Hetki on vierähtänyt viime kerrasta. Mutta monta hyvää asiaa on tapahtunut sen jälkeen. Ehkä juuri siksi en ole päivitellyt täällä asioitani.
Ensinnäkin on tuo työ. Yövuorot sotkivat unirytmin viime viikolla, jota sitten epätoivoisesti yritin korjata jos minkälaisin konstein. En onnistunut. Joten valvoin ja olin väsynyt vapaiden jälkeen päivä- ja iltavuoroissa. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut rangaistusta tarpeeksi, joulukuu on kaikista kiireisin aika meille. Töissä ei ole toivoakaan minkään ylimääräisen kirjoittamisesta ja olen aina päivän päätteeksi henkisesti niin nääntynyt, ettei pysty yhtään mihinkään. Ihme, että osaan kotiin.
Treenit sujuu hyvin, olen päässyt jyvälle siitä touhusta. Minun ohjaaja on jotenkin omituisesti tuttu, mutta en silti millään keksi mistä. Mukava poika, nyt kun pikkuhiljaa siihen alkaa tutustua. Reenaamme pienissä ryhmissä ja sadasta ihmisestä se ainoa tuttavani reenaa samaan aikaan. Ja tämä tuttava on - ei enempää eikä vähempää kuin - Pinaattimieheni. Se ei voi olla sattumaa, että voimaa vaativaan juttuun sain seuraani sen miehen, joka jo nimensä perusteella tuo minulle lisää voimaa.
Varmaan turha edes mainita, että olen tyhjentänyt kämppää, tai että olen pohtinut elämää. Tuntuu, että teen sitä aina. Mutta uutta on rakkauskurssi. Mentorini lähetti sellaisen rakkauskurssikirjan, jota olen nyt lukenut pienissä erissä. Siihen tarvitaan oikeasti sellainen samaa tekevä ryhmä. En ole vielä löytänyt sellaisia ihmisiä, jotka voivat sitoutua seitsemän viikon säännöllisyyteen. Jos se ei onnistu, seuraava vaihtoehto olisi kertoa tästä ystäville, että he voisivat sitten ohjata minut oikeaan suuntaan, jos mieleni alkaa lipsua. Mutta koska Sani lähti reissuun ja Söpis ei edes usko tuollaiseen ja Hannalla on kiire ja Emmalla on elämä ja kaikilla muilla on joulu... Päätin kirjoittaa asioista tänne blogiin. Jospa siitä olisi iloa myös jollekin teille.
Ensimmäinen oppi rakkauskurssilla on, että ongelmista ei pääse eroon, ennen kuin ne pystyy myöntämään itselleen ja sanomaan ääneen. Tämä on enemmän ääneen sanomista kuin sille yhdelle ystävälle puhuminen. Ja sen lisäksi luotan siihen, että palautatte minut kommenteilla (puheluilla, kirjeillä, kivittämällä, jne.) maan pinnalle, jos alan hötkyillä väärään suuntaan.
Söpöliini vei minut katsomaan taas jääkiekkoa. Eli 'sumukoppaa', niin kuin asia pitää kiekkoa vihaavalle työkaverilleni lempeästi esittää. Olin taas täysin irti, tuupin tahattomasti vanhempaa herraa, joka yritti seurata peliä vieressäni ja vihelsin raivokkaasti Tapparafanin korvaan, joka tuli istumaan jonkun toisen paikalle siihen aivan eteeni (ja joka jostain syystä vaihtoi paikkaa sitten taas seuraavaan erään). JYP vei Tapparaa aivan 6-0 ja se oli niin siistiä. Ihmisten pitäisi viedä minut useammin katsomaan noita pelejä, koska JYP voittaa aina silloin, kun olen katsomassa. Yksi asia minua noissa peleissä kyllä ihmetyttää. Silloin joskus kauan sitten ala-asteella, kun pelejä kävin katsomassa, siellä hallissa soi ihan samat biisit kuin nyt. Toton Africat ja muut kasarihitit. Mutta miksi? Onkohan siellä se sama kaveri edelleen soittamassa niitä suosikkibiisejään?
Olen myös kirjoittanut kirjaa. Enää puuttuu ihan hirmu vähän. Sanotaan, että viisi lukua. Sitten niitä on 22. Se on hyvä määrä kirjalle. Yritän nyt saada siitä lopustakin kiinnostavan, vaikka tiedän, että kaikki jotka tietävät mitä tapahtui, odottaa niitä loppuhuipennuksia. Minä jotenkin en vain osaa kirjottaa niistä tunnetiloista ihan niin voimakkaasti enää. Yritän tehdä siitä neutraalia ilman, että teen siitä tylsää. Joulukuuta mennään ja kiire tulee, mutta kyllä se ensimmäinen versio valmistuu joulukuun aikana.
Joulukuussa on upean joulukalenterini ja tulevien mahtavien joululahjojen lisäksi yksi aivan mahtava asia. Marraskuu loppui. Kaikki itseään kunnioittavat miehet saavat taas ajaa viiksensä pois. Toivon todella, että hyvin moni tekee niin.
Ei mulla muuta. Hyvää viikonloppua!
