä tee tätä, älä tee sitä. Artikkeli oli täynnä negatiivisuutta ja kieltoja. Ei tiedä, paraneeko elämänlaatu sillä tavalla? Minä päätin muuttaa sen toisin päin. Tässä siis positiivisuutta jättipläjäys.

Vietä aikaa oikeiden ihmisten kanssa.
Kohtaa ongelmasi rohkeasti.
Ole rehellinen itsellesi.
Huomioi omat tarpeesi ensin, vasta sitten voit auttaa muita.

Ole oma itsesi. Olet ainoa joka osaa sen.
Päästä irti menneestä.

Tee rohkeasti virheitä.

Hyväksy menneet virheesi.

Ymmärrä, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia.

Luo oma onnellisuutesi.

Ryhdy ja ole reipas.

Ajattele, että olet aina valmis ja toimi.
Aloita suhde vain oikeista syistä.
Anna uusille suhteille mahdollisuus, vaikka edelliset eivät olisi onnistuneet.

Keskity voittamaan itsesi, ei muita.

Ole onnellinen muiden puolesta.

Hyväksy menneisyytesi.
Päästä irti vihaisuudesta ja anna anteeksi.

Tiedä omat arvosi ja toimi sen mukaan.

Tee asiat aina niin hyvin kuin mahdollista.

Toimi niin kuin tiedät sydämessäsi olevan oikein.
Pidä taukoja ja hengitä syvään.
Huomaa pienien hetkien kauneus.
Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet.
Ole sitkeä ja kärsivällinen.
Ole aito ja rehellinen, silloinkin kun kaikki ei ole kunnossa.
Ota vastuu omasta elämästäsi.
Riittää, että saat yhden ihmisen päivässä hymyilemään.
Ole onnellinen.

Keskity siihen mitä haluat.

Ole kiitollinen.

Minun lista on kyllä paljon parempi, ainakin omasta mielestäni. 

Tuolla artikkelissa oli yksi kohta, joka niin sanotusti osui ja upposi. Maailma ei palkitse perfektionisteja, se palkitsee ne jotka saavat asiat tehtyä. Tässä on valtavan suuri parannusehdotus omalle kohdalleni. Suorastaan sellainen must. Minun pilkut ovat aina niiiiin viilattuja, ettei mitään järkeä. Nyt otan sellaisen uuden teeman elämälleni, että annan asioiden olla edes vähän epätäydellisiä. Ja koska minä teen ihan koko ajan jotain, niin tällä tavalla saan paljon aikaan. Valmista.

   

Ihmeellinen elämä.

Tänään pidän kirjoituspäivän. Eilinen oli niin täynnä tapahtumia, että muuhun en edes pysty. Aamulla pakkasin tavarat ja kävelin sen tapaamani elokuvatyypin hostelliin. Hän sanoi, että minulle olisi huone. Jostain syystä tämä pois lähtevä pariskunta päätti kuitenkin viipyä vielä pidempää. Joten huone ei ollutkaan vielä minulle vapaana. Hetken aikaa tuumailin, että mitäs nyt sitten? Hyvin pian Sir Jim kuitenkin päätti puolestani, että minä jäisin tänne siitä huolimatta. Voisin nukkua alakerran sohvalla ilmaiseksi niin kauan kuin huone vapautuisi. Kun ottaa huomioon, että yläkerran pienissä huoneissa on periaatteessa vain sänky ja vähän tilaa tavaroille (yhteinen suihku löytyy yläkerrasta, vessa alakerrasta), ja että kuitenkin suurimman osan ajasta tulisin viettämään täällä alakerrassa, arvelin ilmaisen sohvan olevan ihan hyvä vaihtoehto, ainakin vähän aikaa.

Eilinen päivä oli kaikin puolin upea. Tämä Sir Jim on kyllä aivan loistotyyppi. (Kotimaakin muuten selvisi, myös hän on intialainen.) Ensin Jim vei minut aamiaiselle. En tiedä mitä söin, mutta hyvää se oli. Sitten hän sai päähänsä, että haluaa vielä minut Penang Botanic Gardeniin. (En tiedä mitä se on suomeksi.) Mopoiltiin ympäri kaupunkia, kävin matkalla morjestamassa Sleeping Buddhaa ja sitten kiersimme puutarhaa ja juttelimme. Suunnittelimme myös kirjaa, jonka ehkä kirjoitamme yhdessä. Ja puhuimme elämästä. Kaikki tämä tuntuu niin uskomattomalta. Jos joku olisi väittänyt vuosi tai edes kuukausi sitten, että tapaisin intialaisia gurumiehiä ja majoittuisin jonkin hostellin aulan sohvalla, en olisi ikipäivänä sitä uskonut. Minä elän tätä koko ajan, enkä siltikään usko.

Kävin läpi kaikki Thaimaan valokuvat. Se ei ollut ollenkaan niin kivuliasta kuin olisi voinut kuvitella. Ei tullut ollenkaan itkua. Oli vain ihana katsella niitä, tuli oikein hyvä mieli. Jäi kuitenkin muutamia oikein mukavia muistoja. Tietysti olisin toivonut, että asiat olisivat menneet toisin, mutta nyt kävi näin. Ja näin toi minut tänne. Ja täällä minun on erittäin hyvä. Joten miksi pitäisi olla yhtään harmissaan menneiden vuoksi? Ei tietenkään pidä. Enkä ole. Joten tässä vielä muutamia hyviä muistoja.

Grandfather and grandmother. Arvaa kumpi on kumpi?

Paljon uusia asioita.

Paljon kauniita maisemia.

Paljon uutta nähtävää.

Paljon auringonlaskuja, monia temppeleitä.

Kiitos, Koh Samui!

Omaa aikaa ja kaipaamaani rauhaa.

Uusia paikkoja, uusia ihmisiä.

Ja ainakin yksi sika.

Ihastuttavia yksityiskohtia.

Kiitos, Koh Phangan!