Aamutuiman lähtövalmisteluja.

"Lauri vakoili sinua" ilmoitti Facebook aamulla. Mainoksen mukaan Lauri on melkein naapurini. En uskaltanut painaa sitä linkkiä, vaikka ihan miellyttävästi hän kuvassaan kyllä hymyilikin. Mutta ymmärtääkseni naapuruus tarkoittaa jonkinlaisen kodin omistamista. Kodittomilla ei ole naapureita. Joten joko Lauri on todellakin stalkannut minua, ja seurannut tänne väliaikaiseen kotiini, tai sitte hänellä ei ole mitään aavistusta siitä missä olen. Tai sitten minä heräsin viideltä ilman syytä, enkä saanut enää unta, joten käyn sen verran hitaammalla, että jopa Facebookin mainokset saavat huomiota.

Kävin eilen kahvilla elämäni uusimman ihmisen kanssa. Pirtelimme kuvioita ja minä virkkasin kaulaliinaa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että kohta me istuimme baarissa punaviinin ja israelilaisten nuorten herrojen seurassa, joista toinen kyllä osoittautuikin italialaiseksi. Italialaiset ovat kaikkialla. Mutta ihan mukavaa oli silti. Minä fanitan sellaisia israelilaisia neniä. Ja niitä käsittämättömiä silmiä. Se on erikoista, että heprea kuulostaa yhä minun korvaan aivan älyttömän hienolta. En ymmärrä sanaakaan, mutta kuuntelen tosi mielelläni. Eilisestä innostuneena jatkoin samalla linjalla musiikillisesti heti aamulla, tässä teillekin esimerkki.

Mutta näin se on todettava, että vähiin käy päivät ennen kuin loppuvat. Eilen vietiin ottoperheen kanssa peräkärryllinen laatikoita ja säkkejä Annen vintille. Tosin ympäröivästä tavaramäärästä voisi äkkiseltään päätellä, että vielä ei ole tehtävä ihan loppuun saakka suoritettu. Minulla on kuitenkin homma paljon enemmän hallussa kuin voisi kuvitella. Enää pitää miettiä miten saan kaiken tämän mahtumaan yhteen matkalaukkuun. Eli toisin sanoa, minkä kaiken jätän ihan suosiolla pois kyydistä. Haasteita on. Mutta onhan tässä vielä kymmenen päivää aikaa miettiä ennen kuin on tehtävä lopullisia peliliikkeitä. Tai ainakin yhdeksän. Eli ei ole mitään syytä ressata.

 

Pussukka.

Seth kirjoitti blogissaan lauseen, joka jäi mietityttämään.

As creators, our pursuit of perfection might be misguided, particularly if it comes at the expense of the things that matter. 

Tunsin heti piston rinnassani. Tuo on juuri se syy, miksi moni juttu jää kesken. Jos joku tekele ei ole täydellinen, minä en kelpuuta sitä. Vaikka todellisuudessa se olisi melko hyvä. (Ja usein se "melko hyvä" on muiden, mahdollisten asiakkaiden, mielestä todella upea.) Ja vaikka melko hyvä on minunkin mielestäni paljon parempi, kuin ei ollenkaan yhtään mitään.

Virkkasin eilen passipussukan. Sellainen on hyvä olla olemassa kun matkustaa. Ja melkein aina teen sellaisen uuden, kun matkaan lähden, koska se edellinen on kadonnut tai mennyt rikki tai jotain muuta sellaista. (Tai esimerkiksi koska "se ei ole tarpeeksi hieno"... Tuollainen ajatus tuli nyt jostain syystä mieleen.) Edellinen pussukka, se Aasia reissulla mukana ollut, taisi mennä kaupaksi kirpputorilla. Tästä uusimmasta tuli hieno, mutta vain koska en antanut periksi. Aikaa sen tekemiseen tuhrautui aivan liikaa, koska kiinnitin reunat kolmeen kertaan. Ja se ei tarkoita, että reunat olisivat nyt erityisen lujasti kiinni. Purin aina siinä välissä. Joskus sitä ei vain onnistu kerralla. Mutta nyt se on hieno. Minä olen tyytyväinen, joten viilailu kannatti.

Näin uuden vuoden ja kodin ja työn kynnyksellä olen pohdiskellut paljon asioita. Tehnyt sellaista itseinventaariota. Jossain koulutuksessa kehoitettiin tekemään sellainen. Se kuuluu kyllä tähän vuodenaikaan muutenkin, sillä vuoden lopussa on aina ollut tapana pohtia tekemisiään vuoden ajalta. Ajattelin tehdä tänä vuonna ihan sellaisen koosteen itselleni. Reflektoin määrätietoisesti tapahtumia. Missä onnistuin, missä en, missä kävin, missä ei olisi kannattanut käydä, mitä tein ja mitä opin. Mutta ihan jo näiden alustavien pohdintojen perusteella voin kyllä sanoa yhden asian.

   

Joulun jälkeen ei tapahdu mitään.

Huh huh. Menihän se joulu viimein. Huomenna on taas arki ja tavalliset puuhat. Kamalan vaikeaa tällainen monen päivän paikallaan oleminen. Mutta selvisin.

Löysin taas vahingossa jotain aivan ihmeellistä. Etsin aikani kuluksi ihan muuta, mutta onneksi meni pieleen se homma. TÄMÄ on aivan mahtava! Tuollainen älyttömän nätti pieni tyttö, tanssii ja soittaa hirmu hienosti tuota vaikeaa soitinta. Kuulostaa muutenkin hyvältä, ainakin minun korvaan. Tai molempiin. Jotenkin on vähän eri meininki, kuin sillä keinotekoisella Lindalla, vaikka periaatteessa molempien tehtävä on soittaa viulua ja näyttää hyvältä. Tämä onnistuu kyllä huomattavasti paremmin. Kovasti on minun makuuni. Sitä paitsi minä haluan tuollaisen tukan. Olen nyt jotenkin aivan ihastunut tuohon olentoon.

Virkkasin tänään puolikkaan kaulaliinan. Täytyy käydä hakemassa lisää lankaa. Koska lanka on juuri se asia mitä minulta puuttuu... (Huomaa itseironia. Okei, ei se oikein toimi kirjoitettuna.) Mutta koska näyttää siltä, että en ihan välttämättä kaulaliinoja enää tarvitse ainakaan lähiaikoina, niin ajattelin tehdä yhden sellaisen Huone 13 putiikkiin. Aikani kuluksi. Koska meillä oli joulu.

Unirytmi on sekaisin. Tavarat ovat sekaisin. Mutta nyt minä kuitenkin tiedän tosi tarkkaan mitä olen tekemässä. On sellainen sisäinen tyyneys ulkoisen myrskyn keskellä. Minulla on tosi pitkästä aikaa selkeä suunta ja tavoitteet. Visiot ovat niin suuria, että itseänikin vähän jo pelottaa. Ja tosi hyvä niin.

If your dreams don't scare you they aren't big enough.

P.S. Huomasin juuri, että tuo viulunsoittaja näyttää kyllä vähän minun Emmalta. (Vaikka Emma onkin tukeva ystäväni, niin fyysisesti hän on kuitenkin tosi pieni.)
 

Joulu.

Muistan kuinka vuosi sitten mietin, että ensi vuonna minä vietän joulun kunnolla. Laitan kaikki omat joulukoristeet ja teen jouluruokaa ja joulukalenterin ja luen ja lepään enkä tapaa ketään. (Toisin sanoen vietän sen omanlaisen joulun.) Tänä vuonna voin todeta, että se suunnitelma ei aivan toteutunut. Olen kuunnellut aika paljon kaikenlaisia koulutuksia tässä lähiaikoina, kehittänyt itseäni. Yhdessä niistä sanottiin jotenkin niin, että tavoite ilman suunnitelmaa ja kurinalaisuutta on vain haaveilua. Huomaan haaveilleeni. (Eli mokasin.) Mutta huomaan myös, että jotain minun pään sisälläni on muuttunut. Olen tästäkin iloinen. Virheestä. Koska menneisyyttä pitää kunnioittaa opettajana. Siinä toinen asia, jonka olen useimmiten mokannut. Voi tätä oppimisen riemua!

Sain eilen kaksi miellyttävää sähköpostia. Jälkimmäisen lasken joululahjaksi. Ensin Astrokalenteri kertoi, että uusia ja haastavia tehtäviä olisi tiedossa.

Muutosten ja uudistusten planeetta Pluto tarjoaa nyt järkkymätöntä energiaansa käyttöösi hyvin myönteisellä tavalla. Tälläkin kertaa muutokset ovat suuria ja ympäristösi mielestä ehkä hyvinkin raskaita, mutta sinulle kaikki tapahtuu nyt helposti ja aivan oman tahtosi mukaisesti. Olet itse siirtämässä joitakin tehtäviä syrjään ja ottamassa vastaan uusia, haastavampia vastuita. Mitään erillisiä ponnisteluja ei nyt tarvita, mutta tietoisena tällaisesta suotuisasta ajasta voit hyvällä omallatunnolla käyttää sitä hyväksesi ja jopa rynniä eteenpäin urallasi. Ratkaisuillasi on nyt vahva kosminen tuki takanaan. Samanaikainen sulkeutuva kolmio keskiyölle uudistaa sisäistä maailmaasi hyvin antoisalla ja myönteisellä tavalla suhteessa tähänastiseen rohkeuteesi toteuttaa itseäsi sosiaalisessa ympäristössäsi silloinkin, kun perhe on ollut täysin vastakkaisella kannalla.

Ja sitten se seuraava sähköposti kertoi, että sain töitä. Aika kiva joululahja. Työllistymisprosentti pysyi edelleen sadassa. Se on vähän omituista, mutta aina olen saanut töitä, jos olen työhaastattelussa käynyt. Ilmeisesti myös puhuminen onnistuu tarvittaessa. Että sellaista. Ei minulla oikeastaan muuta. Paitsi, että...

Oikein hyvää ja rauhallista joulua teille ihan jokaiselle. 

Ja hyvää syntymäpäivää Jesselle!

      

Paljastus.

Sain tuossa joku aika sitten idean. Sellaisen luovan ja hauskan (omasta mielestä). Minä nimittäin olen jo pitkään halunnut tehdä sarjakuvakirjan. Tämä on jo idea no:2, koska se ensimmäinen ei koskaan toteutunut. Oli teknisiä ongelmia ja saamattomuutta. Tämä on nyt jalostettu versio. Tämän jalostetun sarjakuvan päähahmolla on kaksi lemmikkiä. Pirullinen pupu Artturi ja läpipehmo lammas Oiva. Hahmon nimi pidetään salassa viimeiseen saakka, koska se on eräänlainen yllätys myös.

Seppo vei minut torstaina mukanaan lelukauppaan ja myönnän olleeni aivan kuin Liisa ihmemaassaan. Siellä on niiiiiin paljon kaikkea ihanaa! Miksi aikuisilla ei voi olla tuollaisia juttuja? Tosi tyhmää, pitäisi olla. Ajattelin, että voisin tehdä sellaisen paikan. Mutta sitten muistin, että minullahan on jo se Huone 13. (No, tavallaan.) Sen tarkoitushan oli alunperin olla sellainen aikuisten leikkipaikka (ilman sitä rivoa merkitystä). Meillä oli siellä ensimmäisessä versiossa keinukin sisällä, todellinen menestys!

Huone 13 (2013) ja iloinen asiakas. Ja se keinu.

Joka tapauksessa, minä löysin nuo sarjakuvan lemmikit Sepon kanssa torstaina. Siitä ei ollut epäilystäkään. Kun näin Artturin, minä tiesin. Ja sitten Oivakin löytyi pohdinnan jälkeen, sieltä muiden lammasten joukosta. Arka kun on, niin ei heti uskaltanut tulla esiin. Mutta se oli hieno hetki. Tunsin itseni todella luovaksi. Joten, tässä he nyt ovat. Vain ja ainoastaan Sinua varten, arvoisa lukija!

Pirullinen Artturi ja lempeä Oiva.

 

Joululahja.

Ostin itselleni joululahjan. Ei ollut ensimmäinen kerta. Tämä on sellainen vähän synkkä perinne. (Joka ei oikeasti ole ollenkaan synkkä, koska silloin saa varmasti lahjan, mutta täsmälleen mitä haluaa.) En lähettänyt yhtään korttia kenellekään. En myöskään puhdistanut siitä koituvaa syyllisyydentuntoani ostamalla vuohia tai mitään sellaista hyvää tekevää. Minua harmitti, etten saanut sitä toivomaani joulua, vaikka olen Suomessa. Tämä on jo toinen joulu putkeen, jota en pääse viettämään. Ja minä olen täysin jouluihminen. (Tosin vain ihan omalla tavallani.) Niinpä lohdutin itseäni ostamalla upean lahjan minulle. En anna mitään muuta kenellekään toiselle. Oma napa paras napa, onhan tästä ollut puhe.

Muistin kyllä sen listan jolla minun piti estää itseäni ostamatta lisää tavaraa. Onko se valkoinen? No ei ole... Mutta sopii tosi hyvin valkoisen seuraksi. Sopiiko se varmasti niihin muihin kotona odottaviin asioihin? Kyllä, todellakin. Varsinkin koska niitä olevia ja odottavia ei ole enää kovin paljon ja minä olen koditon. Onko tämä sellaista, jonka puuttuminen todellakin vaikeuttaa elämässä hengissä selviämistä?! Noh... Tuota, tuli on tärkeää, se tuo lämpöä ja mielihyvää ja minä rakastan tuota kippoa ja ai niin! Eihän kukaan voi elää ilman rakkautta! (Ja ikukiitos ystävälle tuosta porsaanreiästä.) Sitten oli vielä se viimeinen tenttaus: Mistä olet valmis luopumaan saadaksesi tämän? Päätin luopua turkooseista perhostuikkukipoista, koska Seppo pitää turkoosista ja haluan antaa ne hänelle, jotta hän ei unohda minua. Perhonen on minun juttu ja Seppokin sen tietää. Tosin me molemmat tiedämme, ettei hän minua ikinä unohtaisi muutenkaan... No, kuitenkin. Ostin tämän:

Kastehelmi.

Eilen minua hemmoteltiin kyllä ihan loppuun asti. Nimittäin... TV näytti aivan uskomatonta settiä. MacGyver: Trail to Doomsday/USA 1994. Richard Dean Anderson eli Angus MacGyver. Ei mitään lisättävää, sillä MacGyver on paras. (Ja nyt en kyllä yhtään kuuntele vinoilua niskapiiskasta, se oli aikanaan kuuminta hottia.) Elokuva oli toki juuri niin järkyttävää kakkaa kuin saattoi odottaakin. Arvasin molemmat pahikset jo siinä ensimmäisessä kohtauksessa. Olin kyllä kieltämättä hieman pettynyt, koska elokuvaa oli "paranneltu" sarjaan verrattuna sen verran, että harmillisesti tosi moni MacGyver-juomapelin juttu ei toteutunut. Parasta leffassa oli kuitenkin se käsittämätön tosiasia, että aivan lopussa Angus veti naista nyrkillä päin näköä. Naista! Täti tipahti kenttään välittömästi. Se vei täyden huomioni, vaikka MacGyver heti siihen perään estikin ydinräjähdyksen tennismailalla ja pelasti koko Britannian. Mihin tämä maailma on mennyt, kun MacGyverkin lyö naista. Naamaan. Nyrkillä! Hurjaa.
 
Tähän loppuun vielä LINKKI, joka liittyy sekä jouluun, että tuohon hurjaan mieheen. Ainakin minua hymyilytti.
 

Uusia värejä ja makuja.

Sain kuulla maanantaina väreistä. Siis, että minun pitäisi ottaa värit elämääni. Sain silloin eriväriset kynnet ja niitä katsellessa totuttelin ajatukseen muutaman päivän. Vaikka olin eilen aivan superväsynyt, niin raahauduin siitä huolimatta keskustaan iltapäiväksi. Olin niin sekava, että laitoin mekon päälle. Tosi moni muukin asia meni ihan toisella tavalla kuin suunnittelin. Niinpä harhailin sinne tänne saamatta mitään aikaan. Vaan sitten löysin ne värit. Kävin ihan oikeasti ostamassa itselleni väriä. Ensin kynsiin ja sitten korviin. En tarkoittanut sitä, mutta hei perhoset. En voinut vastustaa niin korneja korvakoruja, kun olen tässä pari päivää juuri perhosfilosofiaani pohdiskellut, hionut ja syventänyt. Mutta sen jälkeen tilanne karkasi aivan täysin hallinnastani. Ostin jättipuuhelmet, turkoosit. Tuossa lauseessa on niin monta virhettä, että en itsekään sitä pysty uskomaan. Mutta niin siinä kävi.

Värejä väärentävä kuvatodiste. Silti epäilyttävää.

Kukaan ei kyllä usko että käytän noita, mutta lupaan tehdä niin. Itse asiassa korvikset olivat minulla korvissa jo eilen. Ja lakatkin on sudittu kynsiin. Ja itse asiassa... Nyt on kyllä puuhelmetkin paikallaan kaulassa! Huomasin illalla, että ne tekevät minusta yhä vain luovemman. Joten päätin käyttää niitä nyt täällä tilapäiskotioloissakin. (No, ainakin täällä.)

Menin nyt näissä uudistuksissani niin pitkälle, että kävin hakemassa värikästä ruokaa, nimittäin Lempiruokaa Tallinnasta. Minulla ei varsinaisesti ole sellaista, mutta sen niminen on lähin kauppani ja kaverin suosituksesta kävin ostamassa borssikeittoa. Se on kuulemma siellä erityisen hyvää. Ihan innostuin. Tämä oli tietysti sellainen lämmitettävä versio, mutta silti. On tämä aika suuri askel, että ylipäätään kokkaan jotain värikästä. Muistin heti alkuhöyryistä sen omituisen hajun ala-asteen ruokalasta. Sain kai samalla vastauksen siihen miksi en ole tehnyt tätä aikaisemmin. Mutta nyt tein. Ja söin melkein kaiken. (En tiedä kuinka monelle se annos oli tarkoitettu.) Suureksi yllätyksekseni soppa oli aivan sairaan hyvää! Ja kun sotkin siihen mukaan sitä valkoista mönjää (joka on nimeltään smetana - Emma taas paikkasi tiedoillaan), niin olin aivan ihmeissäni näistä vasta ilmestyneistä kokkaustaidoistani. Täytyy aivan ehdottomasti tehdä tämä juttu uudestaan. Ja kun ottaa huomioon, että tuo soppa, valkoinen mönjä ja savujuuston kimpale maksoivat yhteensä alle neljä euroa, niin sanoisin, että tämä oli hyvien löytöjen päivä.

Lisätodisteita. Ehkä yhä vain epäilyttäviä.

     

Oppi.

Biologinen kelloni ei tikitä, mutta se on vahvasti sitä mieltä, että kolme tuntia unta riittää ihan hyvin. Biologinen järkeni sitä vastoin huutaa, että ei riitä! Hullu viikko on tämä ollut. Tänään olen valvonut kahdesta saakka. Menin muka ajoissa nukkumaan, koska aamulla on aikainen herätys, mutta tämä nyt on jo aivan naurettavaa, suorastaan ivaa. En tiedä kenen, mutta tuntuu se silti.

Luulen, että osittain minua pitää hereillä kaikista uskomattomista tapahtumista ja oivalluksista johtuneet jatkoajatukset. Pää on niin täynnä kaikkea, että hurina vain kuuluu. (Voi olla myös läppärin tuuletin.) Kuuntelin koulutusta, joka teki suunnattoman vaikutuksen. Ja siis todellakin kuuntelin enkä vain antanut äänen mennä korvaan. Tein muistiinpanoja ja pohdin asioita. Monta päivää ja yhä edelleen. Sellaista kertaamista, mutta uusin kerroksin. Luulen, että olen viimein tajunnut mitä oppiminen tarkoittaa. Jotenkin koko kaikki on nyt muuttunut. Ihan vähän vain, mutta sitäkin merkittävämmin. Tämä saattaa hyvinkin olla se ratkaiseva juttu, mikä saa elämänlaadun paranemaan. Olen melkein varma siitä. 

Olen myös aika pässi. Yksi asia, jonka Jim Rohn koulutuksessaan kertoo jo heti kättelyssä (ja joka saattoi olla se suurimman oivalluksen alku) oli tämä: 

Älä ota käskyjä, ota ohjeita. Älä ole seuraaja, ole oppija.

Olen kuullut vastaavaa aikaisemminkin, mutta jotenkin tuo ajatus ei ole tehnyt silloin näin suurta vaikutusta. Nyt teki, luultavasti koska olin se pässi. Joku (en edes muista enää kuka) sanoi minulle asian, jonka otin täysin faktana. Uskoin, enkä epäillyt, en vähääkään. Ja sitten ajattelin ja toimin sen mukaisesti. Tuo asia itsessään ei ollut mitenkään merkittävä, eikä suoranaisesti vaikuta toimintaani juurikaan, ainoastaan ajatuksiini. Ja sitten toinen tyyppi sanoi samaan asiaan aivan jotain muuta. Että nyt olet kyllä ihan täysin väärässä, omiasi puhut. Tätähän tapahtuu joskus, ihmiset ovat asioista eri mieltä. Mutta. Vasta tässä vaiheessa minulla kävi edes mielessä, että asian voisi tietysti tarkistaa. 

Melkein minkä tahansa tarkistaminen on tosi helppoa nykyaikana. Minulle ei vain tullut sellainen edes mieleen, koska ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa sitä ensimmäistä tyyppiä. Miten huikea oivallus! Ei siis se asian todellinen laita, vaan se miten sinisilmäinen minä olen, ihan luonnostaan. En ole koskaan ollut näin onnellinen siitä, että olin täysin väärässä. Mutta tämä oli merkittävää. Koska nyt tajusin! Opin oppimaan niin kuin kuuluu. Juuri niin kuin Jim opetti. Vähänkö siistiä.

Pä-ä-ä-ä-ä-ä-ässi.

Tänään Astrokalenteri kertoi, että puheessani on oivaltavaa älykkyyttä. Uskallan hieman epäillä, sillä tämä unimäärä yhdistettynä tukkoiseen päähän ei nyt luo ihan kovin suurta uskoa asiaan. Mutta joka tapauksessa toivon todella, että tämä on totta:

Kommunikaatiosi on tänään samoilla aalloilla henkisten päämääriesi ja luovuutesi kanssa ja siksi on hyvä aika tehdä kaikenlaisia päätöksiä ja sopimuksia.

   

Irlanti.

Kenen unia sinä katselet? Täällä tilapäiskodissa on kyllä niin erikoiset energiat ja fibat, että unetkin ovat jotain ihan muuta. En tiedä kenen, mutta minun unia ne eivät kyllä ole. Koskaan en tunne ketään, enkä tiedä paikkoja, mutta aina olen ihan kotonani. Mietin taas aamulla, että miksi en katsonut peiliin? Sittenhän sitä tietäisi kenen unessa seikkailee. Ehkä ensi yönä.

Katsoin eilen Areenasta neliosaisen sarjan Irlannista. Ei olisi pitänyt, koska nyt olen ihan varma, että sinne on palattava. Olin niin sekaisin ajatusteni kanssa, että menin ja soitin Lohikäärmepojalle. Pyysin häntä muistuttamaan miksi minä inhosin Irlannissa olemista. No, siellä sataa aina. Ei se haittaa, minä rakastan sadetta. Siellä tuulee aina. No ei sekään haittaa. Siellä on kylmä. Se kyllä haittaa. Okei. Oliko muuta? Olit ahdistunut. Niin olin. Todella paljon.

Kun nyt asiaa mietin, niin se oli Dublin mikä ahdisti. Ja se aivan väärä työ. Ei oikeastaan Irlanti ollenkaan. Olin pettynyt, koska irlantilaiset eivät olleetkaan iloisia ja hauskoja, vaan masentuneita ja apaattisia. Mutta sitten sain tietää, että ne tyypit olivatkin melkein kaikki puolalaisia. Dublin on täynnä niitä. Ja siinä vasta masentunut kansa onkin. Puolassa menee niin huonosti, että Irlantiin muutto on suunnaton parannus. Minä en oikeastaan edes tutustunut kovin moneen irlantilaiseen. Ja ne harvat olivat kyllä tosi hauskoja.

Mietin, että ehkä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tuolle vihreälle saarelle. Jos tutustuisi siihen oikealla tavalla. Uudella iloisella asenteella ja paremmissa villavaatteissa. Jos toimisin nyt toisin. Entä jos tekisin tutkimusmatkan? Sellaisen tiettyyn aikatauluun rajatun. En kuitenkaan halua jäädä sinne ikuisesti, mutta se iillä alkava Irlantikirja on kyllä vielä pahasti kesken. (Niin pahasti, ettei sitä ole aloitettu.) Aloittaisin matkani siitä paikasta johon rakastuin. Se aivan ihmeellinen Belfast. Siellä oli ihmisen hyvä olla. Seura tietysti myös vaikutti asiaan.

Yritin jo houkutella yhtä ystävääni mukaan. Sellaista joka ei juuri matkustele tai tee mitään spontaania (eli on järkevä), mutta joka kuitenkin rakastaa Irlantia ja sen mystiikkaa (eli on innokas). Lisäksi hänen hersyvä naurunsa tarttuu, vaikka olisi kuinka huono päivä. Luultavasti siis todella hyvää matkaseuraa.

Nyt kun istun täällä upean Irlannissa virkkaamani villaviltin alla, ajattelin antaa Universumin päättää puolestani. Olen hakenut töitä aurongosta, mutta löysin paikan myös sateesta. Aion hakea sitäkin. Joten katsotaan kuinka käy. Menen sinne minne kuuluu mennä. Onhan tässä vielä monta päivää aikaa pohtia, ennen kuin vuosi loppuu. Tässä vielä muutama maistiainen siitä, mitä Irlannissa on. Ja näistä minä pidän.

Olut.

Kivet.

Taikuus.

P.S. Kaikesta tästä hämmennyksestä johtuen testasin henkisen ikäni. Se on 28. Melkein sama, kuin kymmenen vuotta sitten humalassa. Selvänä se oli silloin 16. (Alkoholi vakavoittaa minut.) Tämän lisäksi sain tietää, että minulla on Villihevosen sielu.
 

Palanut bataatti.

On päiviä, jolloin mikään ei mene niin kuin suunnittelet. On myös päiviä kun huomaat, että mikään ei mene niin kuin suunnittelet, vaan käsittämättömän paljon paremmin. Enpä olisi toissayönä sängyssä pyöriessäni ja unta odotellessani voinut mitenkään kuvitella näitä tulevia käänteitä. En vaikka tein pitkästä aikaa selkeän suunnitelman koko päivälle, aikataulutin toimintani ja tein hyvin suorat suuntaviivat.

Alku meni ihan niin kuin pitikin. Ensin kirjoitin blogin, sitten soitin työpuhelun, kävin suihkussa ja tapasin Annaa. Sain hienon kampauksenkin. Sitten se kaikki meni omituiseksi. Jehovan todistajat ilmestyivät ovelleni. Eihän sellaista oikeasti enää tapahdu, en tiennyt että niitä vielä juoksentelee irrallaan. Lupasin näille miellyttäville pojille, että ajattelen Jumalaa sitten vaikka ihan keskenäni. Eihän siinä, kiitos että kävitte tarkistamassa kantani asiaan. Yhä on tallella.

Olin sopinut jo aikaisemmin tapaamisen keskustassa kuvittavaan yritykseen. Alkuperäinen syy tapaamiselle oli vähän jo mennyt ohi, kun aikaa oli vierähtänyt, mutta halusin nyt kuitenkin käydä siellä pyörähtämässä. Menin toimistoon hieman ajoissa, puoli kolmeksi. Tapaaminen päättyi melko tarkalleen kello puoli kaksitoista.

Oli melko vaikea pysyä aiheessa, jota ei oikeastaan oltu edes ennalta päätetty. Puhuttiin kuvittamisesta ja linkeistä ja opeista ja vanhemmista ja menneisyydestä ja väreistä ja suunnitelmista ja chakroista ja muutoista ja sopeutumisesta ja suunnista ja tavoista ja ajattelusta ja ihmisistä. Sitten tuli nälkä. Sain kutsun tuliselle bataattikeitolle. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten otin ilolla kutsun vastaan. Mutta sitä ennen piti kävellä lavan kanssa muutaman korttelin päähän miellyttävään valkoiseen Luostarikoppiin.

Siellä minä sitten seisoin paksuun vilttiin kääriytyneenä, jättivillasukat jalassa, kuorimassa bataatteja. Aivan mahtavaa! Oranssia ruokaa valmistellessa jutut sen kuin paranivat. Puhuttiin oppimisesta, henkisyydestä ja virheistä. Tarot kortit olivat mukana jutussa, kuten ilmeisesti muutama henkiolentokin. Asiaa riitti sen verran paljon, että se bataattimöyhös paloi ihan mustaksi kattilan pohjaan. Aivan selvästi kokkaustaitoni tulevat mukanani osaaviinkin keittiöihin. Vaan eipä hätää, taloudesta löytyi toinenkin kattila, jolla hommaa saattoi jatkaa. Minä sain vielä käyttää survinta, joten tuntui kuin olisin aivan oikeasti ollut mukana tässä kokkausprojektissa.

Keitoksesta tuli hurjan tulista ja maukasta, ja söimme sen juhlavasti kullatuista astioista. Testasin myös jonkinlaista lihaa, joka maistui savulle ja oli kylmää. Kaikki oli niin juhlallista ja hienoa ja hyvää. Sain vielä kotiin viemiseksi kaksi pahvilaatikkoa ja eriväriset kynnet. Aivan käsittämätön päivä ja ilta ja melkeinpä yökin, kun meni niin myöhään.

Viime päivät ovat kyllä olleet hyvin rikkaita. Menee viikko kaiken oppimani käsittelyyn. Kun lopulta pääsin takaisin tilapäiskotiini, istuin vain kuuntelemassa musiikkia ja tuumasin, että näin sen kyllä pitikin mennä. Jos ei kaikkien olleiden, tulleiden ja tulevien ajatusten seasta löydy se vuoden mehukkain idea, josta astrokalenteri minulle kertoi, niin sitten sitä ei kyllä tarkoitettu tulevaksi.

Bataattikeitos, osa 1. Hieman saanut jo nesteytystä

ensiavuksi sen jälkeen, kun minä ronkin haarukalla

ennakkomaistiaisia. (Niitä jotka kattilasta irtosivat.)

     

Rivo runo.

Löysin viikonloppuna yhden parhaista runoistani. En voi sanoa että "kirjoitin" koska enhän minä niitä kirjoita. Minä vain löydän oikeat sanan ja järjestyksen. Jäin taas ihan koukkuun. Tuo on addiktoivin harrastus mitä minulla on koskaan ollut. Tämä viimeisin on omistettu ihmiselle, josta en ensin pitänyt ollenkaan, mutta johon tutustuin melkein vaihingossa ja jonka kanssa nykyään keskustelen hyvinkin usein ja monenlaisista asioista. Ja josta myös pidän. Tämä on melko harvinaista, sillä yleensä ensivaikutelmat pysyvät tosi tiukasti.

Rivoja runoja tekeillä. Keskimmäinen on kaunein,

mutta oikeassa laidassa on se paras.

Tein eilen todella ärsyttäviä tehtäviä. Haastavia ja raivostuttavia. En silti antanut periksi. Siihen meni liian monta tuntia, väsytti ja ketutti, mutta tein ne silti. Koska ne oli tehtävä. Muuten olisi mennyt jatkosuunnitelma puihin. En ole ollenkaan varma onko jatkosuunnitelmani alkuunkaan oikea, mutta se on joka tapauksessa ainoa mikä minulla tällä hetkellä on. Tietysti on mahdollisita, että juuri tänään on se päivä, kun keksin paremman, koska Astrokalenterikin lupasi minulle vuoden mehukkainta ideaa. Tavallaan.

Vuoden mehukkain idea syntyy tänään, jos se yleensä on syntyäkseen ja siksi kannattaa pitää kynä ja vekselihakemus saatavilla, missä sitten kuljetkin. Menestystarinaksi muuttuakseen ideasi vaatii välittömiä toimenpiteitä ja usein myös hiukan kahisevaa.

Varmaankin parasta lähteä siis liikenteeseen. Muistikirja minulla on mukana aina, joten sen ei pitäisi olla ongelma. Olen nyt valmis välittömiin toimenpiteisiin. Ja minulla on siihen koko päivä aikaa.
   

Muutos.

Jatkoin eilen Jim Rohnin kuuntelemista. Löysin kokonaisen koulutuksen netistä ja jäin siihen ihan koukkuun. Ihmeellistä kyllä, että minä maltoin olla paikallani niinkin monta tuntia. Välillä toki ote herpaantui ja huomasin laittavani pyykkiä kuivumaan tai kerääväni asioita lattialta, mutta tuota nauhoitusta sai aina peruutettua.

Joka tapauksessa, tuo koulutus jotenkin osui niin isosti, että ahdistuin. Olen muka oppinut ja kehittänyt itseäni jo monta vuotta ja nyt sitten huomasin, että olen tehnyt sen ihan väärin. Paska. Periaatteessa oikeita asioita, mutta väärällä tavalla. Arvaa miten syletti, kun sen nyt viimein huomasin? Kun tajusin, että kaikki nämä pyrkimykset päästä pois täältä, ovatkin olleet aikalailla turhia. Yhtä turhia kuin lopputulos, toistaiseksi. Pitäisi silti olla onnellinen, että nyt sitten viimein oivalsin tämän. Tietysti olenkin. Se vain vaatii suuria muutoksia. Ensin pieniä, mutta niitäkin niin pitkään, että suuria muutoksia alkaa tapahtua. Ja sitä samaa pitää jatkaa yhä vain. Huomaan olevani aikamoisen haasteen edessä. Nyt siis sellaisen oikeanlaisen.

Omituisinta tässä oli ehkä se, että olen kyllä tiennyt tuon kaiken kuulemani jo ennestään. Jim itsekin sanoi tuolla jossain vaiheessa koulutusta, ettei hänellä ole mitään uutta kerrottavaa. Hän on vain tullut muistuttamaan siitä mikä on ollut aina. Sama vanha viisaus tuli taas vastaan. Se mikä on, on.

Mietin mitä minä tein silloin, kun meni paremmin. Ja mitä teen nyt. Sellaista itsensä tutkiskelua ulkopuolisen silmin omin silmin. Aika jännästi huomasin eniten pieniä asioita. Kuten kuulokkeet ja musiikki. Silloin kun kirjoitin kirjaa, olin tehokas ja sain aikaan. Se oli rankka ja aikaa vievä projekti, mutta minulla oli systeemi. Minä heräsin, tein kahvia, laitoin musiikin soimaan, kupit korville ja sitten vain kirjoittamaan. Ensin blogia ja sitten kirjaa. Ja tein sitä joka päivä. Kirjoittaminen sai minut hyvälle tuulelle. Aikaansaaminen sai minut pitämään itsestäni.

Kun tänä aamuna avasin koneeni huomasin, että minä olen poikennut hyvistä rutiineista. Jo pitkän aikaa herätessäni minä olen avannut Facebookin. Saatoin kuunnella jotain leffaa tai sarjaa. Puuhastella saamatta mitään aikaan. Ja se ei edes tuntunut kivalta. Eli mokasin! Oli helppo vedota siihen, että kirja on valmis. Ei ole mitään kirjoitettavaa enää. VOI URPO! (Nyt saatte painaa urpotäppää vaikka jokainen.) Jos ei ole kirjoitettavaa, niin mitä jos aloittaisi kirjoittamaan? Sitten olisi. Koska sitähän se kirjoittaminen on. Ensin ei ole mitään, mutta sitten kun kirjoittaa, niin kohta on tekstiä. Hyvin yksinkertaista.

Joten tänään minä keitin kahvia, avasin blogin ja laitoin musiikin soimaan kuulokkeista. Ja näin paljon sain suollettua tekstiä ihan tuosta vain. Luulen, että täällä on jossain seassa myös ihan viisas ajatus. Ja arvaa mitä? Tuntuu paljon paremmalle!
 

13. päivä ja perjantai.

Onnenpäivä on täällä taas! Ihana 13. 

Minulla oli eilen elämäni ensimmäinen Skype haastattelu puhelimella. Kuulostaa hullulta, mutta niin se kuitenkin meni. Aivan käsittämättömän hyvännäköinen mies siellä kuvan toisella puolella availi suutaan, mutta ääni ei toiminut. Joten hän sitten vain päätti soittaa puhelimella, vaikka katseltiin koneen kameroita. Saa niinkin tehdä. 

Illalla juttelin sen minulle uuden sivuston kautta ja koko ajan sain jotain aivan ihme tyyppejä vastaan, muun muassa pankkiiri, joka tykkäsi masturboida töissä (New York) ja 13-vuotias "mies" jonka kotipaikkaa en edes kysynyt. Kyllä, olen ikärasisti. Olin jo täysin luovuttamassa, koska selvästi tuo sivusto ei ole tehty normaaleille ihmisille. (Ja hei nyt ei sitten laiteta yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan minun normaalius!) Päätin kuitenkin kokeilla onneani vielä kerran. Ja se kannatti. Tapasin mukavalta ja järjissään olevalta vaikuttavan miehen. Vaihdettiin valokuvat ja myöhemmin vielä soiteltiin Skypella. Joskus näköjään käy hyvinkin, kun jaksaa sitkeästi yrittää.

Nukuin niskani taas jotenkin ihan kenoon. Ja ihan siitä innostuneena päätin kuunnella Jim Rohnin juttuja heti aamusta. Tyypillä on niin mahtava tapa esittää asiansa, että ei voi hymyilemättä kuunnella. Ja kun asian sisältökin on aina jotenkin niin mielenkiintoista ja hyödyllistä, niin mikäs sen parempi tapa aloittaa päivänsä. 

Tänään osui ehkä eniten tällainen yksinkertainen ajatus: It's all risky. Aihe sopinee myös tähän 13. päivä ja perjantai teemaan. Jotenkin monet (ja varsinkin minä) jättää usein asioita tekemättä riskien pelossa. Ei uskalla ottaa sitä riskiä. Mutta Jim kertoi, että KAIKESSA on riskinsä. Siinäkin, että ei tee mitään. Syntymästä asti, joka tilanteessa, riskitekijöitä kaikkialla. Ja silti sitä vain pitää porskuttaa eteenpäin. Ellei tee niin, jää paikalleen ja sitä riskiä minä en ole valmis ottamaan. Joten tänään lakkaan miettimästä "entä jos" ja ihan vain teen ja menen. 

Yksi tuttavani sanoi aina, että kiire lähtee penottamalla. Siinä oli ilmeisesti sellainen ajatus taustalla, että kun odottaa tarpeeksi, niin on liian myöhäistä joka tapauksessa. Eipä tarvitse enää edes yrittää. Ei se kaveri kyllä kovin paljon riskejä elämässään ota, päinvastoin pelaa täysin varman päälle aina. Ja mikäs siinä jos sellaisesta tykkää. Mutta minulle on tullut sellainen tunne tässä lähiaikoina, että nyt pitää jo mennä eteenpäin. Ja se mikä minua on pidätellyt on juuri tuo. Riskien pelko. Joten ei enää sellaista, kiitos.

Make today ridiculously amazing. 

   

11.12.13.

Eilen oli hyvä päivä. Sen näki jo tuosta lukemasta. Ihania merkkejä ilmassa. Ja unissa. Sovittelin hääpukuja, asuin upeassa hopeanhohtoisessa asuntovaunussa, ja otin vaunun ikkunan läpi mielettömän kauniita valokuvia naisesta, joka hohti auringonlaskua. Unessa oli ihminen kaukaa menneisyydestä, sellainen isoveljenä toiminut. Mahtava uni. Hyviä fiiliksiä täynnä. Joten aamukin alkoi samoilla tuntemuksilla.

Hiippailin keskustaan. Jääratakeli, joten vauhti ei kyllä päätä huimannut. Ohjelmassa oli hierontaa ja salaseuran tapaaminen. Ja kaikenlaista muuta siinä välillä. Minulla oli jo toukokuussa ostoslistalla uudet alusvaatteet. Nyt viimein saan sen homman hoidettua. Kokeilin ainakin 40 erilaisia rintaliivejä ja bikinejä. Ostin kolmet.

Sitten tutustuin israelilaiseen poikaan mutta virheistä oppineena jatkoin matkaa. Kävin myös salaseuran tapaamisessa. Molemmat hauskoja tapahtumia. Illalla sitten kokeilin sellaista sivustoa, jolla voi jutella random ihmisten kanssa. Kone arpoon jonkun strangerin siihen ruudulle ja sitten vain aloitat keskustelun. Jos ei kiinnosta, vaihdat seuraavaan. Juttelin pitkään Australiaan. Sieltä se löytyi pallon toiselta puolelta suloinen, mukava ja tatuoitu poika. (Ja vatsalihakset, wow!)

Tänään on melkein yhtä puuhakas päivä luvassa, mutta onneksi vain koneella. Olen juoninut uusia juttuja, ja jos kaikki menee hyvin, minulla on pian jotain kerrottavaa. Kerrankin jotain unia järkevämpää sanottavaa. Olen yhä sitä mieltä, että sitä saa mihin uskoo.

 

Unia.

Tässä asunnossa on jotain omituista. Hyvällä tavalla. Täällä on mukavaa ja hiljaista, mutta myös jotain outoa. Minä näen täällä pelkästään taistelu-unia. Olen joka yö jossain tukalassa tilanteessa, puolustamassa heikompia. Välillä sotimassa tuolla tähdissä, planeettojen välisissä yhteenotoissa ja välillä ihan vain perinteisesti ammuskelemassa täällä Maassa. Mutta ihan joka kerta minä olen suojelemassa sorrettuja. Viime yönä ammuin monta sellaista ihmistä, jotka joko yrittivät tappaa minut tai jonkun vielä heikomman kaverin lähes autioituneessa lähiössä. Aivan ihmeellisiä agenttitouhuja. Omituisinta tässä on se, että minä olen tosi hyvä siinä hommassa. Minun kaverit selviää aina, koska minä pistän pahikset kylmäksi. Koskaan ei ole ollut mitään vääntämistä, pelkästään ammattimaista kylmäveristä tappotoimintaa. Olen vain niin cool. Viime yönä ammuin tyynesti kaikki uhkatekijät. Minua ei koskaan pelota, tiedän täysin mitä olen tekemässä. Vähän niin kuin elokuvissa on aina näitä palkkamurhaajia, joiden ilmekään ei värähdä vaikka tappavat jonkun tärkeän kohteen. Ei täsmää kyllä todellisuuden kanssa. Harvassa on ne asiat jotka otan coolisti. Ihmetytti jo ne ensimmäiset unet, mutta nyt varsinkin, kun sitä tapahtuu joka yö. Vaan täytyy kyllä sanoa, että olen aivan hemmetin pätevä siinä hommassa.

Se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että aamuista on tullut yhä mahtavampia. Nyt kun herää jo valmiiksi ylikierroksilla, niin se hetken hiljaisuus on kyllä todellakin parhautta. Aamukahvi äänettömyydessä. Huomasin, että ihan yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Tässä jo useamman viikon vallinnut ahdistus katosi. Asiat korjaantuivat kuin itsestään. Olin aivan selvästi menossa väärään suuntaan, mutta Universumi ei antanut sen tapahtua. Aika mahtavaa. Näin käy kun aloittaa päivän pysähtymällä ja pohtimalla.

Päivä on myös hyvä aloittaa naurulla. Laitoin eilen Facebookiin perinteisen tietojenpäivityspyynnön ystävilleni. "Laittaisitko minulle viestillä postiosoitteesi, numerosi, meiliosoitteen ja ehkä myös muutaman muun mukavan pikkufaktan. Kiitos! Menee ainoastaan yksityiskäyttöön." Olen saanut osoitteita ja jokainen on laittanut jotain todella hämmentäviä pikkufaktoja itsestään mukaan. Olen nauranut ihan vedet silmissä, huikeita juttuja! Minun ystäväni ovat kyllä omituisia. Ja hyvä niin. 

(Huom. Kuvassa on lapsi.)

   

i niin kuin idiootti...

Joskus sitä vain asiat menevät ihan päin väärää. Yhden kokonaisen päivän sapetti niin saa***asti. Mutta (ja siellä perässä on aina se mutta) nyt on oikein hyvä olla. Minä nimittäin korjasin asiat. Tein kaikkeni, että asiat saadaan taas kuntoon. Olen todella helpottunut. Ei kylläkään saatu asioita kuntoon, mutta ainakin minä yritin. Omatunto on puhdas, sillä tiedän että tein parhaani. Se ei nyt riittänyt, mutta minä kestän kyllä katsoa peiliin. Ne on nyt ihan muut tyypit, kun saavat tuntea niitä pistoja sielussaan.

Ja koska menneille ei voi mitään, niin annetaan niiden olla. Käännetään uusi sivu ja toivotaan, ettei tuhrita sitä ihan yhtä pahasti kuin edellistä. Vaikka sain kyllä sellaisen kamalan kirjan lähtölahjaksi, joka nimenomaan opettaa sotkemaan ja tekemään virheitä. Perfektionistin painajainen.

Tämä on muuten vaikea juttu minulle. Koska kuten sanottua, minulla saattaa olla hitunen sellaista perfektionistin vivahdetta sisälläni, joten virheet ovat olleet aina täysin kiellettyjä. Ja sivujen sotkeminen ja kaikki muu sellainen todella ärsyttävä epätäydellinen. Tähän ominaisuuteeni kaatuu aina kaikki, koska odotan lähes täydellistä kaikkialta. Melko harvoin pääsen tavoitteeseen, ihme juttu.

Mutta tuo kirja. Yksi tehtävistä oli, että se pitää haudata maahan ja kaivaa ylös kolmen päivän päästä. Lievä ristiriita siihen nähden, että olin aikeissa päällystää kirjan kontaktimuovilla, ettei kansiin tule mitään jälkiä. (Rakastan pokkareita, mutta päällystän ne aina, koska kannet menevät tosi helposti niin huonoksi.) Ensin ajattelin, että ehkä minulle voisi olla yhdenlainen tehtävä jo siinä, että EN päällystä sitä, mutta kun sivuja selailin, niin siellä ihan oikeasti luki: Mess up the cover of this book. Ja aivan kuin he tietäisivät, että se on minulle mahdotonta, tehtävä jatkui: Do it! Sattuu, en pysty.

Astrokalenteri lupaili mahtavaa tukea laajentumispyrkimyksilleni. Sellaista nyt juuri tarvitsenkin. Juuri tällaiset planeetta-asetelmat sopivat minulle mainiosti. Haluan laajentua! Parhaita paloja:

Tukea on nyt luvassa jopa ruhtinaallisesti kaikille sellaisille suunnitelmille, joita toteutat mahdollisimman itsenäisesti ja jotka jatkuvasti saavat innostuksesi pysymään vireillä. Tunnet kyllä sisimmässäsi mikä on sinun juttusi, mutta se ei vielä yksin riitä näiden lahjojen poimimiseen.

Lisäksi sinun tulee viedä juttuasi eteenpäin juuri omalla tavallasi ja omilla ehdoillasi; vasta sitten pääset toteamaan, kuinka huikeasti ympäristö ja erilaiset sosiaaliset vaikuttajatahot voivat auttaa sinua menestymään omalla alallasi. Mitä enemmän sinulla on näitä omaehtoisia projekteja päällä, sen suurempaa tukea tulet tällä jaksolla saamaan osaksesi.

Juu, projekteja on kyllä päällä. Ihan vaikka muille jakaa. Ja kaikesta päätellen uuttakin on tulossa. Onpas tämä nyt sitten hienoa.

Ja hienosta puheen ollen... Joskus tosi kauan sitten pyysin teitä lähettämään minulle lammaskortteja. (Koska rakastan lampaita ja kortteja on ihana saada.) Sain silloin kaksi nallekorttia, koska lammaskortteja ei vain ollut. Mutta tänä kesänä olen saanut jo kaksi! Molemmat aivan mahtavia!

Ensin kesällä tuli tuo tummanpuhuva kortti vastaukseksi kirjoitukseeni jossa arvelin, että lammaskortteja ei ilmeisesti ole olemassakaan. Eksistentialistinen kriisi. Jos lammaskortteja ei ole olemassa, niin onko meitä korttilampaitakaan?
Sitten aivan viimeisenä päivänä, kun olin jo muuttamassa varastostani ulos, tuli vielä tämä toinen "ensimmäinen virallinen" lammaskortti. Unohda pienet harmit ja huolet. Hymyile päivään alkavaan. Juuri tänään voit valita ilon(an).
Toinen kortti on Valokuvaajalta ja toinen Stalkkerilta. Suurkiitos teille ihanille! Ette kyllä ehkä usko miten uskomattoman paljon tuollainen piristi. Tulin aivan tavattoman onnelliseksi, molemmista. Kiitos!

Tähän loppuun vielä kuva, jonka sanoma on nyt omistettu ihmisille, jotka eivät hymyile ja valitse ilonaa, vaan haluavat lähteä elämästäni.

      

Jälkipelit.

Noniin. Nyt sitten muutama suttuinen kuva juhlista. Aika moni kokeili tuota tottelematonta kameraa, itse luovutin jo ajoissa, kun en osannut. Kuvat ovat sekavia ja sumeita. Ajattelin, että se on sopivaa, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei nämä ihmiset siellä paikanpäälläkään kovin selviä olleet. Tässä siitä muutama näyte. Elämäni ihmisiä.

Meillä oli hyvät puitteet juhlille ja kuville.

Jokainen toimi silti omalla tyylillään.

Kaikilla oli mukavaa.

Joistakin ei saatu kuvaa, koska piti olla ensin hetki paikallaan.

Jokainen löysi oman paikkansa.

Olin ohjeistanut vieraita tuomaan mahdollisimman kornin lahjan...

...ja Legomies sitten jakoi paketin jokaiselle.

Joku oli ottanut ohjeeni kirjaimellisesti. (Kornein, ehdottomasti!)

Minun lahjani oli selvästi vihje.

Suurkiitos vielä kaikille osallistuneille. Minulla ainakin oli niin hauskaa! Täytyy ehdottomasti tulla taas takaisin, että voin sitten taas lähteä, että voidaan taas juhlia lähtöjuhlia.

   

Lähtöjuhla.

Aikamoisia olleet nämä viimepäivät. Kiteytän tiivistetysti:

Sain vieraan muilta mailta maltahilta. Kiitos VR:n, sain odotella kolme tuntia keskustassa. Onneksi muistin, että juhlakoristeet oli vielä tekemättä. Joten kävin ostamassa minipalleroita ja lankaa ja menin juhlapaikalle virkkaamaan. Löytyi tuttu herra aikaisemmalta illanviettokerralta, joten aikakin meni nopeasti. 

Menin asemalle vastaan vierastani, mutta siellä olikin ottoperhe odottamassa. Ei kylläkään minua, vaan heillekin oli tulossa vieras samalla junalla. Sitten mentiin Parkkuun parille. Koska ilta meni tosi myöhäksi, oli aamukin siirtynyt iltapäivään, joten juhlavalmistelut tein todella siellä viimeisessä tipassa. Mutta ihan ehdittiin paikalle kuitenkin ajoissa. 

Minun ystäväpiiri on hajanainen, joten yleensä juhlissa ihmiset eivät tunne toisiaan. Tälläkin kertaa sain toistella nimikierroksen uusille tulokkaille moneen kertaan. Oikolukija taisi tuntea eniten vieraista, tosin ei muistanut nähneensä heistä kaikkia. Ilta piti sisällään Aasikierroksen, Legomiehen (koska Joulupukki on niin last season), korneja lahjoja, yhteislaulua (mm. onnittelulaulu Assarille sinkkuuden saavutuksesta), pöytäfutisturnauksen, valokuvia (ja videoita, joita ei oikeasti olisi tarvinnut kuvata), erittäin pervoja ihmisiä, kummallisia salatehtäviä ja niiden huikean hienoja suorituksia, unohtamatta tietenkään sitä hysteeristä naurua. Mielestäni erittäin onistunut ilta. Kuvat ovat sen verran kyseenalaisia, että tarvitsen lupia ennen kuin voin niitä tänne laittaa.

  

Tänään sitten onkin ollut vähän hillitympää. Vieras lähti jatkamaan matkaansa ja minä sain flunssan. Joten en tee yhtään mitään vähään aikaan. Mutta niinhän minä sen kyllä suunnittelinkin. Universumi taisi tietää jo, että minä en kuitenkaan olisi malttanut pysyä paikallani vaikka sitä toivoin, joten laittoi kehon huilaamaan puolestani. Tässä sen taas näkee. Varovasti niiden toiveiden kanssa.

   

Odotusta.

Ihanan tehokkaita päiviä ollut tässä muutama. Elän täällä rauhan keskellä, kävelen keskustaan asioimaan ja vietän taas rauhallista iltaa. Aluksi innostuin telkkarista, kun sitä ei ole käyttänyt niin moneen vuoteen, mutta eilinen meni jo kokonaan koneella. Minä olen selvästi tällainen pöytätyyppi. En tarvitse sohvaa läheskään niin paljon kuin tällaista täydellistä jättipöytää, jonka äärellä mahtuu tekemään ihan kaiken. En minä malta istua tuolla alakerran sohvalla yhtään. Puuhestelu on minun juttu.

Tänään olen varannut päivän siivoamiselle ja juhlien esivalmisteluille. Ihan kuin olisi taas jäänyt vähän viime tippaan tuokin homma, mutta ei se mitään. Tämä ei ole ihan niin vakavaa kuin perhosjuhlat, joten en ota paineita. Koristeet vien huomenna juhlapaikalle, joten tässähän on kokonainen päivä aikaa tehdä vaikka kaikelaista. Ja yö.

To assume is to make an ass out of u and me. 

Hitsi miten hyvin sanottu. Rakastan sanoilla leikkimistä, tosin lontooksi se on vaikeaa. Mutta tuo on hieno. Kuka lie keksinyt. Ja vielä niin tottakin. Tuo on vähän sama kuin tämä kuva, joka pyöri Facebookissa.

Kämppis ja minä molemmat luettiin tämä ensin: "Life I snow here". Great minds think alike? (Tai sitten Fools seldom differ...)

Ai niin, astrokalenteri: "Tänään on aika palkita itseäsi". Olen samaa mieltä. Olen ahkeroinut koko muuton (ihanien ystävien avulla) ja hoitanut asioita, jotka oli jäänyt hoitamatta. Ihan oikeasti ansaitsenkin palkinnon.

Mieti, millä tavalla voisit juuri tänään ihanimmalla tavalla palkita itseäsi. Elämä tarjoaa sinulle nautinnon hetkiä myös tulevaisuudessa, jos vain olet valmis tekemään sinulle maistuvia valintoja. Nyt on sellaisten valintojen päivä.

Taidan palkita itseni yhdellä tummalla miehellä. Sellainen on nimittäin tulossa tänään kylään. Ei huono. Mutta nyt, mukavaa päivää kaikille! Ja muistakaa tulla minun juhliini huomenna.

    

Kotiutumista.

Kannatti haluta niitä hyviä unia. Heräsin tänään hämmentävästi erittäin virkeänä, kun olin nukkunut hyvän 10 tunnin yön. Toinenkin toiveeni toteutui, nimittäin jotenkin kummallisesti kaikille tavaroilleni löytyi säilytyspaikka. Sain taidekaaoksenkin hallintaan, hienosäätöä vailla. Tänään haetaan Elinan kanssa ihan viimeiset laatikot ja se oli sitten siinä.

Eilen kotiin tullessa joku naapureista tuli pihassa vastaan. Tervehdin, johon hän vastasi: "Oletko sinä se ilona?" Olen... Juu, alan olla kuuluisa. (Tai sitten tämä on pieni talo, jonka kaikki asukkaat jo tietävät, että ilona asuu täällä kuukauden.) Ystävällinen naapuri kertoi olevansa käytössäni jos tulee kysyttävää, tai mitä nyt ikinä. Olen melko varma, että hän tulee käymään joku päivä. Seinänaapurin tapasin myös jo aikaisemmin, koska hänen koira tunki väkisin tutustumaan, kun kannoin tavaraa sisälle. Koira oli kyllä lainassa, mutta silti.

Tämä asunto on ihana. Varsinkin, kun nyt olemme vähän jo ehtineet tutustua toisiimme. Olen vakuuttunut, että tämä kuukausi yksin tuli erittäin tarpeeseen. Puolitoista vuotta olen elänyt muiden ihmiset kanssa. Ihan mukavien, mutta silti vieraiden. Se on henkisesti rankkaa. Ja vasta nyt, kun saan olla täällä täysin omassa rauhassa, omassa hiljaisuudessa... Hermolomalla. Nyt sen vasta huomaa kuinka paljon tätä olen kaivannut. Ihana Joona kun keksi, että voin tänne tulla!

Joulukuu alkoi vähän varkain. Minulla ei ole tänä vuonna joulukalenteria. Enkä ole vielä ehtinyt sisustaa joulua. Olen jo kaksi päivää myöhässä. Mutta hei, tämä on poikkeustilanne. Alkanut viikko voi vielä olla vähän kiireinen. Pitää selvitellä asioita ja järjestellä tätä täällä olevaa omaisuutta. Ja sitten torjantaina on ne pikkujoulut ja lähtöjuhla. Mutta sitten. Sen jälkeen vastustan kaikkea mikä edes hitusen viittaa kiireeseen ja stressiin. Tässä asunnossa on kuusi eri paikkaa missä voi löhöillä. Aion testaja jokaista niistä joka päivä.

Mutta ensin se muutto kunnialla loppuun.
 

Ensimmäinen yö.

Täällä minä istun, Joonan ja Sanin sohvalla. Istuin myös hetken ajan aivan mielettömän ihanassa nojatuolissa. Katsoin ihan oikeaa TV-ohjelmaa, oikeasta telkkarista. En edes muista milloin sellaista olisi tapahtunut viimeksi. Katselin myös laavalamppua. Sekin tuntuu kovin ihanalta. Minulla oli sellainen Irlannissa. Mikä lie siinäkin on niin kiehtovaa? Olen laavalamppuhullu. Nesteessä lilluvia mönjäpalleroita voisi katsella ikuisesti, ihan niin kuin aaltoja.

Ensimmäinen yö sujui mukavasti. Heräsin taas neljältä, mutta se ei ole asunnon syytä. On niin paljon hommaa ja kaikenlaista mietittävää, että pää ei vain pysy mukana vaudissa. Ja sitten se vain epäreilusti karkoittaa kaikki mahdolliset unet. Mutta ehdottomasti parempaan päin ollaan menossa, muutto on jo käynnissä. Sanoisin, että puolet hommasta tehty. Tiistaina voin istua tällä samalla sohvalla ja todeta, että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Ja varmasti sitten nukuttaakin oikein hyvin.

Ensi viikolla on minun lähtöjuhlat. Ihan pienellä porukalla. Kaikki ystävät eivät tietenkään pääse mukaan, mutta aika moni kuitenkin. Ja loput ovat toivottavasti henkisesti läsnä. Olen saanut mukaan myös Lego-ukon, mikä on aivan mahtava asia! Vaikka ei vielä ole mitään tietoa siitä mihin päin lähden, on silti hyvä viettää lähtöjuhlaa. Se tekee tuumasta jotenkin todellisemman. (Koska ilmeisesti tämä tavaroiden pakkaaminen ja kantaminen paikasta toiseen ei vielä tunnut tarpeeksi todelliselta...) Siitä tulee mukava ilta.

Sain tänään Astrokalenterilta pitkästä aikaa viestin. Kerro mitä haluat ja saat sen. Pidän tuosta asenteesta. Voisin tänään tehdä listan siitä kaikesta. Otin taas Universumiboxinkin käyttöön, ihan varmuuden vuoksi. En kyllä tiedä miksi siitä piti luopua, edes väliaikaisesti.

Minä haluan...
a) NUKKUA. Kunnolliset yöunet, jotta voin sitten herätä virkeänä.
b) kaikki loput tavarat sinne ja tänne. Ei siis hujan hajan, vaan mihin kuuluvat.
c) ...

En keksi mitään. No, otan vastaan tuon ensimmäisen kohdan ensin, niin sitten ajattelu sujuu huomattavasti paremmin ja keksin asioita vaikka kuuhun asti. Siihen kirjaimeen.
   

Viimeinen yö.

Alkaa olla tämäkin homma sitten taputeltu. Viimein yö viimeisimmässä kodissani. Huomenna lähtee sänky, joten on syytä vaihtaa toiseen paikkaan. Sinänsä jännä, että vaikka ympärille katsoessa näyttää kaaokselta ja kamalalta, niin sisäinen tietoisuus on silti voitolla. Tiedän mihin mikäkin asia on menossa, ainakin 99 %. Ne ehdottomasti pidettävät tavarat menivät jo eilen varastoon. Kaikki taiteeseen viittaava muuttaa vielä kerran mukanani. Iso kasa menee kirpputorille. Ja se, joka on vielä ilman tulevaa osoitetta, kuuluu tuohon yhteen prosenttiin. Joten ei anneta tämän vallitsevan laatikko-säkki-irtoroina-kaaoksen säikytellä. Tilanne on täysin hallinnassa.  T ä y s i n.

Tiedän mitä olen tekemässä. Pitkästä aikaa. Se tunne on vieras, mutta jollain tavalla aivan uskomattoman rauhoittava. Vaikka tämä sisäinen levottomuus on karkoittanut kaikki yöunet, mistä johtuen harhailen päivät puolihorroksessa, hallitsen silti tilanteen. Siihen vaikuttaa muutamat ystäväni, jotka ovat nyt viime aikoina nousseet lähes sankarin rooliin elämässäni. Pienillä ja suurilla teoilla. Palaset löytävät paikkansa, niin kuin minäkin. Se on aina mukavaa.

Huomasin myös sellaisen erikoisen merkin vanhenemisesta, että osaan suhtautua vastaiskuihin nykyään hyvinkin tyynesti. (Oletan sen olevan jonkinlainen merkki vanhenemisesta.) Kun joku asia ei mene niin kuin toivoo tai odottaa, niin olen vain hymyillen sanonut kiitos. Ja ihan oikeasti tarkoittanut sitä. Jotenkin se on vähentänyt vastaiskun voimaa, melkein ei edes tunnu sellaiselta. Vähän niin kuin joutuisi jostain syystä menemään kiertotietä määränpäähän, mutta joka sitten osoittautuisikin oikotieksi. Joku voisi tähänkin taas sanoa, että se on sellaista itsensä huijaamista. Asennoituu kurjiin juttuihin tietyllä tavalla, jotta sitten voisi kuvitella, ettei menekään niin huonosti, vaikka oikeasti ei itsekään siihen usko. Se on kai sitä sellaista Suomessa huonomaineista positiivisuutta. Mutta jotenkin nyt ei ole kyse sellaisesta. Minä vain tajusin, että olemalla kiitollinen (siis todella aidosti) saa hyviä asioita. Ja vaikka se ei olisi nyt juuri se käsillä oleva juttu, niin siitä voi silti seurata jotain vielä parempaa. Kiitollinen ihminen on onnellinen ihminen. Ja onnellinen ihminen vetää puoleensa lisää onnellisuutta.
 

Viimeinen tiistai.

Toissailtana tein listan asioista, jotka pitää hoitaa. Päätin siis jo illalla, että nyt muuten olen tehokas. Se oli hyvä päätös, sillä päivä todellakin meni juuri tuon suunnitelman mukaan. Olin aivan tavattoman tehokas. Sen lisäksi sain todella miellyttävän kirppisasiakkaan kylään. Puhuttiin elämästä. Jotkut ihmiset sitä vain osaavat kannustaa juuri oikealla tavalla, ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka oma elämä olisi hyvinkin erilaista. Erilaisuus on rikkaus. Sääli, että kaikki eivät sitä ymmärrä.

Minulla on kahdeksan pientä pahvilaatikkoa valmiiksi pakattuna. Ne odottavat muuttoa Annen vintille. Sani totesi tuossa vähän aikaa sitten aivan ohimennen, että yleensä ihmisillä ei kestä muuttaminen ihan näin pitkään. Tavallaan hän oli oikeassa. Yleensä muuttojen kesto lasketaan päivissä. Mutta nyt minä en ole vain muuttanut. Minä tein koko elämän inventaarion. Olen tuonut koko omaisuuteni aivan jokaisesta varastosta. Laatikko laatikolta purkanut ne ja tavara kerrallaan käynyt kaiken läpi. En vain tunkenut asioita kaappiin odottamaan, vaan arvioin niiden tarpeellisuuden ja uudelleenohjasin oikeaan paikkaan. Säilöön, käyttöön tai poistoon. Joka ainoa esine. Ja nyt - what you see is what I have. Minulla ei ole enää mitään missään jemmassa. Jos noita taidematskuja ei lasketa, niin minun omaisuuteni on yksi puutuoli, kaksi säkkiä ja muutama pahvilaatikko. Ja se tuntuu niin todella hyvältä.

Mieti hetki omaa kotiasi. Lisää siihen minun hamsteriluonne. Ja sitten ne 20 vuotta mukanani paikasta toiseen muuttaneet tavarat. Ne, joista on ollut syystä tai toisesta vaikea luopua, mutta joita en kuitenkaan tarvitse. Ehdin jo saada kritiikkiä siitäkin, kuinka ei ole järkevää hävittää kaikkea (ihmiseltä, joka myös muistaa aina mainita siitä, että minulla on aivan liikaa tavaraa). Yritän jättää tuollaiset kommentit omaan arvoonsa, vaikka ainahan se mieltä surettaa. Olisi paljon kivempi kuulla vaikka siitä kuinka hienoa on, että olen saanut tehtyä näin suuren päätöksen. Ja kuinka ihailtavaa on, että jaksan aina kehittää itseäni, ja kuinka kunnioitettavasti minulla on halua mennä eteenpäin. Sellaiset viestit olisivat mukavia. Mutta totuus kuitenkin on (vaikka kuka sanoisi mitä), että niin kauan kuin minulla on 20 vuotta menneisyyttä mukana roikkumassa, eteenpäin meno on aika vaikeaa. Joten tämä on ehdottomasti oikea tapa toimia. Koska eteenpäin meneminen on ehdottomasti se oikea suunta.
 

Koulutusta ja elämää.

Viikonloppu meni todella nopeasti. Oli tapahtumia. 

Lauantaina olin koulutuksessa. Se oli hyvä muistutus asioista, joita haluan. Aluksi oli vähän kuivaa ja huomioni keskittyi vain edessä istuvan kaljun miehen selässä olevaan pitkään hiukseen. Mutta sitten, kun alkoi se varsinainen koulutusosuus, niin muistin taas miksi olin asiasta innostunut. Miksi olen yhä innostunut.

Illalla käytiin taittajan kanssa yhdellä. Yhden jälkeen taittaja lähti kiltisti kotiin. Minä sen sijaan liityin neljän herran seuraan. Yksi kerrallaan he siihen viereiselle sohvariville olivat tulleet, niin ajattelin että minäkin voisin ihan hyvin tehdä niin. Sen ensimmäisen kanssa olin jo pari sanaa vaihtanut tiskillä. Ihmeellisesti siinä meni sitten koko ilta, oli niin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli yrittäjä, yksi putkimies, yksi parturikampaaja ja yksi sähköautomaationero. Loppuillasta parturikampaaja sanoi ihaillen: "Ilona, katso nyt tätä, täysin eri alojen ihmiset yhdessä näin... Sinä sait aikaan tämän aivan ihmeellisen keskustelun ja upean illanvieton." Olin vähän ihmeissäni, minähän vain istuin heidän seuraan. Kävi ilmi, että nuo kaverukset eivät edes tunteneet toisiaan, siis ennen sitä iltaa. (Kaksi oli tavannut jossain pelissä, yksi tiesi toisen jostain, ja koska yksin olivat baarissa, niin jotenkin vain ajautuivat samalle suunnalle istumaan.) Minä vain pölähdin pöytään ja kysyin, että ketäs te oikein olette. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Olin kuulemma se voima joka veti porukan yhteen ja loi sen keskustelun. Tämä tuli minulle täysin yllätyksen. Olin sanaton. Mutta näköjään näinkin voi käydä. Ja hyvä että kävi.

Sunnuntaina sitten kävin hakemassa avaimet joulukuun kotiini. Joonan ja Sanin asunto on niin ihana. Siellä on hiljaista ja rauhallista ja... No, sitä ihanaa. Saan olla aivan yksin koko kuukauden. Tajusin samalla, että viimeksi olin yksin tasan puolitoista vuotta sitten. Sen jälkeen olen asunut kämppisten kanssa, sohvaillut kavereiden luona ja ollut kiertolainen. Käsittämätöntä. Tai lähinnä se on käsittämätöntä, että olen selvinnyt näin hyvin.

Tämä on siis viimeinen viikko tässä asunnossa. Ja se tarkoittaa, että tämä on viimeinen viikko, kun voi tulla hakemaan tavaraa. Toivon että tulet. Pian.
   

Pako.

Learn to take the initiative, to stand on your own feet, to act from within, to 

lean on no-one else. Never look to someone else for the answers, go on and on seeking within until eventually you find that answer yourself within. Do your own
thinking, your own reasoning. This can only be done in the Silence, when you are at perfect peace and can hear My still small voice. Be very, very still and never
imagine you are wasting time when you go into the Silence, for it is in the Silence
you live and move and have your being in Me.

(Eileens Weekly Guidance)

Joskus sitä vain tulee täydellisesti ajoitettuja juttuja ihan automaattisesti omaan sähköpostiin. Tämä viikko on ollut melko rankka, olen joutunut miettimään hirvittävän suuria asioita. Pohtimaan omia arvoja. Ja sitä kuinka paljon olen valmis joustamaan. Selvästi ei vahvuuteni. Olen kuitenkin jo oppinut sen, että vastoinkäymiset tulevat, koska on jotain mitä pitäisi kehittää itsessään. Ja mitä enemmän joku asia kiristää hermoja, sen enemmän siellä taustalla on asioita selvitettävänä. Ja sitä olen tehnyt. Ja koska minä olen sillä tavalla outo, että tarvitsen jonkinlaisen pakokeinon jopa omista ajatuksistani, olen tehnyt taidetta. Paras pakokeino ikinä. Antaa vain alitajunnan selvitellä asioita.

Olen siis puuhastellut kutakuinkin aamusta iltaan. Minun sekatekniikka vaatii pitkiä kuivatusaikoja, joten jokainen työ valmistuu hitaasti. Mutta etenee siitä huolimatta. Löysin kaapista kehykset joiden reunat oli vähän kuluneet. Päätin maalata ne. Vasta sen jälkeen aloin miettiä, mitä kehysten sisälle voisi maalata. Hyllyllä oli ranskasta tuomani pieni kynttilänjalka, afrikkalainen naishahmo. Sen varjo näytti kynttilän valossa hienolta. Joten päätin maalata sen. Varjon. Lopulta kaivoin punaisen matskulaatikon ja työstä tulikin jotain aivan muuta. Jotain lähes valmista kuitenkin.

Lähes valmiiden listalla on myös Emman seinämaalaus, jota en muuton vuoksi koskaan päässyt tekemään, mutta jonka Emma haluaa nyt pienemmässä koossa tauluksi. Samoin lähes valmiina on kammottava kuvasta ulos tuleva nainen. Ja Tietoisuustaulu. Yksi Universumiboxi (valokuvaajan tilaama). Pieni taulu, jota kutsun nimellä Messy love. Moni asia on lähes valmis. Ja se on paljon enemmän, kuin vähän aloitettu. Siitä huolimatta. Alkaa olla takki aika tyhjä. Ja nyt vain tuijotan ulos.

Talvi tuli ja pimeys meni. Ihana maisemani oli pilalla, koska kaikkialla oli vain harmaata. Valojen hienous heikkeni, kun kaikki näytti vaalealta. Ja laimealta. Ja likaiselta. En tykkää yhtään sellaisesta. Mutta onneksi sitä kesti vain pari päivää. Vesisade sulatti lumet ja nyt on taas ihana pimeä maisema ikkunassa. Kumpa sitä kestäisi vielä ainakin kuun loppuun. Sitten en enää välitä minkälainen näkymä tämän huoneen ikkunassa on. Koska en ole sitä täällä katselemassa.

   

Kasvatus.

Onpa tässä taas joutunut tuumailemaan elämää lähipäivinä. Voisi luulla, että olen vakavammin otettavissa oleva filosofi. Vaan enpä ole. Tuumailen vain, ihan omaksi iloksi. Ja joskus päänvaivaksi. Mutta kuitenkin.

Kahden vaiheilla oleminen on kohtalokasta. On parempi tehdä vaikka väärä päätös kuin piinata itseään jatkuvalla epävarmuudella.

Positiivarit taas kiteytti faktaa. Vuosikymmeniä kahden vaiheella keikuttuani voin vakuuttaa tuo todeksi. Tukeva ystäväni Emma on vastakohtani. Järkevä ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja järjestelmällisesti toteuttaa sen. Olisipa minussakin edes hitunen sellaista. Olen sitä omaa juttua etsiessäni yleensä aina verrannut itseäni johonkin. Yleensä sellaiseen mikä on mahdotonta. Ja sitten tuntenut suunnatonta pettymystä, koska en pääse niihin järjettömiin tavoitteisiin. Onneksi olen alkanut antaa edes vähän armoa. Ainakin silloin kun teen taidetta. Ja nykyään uskallan räpellyksiäni nimittää taiteeksi. Tai no, "minun taiteeksi". Se on eri asia. Sellaisen ei kuulukaan olla kovin hienoa. Se on vain jotain mitä minä tein. Itseäkin kyllä ärsyttää tuo asenne, mutta en tiedä miten siitä pääsisi eroon, kun sen on jo lapsena oppinut. Kaikki neuvot otetaan vastaan. (Oikeasti. Kommentoi.)

Tuli vastaan aika mahtava juttu. TÄMÄ on mielestäni sitä hyvää vanhemmuutta. Tietysti lapsettoman on hyvä huudella. "Lapsen kasvattaminen on hyvin helppoa. Kuvittele vain, että se on jonkun toisen lapsi. Jokainen tietää, kuinka toisten lapsia olisi kasvatettava." (Positiivarit tiesi tämänkin taas.) Minä en kasvata ketään, ja nykyään pyrin olemaan ottamatta edes kantaa aiheeseen. Mutta voin kyllä sanoa jos joku tekee mielestäni oikein. Minulla on ystävä, joka on tajunnut täydellisesti mistä kasvattamisessa on kyse. TÄSSÄ esimerkki. Tämä kuvasarja on pojan tulevia tyttöystäviä varten. Asioita ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Siksi pojalle voi ihan hyvin laittaa saparot. Ja pinkkejä vaatteita. Nauroin kuollakseni, kun hän sanoi (leikillään): "Mä kuvittelen, että se on jonkun toisen lapsi aina kun se saa raivokohtauksen jossain julkisissa tiloissa. Jos mä olen kerta tehnyt lapsia, niin mä olen tehnyt niitä sen takia, että voin nauraa niille." Arvostan. Todella.
 

Kotikylä.

Olen monta kertaa sanonut, että inhoan tätä kaupunkia. Se ei kyllä alkuunkaan pidä paikkaansa. Tämä on oikeasti tosi mukava kaupunki. Minä en vain kuulu tänne. Ja inhoan sitä tunnetta, että joudun olemaan jossain, jonne en kuulu.

Kävelin eilen kotiin hammaslääkäristä ja tuumailin. Katselin valoja ja ihmisiä, sen mitä pystyin. Tuuli taas niin kamalasti, että heti oli silmät täynnä hiekkaa. Täällä tuulee melkein aina. Johtuu varmaankin tuosta järvestä. Tuuli voi kyllä olla ihan kivaakin, mutta ei täällä, eikä syksyllä. Syksyllä tuulee aina kylmästi.

Keskustaan oli tullut jouluvaloja. Ja joku jättimäinen valohiutale roikkui keskellä kompassia. Tai tähti tai mikä nyt ikinä. Sellainen ydinkeskustan merkki, vaikka kuulemma kapungin keskikohta on todellisuudessa noin sata metriä alempana. No, sivuseikka. Kyllä nämä valot kuitenkin voittaa viimevuotiset Tyrrelstownin hirvitykset. Siellä oli kyllä ihan oma meininki. Mitä enemmän väriä ja vilkettä ja vauhtia, niin ilmeisesti sen parempi. Mitä ihmeellisempiä valonauhakuvioita. Niillä ihmisillä ei kyllä ollut minkäänlaista tyylitajua. Aivan kuin olisi tipahtanut johonkin huonoon 80-luvun jouluelokuvaan. Melkein teki mieli perua koko joulu. Että siihen nähden tämä kaupunki on kyllä aivan ehdottoman hyvä.

Täällä on myös maailman paras hammaslääkäri. Oikeastaan kaksi. Minulla oli jo paras, mutta sitten löysin vielä paremman, joten täällä ne on molemmat parhaat. Minulla on järkyttävä kammo, johtuen siitä että puudutusaine ei toimi minuun normaalilla tavalla, joten lapsuudessa on tullut muutamia melko kammottavia kokemuksia. Tämä uusin lääkäri on aivan mahtava tyyppi. Hän kysyi nytkin jo käytävällä, että onko minulla stressilelu mukana. Sellainen ihan oikeasti auttaa, en tiedä miksi. Jos saa räpeltää käsissään jotain niin ei pelota, eikä satu, eikä muutoinkaan tunnu pahalta. Mutta ei ollut sellaista. Vaan eipä haitannut, sillä siellä se oli kirjoituspöydällä vieteri jo minua odottamassa. Hän oli sen hakenut sinne valmiiksi. Aivan mahtava tyyppi! Ja näin on taas hampaat huollettu ja tarkistettu täysin kivuttomasti ja jousella leikkien. Että kiitos vain Kiti, kun suosittelit minulle tuota paikka pari vuotta sitten.

Nyt lähden aamupalalounaalle Valokuvaajan kanssa. Keskustelun teemana työnhaku, koodisana: NI. Että näihin tunnelmiin. Ta ta!

Rakkaat onnittelut ottoäitille 100-vuotissyntymäpäivänä!

   

Erimielisyyttä.

Hyvää huomenta! Tänään on se mainostamani puuhakas päivä. Toimintaa ja tehokkuutta. Sen kyllä piti olla jo eilen, mutta toisin kävi. Kello oli yli keskipäivän kun huomasin, että olin puuhakkaasti saanut tehnyt aamulapan ja syönyt sen. En mitään muuta. Arvelin, että ehkä olin tällä kertaa väärässä. Ehkä sunnuntai on sunnuntaina, vaikka pitäis sen myös lauantaina. Joten päätin panostaa maanantaihin, viikon parhaaseen päivään!

Jostain syystä minun ikkunasta ei näe tänään. Se on puoliksi huurtunut. Ja vielä sillä tyhmällä tavalla, että keskeltä menee sellainen metrin leveä sumea kaistale ylhäältä alas saakka. En ymmärrä. Enkä näe maisemaa. Mutta sehän ei haittaa yhtään tänään, koska puuhastellessa ei ehdi kuitenkaan maisemia ihastelemaan. Kävin silti puuhakkaasti tekemässä ikkunan tiivisteisiin isomman kolosen. Jos vaikka auttaisi. Turvallista tasapainoilla kuudennessa kerroksessa ison avoimen ikkunan vieressä pehmeällä sängyllä veitsen kanssa. Eikä se edes auttanut. Mutta tulipahan tehtyä kuitenkin.

Aloitin eilen tyhjentämällä yläkaapit. Tai se oli tavoitteeni. Todellisuudessa sain kaappien ovet auki ja yhdeltä hyllyltä vähän tavaraa pois. Sevästi ei ollut sellaisen toiminnan aika. Mutta sain minä kuitenkin raivattua tyhjäksi tuon lavapöydän. Siinä oli suuri pakollinen homma, koska en päässyt jatkamaan naamiota ennen kuin se on tehty. Ollaan edetty siihen maalausvaiheeseen, ja se vaatii pöydän. No, en minä kyllä päässyt jatkamaan naamiota tyhjennyksen jälkeenkään, koska oli jo niin myöhä, että piti olla hiljaa. Vaan ei se homma silti hukkaan mennyt, olen nimittäin nyt lopulta päättänyt myydä tuon pöydän, joten siitä on saatava kuva. Yksi niitä harvoja huonekaluja, joista luovun hammasta purren.

Tänä aamuna tuli vastaan JUTTU otsikolla: 8 parasta asiaa sinkkuudessa, joita parisuhteessa elävät kadehtivat. Siihen oli listattu seuraavat asiat: deittailu, flirttailu, ihastuminen, vapaa-aika, ystävät, uni, vapaus ja oma elämä. Nyt täytyy kyllä sanoa, että mitä ihmettä? Järkyttävää soopaa. Otti päähän, että menin sen edes lukemaan, koska nyt sitten on pakko aiheesta kirjoittaa. Tuolla tavallako ihmiset ajattelevat? Näinkö muiden aivot toimii? Koska minulle tuossa ei ollut yhtään kohtaa oikein. Ihastuminen on kamala tunne. En voi syödä, eikä ajatella, eikä saa mitään aikaan. Ja deittailu se vasta kamalaa onkin! Pitää yrittää tehdä vaikutus ja olla edustava samalla kuin on oma hermostunut itsensä. Minä en edes osaa fllirttailla. Ystävät eivät liity mitenkään aiheeseen, eikä vapaa-aika. Niitä joko on tai ei ole. Ja uni?! Hei oikeesti nyt. En minä sen paremmin nuku olin yksin tai en. Ja tuon perustella ei kyllä kannata edes suhteeseen ryhtyä, jos se tarkoittaa, että menettää vapauden ja oman elämän. Anteeksi nyt vaan, mutta minua ärsytti tuo kirjoitus. (Vaan peitin sen onneksi tosi hyvin.)

Yksi linkki on ihan pakko jakaa. Sellainen mukava juttu. Tuon edellisen päälle kaivataan nyt jotain oikeasti hyvää. Anna lähetti eilen TÄMÄN linkin, kummasti piristää päivää. Varsinkin jos sattuu pitämään kisuista ja kuumis kolleista. (Minä satun.)

   

Viikonloppu.

"Tuolla se harjasi takkia eteisessä kissanharjalla ja tuli halaamaan pyjamassa."

Kutakuinkin näin alkoi perjantain illanvietto. Ja noilla sanoilla vieraani raportoi tilanteesta kämppikselle, joka liittyi hetkeksi seuraan myöhemmin. (Ja joka vain tyynesti vastasi "Welcome to my life.") Ja juuri noin se meni. Vieras tuli vartin etuajassa, joten en enää ehtinyt vaihtaa housuja. Ja koska olin löytänyt monta päivää etsimäni kissanharjan juuri hetkeä aikaisemmin, minun oli ihan pakko testata sitä. Hyvin pörhensi takin hihansuut, joten kokeilu oli onnistunut. Ajoitus vain ehkä vähän ontui.

Baarin puolella kysyin mahdunko istumaan eräiden herrojen pöytään, kun melkein kaikki muut penkit olivat varattuja. Ihmettelin herrojen asuja, koska yhdellä oli JYPin paita ja kolmella muulla HIFKin kaulahuivit. Kertoivat juuri tulleensa pelistä. JYP oli voittanut. (Miehiä kiroilutti.) Ihmettelin yhä sitä paitaa. Kävi ilmi, että jokaisella oli sellainen paita, herrat kaivoivat ne esin kuka mistäkin. Paidat olivat olleet lahja asiakkaalta. Jokaisen selässä oli oma nimi. Mutta että oikeasti he olivat Helsingistä ja fanittivat tätä hävinnyttä joukkuetta.

Minäkin haluan sellaisen! Oman tiimin pelipaita, jossa lukee selässä i niin kuin ilona. En varmasti koskaan riisuisi sitä. Tai ehkä joskus, mutta kaikki kiekkopelit voisi katsoa se päällä ihan hyvin. Minulla on nyt vain Suomen paita, eikä sekään kovin sopiva. Toisaalta, jos saisin sellaisen Suomi-leijona paidan omalla nimellä, niin se olisi kyllä aikamoista. Voisi mennä katsomaan pelejä missä päin maailmaa tahansa ja samalla tunnustaa sinivalkoista sieluaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta minä tunne olevani todella suomalainen vain jääkiekkoa katsoessa.

Tänään vietän sunnuntaita. Joten huomenna sitten pitää saada asioita aikaan. Täytyy tehdä sellainen puuhalista. Aina kun lopetan listojen tekemisen, loppuu myös aikaansaaminen. Ja sellainen ei nyt sovi. Joten huomenna toimin toisin. Täten julistan sunnuntain tehokkaaksi puuhapäiväksi! Muutkin saa osallistua. Sen kunniaksi olen myös tilannut ilotulituksen. Katsotaan onnistuuko.

TÄSSÄ olis sitten vielä tällainen teemabiisi, ihan vaikka loppuelämälle.
 

I love my life!

Luultavasti parasta maailmassa on se, että joku kamppaa kuoppaan ja sitten saa itse omatoimisesti kiivetä sieltä takaisin ylös. Voimauttavaa huomata miten vahva sitä onkaan. Ja kaikki tuntuu selvemmältä. Oma polku (oli se kuinka kuoppainen tahansa) on saanut valaistuksen. Tänään tuntuu taas siltä. Tiedän niin varmasti mitä haluan.

Vielä 16 päivää tässä kodissa, joka ei tainnut missään vaiheessa kodiksi muuttua. Huone oli tilapäisratkaisu, varasto, kirpputori ja ympäristö hämärille tilanteille, joista muodostui päivät tähän Suomi-vierailuun. Näköalaa tulee kyllä ikävä, on se sen verran upea. Minun ikkunasta näkyy melkein koko kaupunki. (Kaupunkin josta en juuri pidä, mutta kuitenkin. Pidän valoista ja yöllä ne näyttävät upeilta myös täällä.)

Vielä 47 päivää tässä maassa, joka ei ole tainnut kotimaani olla enää pitkään aikaan. Oikeastaan lasken päiviä vuoden loppuun, vaikka en aivan tarkasti tiedä milloin maisema vaihtuu. Joulukuun asusta Sanin ja Joonan ihanassa kodissa. Sen jälkeen on taas muutoksen aika. En ole lyönyt mitään lukkoon, mutta vahvasti näyttäisi siltä, että tänne en malta jäädä. Malta. Hehe.

Vielä 20 päivää etäsuhteessa, joka alkoi yllättävästi hiipien, mutta tuntuu nyt todella oikealta. Sitten en päivitä blogia ainakaan viikkoon, koska minulla on muuta tekemistä. Yhden illan varaan ystäville, jotka voivat tulla morjestamaan minua ja minun omaa. Juttelin eilen suosikkistalkkerini kanssa. Hän toivoi, että kertoisin enemmän poikaystävästäni. Ja koska olen vahvasti sitä mieltä, että toiveet eivät koskaan ole turhia, tämä on Stalkkerilleni.

Minun poikaystävälläni on maailman kauneimmat ruskeat silmät ja niin lempeä katse, että se sulattaa minut jo pelkällä vilkaisulla. Hän on järkevä, mutta ei tylsä. Pitää jalat maan pinnalla, mutta ei anna minkään rajoittaa haaveitaan. Hymy paljastaa ujouden. Ja saa minut ihan sekaisin. Hän oli ensimmäinen, jonka näin Irlannissa ensimmäisenä työpäivänä, uudessa työpaikassa. Ja kun näin hänet, näin vain hänet. Katselin salaa neljä kuukautta. Poikaystävälläni on ääni, joka pysäyttää. Siis ihan oikeasti, työt keskeytyi välittömästi kun hän tuli juttelemaan vieressäni istuvalle ystävälleen. Painostin tuota ystävää kyselemään aina kaikkea kun hän siihen viereeni tulee, ihan vain että saisin kuulla lisää sitä upeaa ääntä. Vaikka tässä välillä on tapahtunut kaikenlaista, voi kai sanoa, että tämä tunne oli kytemässä vuoden. Eikä siihen tarvittu enää kuin pieni puhallus. Nyt olen aivan liekeissä. Sellainen poikaystävä minulla on.

 

Oivallus.

Eilen illalla päätin, että tänään toimin toisin. Ja melkein heti herättyäni, menin käymään ruokakaupassa. Siis jo ennen aamukahvia. Satoi vähän vettä, mikä oli mukavaa, koska pidän vedestä niin paljon. Joulukoristeet olivat jo valloittaneet paikan. Siis ei ne myytävät, vaan ne käytäviä koristavat. Kuuntelimme silti Abbaa, ilman jouluista tunnelmaa. Kaupassa ei ollut juuri ollenkaan ihmisiä. Se oli aivan mahtavaa! Sain olla aivan rauhassa. Tästä eteenpäin aion käydä ruokaostoksilla aina aamuisin, jos vain mahdollista.

Sain eilen kakkosnaamion valmiiksi massan osalta. Nyt se saa kuivua vielä pari päivää, sitten hion sen ja sitten maalaan. Ja sitten myyn. Tässä nyt hyvä esimerkki siitä miten hidasta tuollaisen tekeminen on. Ja vaikka unohtaa ne välipäivät, niin pari viikkoa sitä on silti hinkattu. Mutta on se kyllä hienokin.

Aloitin joku aika sitten myös ensimmäistä kollaasityötäni. Kokeilin erilaisia asioita ja totesin, että ei toimi. Joten poistin osan ja muutin muun. Koko idea muuttui. Mutta samalla huomasin tosi selvästi mitä ja miten haluan tehdä. Tajusin, että värit ei ole ollenkaan se mun juttu. Taulun värikäs versio tuntui oikeasti fyysisesti pahalta. Niin vahvasti minä tunnen taiteen tekemisen. Eikä sekään versio ruma ollut, se oli vain vääränlainen. Huone 13 on mustavalkoinen. Kaikki merkit viittavat nyt siihen. Aivan selvästi.

Tämä oli ihan käsittämätön riemuoivallus. Mustavalkoisuus on ollut mukanani koko ajan, ja se on aina se juttu johon palaan, kun kokeilen etsiä tyyliäni. Koska se ON minun tyylini. Hei ymmärsitkö? Minä löysin tyylini! Ja nyt kun tarkemmin miettii asiaa, niin se näkyy myös tavassani kirjoitta. Äärettömän mustavalkoisesti kaikkia harmaan sävyjä pohtien. Ei värejä. Tämä tunne... Tämä on nyt jotain suurta. Huone 13 on pelastettu.

Tänään on 13. päivä. Ilmankos, se on aina hyvä päivä minulle.

   

Ratkaisuja.

Tapasin viime viikolla valokuvaajani lounasaamupalan merkeissä. Olin vähän etuajassa, joten siinä aikani kuluksi ihan ensimmäisenä noudatin Emman neuvoa ja kirjoitin ylös kaikki kysymykset. Ihan miettimättä, kynä sauhuamaan vain. Kaikki kysymykset mitä ikinä mieleen tulee, edes hitusen aihetta sivuten. Hyvä tekniikka. Nyt on nimittäin paljon kysymyksiä, kun pitää miettiä mihin päin sitä tästä jatkaa. 

Valokuvaajalla puolestaan oli kaikki vastaukset. Eli minulla itselläni, mutta hän vain osasi kaivaa ne esiin. Itsehän sitä aina parhaiten tietää, kun vain pysähtyy hetkeksi miettimään mitä todella haluaa. Joskus vain kysymyksiä on niin paljon, että niihin tukehtuu, eikä löydä niitä omia vastauksiaan. Joten silloin on hyvä kirjoittaa (esimerkiksi blogia) tai jutella asioista ystävän kanssa. Sellainen peilailu auttaa aina. Kävimme yhdessä kirjoittamani kysymykset läpi. Valokuvaaja siis tuumaili vastauksiani ja sitten kirjoitti tiivistetyt ratkaisut vihkooni. Ja jotenkin ihmeellisesti se auttoi. Ahdistus katosi. Kaikelle löytyi ratkaisu. Nämä eivät ole ongelmia, nämä ovat vain ihan hoidettavissa olevia asioita. Helpottava tunne.

Positiivareista löysin ohjeen, joka oli mielestäni hyvin ajoitettu. Sellainen lyhyt oppimäärä stressittömään elämään, ainakin uskoisin niin.

1. Selvitä itsellesi, miksi suoritat tehtävän, ja pidä se mielessäsi.
2. Kuvittele, millaiselta työ näyttää loppuun suoritettuna.
3. Jaa tehtävä osiin, joita on helppo käsitellä, ja hoida ne yksi kerrallaan.

Heleppoo ku heinänteko. (Joka ei kuulemma edes ole ollenkaan helppoa, vaan kamalan raskasta ja vaativaa työtä. Meille kaupungin lapsille nuo sanonnat antavat ihan vääränlaisia mielikuvia.)

Näin unta, että tein työkseni jälkiäänityksiä, eli dubbasin elokuvia. Eikä mitä tahansa elokuvia, vaan aikuisviihdettä. Jos tuo ei vielä todista alitajuntaani häiriintyneeksi, niin sitten se kuinka uni jatkui. Menin naisen kanssa naimisiin. Hän oli ystäväni. Se tapahtui nopeasti, ja siinä oli joku todella hyvä syy taustalla. Illallispöydässä sitten mietin, että pitäisiköhän minun mainita kuitenkin vielä poikaystävälleni tästä, ennen kuin laitetaan uusi siviilisääty Facebookiin näkyviin. (Sillä jos se on Facebookissa, sen täytyy olla totta.) Heräsin tyrmistyneenä. Avasin koneen, sillä osa minusta halusi tarkistaa, että Facebook profiilissani lukee mitä pitääkin. Unet ovat ennenkin olleet petollisia. Sitten huomasin MacGyverin uusimman päivityksen. Mitä ihmettä? Olenko minä nyt varmasti hereillä? Onko MacGyver kaverini?

Mutta se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että alan olla ihan OK. Olen selvästi saanut asioita sen verran selväksi, että näen taas unia. Stressi on selätetty. Olen löytänyt itsestäni jotain, jonka hetkellisesti hukkasin. Kiitos kritiikin, olen yhä vahvemmin menossa omaan suuntaani. Koska olen taas varma, että suunta on omani.

Vaihdoin koneeni taustakuvan. Tämä paikka on Arezzossa, Italiassa. Se on seinä. Jonkin rakennuksen ihan tavallinen ulkoseinä. Vähän ehkä rapistunut, mutta sellaista siellä Italiassa joskus on. Kuva muistuttaa minua siitä, että asiat voidaan tehdä tosi monella eri tavalla.