Projekti.

No niin. Elämäni ehdottomasti suurin projekti nytkähti taas hitusen eteenpäin. Kyllä, sain sen kirjan käsikirjoituksen nyt niin valmiiksi, että uskalsin lähettää sen kustantamoon uudestaan. Toivon todella, että seuraavan kerran kun minä tuohon tekstiin kosken, teen sen ammattilaisen seurassa ja viimeistellen. Pitäkää ny hyvät ihmiset peukalot ja kaikki pystyssä! (Ja tämä toive oli lähinnä naisille, miehiltä riittää peukalot.) Jos oikein kovasti kaikki keskittyy sellaiseen hyvään energiaan ja näkee minut valmiin kirjan kanssa, niin se aivan varmasti auttaa. Ja toiveeni toteutuu. Ja sitten teidänkään ei tarvitse lukea päivästä toiseen siitä miten olen kirjoittanut Italia-kirjaa. Voitte lukea ihan sitä itse kirjaa!

Asioiden valmiiksi saaminen on aivan mahtavaa. Ja vaikka tiedän, ettei nyt olla lähelläkään valmista, ihan jo pelkästään tuo tekstin lähettäminen tuntui hyvältä. Ainakin minä tein sen! Tätä varten minä tulin Aasiaan. (No, ehkä myös vähän sen jonkun minkä lie miehen vuoksi, en muista enää kenen.) Ja valmiiksi saamisen kunniaksi menin ja ostin katukojusta evästä. Olin koko ajan kuvitellut, että sitten kun saan tekstin lähetettyä, nukun ainakin viikon. Lepään ajattelematta mitään, annan väsymykselle periksi.

Omituisin juttu tässä koko hommassa lienee se, että kun minä viimein sain sen tekstin lähetettyä, huomasin samalla saaneeni niin valtavan energiaboostin tuosta valmiiksi saamisestan, että koko eväshakumatkan ajan mielessäni pyöri vain yksi asia: Mitäs minä nyt tekisin? En osannut olla rauhassa edes puolta tuntia, heti alkoi aivot miettiä jo uusia juttuja. Yksi keskeneräinen projekti puski läpi kaikista voimakkaimmin. Kaivo. Mietin koko matkan ainoastaan sitä millä tavalla saisin kerättyä rahaa tarpeeksi, että saan kaivettua kaivon Afrikkaan. Olisiko tässä nyt sitten se seuraava elämäni suurin projekti? Voisi tosi hyvin olla.

Illalla join juhlaoluen parin ranskalaisen kanssa, koska saavutuksia pitää oppia arvostamaan. Pieniäkin. Ja tämä on iso.