Afrikka.

Täytyy sanoa, että elämä se ei koskaan lakkaa yllättämästä. Se yöjuna, jolla piti mennä Kuala Lumpuriin, oli täynnä. Joten vaihdoin suunnitelmat päiväbussiin. Kuusi tuntia viidakon läpi matkaten (siis älyttömän hyväkuntoisia teitä pitkin, mutta kuitenkin) ja olin perillä Kaupungissa. Kirjoitin tarkoituksella isolla, koska en ole koskaan ennen ollut näin isossa kaupungissa. Täällä on ainakin sellainen ison kaupungin fiilis, talot ovat 30 kerroksisia (laskin itse) ja kaikki on uutta ja nopeaa. Sellainen Aasian New York. Ja kyllä, tuli puskista. Yhtään en osannut odottaa bisneskeskusta, kun tänne päätin tulla.

Majoitun erään sohvasurffarin luona. Tiesin, ettei kaveri ollut paikallinen, mutta kulttuurillisesti tapaaminen oli silti yllättävä. Nigerialainen James tuli hakemaan minut pomonsa/ystävänsä kanssa, joka on Etelä-Afrikasta. Jo kättelyssä minulle luvattiin opettaa afrikkalaista kulttuuria. Sehän passaa kyllä, nimimerkillä "Lue kuvaukseni sivupalkista". Jo tuo ensimmäinen matka oli hauska, osittain koska kuskina toimi se joka ei tiennyt ollenkaan missä ollaan. Sama toistui myöhemmin, kun käytiin syömässä, minkä jälkeen pojat halusivat mennä käymään jollain clubilla.

Alkuillasta minut vietiin bileisiin. En tiennyt mitä odottaa, paitsi että siellä on nuoria ja yhdellä heistä on syntymäpäivä. Astuin reippaasti sisälle asuntoon ja voi pyhä valkonaama! Musiikki ei sentään loppunut, mutta joka ainoa tuijotti minua ihmeissään. Arvaa tuntuiko siltä, että taisin juuri tulla juhliin kuokkimaan, kun 30 umpimustaa hahmoa tapittaa hämmentyneenä. Oh boy... Kaikki olivat yliopiston opiskelijoita, eli melko nuoria ja melkein jokainen heistä oli tullut opiskelemaan jostain päin Afrikkaa. James esitteli minut (ilmeisesti omanaan). Ruoka oli tosi hyvää ja olut juotiin jäillä. Hieman nauratti, kun hän kysyi myöhemmin: "Näetkö tuon vaalean pojan?" Tuijotin hämmentyneenä edessäni tanssivaa mustaa laumaa. "En oikeastaan." Vaatekuvailun perusteella lopulta ymmärsin, että kyse oli yhdestä edessäni tanssivasta pojasta. Itse en varsinaisesti käyttäisi sanaa vaalea, mutta okei, nigerialaisin silmin katsottuna poika saattoi olla asteen pari vaaleampi. No, joka tapauksessa oli hauska katsella menoa.

Afrikkalaiset ovat ainakin tässä asiassa päinvastaisia suomalaisiin verrattuna. Kun suomalaisilla on bileet, porukka tulee paikalle, sitten juodaan, lopulta saatetaan ehkä vähän tanssiakin, kun on juotu tarpeeksi. Näillä se menee juuri päinvastoin. Kaikki alkavat tanssia heti, mutta pikkuhiljaa meno hyytyy, mitä enemmän juovat.

Minun Eccon maastokävelyyn suunnitellut kengät eivät ehkä olleet aivan oikea valinta ökyclubille, mutta en tietenkään lähtiessä tiennyt minne mennään. Tosin ei nuo monot kovin pahasti hävinneet vaihtoentona olleille varvastossuille, että sikäli. Ei päästy edes parkkipaikalla ilman turvatarkastusta, vartija tutki auton alustan oikein varsipeilin kanssa ja tarkasti peräkontin. Itse club oli ökyhotellin viidennessä kerroksessa. Meidän mukana ollut poikalapsi ei päässyt sisään ilman, että kävi lainaamassa puvun takin. Pelkästään sisäänpääsymaksu oli enemmän kuin koko matkabudjettini Malesian osalta. Onneksi ei tarvinnut maksaa itse. Okei, siihen tuli joku viskipullo mukaan, mutta silti. Paikka oli huikea myös sisäpuolelta. Lavalla oli soittamassa livebändi, kokoonpano monikansallinen. (Kuulin maat Kanada, U.S. ja Englanti, mutta saattoi siellä olla muitakin.) He olivat itse asiassa aika hyviä. Ilta oli kyllä väsymyksestä huolimatta melko huikea. Uusi kokemus ainakin.

Tuolla clubilla oli kuvattomat teräväreunaiset lasinaluset. Keksin, että niistä tulisi täydellisiä korukortin pohjia! Joten keräsin kaikki lasinaluset pöydältä laukkuuni. Pysäytin nuoren tarjoilijan, näytin lappua ja kysyin olisiko mahdollista saada näitä lisää. Poika katsoi minua ihmeissään ja kysyi miksi. "Because I love them." Hyvin häkeltyneenä hän kysyi montako tarvitsen. "No, vaikka sata." WTF?! Repesin ja sanoin, että kaikki käy. Olen tästä hyvin kiitollinen. Poika katosi takahuoneeseen ja toi minulle ison nipun pahveja pahoitellen, ettei voinut ottaa enempää. Olin superonnellinen. Tämä on just niin tyypillistä minua. Edes tuollaisessa paikassa juhliessa minun aivot ei osaa olla luovimatta. Mutta jos idea tulee, se otetaan vastaan. Uusi mottoni.

Pakko lisätä vielä, että nyt on sitten kuultu livenä Gangnam Style. Teki mieli itkeä. Tähänkö on tultu?

Ja niin joo, pääsin nettiin.