Minäpäs.

Nyt rikon kyllä varmasti jonkun itsekeskeisyyden ennätysrajan, mutta lainaan omaa tekstiäni. Se liittyy niin vahvasti siihen mitä aion sanoa sitten seuraavaksi. Pahoittelen kovasti, mutta niin kuin olen ennenkin sanonut: oma napa, paras napa. (Lainasinko minä juuri itseäni pohjustaessa sitä, että aion lainata itseäni? Syvä huokaus.) Kirjoitin eilen oivalluksesta, joka liittyy minuun ja parisuhteisiin:

Minä varmasti olen tosi hankala, jos yrittää pitää minun normaalina ihmisenä. Laittaa sellaisiin normaaleihin lokeroihin. Mutta jos näkee sen mitä minä oikeasti olen - taiteellisuuden, herkkyyden, tunteiden vivahteet ja elämän värien sävyt. Jos ymmärtää kaikki ne eri maailmat joissa matkaan pääni sisällä, kun ajattelen tai kirjoitan... Silloin kaikki on hyvin. Silloin mikään ei ole hankalaa.

Tänään maalasin taas alakerran seinää ja sain uskomattoman jälkioivalluksen. Ja toisin kuin maanjäristyksissä, nämä päänsisäiset jälkijäristykset voivat olla sitä edellistä huomattavasti suurempia. Tajusin, että minä ihan selvästi siirsin vastuun kuulijalle. Tuo edellinen kyllä osittain selittää sen miksi kanssani voi väärillä ihmisillä olla vaikeaa, kun yrittävät minua lokeroida normaaliksi, mutta nyt tulee se mullistava seikka. Minä olen tehnyt sitä itsekin! Minä olen se, joka on tyynesti vain sivuuttanut oman herkkyyden ja taiteellisuuden ja muut omituisuudet. Minä olen se, joka on yrittänyt pysyä siellä normaalien ihmisten lokerossa (huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin). Minä itse olen rajoittanut luovuutta ja rohkeutta ja elämää ja samalla saanut itseni totaalisen ahdistuneeksi. Minä tein elämästäni vääränlaista. Minä valitsin elämääni väärät ihmiset. Ei kukaan muu. 

Nyt voi taas taputtaa itseään olalle, kun oli niin hyvä oivallus. Mutta samalla pitää kyllä myös läväyttää poskelle, koska on toiminut niin idioottimaisesti. No, ei syytellä enää ketään, edes minua. Tästä voi vain oppia. Olisiko vinkkejä? Miten minä uskaltaisin olla oma itseni? Miten oppisin olemaan minä koko ajan? Päästää irti estoista ja elää niin kuin minun kuuluukin elää. Miten oppisin ymmärtämään, että minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Luulen, että se on ainoa tapa tulla aidosti onnelliseksi.

En usko hetkeäkään, että tulin tänne sattumalta. Että jäin tänne tuon kummallisen miehen seiniä maalaamaan ilman tarkoitusta. Jim on tosi omituinen ja sanon sen kaikella rakkaudella. Hän saattaa ihan yhtäkkiä melkein ohimennen sanoa jonkin todella henkilökohtaisen huomautuksen liittyen minun elämään. Parisuhteisiin, luonteeseen, tapoihin - ihan mihin vain, millä on merkitystä minulle. Asiaan, josta hän ei voi tietää mitään, mutta tietää silti. Saan epämääräisiä ohjeita elämääni juuri, kun olen kipuamassa tikkaille maalaamaan. Ensin on sellainen WTF?! -olo. Sitten ottaa päähän, kun tuntemattoman tyypin pitää tulla puuttumaan minun elämään ja yksityisiin ajatuksiini. Sitten maalaan ja mietin hänen sanojaan ja miten ne sopivat elämääni, koska seinää ei voi maalata ajattelematta. Ja lopulta tajuan asioita. Saan oivalluksia. Kipeitäkin, kuten nämä viimeisimmät, mutta silti hyödyllisiä. Jotenkin tuntuu, että Jim on suunnitellut tämän kaiken alusta asti. Ihme guru.

Sir Jim.