600.

Vuoden viimeinen päivä. Tuntuu jotenkin lopulliselta. Sitähän se tietysti onkin. Irlanti ja sen kylmyys jää taakse, siirryn Aasian aurinkoon. Uusi vuosi, uusi paikka ja uusi elämä. Ja tietysti Toyboy! Ei uusi, mutta se jota olen odottanut. Vihdoin!

Mennyt vuosi oli sanalla sanoen rankka. Huono suhde, homeinen työpaikka, vesivahinko, selästä leikattu Hitler, 7 kk kodittomuutta, Irlanti ja uusi kiduttava etäsuhde. Mutta minä selvisin kaikesta. Olen taas helvetin paljon vahvempi. Muutoksen vuosi oli niin täynnä muutosta kuin vain vuosi voi olla. Mutta  m i n ä   s e l v i s i n. Lähes ehjin nahoin ja kokonaisena.

Ihana Kupu-kaveri kävi vielä viettämässä viimeistä alkuiltaa, ennen kuin karkasi suomalaisiin uuden vuoden juhliinsa. Puhuttiin tietysti miehistä, elämästä ja tulevasta matkastani. Näytin Toyboyn kuvaa. "Tuoko sinua siellä odottaa?! Et sä mihinkään Thaimaaseen mene, sä meet taivaaseen! Panisin." Meillä on hyvin erilainen miesmaku, mutta tässä kohtaa joudun kyllä olemaan erittäin samaa mieltä.

Tuli vastaan lause, jonka lisään ehdottomasti mottojeni joukkoon. Vai miksi sellaisia mietelauseita sanotaan, jotka haluaa pitää ohjenuorana elämälle? No, kuitenkin, tämä on aivan ihanasti sanottu. Ja niin totta. Olkoon ohjenuora ensi vuodelle.

The grass is greener where you water it.

Tämä on 600. kirjoitus tähän blogiin. Se on selvästi merkki, mutta en ole aivan varma mistä. Ehkä uudesta alusta? Erään aikakauden vaihtumisesta? Ainakin siitä, että jaksan yhä kirjoittaa, koska te jaksatte yhä lukea. Kiitos siitä!

Ihanaa vuotta 2013 kaikille!

    

Sunnuntai.

Sain jouluna Tarot-tulkinnan Internetistä. Jotenkin vähän epäilytti, koska itselläkin sellaiset Tarot-kortit on, ja se korttien sekoittaminen on aika tärkeä osa sitä korttien tulkintaa, mutta hei  - jouluna voi kokeilla leikkimielisesti kysyä opasteita internetiltä. Sain kortin: Rakastavaiset.

Rakastavaisten kortti kertoo aina suurista valinnoista, jotka ovat nyt edessäsi. Joudut valitsemaan helpon ja vaikean tien välillä tai ahdistavan ja vapaan tien välillä. Tällaisena aikana olet rakkauden testissä ja sinun on uskallettava tehdä päätös, jolla osoitat rakkautesi itseäsi kohtaan.

Melko hyvin näyttää Internetkin osaavan.

Kävin tänään kaupassa. Mahdollisesti viimeisen kerran ikinä, siis täällä Irlannissa. Satoi vettä ja sain taistella viimaa vastaan hattua pidellen, että pääsin eteenpäin. Mutta kuinka kovasti hymyilinkään! Viima tuntui niin hyvältä. Tietysti vain, koska tämä kakka loppuu niin pian. Melkein nauroin ääneen.

Varastan tämän idean ystävältäni Annelta:

Asioita, joita minulle EI tule ikävä Irlannista: 
1) Sää. Ikuista sadetta ja vihmovaa tuulta. Aurinko, joka ei lämmitä.
2) Nariseva sänky, jonka jouset painavat selkään.
3) Epäterveellisyys. Täältä on mahdoton löytää mitään terveellistä syötävää. Saati tehdä sitä itse. (Siis siinäkään tapauksessa, että tykkäisi tai osaisi kokata.)
4) Likaisuus ja roskat. Ihan kaikkialla.
5) Välinpitämättömyys. Kaikki on hajalla, ketään ei kiinnosta.
6) Kylmyys. Säässä ja ihmisissä ja asunnoissa.
7) Suihku, josta hädin tuskin tulee edes vettä. Se on uusi, ja silti ilman painetta.
8) Bussiin oksentavat ihmiset.
9) Klo 04:04 herätykset.
10) Työpaikka, jossa ihmiset ovat hyödykkeitä.
11) Puput, jotka ovat kaikkialla.
12) Tanskalaiset, jotka molottavat rumaa kieltään kovalla äänellä, ja joiden tarkoitus on vain viettää aikaa. Kukaan ei tee mitään, paitsi huonontaa tilastoja kaikilta.
13) Yksinäisyys, jota tunsin lähes koko ajan, vaikka hyvin harvoin sain olla yksin.
14) Pahviseinät, ja kämppisten tahaton melu.
15) Mauton ruoka.
16) Vettä hylkivä vessapaperi.

Viimeistä edellinen päivä. Aikamoista. Huomenna sitten pakkaan ja viimeistelen ja valmistaudun henkisesti suureen elämänmuutokseen. Kuinkahan tässä käy?
   

Viimeistä edellinen.

Olen ollut aivan superväsynyt. Kaksi viikkoa puolikipeänä, höystettynä helvetillisellä aamuherätyksellä. Ei sellainen ole ihmisiä varten. Zombina vain huojun ja nuokun ja yritän pysyä hereillä edes seitsemään asti, että voin sitten kaatua punkkaan, että voin taas herätä aamulla neljältä, ja toistaa saman. Mutta teen sen enää yhden kerran. Huomenna todellakin on viimeinen työpäivä. Luovutan lähtiessä korttini tiskiin ja sanon beannacht! Paitsi että en sano, koska en puhu iiriä, enkä yhtään tiedä miten tuollainen kuuluisi sanoa. Mutta huudan vaikka HEIPPA!

Pääsin tänään lähtemään vähän aikaisemmin. Kävelin kotiin auringonpaisteessa. Ei se lämmittänyt, mutta oli hyvä olo, pitkästä aikaa. Sain muutaman jutun lisää listaani.

Miksi pidän Irlannista, no 14:
VIHREÄ. Se on siis se väri. Joka näkyy täällä joulukuussa. Muutamissa puskissa on kirkkaanvihreät lehden, joissain puissakin näkyy vihreää, mutta ihmeellisintä on tuo ruoho. Se on täällä aina vihreämpää, joka paikassa. (Eikä se silti tarkoita yhtään mitään, aivan typerä sanonta.)

Miksi pidän Irlannista, no 15:
SAMMAL. Sen lisäksi, että ruoho on vihreämpää, täällä katukivien rakosista tursuaa sammalta. Se on ihan parasta. Täällä on märkää ja nihkeää, niin sammal viihtyy. (Ja tässä maassa kivet ei todellakaan vieri, niin ehtivät oikein hyvin sammaloitua.)

Miksi pidän Irlannista, no 16:
KEIJUKORTIT. Minä löysin ne täältä. Piste Irlannille.

Miksi pidän Irlannista, no 17:
KORNIUS. Tämä maa on korni. Tahattomasti. Kaikkialla ja kaiken aikaa.

(I rest my case.)

 
Kuollut rotta oli kadonnut keskeltä katua. Sen oli joku siivonnut pois. Mutta sitten lähempänä gettoa maassa retkotti toinen verinen raato. Se oli pupu. Ensin säikähdin, sitten tunsin inhoa. Ja lopulta tuli se myötätuntoinen suru. Sehän oli vain ihan pieni pupu, hirmu kuolleena. Voi toista.

Miksi pidän Irlannista, no 18:
PUPUT. Olen alkanut päästä pelostani. En ehkä niin tyylikkäästi kuin voisi toivoa, mutta siedätyshoitoa on tullut melko tavalla. Bussin ikkunasta ne eivät näytä enää niin pelottavilta. Ja vaikka jouluaamuna pitikin kävellä töihin, ja kaksi pitkäkorvaa oli vähällä antaa sydänkohtauksen kun pomppivat siinä aivan vieressä, olen silti sitä mieltä, että olen selvästi edistynyt.

Tähän loppuun lainaan vielä lauseen, joka tuli tänään vastaan eräässä kuvassa. Tämä on tietysti omistettu ihanalle Toyboylleni:

           J  st to let yo  know, I am missing yo  .
 

Lainailuja.

Mitä, jos saisit mahdollisuuden aloittaa alusta? Uusi henkilöllisyys. Uusi maa. Uusi menneisyys. Kaikki mitä nyt on, muuttuisi. Käyttäisitkö mahdollisuuden? Miten eläisit eri tavalla? Mitä tekisit toisin uudessa elämässäsi?

Olin tänäänkin taas töissä. Tavallaan. Ja huomenna. Koko joulun. Olen ollut ennenkin töissä jouluna, mutta yleensä silloin olen myös tehnyt sitä kyseistä työtä. Täällä minä tulen sisälle ovesta, kirjaudun koneelle ja odotan, että edes jotain tapahtuisi. Ei tapahdu. Puhelut menevät Intiaan. Meitä on täällä vain muutama, joiden lomat on työnantajan toimesta lyöty lukkoon jo kuukausia sitten, ja joita ei tästä johtuen nyt muuttuneessa tilanteessa voitu laittaa pakkolomalle. Joka tapauksessa, mitään ei tapahtunut.

Mutta viime viikolla tapahtui. Sain nimittäin merkillisen sähköpostin. Minun nimeni on aiheuttanut hankaluuksia täällä usein. Se oli jo alusta asti väärin, sillä ilmeisesti meidän tunnukset tehdään Intiassa ja joku inkkariparka ei tiennyt, että pikku L näyttää samalta kuin iso I, ja että nimen alkuun yleensä kuuluu vain yksi iso kirjain. Joten kulkuluvassani luki IIONA. Se saatiin kyllä nopeasti korjattua, mutta ilmeisesti sähköpostiosoitteen muuttaminen olisi ollut sen verran suuri projekti, että sen annettiin yhä loppua ii, eikä il. Pikkuvikoja, selkeitä sivuseikkoja.

Minä olen kuitenkin hyvin suosittu ulkkisten piirissä. Saan aina silloin tällöin postia ihmisiltä joita en tunne, koskien asiaa, josta minulle ei ole mitään käsitystä. Lähetän kyseisen postin tiimiliiderille, joka vastaa postin lähettäjälle, että tarkistatko ryhmäsi, tämä tyyppi ei kuulu sinulle. Viime viikolla sain kuitenkin parhaan postin ikinä. Se oli tsekin kielellä. Google osasi kääntää postin minulle näin:

Hei,
Mr. P haluaisi tavata huomenna muutaman minuutin rouva R, luultavasti kahvila Fuel, nuuskia tästä paljon. P voisi huomenna 12.30-15.00 tai 16.00. Voit kertoa minulle, kun se on ehtinyt rouva R? Kiitos.

En ole ihan varma mihin työtehtävään tämä liittyi, mutta ainakin minusta tuo haiskahtaa hieman pervolta. (Nuuskia tästä paljon?) Jätin myös tämän palaverin väliin.

Työmaan hiljaisuudesta johtuen olen viihdyttänyt itseäni leikkimällä Akselilla (pervo käsinukke) ja Tepolla (työkaverin turmelema poro), tekemällä vähän aikatauluja ensi vuodelle, kirjoittamalla ja virkkaamalla. Löysin myös hämmentävän horoskoopin tälle päivälle. Alkaa kyllä hyvin, mutta entä tuo lopetus? Tämähän on melkein kuin minun kirjoittama. (Muotoilin kysymykseni onnenlantille samaan tyyliin.)

Tämä on vauhdikas päivä ja parhaimmillaan myös menestyksellinen mikäli pystyt vastaamaan sinulle esitettäviin haasteisiin tai kutsuihin epäröimättä. Elätkö sinä omaasi vai jonkun toisen elämää? Mieti sitä ja vastaa kyllä!

Löysin myös jonkinlaisen Maya-horoskoopin, jonka sain syntymäpäivästäni. Se oli erityisen mieleinen, osittain, koska se tuntui niin tutulta. Tunnistin itseni. Ehkä joku toinenkin tunnistaa minut siitä.

Kosminen Keltainen Aurinko

 Olet universaalia tietoisuutta kantava hallitsija. Olethan Keltainen Aurinko, Universaalin tulen voima. Sinulla on elämään hyvin korkeat laatuvaatimukset ja ihanteet, jotka tulisi tehdä todeksi. Uneksit kaikesta kauniista, mitä elämä ja ihmiset voivat olla. Olet ystävällinen, jalomielinen, myötätuntoinen, huolehtiva ja suojeleva romantikko. Olet monipuolinen ja tiedät paljon eri elämänalueilta. Pidä mielessäsi, että sinun ei suinkaan tarvitse hallita kaikkia alueita täydellisesti.

Sinua ohjaava numero on kolmetoista, läsnäolon kosminen sointu, jonka tehtävänä on olemassaolon sietäminen. Tässä soinnussa yhdistyy numerosyklin kaikkien aikaisempien numeroiden yhdestä kahteentoista voima. Et voi jäädä lepäämään laakereillasi, vaan sinulla on pakottava tarve ja velvollisuuskin saada alulle jotakin uutta ja merkittävää. Numero kolmentoista vaikutus saattaa aiheuttaa kosmisen yksinäisyyden tunteita, jotka ilmenevät irrallisuuden ja erillisyyden olotiloina - "olemassaolon sietämättömänä keveytenä".

Enpä olisi osannut asiaa paremmin sanoa. Ja minun onnennumero on aina ollut 13.

Nyt kun olen näin tehokkaana lainaillut muiden sanoja, voin ihan hyvin laittaa tähän loppuun vielä yhden lainauksen kuvan muodossa. Tämäkin jotenkin osui ja upposi. Näitä samoja ajatuksia olen tässä pyöritellyt, koska tämä vuosi ei todellakaan ole ollut helpoimmasta päästä.

Joulu.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nimittäin nämä työpäivät. Viimeinen työviikko. Viisi päivää. Neljä aamua. Sitten kolme päivää lepoa, ja painajainen on ohi. Odotan tuota vuoden viimeistä päivää kuin viimeistä päivää. Uusi alku on tänä vuonna selvempi kuin koskaan. Enää kahdeksan aamua.  K a h d e k s a n.

Tänään on jouluaatto. Heräsin neljältä, puoli tuntia ennen kelloa. Raahauduin taas vesisateessa pysäkille. Meitä oli siellä nyt kolme suomalaista. Bussi tuli ajallaan. "Minun olisi pitänyt tulla taksilla!" nauroi kuski. Bussissa istui yksi hollantilainen edellisestä kylästä. Tilaa oli siis runsaasti meille kaikille. Lähtiessä kuski kätteli ja toivotti hyvää joulua meille kaikille. Se oli hieno ele. Osoitus irlantilaisuudesta.

Ennen tänne tuloa olin kuullut, että parasta Irlannissa on ihmisten hyväntahtoisuus. Ja iloinen pubikulttuuri. Molemmat väittämät ovat täysin totta. Irkkupubit ovat parhaimmillaan juuri täällä Irlannissa. Ja parasta irlantilaisissa todellakin on tuo iloisuus. He oikeasti ovat hirmu iloisia ja ystävällisiä. Minä en vain ollut varautunut siihen, että nuo ovat ne ainoat hyvät asiat tässä maassa. Baarit ja ilakoivat ihmiset. Sellainen ei oikein riitä.

Työmaa oli hyvin hiljainen, kunnes tanskalaiset ja ruotsalaiset tulivat. Puheluita ei kuitenkaan tullut koko päivänä. Olen alkanut arvostaa suomalaisia täällä. Tänne on ajautunut todella omituinen sakki töihin. Kaikki ovat hyvin erilaisia ja tosi erikoisia persoonia. En olisi uskonut, että sanon tämän ääneen (saati kirjoitan blogiini), mutta taidan eniten jäädä kaipaamaan Irlannista juuri näitä suomalaisia.

Tajusin aamulla, että juon joka päivä töissä 1-2 kupillista kahvia. Haen kahvini aina kertakäyttöisessä pahvimukissa. Mukin valkoisessa kannessa lukee "Hot contents" ja "Huhtamäki". Olen ollut töissä täällä noin 60 päivää. Se tarkoittaa, että olen juonut noin 90 mukillista kahvia. Se on aika järkyttävän paljon jätettä. Ja kun miettii, että täällä on melkein tuhat ihmistä töissä, ja kaikilla heillä on kaksi kahvitaukoa joka päivä... Se on vuodessa aivan helvetisti roskaa. Järkyttävää. En halua ajatella asiaa. Enkä varsinkaan sitä, että tämä sama jatkuu päivästä toiseen, vaikka itse täältä lähdenkin.

Vaikka tänään tekstistäni saattoi paistaa lievä tyytymättömyys ja ahdistus, haluan koko sydämestäni toivottaa kaikille lämmintä ja ihanaa joulua! Pitäkää toisistanne huolta ja olkaa rakkaita!
 

Muutos.

Olen jo viikkoja pakannut ja tuskaillut kaikkien purnukoiden ja kirjojen ja muun sellaisen irtotavaran kanssa. Miten ihmeessä saan kaiken mahtumaan mukaan, ja vaikka saisinkin, miten ihmeessä jaksan kantaa kaiken mukana? En mitenkään. Tänään kiteytyi jonkinlainen selkeä päätös. Se ei tosin liittynyt pakkaamiseen, vaan tulevaisuuteeni. Ja samalla tavaroidenkin kohtalo selvisi aivan kuin itsestään.

Kuulin kurjia uutisia Suomesta. Corkissa asuvani ystäväni vanha kotitalo oli palanut Suomessa. Mennyt niin poroksi kuin vain talo menee. Ketään ei ollut kotona, paitsi kaksi koiraa. Surullinen päivä. Surullinen joulu, monelle lapselle. Tämä talo nimittäin oli perhekoti. Sellaisen pariskunnan, joka antaa kodin lapsille, jotka sitä todella tarvitsevat. Tämä tekee palosta jotenkin vieläkin kamalamman. Antaa samalla melkolailla perspektiiviä omaan elämään.

Tänään oma elämäni on tuntunut mukavalta, helpolta ja erityisen hienolta. Omituista tässä on se, että tuo tunne on ollut matkassani koko päivän, paljon ennen kuin kuulin tuosta tulipalosta. Jostain syystä juuri tänään asiat ovat käyneet järkeen. Tarkastin suuntani ja totesin, että hitto. Sehän on täsmälleen oikea. Minulla on melko suuria suunnitelmia ja ne tuntuvat nyt toteutuvan. Ensi vuodesta tulee kyllä melkoinen. Tämä muutoksen vuosi oli todellakin täynnä muuttujia ja muutoksia, muuttajia ja muuttoja. Ja voin ilolla todeta, että ensi vuosi alkaa samoin. Muutolla.

Tajusin vähän aikaa sitten, että olen ollut yli seitsemän kuukautta koditon. Vesivahingon vuoksi vietin kesän muiden nurkissa, ja tänne Irlantiin muutto toi vain säälittävän komeron. Koska koti on siellä, missä sydän on. Täällä Irlannissa se ei ole, ei vähimmässäkään määrin. Tätä komeroa ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kodiksi. Tai Irlantia kotimaaksi. En voi käsittää miten ihmiset jaksavat täällä vuodesta toiseen. No, huonosti. Manageri sanoi viime viikolla, että hänellä on jo 13 vuotta kokemusta tästä, eikä siihen totu. Juu, en ajatellut testata niin pitkään.

Vuosi on pakottanut irti omaisuudesta. Tuntuu, että olen saanut sellaisia vihjeitä jo pidemmän aikaa, että tavaroista on päästävä eroon. Ensin asuin homekämpässä ja sitten se vesivahinko... Sanotaan, että samat ongelmat tulevat uudelleen vastaan niin monta kertaa, kuin on oppinut läksynsä. Okei. Ymmärrän, että tässä on nyt taustalla jotain muutakin kuin sattumaa. Muutoksen vuosi. Ihmeellistä, miten oikeassa olin, kun vuoteni nimesin noin.
 

Lahja.

Olen jäänyt täysin koukkuun sivustoon nimeltä Pinterest. Sani suositteli sivustoa jo kauan sitten koska tietää, että rakastan kauneutta ja valokuvia. Jotenkin en heti siitä innostunut, mutta nyt sitten viiveellä. Olen hitaasti lämpenevä tyyppi, näköjään ihan kaikelle. On menty jo siihen pisteeseen, että minun pitää vältellä sivustolle menoa, sillä sieltä on niin vaikea päästä enää pois. Koukutus on valtava. Miten joku onkin voinut keksiä niin hyvän idean! Laittaa kaikkia ihania kuvia samaan paikkaan. Jokainen voi lisäillä ja merkata omia suosikkejaan. Kerätä kuvia tiettyjen teemojen mukaan ja tehdä listoja. Olen löytänyt paljon kuvia unelmakodistani. Ja visioinut. Tämähän on jo pitkäaikainen harrastus, mutta nyt se sai ihan uuden upean ulottuvuuden.

Eilen oli merkillinen päivä. Heräsin säikähdykseen keskellä yötä. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olin äärettömän hereillä erittäin nopeasti. Katsoin puhelinta ja kello näytti 00:00. Ainakin tuo mystinen päivä alkoi erikoisesti. Uuden aikakauden aloitus, aika mahtavaa. Aivan liian moni Facebook-tuttavistani kailotti tietämättömyyttään maailmanloppuajatuksilla ihan kyllästymiseen asti. Välillä tuollainen ihan suututtaa. Siis yleisesti ottaen, kun ei oteta mitään selvää mistään, toistetaan vain sitä samaa, mitä muutkin toistavat. Mutta sehän on tietysti ihan oma valintani, että Facebookia käytän, joten siitä nyt on turha itkeä. Ja ymmärtääkseni kukaan ihminen ei tiedä aivan täysin varmaksi mistä tästäkin hommassa on kyse. On monenlaisia eriäviä mielipiteitä. Yksi kavereista oli kuitenkin osannut ottaa kantaa aiheeseen niin hienolla tavalla, että tätä pitää jo lainata:

Mietin, mitä kantsis tehdä jos tulee maailmanloppu ja tulin siihen tulokseen, että ostaa Legoja. Jos tulee, niin ainakin on hyvä mieli ja jos ei, ni on siistejä leluja jouluksi.

Arvostan. Hyvä Jani!

Pomolla on mahtava tyttöystävä, joka on myös työkaverini. Hän haki autollaan postiin tulleen paketin, ja toi sen sitten minulle töihin. Ei tarvinnut kävellä yhtään mihinkään. Aivan mahtavaa! Paketissa oli kirje ja joululahja Uusi Annalta! Aivan mahtava yllätys, nauroin vedet silmissä. Lahjakin oli täydellinen! Suurkiitos!
 

Pankki.

Kävin eilen iltapäivällä pankissa. Piti sulkea tili, tai järjestää niin, että se sulkeutuu sitten, kun olen lähtenyt. Pankkini on täällä erityisen hyvä, kaikki on ollut helppoa ja toimivaa. Tämä pankki lienee Irlannin ainoa asia, joka toimii näin hyvin. Toiseen pankkiin yritin avata tiliä kahdesti, eivät kelpuuttaneet minua. Tämä pankki hyväksyi heti. Tiskin takana istuva poika on hyvin nuori, mutta erityisen mukava. (Ja suloinen.) Hän on kaikesta päätellen ainoa, joka hoitaa virallisia juttuja tuossa toimistossa. Tämänkin.

Minuun on selvästi tarttunut vähän irlantilaisuutta. Siis suullisesti. Irlantilaisilla on sellainen omituinen tapa, että he sanovat aina tuttua tavatessaan "Hey, how are you." Se on nimenomaan toteamus, sillä kukaan ei koskaan jää kuuntelemaan mitä siihen vastataan. Tähän en ole vielä sortunut. Mutta samanlaisen tavan mukaisesti sanotaan "See ya!" kun erotaan. Sitä minä teen.

Kun olimme saaneet pankin viralliset asiat hoidettua, hyvästelin suloisen pojan ja olin jo kääntymässä kohti ovea. "See ya! No wait... I won't see you." Sanoin sen liian kovalla äänellä, joten koko pienen toimiston väki hiljeni. Tuijotimme toisiamme, poika ja minä, molemmat yhtä hölmistyneinä. Sitten jatkoin sönköttämällä jotain hyvästä joulusta ja palvelusta. Poika aloitti yhtä sekavasti "Have a nice rest of..." mutta vaikeni tajutessaan, ettei asiakkaalle voi toivottaa hyvää loppuelämää. Hän punastui. Minä häkellyin lisää. "Bye." Se oli kaikki mitä sain sanottua samalla, kun jo peruutin ovenkarmiin, ja kompuroin ulos. Vartija auttoi oven kanssa. Miten minä olen aina näin osaavainen?

Miksi pidän Irlannista, no 13:
PANKKI. Ja sen helppous. Ja sen suloinen poika. Irlannissa raha ei kasva korkoa, mutta ainakin tilin saa avattua (ja lopetettua) hyvinkin helposti.

P.S. Tänään on merkittävä päivä meille kaikille hipeille. Tänään on se odotettu maailmanloppu - ainakin as we know it. Odotan innolla kaikkia muutosten tuomia seurauksia. Ja lupaan raportoida kaiken kummallisuuden teille.
 

Tykkäykset.

Melko rankkaa olla töissä kipeenä. Onneksi pääsin tänään lähtemään jo aikaisemmin. Nyt olen veltto lahna ja kirjoitan peiton alla. Ihana olla täällä. Lämmintä ja mukavaa. Ja kone. Mitä ihminen muuta voi haluta?

Miksi pidän Irlannista, no 9:
LENTOKONEET. Asun lentokentän lähellä. Joten lentokoneita kulkee ikkunani ohi joka päivä useita. Joko kerta, kun menen kauppaan, jossain vilkkuu. Voin melkein nähdä soikeassa ikkunassa panikoivat kasvot, niin alhaalla ne joskus lentelevät. Ja siihen on jo niin tottunut, että koneiden ääntä ei enää kuule, mutta koneita etsii aina taivaalta, kun menee ulos ovesta. Se on jotenkin rauhoittava tunne. Merkki siitä, että täältä kyllä pääsee pois. Se on hyvä merkki.

Miksi pidän Irlannista, no 10:
PIMEYS. Minä rakastan Suomen kaunista alkusyksyä osittain siksi, että on niin pimeää. Voi polttaa kynttilöitä ja kaikki näyttää mystisen kauniilta hämärässä. Minä poltan täällä kynttilöitä joka päivä, osittain myös siksi, että on niin hemmetin kylmä, ja tuli lämmittää pientä huonettani mukavasti. Olisiko tämän pitänyt sittenkin olla kynttilöistä?

Miksi pidän Irlannista, no 11:
KYNTTILÄT. (Vähän huijauksen makua, myönnän.) Minulla palaa kynttilöitä ja tuikkuja ihan joka päivä. Lämmitän huonettani niillä. En voisi elää ilman kynttilöitä, varsinkaan täällä. Kynttilät ovat siis erityisen ihania täällä Irlannissa.

Miksi pidän Irlannista, no 12:
TAIVAS. Pimeydestä johtuen, taivas tulee täällä erityisen hienosti esiin. Ja koska täällä ei ole mitenkään erityisen hyvin mikään paikka valaistu, taivaalta näkyy tähdet todella hienosti. Upea Universumi tuntuu olevan täällä lähempänä kuin missään muualla. Se on siisti tunne. Aamulla, kun könyän ulos puoliunessa, niin se näky herättää. Joskus vain katson kuuta ja tähtikuvioita hämmästellen. Maailmankaikkeus on niin mahtava. Jotenkin antaa hienolla tavalla asioille perspektiiviä.

Joku on lukenut blogiani Venäjällä 59 kertaa. (Tai vaihtoehtoisesti 59 heppua on lukenut blogia kerran, mutta se on ehkä vielä omituisempi ajatus.) Olen hämmentynyt. Ja tämä lukema on siis vain tältä viikolta. Mitä ihmettä? Miksi? En tunne yhtään venäläistä. Kukaan tuttavani ei asu Venäjällä. Ei kai venäläiset osaa suomea, ei se ainakaan kovin yleistä voi olla. Kuka tätä tekee? Anna joku merkki. Tunnusta. Kuka olet? Ja kirjattakoon pöytäkirjaan: Olen erityisen pahoillani siitä eilisestä vertauksesta.
 

Huiveja.

Tänään on Söpöliinin syntymäpäivä. Paljon rakkautta ja onnea, muru!

Olen tässä jo tovin hihitellyt itsekseni. Olen taas ollut osaavainen. Perjantaina töistä lähtiessä huomasin, että vieressäni istuva työkaveri oli unohtanut kaulaliinansa. Tämä on se meidän oikea Pomo. Me istumme vähän syrjässä kaikista muista, tanskalaisten saartamana. Niinpä epäluuloisena ajattelin olla avulias ja piilotin huivin, ettei kukaan sitä varastaisi. Laitoin sen Pomon hupparin toiseen hihaan, se kun on aina siinä tuolin selkänojalla. Kirjoitin pöydälle vielä kiireessä lapun, jossa kerroin mistä huivin löytää. (Kukaan ei ymmärrä täällä suomea, joten olin varma, että kelmit eivät koodiani osaisi purkaa.) Koska olin alkuviikon vapaalla, tänään Pomo muisti kysyä, että olinko minä piilottanut hänen huivinsa tuossa viime viikolla. Juu, kyllä vain. Etkö sinä löytänyt sitä? "Mihin sinä sen piilotit?" Mutta minähän kirjoitin viestinkin, se on täällä hihassa... Ja sitten kaivoin huivin esiin. Piilo oli Pomonkin mielestä hyvä. Hän ei vain ollut saanut minun käsialasta selvää. Tai kaikesta muusta kyllä, mutta ei juuri tuosta "hihassa" sanasta. Hyvin piilotin. Ja hyvä koodi, kun ei suomalainenkaan ymmärtänyt. Aika paljon naurattaa vieläkin.

Sain Irlantivirkkauksen valmiiksi. Italiassahan minä virkkasin vaikka mitä asioita, mutta vain yhden huiviltin sain kokonaan valmiiksi. (Annoin sen syntymäpäivälahjaksi Arjalle.) Joten edellisestä oppineena päätin virkata uuden huiviltin. Se on helppo ja tarpeeksi viihdyttävä tehdä. Ja nyt sellainen uusi on siis valmis. Tämän annan lahjaksi minulle. Tosin se taitaa muistuttaa enemmän torkkupeittoa kuin huivilttiä, koska siitä tuli aika iso. Mutta voi miten ihana sen sisään on käpertyä takkatulen eteen, upottavan pehmeään jättinojatuoliin, untuvatossut jalassa, kirja kädessä ja punaviinilasi vieressä pienellä sivupöydällä. Mitään noista minulle ei ole täällä nyt, mutta sellaista kuvaa nyt maalailen. Yksi nurkka unelmakodistani on juuri saanut kasvot. Tai kuvan tai minkä nyt ikinä. 

Kun tänään kävelin kotiin töistä, olin melkein astua rottaan. Siinä se makasi keskellä jalkakäytävää verisenä ja kuolleena. Jälleen kerran hyvä muistutus siitä, mitä elämä Irlannissa on. Kuollut rotta keskellä katua. Ja sitten kuului kopse selän takaa. Setä siellä ajoi hevosellaan keskellä tietä, autojen seassa. Kaheleita täynnä tämä paikka. Mutta silti. Olen luvannut 22 positiivista asiaa. 

Miksi pidän Irlannista, no 8:

PUKEUTUMINEN. Irlannissa asuu ilmeisesti maailman tyylitajuttomin kansa. Ehkä pakkaa sekoittaa vähän puolalaiset, joilla on taipumusta parhaimmillaankin näyttää venäläiseltä huoralta. (No anteeksi, mutta kaikki tietää täsmälleen mitä tuo vertaus tarkoittaa.) Tiedän, että kasari on taas muotia, mutta rajansa kaikella. Nämä ihmiset ovat yhä siellä aidolla 80-luvulla. Ei kerta kaikkiaan minkäänlaista tyyliä missään. Mutta. Ensinnäkin, se antaa meille normaaleille melkoisen etulyöntiaseman. (Ja kun sanon normaaleille, tarkoitan meille suhteellisen siedettävästi pukeutuville ihmisille.) Ilman minkäänlaista panostusta voi näyttää melko hyvältä missä tilanteessa tahansa. Ja sitten toisaalta, silloin kun ei oikeasti jaksa millään tavoin kiinnostua siitä mitä päällensä laittaa, kun menee hakemaan maitoa, niin sillä ei ole minkään maailman merkitystä. Aivan sama, jos näyttää pahalta, ei silti erotu massasta millään tavoin. 

P.S. Jos aiot auttaa, tee se selvällä käsialalla.
   

Päätös.

No eipä lähdetty tässä kunnossa seikkailemaan mihinkään, varsinkin kun taas sataa. Tällä sataa kyllä melkein joka aamu, mutta päivällä sitten taas keli paranee. Tuota on siis turha käyttää tekosyynä tai verukkeena laiskuudelle. Mutta tämä olo on kyllä edelleen niin kurja, että se kelpaa syyksi vielä yhteen lepopäivään. Silmät vuotaa ja kurkku tuntuu omituiselta, mutta kuumetta en saa nousemaan. Tietysti nyt en enää sitä tarvitsekaan, koska tänään pitää jo parantua, että huomenna voi mennä töihin.

Kahdeksan päivää jäljellä. Aika hurjaa. En voi uskoa, että kestin näin hyvin näin pitkään. Mutta olen oppinut ainakin sen, että ei enää koskaan vastavavaa. Ei ole mitään kunnollista syytä kiduttaa itseään tällä tavalla. Tein syksyllä päätöksen, että jään tänne vuoden loppuun, että pinnistelen neljä kuukautta, enkä anna periksi. Se oli varmasti ihan oikea päätös, ja olen suunnattoman ylpeä itsestäni, että tein sen, mutta silti. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi pitäisi tieten tahtoen olla paikassa, josta ei pidä ja joka aiheuttaa ahdistusta? On paljon parempi tehdä sitä mistä tykkää. Ja nyt joku sanoo sillä vanhan kansan viisaudella, että kyllä joskus täytyy tehdä sellaisiakin asioita, joista ei pidä... No eikä varmana täydy. Se on valinta, ihan itsestä kiinni. Voi myös valita jotain muuta. Luottaa universumiin ja uskoa vetovoiman lakiin ja nauttia. Saada lisää asioita joista nauttii. Sellainen on paljon järkevämpää.

En kyllä enää ikinä tee näin tyhmiä päätöksiä.
 

Leffapäivä, osa 2.

Heräsin yöllä kurkkukipuun ja paleluun. Luulin juttelevani jonkun kanssa asiasta, mutta toivon, ettei huoneessani oikeasti ollut ketään. Minä näin viimein omaa unta! Toyboy soitti minulle Skypella, mutten ehtinyt jutella, koska olin menossa ex-kihlattuni kanssa kauppaan. Kauppa oli jonkinlainen lähes tyhjä tiski, josta piti tilata annoksia. Täti siellä valkoinen paperimyssy päässään kasasi laskiaispullia muistuttavia jättimäisiä leivoksia. Ne näyttivät minusta vähän omituisilta, joten halusin tiedustella asiaa. Toiset olivat sitruuna-pihvi täytteellä ja toiset jollain itämaisen eksoottisella mönjätäytteellä. Molempiin tuli silti kermavaahtoa. Minua suututti kamalasti tuollainen. Kirosin, että eikö nämä irlantilaiset osaa edes laskiaispullaa tehdä oikein. Jälkeenpäin ajateltuna, ne jonkun toisen unet ovat kyllä olleet parempia, kuin tämä omani.

Täällä sataa vettä. Olen kipeä. Sänky narisee. Vapaapäivä. Tympii. Olisi taas tarjolla kaikki ainesosat kurjaan päivään. Mutta ajattelin murjottamisen sijaan katsella lisää elokuvia. Ja syödä suklaata. Molemmat auttoivat. Samoin pizza.

Mutta mikä auttoi vielä enemmän, oli Salaisuus. Katsoin sen pitkästä aikaa. Se on niin mahtava, että pitäisi katsoa useammin, minä kun olen hatarapäinen ja unohdan sen hienouden liian usein. Tuli aivan mahtava olo taas. Muistin jälleen mihin olen menossa, mitä tekemässä ja miksi.

Sain tänään postissa lisää joulukortteja ja yhden kirjeen. Sain myös paketin, mutta koska se ei tullut töihin, vaan tänne kotiosoitteeseen, minun pitää ensin matkustaa bussilla toiseen kylään ja sitten kävellä puoli tuntia jonnekin hevonkuuseen hakemaan sitä. Irlanti on kehitysmaa. Kirjaimellisesti tämä maa yrittää tappaa kaiken hyvän lahjan saamisen ilosta. En tiedä mitä on tulossa, en tiedä edes keneltä. Tiedän vain, että joudun ponnistelemaan suuresti ennen kuin paketti on minulla. Aion tehdä tämän uhkarohkean matkan huomenna, sillä minulla on vielä yksi vapaapäivä. Toivotaan, että olo paranee aamuun mennessä. Käyn samalla jouluostoksilla, aamulla ei varmasti ole niin paljon ihmisiä liikenteessa kuin normaalisti. En kyllä tarvitse mitään jouluista. Minulla on kaikki matkaan lähtevä valmiina.

Ja sellainen ilmoitusluontoinen asia, ihan nyt kaiken varalta, jos joku teistä ei ole vielä asiasta tietoinen. Niin ihana kuin postia onkin saada, sitä ei kannata enää lähettää tänne, sillä minä muutan. Tasan kahden viikon kuluttua. Melkoista.
 

Leffapäivä.

Jos on reilun kolme kuukautta herännyt aamulla neljältä, on tosi vaikea herätä kuutta myöhemmin edes viikonloppuisin. Mutta ei se kyllä haittaa. Viikonloppuisin voi ottaa päikkärit, mikä on kyllä aivan erityisen mahtavaa. Varsinkin sellaiset neljän tunnin päikkärit, jotka tänään otin. Näin taas jonkun toisen unta. Niin kuin myös viime yönä. Tämä on todella omituista. En tunnista ketään ihmisiä tai paikkoja, edes eläimiä. Ei tunnut oleminenkaan tutulta. Olen monta kertaa miettinyt hereillä ollessa, että pitää yrittää katsoa peiliin, kun olen tuollaisessa vieraassa unessa, että näkisin kasvoni. Haluan jo tietää kenen päässä yöllä seikkailen. Alitajunta ei ole kuitenkaan vielä toivettani sisäistänyt. Toisaalta, viime yönä väistelin luoteja. Ei ehtinyt katsella peiliin.

Minulla oli hyvä toimintasuunnitelma pitkälle viikonlopulle. Aion nukkua. (Nuo pikku päikkärit olivat siis tärkeä osa suunnitelmaa.) Hoitaa itseäni ja nauttia. Olin listannut puuhaa, mutta sitten jostain syystä päätinkin virkata ja katsoa leffoja. Puuhastelun voi jättää ensi viikolle. Katsoin kaikki Bournet, sen neljännenkin, joka oli ihan huono. Miksi oi miksi pitää tehdä leffa ilman päähenkilöä? En tykkää. Tuo leffa olisi ollut varmasti paljon parempi omana itsenään, nyt se oli vain huono lopetus leffasarjalle.

Mutta katsoin myös pitkästä aikaa Toscanan auringon alla. Voi miten tuli hyvä mieli! Ja tietysti kamala ikävä Italiaan, mutta se taitaa olla siellä ajatusten pohjalla joka tapauksessa. Sitten katsoin toisen suosikkileffani, jota en ollut nähnyt aivan älyttömän pitkään aikaan. Priscilla, aavikon kuningatar (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert). Suosittelen. Vielä ehtisi katsoa jotain... Mitä seuraavaksi? Nyt tiedän! Kohtalon valvojat (The Adjustment Bureau). Saa nähdä minkälaisia unia tämä leffa tuo.

Perhonen.

Sain eilen postipaketin työmaalle, ja otin samalla yhden jättiaskeleen lähemmäksi unelmaani. Passini tuli takaisin viisumimerkinnän kanssa. Kieltämättä vähän kylmäsi lähettää passi postissa lähetystöön, mutta sillä tavalla se täällä kuitenkin kuului tehdä. Kirjattuna kirjeen lähettäminen on melko turvallista ilmeisesti myös Irlannissa.

Eilinen oli muutenkin hämmentävä. Ihana ja kamala yhtä aikaa. Vietettiin viimeistä iltaa Jussin kanssa. Joululoma alkaa, kone vie pojan Suomeen, ja minä jään tänne yksin. Ja kun loma loppuu, minä olen jo mennyt. Eilen oli todennäköisesti viimeinen kerta, kun näen ystävääni. Aika moni sanoi, että eihän sitä tiedä, ei saa olla noin dramaattinen... Mutta kyllä sen melkein tietää. Meillä ei ole oikein mitään yhteistä, pian asumme eri puolilla Maapalloa ja muutenkin, elämät menevät hyvin eri suuntiin. Joten otettiin ilo irti viimeisistä hetkistä istumalla hiljaa molemmat omalla koneellaan puuhaillen omia juttuja. Muistutti kovasti sitä hetkeä, kun tukeva ystäväni Emma oli lähdössä Koreaan. (Viimeinen ehtoollinen.) Samansuuntaista piilotettua haikeutta oli ilmassa.

Ja sitten sain perhosen. Ihan yllättäen, kesken kaiken, ihan ohimennen. Avasin mustan rasian ja änkytin pitkän tovin. Mitä ihmettä? Maailman kaunein perhonen. Olin täysin sanaton. Olen yhä.

Kuva on taas ihan kökkö, mutta koru sitäkin täydellisempi.   

Tänään posti toi kaksi pakettia. Äiti ja iskä molemmat olivat laittaneet jouluyllätyksiä. Ihania lahjoja! Avasin kaikki heti. En yleensä availe lahjoja etukäteen, mutta tänä vuonna minulla ei oikein ole joulua. Täällä Irlannissa on niin kamalia joulukoristeita joka paikassa, että se on vienyt kaiken joulumielen. Ehkä sitten ensi vuonna. Sain myös joulukortteja, jotka ilahdutti tavattoman paljon. Työpaikan salapukki toi kirjalahjan, jonka myös avasin, vaikka ei ollenkaan pitänyt. "Places to see" kirja esittelee maailman hienoimmat paikat ja nähtävyydet. Sain siitä heti upea TO DO -listan. Joku oli tosiaan osannut valitan hyvän lahjan. Vietin siis tänään pikkujouluja ihan omin päin. Vapaa ilta ja neljä vapaata siihen perään. Oma henkilökohtainen jouluni on sitten 2.1.2013. Tämä tällainen on just hyvä.
   

Hetki elämästäni.

Mielipahat on kokonaan pyyhitty pois. Päätin sen jo ennakkoon: "Keskiviikko olkoon anteeksiannon päivä". Omistin päivän menneisyyden hahmoille, nykyisille murheen aiheuttajille, ja erityisesti omille syyllisyyksille. Anteeksianto on ihmeellistä. Ja ihmisen mieli, se se vasta merkillinen onkin. Riitti, että vain päätin tehdä niin jo ennakkoon, ja sitten varsinaisena päivänä olikin jo helpompaa hengittää. Alitajunta oli tajunnut toimia omin päin.

Minun ihana työkaveri otti kuvan minulle. Itse asiassa kaksi ihanaa työkaveria - oli pakko pyytää myös sellainen backup tyyppi ihan kaiken varalta. Ja toiveeni toteutui. Sain ikuistettua upean hetken, viimeisen laatuaan elämäni aikana. Tai Backup-boy Joonas sai. Suurkiitos!

Tuollaiseen ruutuun minä vilkuilen vielä kolmen viikon ajan, mutta onneksi enää vain yhdeksän päivää. Yhdeksän ei ole melkein mitään. Ja sitten, 20 päivän päästä saan nukahtaa rakkaan kainaloon. Mutta sitä odotellessa koitan keskittyä paikallisiin hyviin asioihin. Tämä oli hieno hetki. Ja hieno päivä.

Miksi pidän Irlannista, no 7:
LAAVALAMPPU. Löysin jo kauan sitten yhden sekalaisia koriste-esineitä myyvän kaupan hyllyltä pienen laavalampun. Olen haaveillut laavalampusta jo vuosia, mutta koska sellainen on niin korni ja ruma esine, en ole sitä koskaan halunnut hankkia. Kuitenkin täällä Irlannissa kaikki on rumaa ja kornia joka tapauksessa, niin sillä ei ole niin väliä. Tänne sellaisen saattoi ihan hyvin hankkia. Tämä lamppu oli kaiken lisäksi sinivalkoinen, joten ostohetkellä olin täysin vakuuttunut, että se oli selvä merkki. Piti saada edes vähän Suomen värejä tänne Irlannin harmauteen. Joten ostin sen. Vaikka käytännössä neste on violettia ja laavamönjä keltaista (eli mielikuva on enemmänkin ruotsalainen), tuo lamppu on tuonut valtavan paljon iloa päiviini.
 

Ilojen aiheita.

Ilonaiheet vähissä. Ilmeisesti muillakin kuin minulla. Tänään tanskalaiset kävivät itkemässä, että en saa enää nauttia kuplamuovistani. Se on kuulemma ärsyttävää. Voi v***u tehkää töitä, niin ei ehdi ärsyttää epäoleellinen. On tämäkin, viedään kaikki ilot työpaikalta. Ei mitenkään mainitsemisen arvoista tämä, voin kyllä elää ihan hyvin ilman kuplamuovia. Mutta. Oli niin mahtavaa huomata, miten lähes koko tiimi oli välittömästi minua puolustamassa. Heidän mielestään pyyntö oli kohtuuton. Tästä hyvästä he vaativat, että ne oksettavat välkkyvät ja kimaltelevat sirkusta muistuttavat jouluvalot pitäisi poistaa tanskalaisten karsinoista. Ja itse asiassa koko tanskalaiset tuomittiin turhiksi koko firmaan. Eihän ne edes tee mitään, paitsi molottaa kovalla äänellä sitä kammottavaa kieltään, josta edes ruotsalaiset eivät saa selvää. Tuskin mitään tuollaista kuitenkaan tapahtuu, vaikka sotaa siellä jo julistettiin. Mutta silti. Olin aivan mykistynyt, vähän ihania työkavereita minulla. Voitin!

Miksi pidän Irlannista, no 6:
TYÖKAVERIT. Tämä ei liity mitenkään Irlantiin, paitsi että täällä ollaan. Minulla on kyllä parhaat työkaverit ikinä! On minulla ennenkin ollut läheisiä työkavereita, mutta täällä jopa ne vähän tuntemattomammatkin uskaltavat ottaa kantaa ja pitävät omien puolia. Niin sen pitääkin olla! Tämä oli miellyttävä uutuus, varsinkin kun on muutama puukon arpi selässä tuolta edellisestä paikasta. (Josta muuten löytyi kosteusvaurio, sitten kuitenkin. Eli olin taas oikeassa. Mutta näppärästi kyllä saatiin yksi totuuden kovaääninen torvi savustettua siitä yhteisöstä. Vaan enpä ollut ensimmäinen. Enkä taatusti viimeinen.)

Ja sitten tässä vielä TOSI hyviä vinkkejä minunlaisille ihmisille, joiden elämä on useimmiten enemmän sotkussa, kuin siivosti.  

 
Olen ollut aika surkea tässä pari päivää. Tänään itkin töissäkin, mutta muista syistä. Nauroin niin, että kyyneleet jo valuivat silmistä. Se teki tosi hyvää. Nauru on hyväksi. Minulle sattui soittamaan aivan hulvattoman hauska asiakas. Minun pokka ei pitänyt taaskaan. Ensin yritin pidätellä naurua, kun mies komensi, että "Äläkä naura siellä." mutta koska jutut eivät muuttuneet, niin repeilin uudestaan, eikä naurusta ollut tulla loppua. "Kokoa itsesi nainen." Minä kyllä yritin, ihan oikeasti.

Vaan täällä komerossa ei enää naurata. Ei ollenkaan. Minulla on aivan hirvittävä ikävä Toyboyta. Niin paljon, että koskee. Ei koskisi näin paljon, ellen olisi oikeasti rakastunut.
 

Random ajatuksia.

Talvi on kylmä. Maa on jäässä. Kun kuu ei heijasta valoa, Irlanti on synkkä ja pimeä maa. Mutta silloin näkee tähdet. Tänä aamuna bussin ikkunassa oli seitsemän kuuta. Pienen pientä kuun sirppiä, jotka muodostivat yhdessä melkein kokonaisen täysikuun. Minun täytyy alkaa käyttää silmälaseja enemmän. Ilahduin tavattomasti, kun yksin niistä Sameista kavereista tuli aamubussiin. Neljä päivää näkemättä. Tuntui niin vahva ilahtumisen tunne, että yllätin itseni. En arvannut, että osaisin ilahtua vielä tänään. Puputkin ovat kadonneet. Niitä oli alkusyksystä joka paikassa. Nyt niitä ei enää näe ollenkaan. Ehkä ne on syöty. Irlannin alkuasukkaat pyydystävät niitä koirillaan. Ja sitten syövät. En tiedä mitä siitä ajattelisin. Mutta tällä hetkellä en tiedä oikein mistään muustakaan mitään. Jos kuulee tarpeeksi monta kertaa, ettei ole tarpeeksi hyvä, sen alkaa uskoa. Ja sitten toimia sen mukaisesti. Ajattelin kuuluttaa päinvastaista. Jospa senkin uskoisi sitten jonain päivänä. Minä olen ihana. Minä olen kaiken hyvän arvoinen. Minä ansaitsen rakkautta. Minun kuuluu olla Toyboyn luona auringossa. Vielä 22 aikaista aamuherätystä ja 12 työpäivää. Piirretyissä puput syövät porkkanoita. En ole koskaan nähnyt yhtään pupua livenä syömässä porkkanoita. Minä syön niitä kuitenkin. Porkkanoita, en pupuja. Niistä tulee kuulemma pisamia. Siitä en niin välitä, mutta se on terveellisempää kuin kaikki se kakka, jota olen syönyt aikaisemmin. Porkkanat ovat värikkäitä. Minäkin tarvitsen nyt jotain väriä. Niinpä ostin värikkään pussukan. Niitä on jo aika monta. Mutta koska purnukoitakin on monta, tämäkin pussukka tuli tarpeeseen. Valmistaudun matkaan. Joku oli tuonut kuplamuovia työpisteelleni. Minä rakastan kuplamuovia. Poksuttelin sitä onnellisena koko päivän. Paitsi, että en ollut onnellinen. Mutta kuplamuovi auttoi peittämään todellisia tunteita. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, se pitää muuttaa. Minä muutan itseni toiselle puolelle maapalloa. Sitten alan rakastaa paljon. Se alkaa jo ylihuomenna. Ylihuomenna on anteeksiantamisen päivä. Aloitan itsestäni. Joten kannattaa varautua. Tämä on muutoksen vuosi. Tänään vielä ruoskin ja kidutan itseäni, huomenna ehkä enemmän, mutta ylihuomenna kaikki muuttuu. Sillä eihän kukaan voi rakastaa sellaista ihmistä, joka vihaa itseään. Viha on kova sana, mutta olkoon. Ylihuomenna se loppuu. Ja sitten rakastan taas, koko ehjällä sydämellä.
 

Tyhjä arpa.

Hämmentävä viikko takana. Tuntuu, että edellisestä sunnuntaista olisi varmasti yli kuukausi. Maanantaina alkanut mellakka Belfastissa jatkuu yhä. (Lue lisää tästä.) Tuntuu, etten ole ehtinyt tehdä mitään, koska olen ollut niin sekaisin. Aika matelee, mutta en saa mitään aikaiseksi. Mutta jotain sentään. Tälle viikolle saatiin kaksi särkynyttä sydäntä. Jännitys ja pelko saa ihmisen tekemään merkillisiä asioita. Ja tämä vie nyt kaiken energiani. Yritän keskittyä positiivisiin juttuihin, niitä on mukavampaa lukea.

Minun ainoa oikea "tuntematon" julkilukija sai vauvan. Se on hieno! Haluan toivottaa paljon onnea koko tuolle uudelle perheelle! Ja tässä se tulee: PALJON ONNEA!

Olen saanut postia. Ensinnäkin, tukeva ystäväni lähetti kirjekortin ja rannekorun, joka on juuri minunlainen! Mahtava koru ja täydellinen yllätys. Itku tuli välittömästi. Minulla on kamalan kova ikävä Emmaa. Toiseksi, sain kortin Stalkkeriltani. Sekin oli ihana yllätys, koska tämä Stalkkeri on mukava ja mieluinen. Suurkiitos molemmille!

Muutama työpäiväkin taas meni, joten minun pitää kiriä tämän listan kanssa.

Miksi pidän Irlannista, no 3:
HÖRÖKORVAT. Irlantilaisilla on tosi usein hörökorvat, vieläpä sellaiset hienot nipukalliset. Silmäniloja tulee vastaan siis tuon tuosta. Ne ei aina ole kiinni kovin kauniissa päässä, mutta silti, hyvältä näyttää.

Miksi pidän Irlannista, no 4:

HYVÄ VERTAILUKOHDE. Olen oppinut arvostamaan lisää suomalaisia asioita, kuten kierrätystä ja rakennustekniikkaa. Kolminkertaisia ikkunoita ja lämpimiä koteja. Täällä on aivan hemmetin kylmä, ja talojen lämmitys kallista, mutta siitä huolimatta näissä uusissakaan taloissa ei käytetä tuplalaseilla olevia ikkunoita. Suomalaiset ovat viisaita.

Miksi pidän Irlannista, no 5:
GUINNESS. Se todellakin on täällä parempaa, kuin muualla. Varsinkin yhdessä Haudankaivajan baarissa. Jostain syystä siellä on Dublinin parasta Guinnessia. 

Nyt ei tule muuta. Pahoittelen. 

   

Belfast.

Melkoinen minireissu Pohjois-Irlannissa. Terveisiä Belfastista! Tällaista siellä oli. Itse olin kyllä turvallisesti poissa mellakoivista jaloista, mutta täytyy sanoa, että hienosti oli ajoitettu tämäkin visiitti. Kierrettiin kaikki merkittävät alueet nationalistikuskin 'Mustan taksin' kyydissä, ja kuultiin tarinaa historiasta. Mutta ei sellaista historiallista höpinää, johon usein kiertoajeluilla sorrutaan. Tämä kuski aloitti tarina kertomalla siitä, kuinka hän palasi Belfastiin, koska veli kuoli unionistien ja nationalistien yhteenotoissa. Veti hiljaiseksi heti ensimmäisessä mutkassa. (Enkä kyllä yhtään tiedä käytänkö oikeita termejä. Mutta hei, googleta.)

Vaikka kuskimme oli lievästi puolueellinen kertoessaan katolilaisten ja protestanttien sodasta, IRAn toiminnasta ja ongelmista, jotka tekevät elämisen Belfastissa jonkin verran haastavaksi, jotenkin minä aivan luonnostani olen enemmän sen kokonaisen yhdistetyn Irlannin kannalla. Vaikka itse en ole vähääkään uskonnollinen, ja vaikka mielestäni katolilaisuus on vähintäänkin arvelluttavaa, se protestanttien puoli oli jotenkin äärettömän ahdistava. Niin. Belfastissa on edelleen seinä, joka jakaa kansan kahtia. Berliinin muuria pidempi rauta-aita; Peace line. Toisella puolella nationalistit katolilaiset, toisella puolella unionin protestantit. Ja siellä minä olin, kuvaamassa tuota omituista aitaa. Molemmilta puolilta. Ihmeellistä, ollaan kuitenkin 2000-luvulla jo. Eikö ihmiset ole oppineet yhtään mitään mistään?

Seinämaalauksia muistuttamassa merkittävistä käänteistä sodassa.

"Kumiluoti." Vastaavalla tapettiin eräs siviilinainen, koska hän oli katolilainen.

Peace Line. Katolilaisten kotien takapihoja ympäröi metalliaidat, jotka ovat suojaamassa taloja aidan yli lentäviltä polttopulloilta.

Peace Line protestanttien puolelta.

Porttien väliin jäävä "ei kenenkään alue". Alueelle pääsee vain arkisin päiväsaikaan, sillä illalla portit suljetaan turvallisuussyistä.

Seinämaalaus. Unionin sotilas osoittaa aseellaan päin näköä, vaikka vaihdat paikkaa. Ihan sama mihin menee pojottamaan, aseen piippu on aina itseen päin.

Että näihin tunnelmiin. Olen oppinut Irlannista nyt enemmän, kuin koko kolmen kuukauden aikana. Belfast oli todella vaikuttava. Ihmiset olivat valtavan ystävällisiä ja koko kaupunki vaikutti upealta. Belfast voittaa Dublinin 6-0.

   

Laidasta laitaan.

Minä olen Lohikäärme. Kiinalaisen horoskoopin mukaan tuona lohikäärmeen vuonna syntyneet ovat idealisteja, perfektionisteja, joustamattomia ja itsetietoisia. Lohikäärmeet ovat myös aggressiivisia, päättäväisiä ja luovia. Tuo sopii minuun, vaikka päättäminen ei olekaan vahvuuteni. Ilmeisesti juuri Lohikäärmeen vuosi on suosituin kiinalaisen astrologian merkeistä. En kyllä tiedä miksi. Ei tämä elämä Lohikäärmeenä niin ihmeellistä ole.

Mutta sitten mietin uudestaan, ehkä koska elämääni on tullut uusi hieno ihminen. Ensin ajattelin, että tuo kaveri on kyllä niin omituinen, jonnekin kauas menneisyyteen jämähtänyt nörtti. Nyt olen eri mieltä. Yleensä ensivaikutelmat ovat olleet aina oikeassa, mutta tällä kertaa täytyy nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Olin todella väärässä. Se "menneisyyteen jämähtänyt nörtti" -osuus pitää yhä paikkaansa, mutta huomasin, ettei se olekaan välttämättä paha asia. Ihmiset ovat aina niin erilaisia. Ja sitten kaksi hyvin erilaisesta voi silti tulla juttuun hirmu hyvin. Kuten me. Ehkä se johtuu siitä, että myös Pete on lohikäärme. Tosin eri vuosikertaa.

Pääasiassa jutellaan elämistä. Olen kertonut kaikenlaisista kommelluksista ja asioista, joita on tullut tehtyä ja koettua. Paljon sellaistakin, jonka olin jo unohtanut. Jotenkin alkoi tuntua, että ehkä minä en olekaan tuhlannut koko elämääni turhaan. Olen oikeastaan ollut aika monenlaisessa upeassa jutussa mukana. Vaikka ehkä jonkun mielestä valintani ovat jatkuvasti vääriä, enkä saa koskaan mitään aikaiseksi, ja että minun pitäisi jo aikuistua ja olla niin kuin normaalit ihmiset... Luulen, että minä itse olen kuitenkin se, joka tietää parhaiten miten minun elämän kuuluu mennä. Huomaan sen nyt paljon selvemmin, kun viimein olen alkanut kuunnella itseäni, ja jättää ne arvostelut ja määräilyt vähemmälle huomiolle. 

Viime viikolla Pete vei minut Irlannin korkeimmalla paikalla olevaan ravintolaan syömään. Ajettiin täydenkuun loistaessa pimeän ihmissusialueen läpi ja päädyttiin omituisimpaan taloon, jonka olen täällä ollessa nähnyt. Se oli täynnä tavaraa. Ja kun sanon täynnä, tarkoitan siis  t o d e l l a  täynnä. Joka paikkaan oli tungettu vanhoja esineitä, katosta roikkui kymmeniä pottia, seinillä oli tauluja, valokuvia ja artikkeleita, aseite, täytettyjä eläimiä, työkaluja, piironkeja, kippoja, ja mitä ihmeellisimpiä esineitä. Vessaan mennessä unohduin lukemaan artikkelia lehdestä, jossa kerrottiin Elviksen menneen naimisiin. Se oli hyvin vanha artikkeli, josta oli tehty taulu. Seinällä oli Martti Ahtisaaren kuva kehystettynä. Ei vessassa, vaan ihan siellä käytävällä. Takkatulen yllä oli kuivumassa sukkia ja kalsareita. Suosikkini taisi silti olla hirven pää, joka heilutti korviaan ja lauloi elvistä, ja joitain muita vanhoja biiseja. Jukeboxi asenteella. Lisätään tämäkin siihen listaan Asioita, joita olen kokenut.
   

Viikonloppu.

KS kerhon tapaaminen ei tietenkään mennyt ihan niin kuin suunniteltiin, kuminaama jäi näkemättä. Mutta jotain sentään tapahtui. Ensin herkuteltiin. Ilta alkoi näin:

Ja jatkui näin:

Mutta sitten tapahtui jotain omituista...

Muut saa selittää.

Pikkujoulut oli tietysti yhtä lailla menestys. Perhoskirjan sivut saivat taas täydennystä, nautin runsaasti alkoholia, ihan niin kuin viimeksi lupailin, ja näin osan työkavereista ensimmäisen kerran niin sanotusti ihan irti. Mutta sitähän se juuri tarkoittaa, kun mennään pikkujouluihin. Skippasin jatkot, koska olen vanha. (Uskoo ken haluaa.)

Sunnuntai koitui kohtalokkaaksi, sillä kun krapula alkoi hellittää, niin sain järkyttävän migreenikohtauksen. Hetken jo mietin, että mitenkä minä täällä pääsen piikille, mutta onneksi tajusin ottaa oikean lääkkeen tarpeeksi ajoissa, ja sain Toyboylta etätukea, joten selvisin säikähdyksellä. Ja siis suunnattomalla kivulla, mutta kuitenkin.

Miksi pidän Irlannista, no 2:
MEHU. Yksi täällä myytävä appelsiinimehu on ehkä maailman parasta. Ensinnäkin se on aivan sairaan hyvää ja täynnä niitä appelsiinitäkyjä, jotka tuntuvat hassulta suussa. Toiseksi sen etiketteihin on panostettu. Mehun nimi on Innosent (Never ever from concentrate, Orange juice with bits). Tuollaisen nimen kanssa ei voi mitenkään mennä pieleen. Ja sitten takapuolen sisältö on ilmeisesti usein vaihtuva. Ensimmäiseen en kiinnittänyt muuta huomiota, kuin että siinä luki "Better together" ja mietin, että sehän on ihan kuin minä ja Toyboy. Tänään tyhjensin purkin, jossa lukee: (Pla pla plaa, mehu on hyvää koska... jne.) "But rather than going on about it, we thought we'd show you a picture of a goat in a bit of a pickle." Ja sitten oli valokuva vuohesta korkealla puun oksalla. Kuvan alla on teksti: "We'll talk about WHY I'm up this three later, but for now Martin, just get the ladder." Tulee väkisin hyvä mieli, kun aamulla lukee jotain tuollaista. Vaikka se aamu oliskin klo 5.
 

Torjantai.

Uusi Anna lähetti tämän linkin ja sanoi, että olin tullut mieleen. Ensin ajattelin, että kylläpä se pitää minua torspona. Anna kyllä perusteli sen sillä, että itse väkersin viime vuonna joulukalenterin itselleni. (Saatat muistaa sen, koska kirjoitin siitä vuosi sitten. Ja aika moni teistä osallistui sen tekemiseen.) Minusta omani oli kyllä paljon parempi kuin tuo räpellys, vaikka se on myönnettävä, että minulla on samansuuntaisia ongelmia numeroiden kanssa. "Kaikki oli hyvin 9 asti, mutta sitten tapahtui jotain hämärää."

I know the feeling.

Olen nyt angstannut kolme päivää. Mistä lie tuo synkkyys ja ahdistus tulikin, halusin päästä siitä eroon. Päätin, että nyt jumalauta. Keksin vaikka väkisin edes joitain hyviä asioita. Haastoin itseni. Minulla on työpaikan seinällä se aamukampa, joka laskee kaikki jäljellä olevat työpäivät. Päätin, että keksin yhtä monta asiaa miksi pidän tästä tyhmästä maasta. Aloitin sen tänään, joten 22 hyvää asiaa Irlannista tulossa.

Miksi pidän Irlannista, no 1:
MERI. Koska Irlanti on saari, tätä koko maata kiertää meri. Minä rakastan merta. Vaikka vesi onkin täällä kylmää, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että täällä on paljon merenrantaa. Ja ainakin paikka paikoin on tosi ihania biitsityyppisiä rantoja. Olen kyllä tutustunut vain yhteen, mutta siellä oli aivan älyttömän ihania kiviä! Se oli upea päivä.

Hörökorvainen poika ja ihania kiviä. 

Meillä on työpaikalla chatti, jonka avulla voi kysellä viisaammilta neuvoa. Arvatenkin se on kovassa käytössä. Viime viikolla joku kirjoitti sinne niin hyvän viisauden, että se oli pakko varastaa tänne. Computer without Windows is like a cake without mustard. Repesin.

Huomenna olisi jälleen KS kerhon iltama. Siitä tulee arvatenkin jotain hyvin mystistä, olemme nimittäin menossa kummitusbussiin! Olin jo melkein kuolla nauruun, kun näin mainoksen aiheesta. Voin vain kuvitella sitä myötähäpeän määrää. Tai sitten toisaalta, voihan se olla ihan hirmu hyväkin juttu. Matkataan katsomaan nähtävyyksiä pimeässä yössä kummituksen kanssa. Eihän sitä koskaan tiedä, Irlanti saattaa ihan hyvin yllättää toistamiseen. Oli miten oli, huominen päivä menee koko lailla puuhastellessa. 

Lauantaina meillä on ns. firman pikkujoulut. Sitäkin odotan kauhulla. Nämä kemut on samalla myös Kupu-kaverin synttärit. Uskoisin, että alkoholilla on osuutta asiaan ja kaikkiin siitä johtuviin asiattomuuksiin. Nähtäväksi jää. 

Joka tapauksessa: Hyvää viikonloppua!

   

Päivää.

Yritin olla tänään positiivinen. Ja olinkin, heti aamusta asti. Oli niin aikaista, ettei todellisuus ollut vielä ehtinyt masentaa, mutta yritin pitää siitä tunteesta kiinni. Tuotti suunnatonta riemua nykäistä ensimmäinen piikki aamukammastani. Siitä se alkaa. 

Aamukahvin aikaan kävin tervehtimässä firman lääkäriä, joka on kyllä niin komediaa koko ukkeli. "Just shut up", se sanoi minulle. Äänihuulissa on nyt joku virustulehdus ja sain viiden päivän  juttelukiellon. En tiedä onko asioilla yhteyttä, mutta kylläpä taas kannatti huutaa siellä matsissa.

Kävelin kotiin aivan hillittömässä tuulessa, se oli melkein myrsky. Se puhalsi miten sattuu, eli oli vain ajoittain vastatuulta. Mutta kaikkialla lentele lehtiä ja roskia ja ties mitä. Samalla tietysti aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja oli ihanan lämmin. Tämä maa on niin sekaisin. Edes ilmasto ei ole normaali. Tämä luonto on muutenkin täällä niin omituinen. Ja kun sanon luonto, niin tarkoitan tietenkin tätä meidän omaa pikku gettoa. Tuossa ihan lähellä on sellainen pieni "metsä" eli alue, jossa on muutama hassu puu nurmikolla. Ne ovat kuitenkin valtavia. Ja tänään puista lähti aivan hirvittävän kova humina. Kuulin tuulen. Matkan varrelle oli kaatunut muutamia pienempiä puita, jotka on istutettu kadun ja jalakaytävän väliin. Ne olivat vain napsahtaneet poikki. Ihminen ei ollut osannut rakentaa luontokappaletta kestäväksi. Ihme juttu. Ja sitten yksi omatoimisesti elämänsä aloittanut voikukka oli päättänyt alkaa kasvaa keskellä syksyä jostain betoniaidan rakosesta, eikä välittänyt ollenkaan myrskyistä. Erikoista.

Laitoin tuohon vielä kuvan Dublinista. En oikein tiedä miksi, mutta siinä se nyt on.
Ja bonuksena vähän ajateltavaa. Tämä on ihana. Huomattavasti ihanampi, kuin tuo yllä olevan kuvan kaupunki.
 

Aamuja.

Minulla on 43 aamua jäljellä. Ilmeisesti. Olen laskenut monta kertaa, mutta se voi ihan hyvin olla +/- 2 siitä huolimatta. En ole niin hyvä numeroissa. Mutta tein tällaisen virallisen työpäivämittarin.

26 aamua. Koko aikaa on turha laskea, mutta koska pitää aina herätä töihin neljältä, niin se on jo jonkin arvoista. Viikonloppuisin ja vapaapäivinä saa nukkua ja tehdä mitä haluaa, joten sellaisista ei ole niin harmia. Vapaalla on kaikkia ihan OK juttuja. Ei niitä päiviä tarvitse laskea. Aamukampa on vain työpäiville.

Ahdistuskertoimet ovat olleet tänään taas katossa. Töissä pärjään vain nippa nappa, salilla ei mikään onnistunut ja tuntuu, että vastoinkäymiset on nyt kyllä ihan täysillä kimpussa. Mutta siihen on ihan oikea syy, sellainen yhden ihmisen elämää suurempi. Olen jaksanut olla iloinen 86 päivää ( +/- 2 ) mutta nyt tuntuu, että Dublin alkaa ottaa yliotteen.

Meditoin eilen pitkästä aikaa. Se on täällä kamalan vaikeaa, kun on kämppiksiä ja pahviseinät. (Eikä sellainen oikein millään uppoa tähän kulttuuriin, saati seuraan.) Mutta nämä hifikupit taitavat pelastaa minut. Täytyy vain koittaa soveltaa ja keksiä väliaikaisia ratkaisuja, joka tämä tietysti onkin. En melkein malta odottaa, että pääsen istumaan rannalle ja voin vain kuunnella aaltoja. Sen parempaa meditaatiopaikkaa ei olekaan.

Tein tänään pienen teon, mutta sellaisen merkittävän päätöksen. Seurasin tunnetta ja toimin. Ja se kyllä helpotti vähän. Eilinen vaikutti siihen aika paljon. Minun pitää ihan selvästi meditoida enemmän. Ja piirtää. Se oli kovin vapauttavaa, piirtelin ensimmäisen kerran täällä Irlannissa ollessani vasta eilen. Muistaakseni. Sen hirviölaitteen piirsin kyllä jo aikaisemmin, mutta se oli ihan eri motiiveista. Tämä oli energiavirtaharjoitus. Piirsin taulun. Pienen, mutta kuitenkin. Omituisen, mutta kuitenkin. Ja nyt kuuntelen oopperaa.

Ellen täysin väärässä ole, niin Salarakas on tänään taas vanhentunut vuodella. Eli ihan älyttömän paljon rakkautta ja onnea siihen suuntaan! Ja tähän oikea sydän.
   

Fight night. ( Ja vähän söpöilyä. )

Eilen olin katsomassa, kuinka miehet mätkivät toisiaan kilpailumielessä. (Ja pari tyttöä.) Dublinissa järjestettiin joku Thai boxing ilta, jonne minulla oli ringside lippu. Töistä lähti isompi porukka matsia katsomaan, koska kämppiksen työkaveri oli siellä kisaamassa. Itse tapasin kaverin vasta ensimmäistä kertaa, en ole tanskalaisten kanssa niin paljon tekemisissä. Tänään ääni on kovin käheä, suustani tuli suoraa huutoa sen verran voimakkaasti illalla. Se oli aivan mahtavaa!

Työkaveri voitti oman ottelunsa. Vastustaja oli paikallinen, joten kannattajajoukko oli melkoinen. Mutta kyllä meidän pienestä porukasta lähti myös yllättävän kova meteli. Huikea tunnelma. Hämmentävin hetki taisi kuitenkin olla siinä, kun joku nainen halusi minut samaan kuvaan erään kisaajan kanssa. No mikäs siinä, kuva otettiin. Lupasin häntä kannustaa ja niin teinkin sen ensimmäisen erän. Enempää ei oteltu, koska kaveri tipahti jo hyvissä ajoin. Ihan selvästi toin onnea vain sille vastustajalle. Hups. Muutama muukin ottelu loppui nopeasti, yksi taidettiin lopettaa ensimmäisen iskun jälkeen, kun lääkärin mielessä kaverin naamassa oli jo riittävästi verta. Yksi matsi nollattiin, koska toinen potkaisi ilmeisesti vahingossa vääränlaisesti, eikä vastustaja voinut enää jatkaa. Illan kruunasi jumalainen musta mies, joka sitten lopulta vielä otteli ja voitti oman kamppailunsa. Taas huusin paikallista vastustajaa kannattavaa enemmistöä vastaan.

Minä olen kyllä ihan irti tuollaisissa tilanteissa, vaikka täällä osasin kyllä olla melko hillitysti. Irlannissa kaikki on jotenkin lievempää. Minäkin fanitin lievästi. Paitsi kun sille oman firman kaverille huudettiin, siitä oli lievyys kaukana. Minä olisin kyllä tosi hyvä fani. Jos minulla olisi joku sellainen tyyppi, jota voisin ihailla niin täysillä. Olisin varmasti juuri se kaikista kahelein, joka saa koko muunkin porukan ihan irti. Innostus tarttuu, ja minä innostun aina ihan silmittömästi. Jos siis innostun aidosti.

Kuusi viikkoa ja kolme päivää. Aamukampa on yhä runsas. Mitä enemmän laskee päiviä, sitä pidemmältä aika tuntuu. Vaikka kyllähän ne aamut vähenee joka päivä. Kun nyt maltan odottaa, niin pääsen Toyboyn luokse paratiisiin ihan tuota pikaa. Kyllä tämä aika menee ihan hyvin. Jutellaan niin usein kuin mahdollista. Sekin tuntuu aina niin oikealta, vaikkei puhuttaisi mistään tietystä, mutta varsinkin silloin, kun on jotain todellista sanottavaa. Olen lähiaikoina kuullut useaan otteeseen siitä miten omituinen minä olen, joten on aivan ihana tietää, että on kuitenkin se yksi, joka tajuaa minua oikein. Hyväksyy sellaisena kuin olen. Tuntee minut, ja rakastaa silti. (Oho, voimasana.) Miten joku voikin olla niin upea?
 

Teema.

Otin ihan kokonaisen vapaapäivän itselleni. Minun ei tarvitse mennä minnekään, eikä varsinaisesti edes tehdä mitään. Saan kirjoittaa ja pestä pyykkiä ja kuunnella musiikkia ja vain mynnistellä koko päivän. Aika mahtavaa. Harvinaista herkkua.

Alkoi taas kiristää. Ei mistään tietystä syystä, mutta se on yleensä hyvä merkki siitä, että tarvitsen hetken omaa aikaa, ja että pitää kirjoittaa. Joten päätin käyttää nyt yhden vapaani, ilman mitään sen suurempaa syytä. (Toiaalta, se on kyllä minulle aika suuri syy. Oikeastaan suurin kaikista.)

Viikko oli aika raskas ja tapahtumarikas. Melkein jo itkin yksi päivä, kun ahdisti niin kovasti oma osaamattomuus, ja kun siitä sitten vielä vi***illaan, mutta huulta purren pidin mielipahan sisälläni. Pääasiassa kuitenkin töissä on hillittömän hauskaa. Minä aina nauran asiakkaille. En tietenkään sillä tavalla ivallisesti, vaan koska he ovat yleensä niin hauskoja. Yksi herra uhkasi kolme kertaa saman puhelun aikana heittää tietokoneensa ikkunasta. Minä tietysti koitin luoda uskoa kaveriin, ettei nyt kuitenkaan ihan vielä luovuttaisi. Yhdessä päätimme pitää tämän Plan B:nä. Tietokonekin oli tästä tyytyväinen. Jotkut kyselee kuulumisia odotellessaan koneen käynnistymistä, jotkut kyselevät Irlannin säästä. Useimmat kuitenkin hämmentyvät kuullessaan, että olemme Dublinissa.

Kävin Suharin ja Abrahamin kanssa Guinnessin vanhalla tehtaalla. Tällä kertaa ihan oikeasti päästiin tehtaalle asti. Se on museo, joka kertoo hyvin tarkasti tuon oluen syntyhistoriasta ja tekotavoista. Täytyy sanoa, että tässä asiassa nämä irlantilaiset kyllä onnistuivat. Yleensä täällä on asiat kerta toisen jälkeen osoittautuneet pettymykseksi. Mutta tämä ei. Tähän paikkaan on panostettu. Minut opetettiin kaatamaan täydellinen Guinness tuoppi, ja sain siitä ihan todistuksen. Tuo kaatamani olut myös maistui hyvälle vaikka en kyllä usko, että minulla oli paljoakaan tekemistä asian kanssa. Joten meidän KS-kerho oli kierrokseen hyvin tyytyväinen. Osteltiin myymälästä Guinness tuotteita. (Ei olutta, tämä oli ihan oikeasti myymälä, eikä baari.) Ostin kynän, jonka sisällä liikkuu Guinness tuoppi, ja pussukan. Niitä on minulla jo useita, mutta ei juuri tuollaista. Ja koska niitä purnukoitakin on niin monta, niin ostokseni oli mielestäni hyvin perusteltua.

Mutta iltahan ei loppunut tähän. Ulos päästyämme Abraham kysyi, että otetaanko taksi vai kävelläänkö, johon Suhari vastasi: "Vai otetaanko hevonen?" Ja niinhän siinä sitten kävi. Köröttelimme hevosella Temple Bariin. (Se on se kuuluisa baarien ja myymälöiden keskittymä.) En ole koskaan käynyt Hard Rock Cafessa syömässä, mutta uskoisin, että varmaan kovin moni muukaan ei ole mennyt sinne hevosella. Tarjoilija kävi lukemassa muistiinpanojani olkani yli ja kun sitä ihmettelin, hän kertoi olevansa kirjailija. Meille löytyi heti yhteinen sävel. Hän piti ideastani matkustaa kaikkiin i:llä alkaviin maihin. Kaveri itse matkustaa ja kaataa naisia, ja kirjoittaa siitä. Sovimme, että tapaamme vielä uudestaan, tosin ei ollenkaan siinä kaatomielessä. Jos kiinnostaa lukea kaverin tekstiä, niin tätä kautta pääset alkuun.

Minä keksin juuri teeman tälle blogilleni. Sitähän olen miettinyt jo monta kertaa. Tämä on Hyvän mielen blogi! Vaikka sisältö onkin ihan mitä tahansa, niin tarkoitukseni on kuitenkin joka kerta tuottaa hyvää mieltä kirjottaessani. Joskus onnistunkin siinä. Iloa ja naurua ja hyvää mieltä. Siinä se on. Sain teeman!
 

Rakkaus.

Ei siitä kauan ole, kun tuskailin kaverille omaa elämääni. Että juuri kun on saanut kaikki palikat paikalleen, niin miksi se pitää sitten itse omatoimisesti käydä sotkemassa. Entinen minä olisi vajonnut epätoivoon ja manannut. Mutta tämä uusi minä jaksoi silti uskoa hyvään ja siihen, että universumi antaa sen mitä pyytää, ja että vetovoiman laki toimii. Välillä elämään tarvitaan kaaosta. Vain sillä tavalla voi syntyä jotain upeaa.

Juteltiin tänään Toyboyn kanssa. Kaikki nämä viimeaikaiset hämmentävät tapahtumat olivat aiheuttaneet kaaoksen, josta saatiin aikaiseksi jotain aivan ihanaa. Nyt voisin sanoa olevani hyvin onnellinen. Ja sanonkin. Ja sitten heti siihen perään, että minulla on maailman ihanin poikaystävä.

Ja tässä on norppa, jonka tapasin eilen. Niitä oli useita, mutta vain tämä vilkutti meille. Kuski oli varma, ettei niitä nähtäisi, se on kuitenkin harvinaista ja epätodennäköistä. Minä taas olin aivan varma, että norppia näkisin, koska se oli ainoa syy koko reissuun. Olin siitä niin varma, etten edes yllättynyt, kun mokomat pökäleet sitten köllöttelivät siinä ihan vieressä. Ne olivat kyllä hienoja. Kuvassa on siis meri, eikä mikään tyhmä eläintarhan allas. Se on aito luonnonnorppa.

Jännä miten asiat voivat olla ensin hyvinkin sekaisin, ja sitten ihan yhdessä hetkessä kaikki on täydellisen selvää. Kaikki valinnat käy järkeen ja tietää olevansa menossa oikeaan suuntaan. Minun suunta on tänään (enemmän kuin koskaan aikaisemmin) Toyboyni luona. Rakkaus, mikä ihana syy.
   

Pohdintoja.

Katsoin elokuvan Adaptation. Olen nähnyt sen jo ennenkin, mutta huolimattomasti, joten oikeasti näin sen vasta nyt. Aivan mahtava! Elokuva kertoo käsikirjoittajasta, joka kirjoittaa elokuvan käsikirjoitusta kirjasta, joka kertoo orkideoista. Elokuva kertoo kirjoittamisen vaikeudesta. Mikä oli hienosti ajoitettu, kun olin juuri kirjoittamassa omaa kirjaani, hienosäädän sitä yhä. Olin Italiassa orkideahoitajana, joten sekin osui aika hyvin yhteen. Parasta tuossa on ehkä kuitenkin se, että elokuvassa ollaan muun muassa toisen hyvän elokuvan kulisseissa. Being John Malkovich. Sekin on sikahyvä leffa. Ihan sekoa. Kannattaa katsoa ne molemmat. Kummatkin on yhtälailla omituisia.

Henkilökohtaisesti osuvin lainaus tästä elokuvasta: I had this idea... If I waited long enough, someone would come around and just... You know, understand me.

Luulin, että minulle kävi juuri niin, kun tapasin Toyboyn. Mutta elämä on joskus melko omituista. Ihan pieni käänne voi muuttaa isosti suuntaa. Yksi valinta vaikuttaa moneen sellaiseen asiaan, jota et arvannut ennalta. En ikinä uskonut olevani tilanteessa, että joutuisin valitsemaan näin. Minulla on kaksi huonoa vaihtoehtoa. Haluan pitää hyvän kaverin, mutta en halua aiheuttaa pahaa mieltä rakkaalle ihmiselle. Miten tuollaisessa tilanteessa voi edes valita? Vaikka ottaisin sen vähemmän pahan, niin aiheutan kurjan mielen joka tapauksessa jollekin. Epäreilua. Sitä paitsi olen aina ollut sitä mieltä, että ystävistä ei pidä luopua kenenkään vuoksi.

Kypsä ratkaisuni tähän on: Kupit korville, poppis kovalle, ja kirjoittamaan. Kun vain malttaa penottaa, niin ongelma menee ohi itsestään. Ja sitten voi vielä pyytää apua. Rakas Universumi... Haluan molemmat. Kiitos!
   

Päivä.

Olikohan se Horsti kun sanoi kerran risteilyllä, että "Ruotsissa on kaikki paskaa, paitsi kusi." Tuo lause on tullut mieleeni täällä nyt monta kertaa. En ole niinkään miettinyt Ruotsia, vaan tätä nykyistä paikkaani. Välillä tuntuu, että tuo lause sopii tänne kuin nyrkki silmään. Ja selvästi Dublin on tehnyt minusta myös vaimonhakkaajan, vaikka eihän tuo vertaus kyllä erityisesti silmän sukupuolta määritä. En kuitenkaan yhtään pidä tuosta sanonnasta.

Opin lopulta muotoilemaan kysymykseni kolikolle, joka neuvoi minua lähtemään kohti keskustaa. Niinpä vietin tiistaisen vapaapäivääni kiertelemällä keskustaa. Tutustuin yhteen nähtävyyksistä ja maistoin mm. kaupungin parasta kaakaota. Maistui kyllä ihan tavalliselle. Mikä tietysti kertoo vain maan tasosta. Paras ei täällä ole läheskään aina kovin hyvää. Yhä ihmettelen tämän maan ankeutta. Jopa kauppoihin levinnyt joulu kertoo siitä. Koristeet ovat pääasiassa niin mauttomia, että oikein pelottaa tuleva. Aivan kuin olisin tipahtanut 80-luvulle, mutta ei sille jonka olen kerran elänyt, vaan jenkkien korniin överiällötykseen. Inho nousee kurkkuun.

Katselin päivällä ihmisiä. Joku tässä kuvassa on pielessä. Vanhojen ihmisten kasvoilta voi lukea sen huolen. Minkälaiseksi tämä maa on mennytkään... Ja jopa hirmu nuorten silmissä on toivottomuus. Ei ole häävit tulevaisuudenkuvat. Kaikki siinä välillä ovat vain turtuneita ja välinpitämättömiä. Se tuntuu minunlaisesta, ylivälittävästä ihmisestä tosi pahalta. Mutta olen jo ylittänyt puolivälin. Se lohduttaa jollain tasolla. Pari kuukautta kun vielä jaksaa... Kyllä se siitä. Minulla on jo nyt sellainen tunne, että muutamia näistä ihmisistä tulen kyllä kaipaamaan tosi paljon. (Ja muutamia en ollenkaan.) Eli onhan täällä hyvääkin. Mutta kai se kertoo jo jotain, että parasta tässä maassa ja kaupungissa on suomalaiset työkaverit ja pohjoismaiset kämppikset.

Kokemuksena tämä reissu on kuitenkin ollut aivan mahtava. Ja kuten sanottu, vielä olisi puolet jäljellä. Siinä ajassa ehtii vielä jos vaikka mitä.
 

Vapaapäivä.

Kuinka saada uusia ystäviä Irlannissa, vol 1:

1) Järjestä Verikostojuhlat jonkun toisen kotona.
2) Unohda puhelin laturiin heidän olohuoneeseen.
3) Pidä huolta, että herätys on päällä klo 04:04.
4) Toista tarvittaessa.

Että sellaiset Verikostojuhlat. Seinän kokoisesta telkkarista katsottuna V for Vendetta oli kyllä aika hemmetin paljon parempi, kuin pieneltä läppäriruudulta. Tapasin uusia tanskalaisia. (Joista yksi oli ehkä suloisin poika, jonka olen koskaan nähnyt.) Pudotin oluttölkin nurinpäin kokolattiamatolle. Nukahdin kesken toisen leffan. Ja arvaan, että talon asukkaat eivät arvostaneet aikaista herätystä tänään. Syvä huokaus. Viralliset pahoittelut tässä ja nyt.

Onneksi minulla on vapaapäivä tänään. Halusin sellaisen, koska Verikostojuhla osui maanantaille. Ennakoin. Halusin myös jutella Toyboylle, koska töissä se ei ole enää mahdollista, ja sitten kun tulen kotiin siellä kaukana on jo niin myöhä. Tyhmä aikaero. Tietysti en muistanut sitä tosiasiaa, että myös Toyboyn pitää tehdä töitä päivällä, joten jutellaan sitten illemmalla joka tapauksessa. Nyt siis vain venyttelen ja mynnistelen. Syön salmiakkia ja raavin, jos kutittaa. Olisin tietysti voinut mennä keskustaan. Tai kuvaamaan hautausmaata. Tai reissata ihan mihin vain. Voin toki tehdä sen vieläkin, kellohan on vasta 08:08, paikallista aikaa. Heräsin kuudelta, koska unirytmi nyt vain on tällainen. Vielä ei tiedä tuleeko tästä nätti päivä, mutta ainakaan ei sada. Päättäminen on taas tosi vaikeaa.

Mutta hei, minullahan on kolikko! Hieno tanskalainen 50 øre, jonka sain Muusikolta. Sellainen sydämellä varustettu raha. Juuri tällaisiin tilanteisiin sopiva. Sydän on tietysti kyllä ja kruunu ei. Kun kysyy, niin Universumi vastaa! Eli: jäänkö kotiin vai menenkö ulos etsimään seikkailua? "Kyllä." Hmm... Huomaan, että täytyy ehkä muotoilla nuo kysymykset vähän paremmin.

Löysin taas biisin, joka on kuin tehty minun elämästä. Niitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Aika vahva ikäväkerroin päällä tänään, joten tämä on tietysti Toyboylle.
  

V.

Taas on se aika vuodesta. Mutta ennen kuin jatkan enempää, ja kerron mikä aika vuodesta nyt on, haluan kertoa jotain muuta. Nimittäin sen, että minä en ole kovin perinteinen. Tiedän, että se tulee yllätyksenä monelle. Mutta se on totta. Minun vuosi koostuu erilaisista asioista, joita minä en juhli. Ja juhlista, joita yleensä muut eivät juhli. Tai ainakin juhlivat vähän eri tavalla.

Vuosi alkaa samaan aikaan kuin muillakin, mutta yleensä ilman krapulaa, sillä minä vietän uuden vuoden yksin, kirjoittaen. Kiteytän itselleni edellisen vuoden tapahtuimia, mietin tapaamiani ihmisiä, mitä olen tehnyt ja mitä oppinut. Se on sellainen hyvän olon ja oman ajan hetki. Erityisen tärkeää minulle. En tiedä milloin se alkoi, mutta se on todella tärkeää. Tämän vuoden viimeistä päivää odotan erityisen paljon.

Sitten minulla on perhosjuhla. Se ei ole mihinkään tiettyyn päivään sidottua, se ei ole edes jokavuotinen tapahtuma. Se on juhla, jonka järjestän silloin, kun on vain sen aika. Perhonen on minun juttu, se symboloi vapautta, muistuttaa elämän kauneudesta ja perhosvaikutuksesta. Tämä on juhla vain todella merkittäviin tekoihin ja tapahtumiin. Suuriin oppeihin ja onnistumisiin.

Minä en ole varsinaisesti jouluihminen, mutta vietän joulua kyllä koko joulukuun. Se on rauhoittumista ja askartelua ja koristelua ja ihanuutta. Joulu loppuu heti, kun ne viralliset joulupäivät on vietetty. Uusi vuosi pitää aloittaa puhtaalta pöydältä. Joulua voi viettää kuitenkin vain jos on koti. Täällä Irlannissa ei ole, joten en ole ajatuksesta kovin innostunut. Kämppikseni sen sijaa on todellinen jouluihminen. Meni sekaisin IKEAssa, osti joulukuusen ja koristeita ja pukin ja kynttilöitä ja ties vaikka mitä.

Ja näin syksyllä minulla on Verikostojuhla. Se on tänään.

Remember, remember!
The fifth of November,
The Gunpowder treason and plot;
I know of no reason
Why the Gunpowder treason
Should ever be forgot!
 

Meri.

Went to Bray to pray. En siinä kirkollisessa mielessä, mutta jonkinlaista ajatusten nollaamista oli havaittavissa koko päivän. Oli vähän mieli maassa lähtiessä, mutta onneksi seura oli iloisen piristävää. Kupu-kaveri ja se maailman suurin norjalainen (joka sai matkalla nimen Tankki) lähtivät mukaan. Ja sitten kun viimein näin junan ikkunasta sinisen kimaltelevan maiseman, niin se oli siinä, ilo palasi elämääni. Minä niiiiin rakastan merta. Olen sen kai jo sanonut tuhat kertaa, mutta näin taas todistin väitteen ainakin itselleni. Kivet ja vesi. Mikä niissä voikin olla niin kiehtovaa? Minun kotiplaneetalla täytyy olla paljon molempia, koska niitä niin kovasti aina kaipailen. Sitten, kun pääsin rannalle istumaan, en ollut itsekään kestää sitä riemua. Tällä kertaa en tuonut mukanani kotiin kovin montaa kiveä, mutta se olikin kiellettyä, kuten myös polkupyöräily. Yhden golf pallon löysin myös.

Matka ei olisi ollut minunlainen, ellei olisi taas ollut pakko kivuta jonnekin helvetin korkealle. Rannalta katsottuna jossain kaukana kukkulan päällä näkyi pieni risti. Ajattelin, että sinne varmasti menee joku kiva kiipeilyreitti, josta pääsee helposti ja näppärästi kulkemaan. Huipulle oli siis päästävä. Lähdin reippaana seuraamaan ihmisiä jonkinlaisen rämeikön läpi. Onneksi minulla oli ne kalliit vedenpitävät ja muutenkin hyvät rämeikössärämpimiskengät. Muuten olisi tyssännyt matka siihen ensimmäiseen nousuun. Vilkaisin ylöspäin, ja se risti oli siinä ihan lähellä. Kuitenkin matka vain jatkui. Pikkuhiljaa risti alkoi näyttää aika isolta. Ja sitten huomasin, että siinä sen juurella oli jotain pieniä hahmoja. Ihmisiä. Kuinka helvetin suuri se risti on?! Sen täytyi olla siis vielä kamalan kaukana, jos ihmiset ovat noin pieniä. Mietin hetken, että käännynkö takaisin, mutta en vain voinut antaa periksi. Ei puolivälissä voi kääntyä ympäri. Vaikka arvasin, ettei siellä ylhäällä olisi yhtään mitään muuta. Olin oikeassa. Siellä oli vain huohottavia ihmisiä ja yksi koira.

Takaisin päin tullessa ajattelin Toyboyta. (Oikeastaan ajattelin koko päivän, mutta erityisen paljon juuri silloin.) Edellinen huono keskustelu on vaivannut minua. Ja sitten näin tämän. Joku oli raapustanut puuhun rakkauttaan. Jostain syystä halusin tehdä samoin. Mutta hippinä minun on vaikea vahingoittaa puita sillä tavalla. Joten se jäi sitten tekemättä. Ehkä ajatus on tärkeintä.

Lauantai oli hyvä päivä. Hyvää seuraa ja hyvä sää. Se on iso juttu Irlannissa. Ja oikeastaan ihan missä tahansa. Tämän päivän pyhitän ajattelulle. Tulevaa pitää nyt vähän miettiä uudestaan, tehdä suunnitelmia ja päätöksiä. Ja ehkä käydä IKEAssa.

   

Kiukku.

Mietin eilen pitkää, että miksi minulla oli niin paha olla. Oli jo töissä sellainen ikävä fiilis. Ajattelin, että se menee ohi, kunhan vain pääsen juttelemaan Toyboylle. Sitten tulin kotiin ja ensimmäisenä kuulin, että yhteys ei oikein toimi. Se oli sitten ehkä just pikkuisen liikaa. Arvelin, että olut saattaa auttaa, se ainakin yleensä rauhoittaa jos on kiukkuinen. Ei auttanut. Väsytti niin kamalasti, ja väsyneenä minä en jaksa puhua nätisti, saati olla pirteä ja mukava. Varsinkin jos toinen ei edes kuule mitä sanoo, kun linjalla on kaikua ja viivettä ja pätkimistä. Voi jumalauta. Ei näin.

Sain linkin yhden blogin hörhökirjoitukseen ja luin sen aamulla. Siinä kerrottiin, että nyt tällä viikolla meidän "valon lasten" elämässä on suuria tunteita, joita ei oikein osaa selittää. Mieli saattaa muuttua ilosta raivoon ihan hetkessä. Sillä oli jotain tekemistä näiden meneillään olevien Universumin muutosten kanssa. Blogissa neuvottiin, että nyt kannattaa vain olla ja kuunnella omia tuntemuksiaan, oli ne sitten hyviä tai pahoja. Antaa itsensä tuntea sitä mitä tuntee. Ihminen on iloinen vain jos sallii itselleen kaikki muutkin tunteet silloin, kun ne ovat aitoja. Vaikka yhteiskunta ei olisi samaa mieltä. Tai kaverit.

Nyt voin olla iloinen, että olin eilen niin vihainen. Jos en olisi eilen sitä kiukkua ääneen purkanut, niin se odottaisi sisälläni vielä huonompaa hetkeä. Asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Joten minun on ihan turha olla huolissani tulevasta.