Eilen tuli vastaan kuva, johon oli kirjoitettu:
Someday everything will make perfect sense. So, for now, laugh at the confusion, smile through the tears and keep reminding yourself that everything happens for a reason.
Lainaus oli ilmeisesti Paulo Coelholta. Mielettömän kivasti sanottu. Sopii tosi hyvin varsinkin minun elämään. Paulo on viisas mies. Mietin heti, että kunhan pääsen takaisin Suomeen ja saan tavarani kaivettua varastoista, niin luen kaikki Paulon kirjat uudelleen. Ihan ehdottomasti. Ne ovat niin upeita. Myönnettäköön, että samalla tavalla upeita, mutta silti. Helppoa ja samalla vaikuttavaa tekstiä. Sellaisia kirjoja, jotka kuuluukin lukea hitaasti. Niistä minä pidän. Eikä se johdu pelkästään siitä, että luen aina tosi hitaasti. Jotenkin tuntuu, että kirjasta ei saa kaikkea irti jos hosuu, hyppii sanoja tai rivejä. Tiedän, että moni tekee niin. Minun pitää aina lukea ihan jokainen sana, ihan vaikka vain kunnioituksesta kirjailijaa kohtaan. Tietysti joskus lukeminen ei vain suju, joten silloin jätän kirjan väliin. Luen sen ehkä joskus toiste. Aika ei ole oikea juuri sen kirjan lukemiselle. Tai kirja ei ole oikea minulle. Olen miettinyt oman tekstini jokaisen sanan moneen kertaan, hionut viimeiseen asti. Tuntuisi jotenkin kurjalta, jos joku lukee sen sitten väärällä hetkellä puolessa tunnissa hutaisten, eikä saa siitä mitään itselleen.
Huomasin, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään lukemistani kirjoista. Johtuu varmaankin siitä, että en ole lukenut oikein muuta kuin omaan kirjaani. (Vaikka virallisesti se on kirja vasta julkaistuna, ilmeisesti tämä tekeillä oleva versio on vasta käsikirjoitus. Minä kuitenkin kutsun sitä kirjaksi jo nyt. Vähän niinkuin itseni kannustamiseksi.) Joka tapauksessa, ajattelin nyt tehdä tähän lukemattomuuteeni muutoksen. Haluan alkaa lukea taas enemmän. Aikaa kyllä löytyy, jos sellaiseen aikaa järjestää. Itsestähän se on kiinni.
Löysin joku aika sitten täältä hostellin seinältä kaksi suomenkielistä kirjaa. Se oli melko omituista, ollaan kuitenkin Malesiassa. Toisen luin heti, toista en ole edes aloittanut. Olin niin ihastunut siihen ensimmäiseen. Minä en ole koskaan ennen lukenut tällaisia Harlequin kirjoja. En kyllä käsitä miksi, nehän ovat kuin minulle tehtyjä! (Ainakin siis tämä lukemani oli.) Juuri sellaista aivoja rauhoittavaa hömppää, jossa on paljon rakkautta ja takuuvarmasti onnellinen loppu. Minun täytyy lukea enemmän tuollaisia. Onnelliset ajatukset tuovat onnellisen elämän.
Rakkautta pursuavaa hömppää.
Sain eilen ihanan viestin ystävältäni. Ihmiseltä, jonka elämä on aika täsmälleen päinvastaista minun elämään verrattuna, mutta joka siitä huolimatta on pysynyt ystävänä. Sellaiset ihmiset ovat harvassa. Yleensä lapselliset ihmiset unohtavat sinkkuihmiset, koska ei vain ole enää mitään yhteistä. Tämä on poikkeus. Vaikka ei tietenkään nähdä enää kovin usein (osittain saattaa johtua siitäkin, että minä huitelen ties missä maailmalla), ne kerrat kun nähdään, ovat minulle aina tosi merkittäviä. Tällä kertaa sain myös palautetta blogiini.
Ihana se sinun oivallus siitä että et sinä ole hankala kunhan sinua ei yritä pittää normaalina. Enpä voinu kun nyökytellä kun sitä luin. Jos sitä ei joku meinaa tajuta ja oikeesti luulee sinua hankalaks, niin semmoset tyypit voit toivottaa pitkälle hevon vittuun. Kyllä ne on ne oikeesti hankalat ihmiset sitten erikseen.
Nauratti aivan älyttömästi, mutta samalla tuntui myös vakavalta. Tai sellaiselta vakavasti otettavalta. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka selvästi kuulun vähemmistöön, se ei ole ollenkaan huono juttu. On ihmisiä, jotka ymmärtävät ja pitävät minusta juuri sellaisena kuin olen. Sama ystävä kirjoitti Perhoskirjaani jo kauan sitten sanat, jotka hän on myös pitänyt.
Ollaan ystäviä vaikka toinen ois kuussa ja toinen maassa.
Arvaa kumpi on kummassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti