Ihmeellinen joulu on nyt takana. Siitä minulla ei ole mitään sanottavaa, nautin kotona omassa rauhassa omassa pyjamassa ja untuvatossuissa. Söin kinkkua ja suklaata. Ei mitään erikoismainintaa mihinkään suuntaan, joten hyppään suoraan seuraavaan aiheeseen. Tänään loppuu vuosi. En tiedä miksi uusi vuosi on niin ratkaisevan tärkeä minulle. Ehkä siinä on se uudelleen aloittamisen mahdollisuus tyhjältä pöydältä, vaikka eihän yksi yö sinänsä elämään suurta muutosta tee.
Aloitin tämän blogikokeilun vuosi sitten. Ja nyt vuoden jälkeen huomaan aloittaneeni sen virheellisesti. Vuosikymmen vaihtuu itse asiassa vasta huomenna. Olin hieman hätäinen. Mutta ei se menoa estänyt. Uuden kokemisen vuosi 2010 oli juurikin sitä - uudenlaisten juttujen kokeilua. Vähän vielä hapuilin, mutta suunta on selkeytynyt. Minusta on tullut vahva ja rohkea. Uudet asiat ei olekaan niin pelottavia, kun niitä kokeilee. Ilman varsinaista suunnitelmaa ja budjettia toiseen maahan yksin matkustaminen sadaksi päiväksi on asia, mitä en olisi tehnyt aikaisemmin. Olen maistanut, tehnyt ja nähnyt uusia asioita, niin isoja kuin pieniäkin. Olen löytänyt uutta musiikkia, uusia ihmisiä ja saanut uskomattoman hienoja muistoja. Uuden kokemisen vuosi kannatti.
Nyt kun pääsen mehuttelemaan vuosikymmenen vaihdoksella uudestaan, niin voisin samalla päättää yhden jakson elämässäni. Ja se on persaukisena olemisen jakso. Johan sitä on riittävän monta vuotta harrastettu. Ensi vuosi tulee olemaan vihdoin toisenlainen. Menestyksen vuosi.
Iloista ja turvallista tulevaa vuotta kaikille!
perjantai 31. joulukuuta 2010
lauantai 18. joulukuuta 2010
Vihko.
Ihana mentorini lähetti minulle joululahjaksi kirjan. En millään malttanut olla ottamatta varaslähtöä, joten olen sitä lukenut nyt jo parina päivänä. Se on ihana kirja. Sellainen minua kasvattava opus - mitäs muutakaan mentorilta voi odottaa? Se on myös englanninkielinen.
Minä osaan kyllä englantia sen verran hyvin, että pystyn lukemaan kirjoja. Mutta siitä huolimatta aina tulee vastaan sanoja, mitkä eivät ole tuttuja ja mitkä pitää tarkistaa sanakirjasta. Sanakirjaa minulla ei ole, ainoastaan netti. Mutta aina ei jaksa avata konetta vain sen yhden, kahden tai muutaman sanan vuoksi - tekstin kuitenkin ymmärtää ihan hyvin. Joten olen kirjoittanut niitä outoja vastaan tulleita sanoja paperille, että voin sitten myöhemmin ajan kanssa tarkistaa ne, eikä lukunautinto mene pilalle.
Tänään luin kirjaa ja kirjoitin sanalistaa. Ajattelin, että minun pitää hommata vihko, mihin listaan kaikki nämä sanat. Sellainen missä on jokaiselle aakkoselle oma sivu, että ne sanat löytää sitten jatkossakin helposti. Vähän niin kuin sanakirjasta. En kuitenkaan jaksanut lähteä kaupunkiin ostamaan pelkkää vihkoa. Pakkasta ulkona ja kaikkea. Sitten keksin, että miksi ostaa uutta, kun minulla on täällä kotona paperia ja sellainen papereita niputtava laite. Ei nitoja, vaan se sellainen iso laite, millä paperien reunaan tulee muovinen kiinnitys. En todellakaan muista laitteen nimeä, mutta sellainen minulla joka tapauksessa on. Käyttämätön. Ei uusi, ainoastaan käyttämätön. Hankin sen sata vuotta sitten, ehkä juuri tätä tilannetta varten.
Ja nyt minulla on aivan sairaan hieno uusi vihko! Siinä on aakkosia ja välillä värillisiä ja ruudullisia papereita ja hienot kannet. Ja se on uniikki, suomalaista käsityötä, ei maksanut minulle mitään ja kaiken lisäksi se on täsmälleen sellainen, minkä tarvitsin! Välittyykö tyytyväisyys sinne asti?
Onnistumisen ilo on kyllä voimakas tunne.
Minä osaan kyllä englantia sen verran hyvin, että pystyn lukemaan kirjoja. Mutta siitä huolimatta aina tulee vastaan sanoja, mitkä eivät ole tuttuja ja mitkä pitää tarkistaa sanakirjasta. Sanakirjaa minulla ei ole, ainoastaan netti. Mutta aina ei jaksa avata konetta vain sen yhden, kahden tai muutaman sanan vuoksi - tekstin kuitenkin ymmärtää ihan hyvin. Joten olen kirjoittanut niitä outoja vastaan tulleita sanoja paperille, että voin sitten myöhemmin ajan kanssa tarkistaa ne, eikä lukunautinto mene pilalle.
Tänään luin kirjaa ja kirjoitin sanalistaa. Ajattelin, että minun pitää hommata vihko, mihin listaan kaikki nämä sanat. Sellainen missä on jokaiselle aakkoselle oma sivu, että ne sanat löytää sitten jatkossakin helposti. Vähän niin kuin sanakirjasta. En kuitenkaan jaksanut lähteä kaupunkiin ostamaan pelkkää vihkoa. Pakkasta ulkona ja kaikkea. Sitten keksin, että miksi ostaa uutta, kun minulla on täällä kotona paperia ja sellainen papereita niputtava laite. Ei nitoja, vaan se sellainen iso laite, millä paperien reunaan tulee muovinen kiinnitys. En todellakaan muista laitteen nimeä, mutta sellainen minulla joka tapauksessa on. Käyttämätön. Ei uusi, ainoastaan käyttämätön. Hankin sen sata vuotta sitten, ehkä juuri tätä tilannetta varten.
Ja nyt minulla on aivan sairaan hieno uusi vihko! Siinä on aakkosia ja välillä värillisiä ja ruudullisia papereita ja hienot kannet. Ja se on uniikki, suomalaista käsityötä, ei maksanut minulle mitään ja kaiken lisäksi se on täsmälleen sellainen, minkä tarvitsin! Välittyykö tyytyväisyys sinne asti?
Onnistumisen ilo on kyllä voimakas tunne.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Yleisön pyynnöstä.
Olen tässä pohtinut ystävyyttä. Ja niitä ihmisiä, joita kutsun tuolla ihmeellisellä sanalla, jota on vaikea selittää. Mietin, mikä minun kaikkia ystäviä yhdistää. En keksi mitään muuta, kuin minä. Suurin osa ei tunne toisiaan. Tutustun ihmisiin omituisissa tilanteissa ja tietyt ihmiset sitten vain jäävät elämääni. Minulla ei koskaan ole ollut sitä sellaista "omaa porukkaa" jonka kanssa tehdään yhdessä reissuja ja pelataan lautapelejä tai mitä nyt ikinä. Joskus tuntuu, että olen jäänyt jostain paitsi, kun oma porukka puuttuu. Mutta minä en taida olla kovin hyvä sellaisessa laumailussa. Juhlissakin aina jään jumittamaan jonkun yhden tietyn ihmisen kanssa koko illaksi, jos löytyy kiinnostava puheenaihe. Tosin minä tuskin koskaan edes käyn juhlissa. Ja sitten toisaalta viihdyn yksin niin hyvin, että siitä on tullut se parempi olotila. Ei kuulosta kovin sosiaaliselta.
Joulu tulee ihan kohta. Ja uusi vuosi. Ne muutamat päivät mitkä vietän yksin. Kissakaan ei asu nyt täällä. Kuinka säälittävää on kököttää joulu yksin kellarissa? Kai se olisi ihan mukavaa, jos olisi joku seuralainen vieressä köllöttelemässä, mutta oikeasti minä en jaksa sitä kamalaa joulutouhotusta. Juhlavaatteita ja korrektia käytöstä aina siihen asti, että joku juo liikaa terästettyä glögiä. Että pitää teeskennellä iloista ja joulumielistä jonkun toisen nurkissa. En ikipäivänä vaihtaisi tätä yksinoloa sukukokousjouluun. Suklaata, pyjamahousut, untuvatossus, terästämätöntä glögiä, muutama ihana joululeffa, hyvää ruokaa ihan mihin tahansa aikaan...
Ei se nyt niin kamalaa voi olla.
Joulu tulee ihan kohta. Ja uusi vuosi. Ne muutamat päivät mitkä vietän yksin. Kissakaan ei asu nyt täällä. Kuinka säälittävää on kököttää joulu yksin kellarissa? Kai se olisi ihan mukavaa, jos olisi joku seuralainen vieressä köllöttelemässä, mutta oikeasti minä en jaksa sitä kamalaa joulutouhotusta. Juhlavaatteita ja korrektia käytöstä aina siihen asti, että joku juo liikaa terästettyä glögiä. Että pitää teeskennellä iloista ja joulumielistä jonkun toisen nurkissa. En ikipäivänä vaihtaisi tätä yksinoloa sukukokousjouluun. Suklaata, pyjamahousut, untuvatossus, terästämätöntä glögiä, muutama ihana joululeffa, hyvää ruokaa ihan mihin tahansa aikaan...
Ei se nyt niin kamalaa voi olla.
maanantai 29. marraskuuta 2010
Ei saa leikkiä tulella.
Välillä minä kyllä yllätän itsenikin tällä uskomattomalla näppäryydellä. Vai onko joku teistä tehnyt niin, että polttaa itseään vatsaan sytyttäessään kynttilää? Minä onnistuin tekemään juuri sillä tavalla aivan hetki sitten. Sytytin kynttilän, puhalsin tulitikun, hehkuva tulitikun pää tipahti puhalluksen voimasta avonaisesta kauluksesta tissien väliin, jatkoi matkaansa yhä alemmas ja lopulta poltti reiän mahaani. Kyllä. Totuus on tarua ihmeellisempää.
Niitä näitä.
Perjantaina oli vuorossa Pikkarit, Päikkärit ja Läksärit. Joona ja Sani lähtee reissuun ihan pian, joten heillä oli sen kunniaksi pikkujoulut, päiväkännit ja läksiäisjuhlat. Tietysti ei ole ollenkaan hyvä asia, että lähtevät niin kauas niin pitkäksi aikaa, mutta suomalaisilla on taipumus juhlia mitä tahansa, oli se mukavaa tai ei. Näiden kirjoitusten perusteella voisi kuvitella, että elämäni on yhtä juhlaa. No, sitä se on kyllä ollutkin. Sain vielä elämäni naisen aveciksi taas, joten ei voi valittaa. Jälleen kerran juhlat olivat onnistuneet.
Mutta itku pitkästä ilosta. Lauantaina sitten ei ollutkaan yhtään mukavaa. Jotenkin tämä kylmyys otti niskalenkin ilonasta. Tuli ahdistus ja harmitus. Kuilun partaalla kävin, mutta onneksi sitten James tuli ja pelasti taas neidon pulasta. Ihana ihminen. Jännä miten paljon muutama kaunis sana ja paijaaminen voi vaikuttaa. Minulla on kyllä niin upeita ihmisiä elämässäni. Mietin pitkään tuota. Miksi välillä tulee niin paha olo, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin? Vaikka elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Minulla on upea koti ja olen täysin vapaa. Kummallista, koska en kuitenkaan ole sellainen epäkiitollinen tyyppi.
Ja ihanista tyypeistä tuli mieleen... Olin juuri tullut Suomeen ja oli vähän sekava fiilis. Tapasin pitkästä aikaa ystävääni suosikkikahvilassani. Juotiin siinä kahvia ja teetä, kun omistaja tuli luokseni ja toi palan maailman parasta porkkanaleivosta. On muuten ihan ehdottomasti mun suosikkiherkkua! Tyyppi tiesi sen ja päätti minua piristää. Ihana ihminen. Siitä oli varmasti vuosi aikaa, kun viimeksi tuota herkkua sain.
Tänään tapaan Sahaja Jooga -ohjaajaani, josta on myös tullut kaverini. Sitten illalla on italian kurssi. Lopun ajan voisin vaikka siivota. Nopea vilkaisu ympärilleni kertoo, että sellainen toiminta olisi nyt aiheellista.
Mutta itku pitkästä ilosta. Lauantaina sitten ei ollutkaan yhtään mukavaa. Jotenkin tämä kylmyys otti niskalenkin ilonasta. Tuli ahdistus ja harmitus. Kuilun partaalla kävin, mutta onneksi sitten James tuli ja pelasti taas neidon pulasta. Ihana ihminen. Jännä miten paljon muutama kaunis sana ja paijaaminen voi vaikuttaa. Minulla on kyllä niin upeita ihmisiä elämässäni. Mietin pitkään tuota. Miksi välillä tulee niin paha olo, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin? Vaikka elämäni on täynnä rakkaita ihmisiä. Minulla on upea koti ja olen täysin vapaa. Kummallista, koska en kuitenkaan ole sellainen epäkiitollinen tyyppi.
Ja ihanista tyypeistä tuli mieleen... Olin juuri tullut Suomeen ja oli vähän sekava fiilis. Tapasin pitkästä aikaa ystävääni suosikkikahvilassani. Juotiin siinä kahvia ja teetä, kun omistaja tuli luokseni ja toi palan maailman parasta porkkanaleivosta. On muuten ihan ehdottomasti mun suosikkiherkkua! Tyyppi tiesi sen ja päätti minua piristää. Ihana ihminen. Siitä oli varmasti vuosi aikaa, kun viimeksi tuota herkkua sain.
Tänään tapaan Sahaja Jooga -ohjaajaani, josta on myös tullut kaverini. Sitten illalla on italian kurssi. Lopun ajan voisin vaikka siivota. Nopea vilkaisu ympärilleni kertoo, että sellainen toiminta olisi nyt aiheellista.
"Sinun ei tarvitse nähdä koko portaikkoa, kunhan vain otat ensimmäisen askeleen." Martin Luther King, Jr.
Näihin kannustaviin sanoihin päätän raporttini täältä jäisen kylmästä Suomesta. (-24 pakkasta, hurraa!) Terveisiä Italiaan!
Näihin kannustaviin sanoihin päätän raporttini täältä jäisen kylmästä Suomesta. (-24 pakkasta, hurraa!) Terveisiä Italiaan!
torstai 25. marraskuuta 2010
Tunnustus.
Taidan tulla nyt ulos Antti Tuisku kaapista. Poju on niin lutunen, rento ja kaikesta huolimatta yhä vain jalat maassa. Sitten sen musiikkikin on jotenkin mukavan kuuloista, vaikka en ennen tuollaista tanssihippaa ole kuunnellutkaan. Tietysti olisi paljon coolimpaa hurrata kovaäänisesti jotain räyhämörköjä (sitäkin kyllä teen) mutta silti. Voi Anttia. Sitä paitsi sillä on varmasti eniten maailmassa antifaneja. Että ihan senkin takia nyt tunnustan kuuluvani siihen ryhmään, joka kirjoittaa tuon sanan kahdella T:llä.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Pikku pikkujoulut.
Salaseuran pikkujoulut meni hyvin. Naurettiin vedet silmissä, mutta siihen taisi vaikuttaa enemmän hyvin valittu avec. Gerry ystävinen oli loistava. Istuttiin vielä pitkään baarin omistajan ja seuran puheenjohtajan ja jonkun Suomen parhaan jazzkitaristin kanssa. Niklas Winter se oli. Hirmu symppis tyyppi. Sitten mentiin pizzalle ja siellä sain tietysti huippuidean. Enkä mä mihkään kotiin jaksa kävellä, mä voin ihan hyvin mennä Jamesin luo kun se asuu tuossa naapurissa! Jostain käsittämättömästä syystä James päästi minut sisälle.
Tänään oli ehkä elämäni omituisin aamu. Heräsin ilmeisesti kuusi kertaa. Ensimmäisen kerran heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa, yritin mennä vessaan, mutta sen siskon lapset halusi esitellä mulle jotain hienoa teostaan. Katsoin Jamesia ja mietin, että millon nää kakarat tänne tuli?
Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta pöntössä oli vihreä jättipyyhe. Kysyin Jamesilta, että mitä tämä tarkoittaa, niin se vastasi, että ei tykkää kusta pönttöön kun siellä on vettä, kivempi päästää pyyhkeelle. Ajattelin että "Vitun friikki..." ja sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan. Nauroin ihan kuollakseni, että ei tsiisus mitä unta mä just näin! Avasin vessan oven ja vihreä jättipyyhe oli siellä lattialla mattona ja mietin, että Hah! Tuon takia minä näin siitä untakin, kun sillä on oikeasti sellainen.
Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta sen siskon lapsi tuli taas näyttämään mulle jotain teosta, mihin oli leikattu kuva siitä teoksesta, mitä se näytti mulle aikaisemmin. Joku olio. Olin ihan että Whaaat?! Mä oon nähnyt tuon työn ennenkin mun unessa. Ihmeteltiin sitä sitten paljon ihan porukalla.
Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta ovi ei mennyt kiinni millään. Liukuovisysteemi oli jotenkin jumiutunut. Kiroilin, että miten nämä aamut tässä taloudessa on aina näin hankalia.
Sitten heräsin, kun James tuli puhumaan mulle jotain. En tiedä mitä se oli, enkä todellakaan tiedä oliko se totta. Mutta sitten viiiiimein heräsin ja totesin, että olen yksin. Pääsin vessaankin ilman ongelmia. Puin päälle ja kaikki näytti olevan ihan ok. Ja sillä reissulla vieläkin olen. Ilmeisesti hereillä. Huomioitavaa:
1) James asuu yksin.
2) Jamesin siskolla ei tietääkseni ole lapsia.
3) Jamesilla ei ole vihreää jättipyyhettä sen enempää kuin vessan mattoakaan.
4) Jamesin vessassa ei ole liukuovea.
5) En ole koskaan aikaisemmin yöpynyt tuossa taloudessa.
6) Alitajuntani pelottaa minua.
Ja miksi minulla on kuhmu päässä?
Tänään oli ehkä elämäni omituisin aamu. Heräsin ilmeisesti kuusi kertaa. Ensimmäisen kerran heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa, yritin mennä vessaan, mutta sen siskon lapset halusi esitellä mulle jotain hienoa teostaan. Katsoin Jamesia ja mietin, että millon nää kakarat tänne tuli?
Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta pöntössä oli vihreä jättipyyhe. Kysyin Jamesilta, että mitä tämä tarkoittaa, niin se vastasi, että ei tykkää kusta pönttöön kun siellä on vettä, kivempi päästää pyyhkeelle. Ajattelin että "Vitun friikki..." ja sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan. Nauroin ihan kuollakseni, että ei tsiisus mitä unta mä just näin! Avasin vessan oven ja vihreä jättipyyhe oli siellä lattialla mattona ja mietin, että Hah! Tuon takia minä näin siitä untakin, kun sillä on oikeasti sellainen.
Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta sen siskon lapsi tuli taas näyttämään mulle jotain teosta, mihin oli leikattu kuva siitä teoksesta, mitä se näytti mulle aikaisemmin. Joku olio. Olin ihan että Whaaat?! Mä oon nähnyt tuon työn ennenkin mun unessa. Ihmeteltiin sitä sitten paljon ihan porukalla.
Sitten heräsin, kömmin ylös sängystä, katsoin Jamesin haahuilua olohuoneessa ja yritin mennä vessaan, mutta ovi ei mennyt kiinni millään. Liukuovisysteemi oli jotenkin jumiutunut. Kiroilin, että miten nämä aamut tässä taloudessa on aina näin hankalia.
Sitten heräsin, kun James tuli puhumaan mulle jotain. En tiedä mitä se oli, enkä todellakaan tiedä oliko se totta. Mutta sitten viiiiimein heräsin ja totesin, että olen yksin. Pääsin vessaankin ilman ongelmia. Puin päälle ja kaikki näytti olevan ihan ok. Ja sillä reissulla vieläkin olen. Ilmeisesti hereillä. Huomioitavaa:
1) James asuu yksin.
2) Jamesin siskolla ei tietääkseni ole lapsia.
3) Jamesilla ei ole vihreää jättipyyhettä sen enempää kuin vessan mattoakaan.
4) Jamesin vessassa ei ole liukuovea.
5) En ole koskaan aikaisemmin yöpynyt tuossa taloudessa.
6) Alitajuntani pelottaa minua.
Ja miksi minulla on kuhmu päässä?
tiistai 23. marraskuuta 2010
Soldier-boy.
Voi voi. Eiliset treffit... Olin myöhässä, joten hirveätä vauhtia ryntäsin kohti Tiimaria. Siellä se mun Sotilas jo odottikin ulkona, koska Tiimari oli kiinni. Tosi hyvin valittu treffipaikka. Noh, siitä sitten siirryimme Mälliin pelaamaan lautapelejä. Ensimmäinen kerta ikinä, kun sellaista teen. Kerran istuin jossain joukkueessa, mutta en oikein osallistunut, koska minun päähän ei jää numerot tai nippelitieto. En siis saanut kakkupaloja. Mutta nyt me kasattiin sanoja, se oli hauskaa. Varsinkin, kun olin niin superpaljon huonompi tässä pelissä.
Yli kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että me mennään tuon Sotilaan kanssa naimisiin, kun täytetään 30. Sitten myöhemmin sain tingattua sen niin, että se tapahtuu, kun minä täytän 30. Ja kun tuo maaginen numero lähestyi, neuvottelin itselleni lisäaikaa, numero muuttui ja nyt naimisiin on mentävä, kun täytetään 35. Nyt kun tuo lukema jo minuakin uhkaa tajuan, että olen aivan helvetin vanha. Enkä siltikään ole ihan varma naimisiin menosta. Siis kenenkään kanssa. Sotilas on kyllä äärettömän hyvä vaihtoehto, jos jonkun kanssa pitää naimisiin mennä, hymykuopat ja ruskeat silmät ja kaikki. (Plus sitten ne kaikki oikeasti tärkeät ominaisuudet.) Mutta silti. Ja sitten toisaalta. Lupaus on lupaus.
Sotilaani on lähdössä taas jonnekin ääriolosuhteisiin turvaamaan rauhaa. Vaimon ominaisuudessa minä pääsisin mukaan siihen ehkä osittain vähän rauhallisempaan naapurimaahan. Lämpimään. Kirjoittamaan ja kuvaamaan uskomattomia maisemia... Alkaa tuo naimisiin meno kyllä tuntua sitten kuitenkin ihan hyvältä ratkaisulta.
Huomasin muuten, että yksi parhaista ideoistani oli raahata kotiin jättioksa, ja haluta siihen rakkauskirjeitä. Sain eilen sellaisen "väliaikaisen" kuittiin kirjoitetun kirjeen ja voin sanoa, että tuon avulla hymyilen seuraavan kuukauden.
Tänään on Salaseuran pikkujoulut. Sain vielä elämäni naisen aveciksi. Ei huonosti ollenkaan.
Yli kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että me mennään tuon Sotilaan kanssa naimisiin, kun täytetään 30. Sitten myöhemmin sain tingattua sen niin, että se tapahtuu, kun minä täytän 30. Ja kun tuo maaginen numero lähestyi, neuvottelin itselleni lisäaikaa, numero muuttui ja nyt naimisiin on mentävä, kun täytetään 35. Nyt kun tuo lukema jo minuakin uhkaa tajuan, että olen aivan helvetin vanha. Enkä siltikään ole ihan varma naimisiin menosta. Siis kenenkään kanssa. Sotilas on kyllä äärettömän hyvä vaihtoehto, jos jonkun kanssa pitää naimisiin mennä, hymykuopat ja ruskeat silmät ja kaikki. (Plus sitten ne kaikki oikeasti tärkeät ominaisuudet.) Mutta silti. Ja sitten toisaalta. Lupaus on lupaus.
Sotilaani on lähdössä taas jonnekin ääriolosuhteisiin turvaamaan rauhaa. Vaimon ominaisuudessa minä pääsisin mukaan siihen ehkä osittain vähän rauhallisempaan naapurimaahan. Lämpimään. Kirjoittamaan ja kuvaamaan uskomattomia maisemia... Alkaa tuo naimisiin meno kyllä tuntua sitten kuitenkin ihan hyvältä ratkaisulta.
Huomasin muuten, että yksi parhaista ideoistani oli raahata kotiin jättioksa, ja haluta siihen rakkauskirjeitä. Sain eilen sellaisen "väliaikaisen" kuittiin kirjoitetun kirjeen ja voin sanoa, että tuon avulla hymyilen seuraavan kuukauden.
Tänään on Salaseuran pikkujoulut. Sain vielä elämäni naisen aveciksi. Ei huonosti ollenkaan.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Pakkasta ja palovammoja.
Ulkona taitaa olla aika kylmä. Päättelen sen siitä, että olen itse ihan jäässä. Kellari viilenee samaan tahtiin kuin pakkanen laskee pihamaalla. Tarkistin, pakkasta on 7 astetta. Mutta voi helvetin perse mitä menin näkemään! Huomenna on -16!! Huomenna on myös pikkujoulut. Kuinka hyvältä juhlakolttu näyttää fuksianpunaisten pitkien kalsareiden kanssa? Koska uloshan ei voi mennä ilman kuutta vaatekerrosta. Pitäisi olla sellainen hupullinen kokovartalountuvahaalari. Sinne voisi pujahtaa ja pakoilla kylmää. Ja sitten juhlapaikalla vain vetskarin avauksella esiin kuoriutuisi uskomaton kaunotar juhlahepeneissä. Selvästi se olisi sitten joku toinen kuin minä. Olin vielä itse mukana siinä pilkkihaalarivaiheessa, mutta näköjään jopa omassa mielikuvassa haalarista tuli kuitenkin ulos joku toinen. Pystyn ihan hyvin kuvittelemaan itseni taistelemaan pakkasta vastaan, mutta en enää juhlahepeniin... Nimimerkillä "Pyjama rocks".
Äidin työkaveri luki Facebookista, että virittelen jouluvaloja kuuseen. Se oli jo pari viikkoa sitten ihmetellen kysellyt äidiltäni, että onko sillä oikeasti nyt jo joulukuusi?! Kyllä sillä on. Mutta ei sellainen kovin perinteinen, vaan sellainen minkä olen itse tehnyt ja mikä menee seinälle. Mutta siinä on valot ja palloja ja nyt myös hienoimmat matkamuistolusikat. Kuusen lisäksi minulla on täällä rakkauskirjeoksa, mihin olen saanut ensimmäisen rakkauskirjeen! Olin siitä tosi onnellinen. Siellä se nyt on rullalla ja roikkuu oksasta pallojen kanssa odottamassa seuraa.
Eilen sain myös maailman hienoimman piparisaaren! Mistä johtuen minulla on nyt kaksi palovammarakkulaa sormissa ja tosi osaava olo. Joona ja Sani menee Thaimaahan pitkäksi aikaa ja päätettiin, että minulle pitää rakentaa oma autio piparisaari, etten unohda niitä sillä aikaa. Siellä ne nyt ovat saarellaan. Sani pojottaa tomerasti bungalovin edessä ja Joona loikoilee riippumatossa. Se on niiiin hieno! En varmasti unohda niitä, sillä voin sitten jouluaattona syödä ne. Pari aaltoa olen jo ohi mennessä napannut.
Minulla on tänään treffit! Sellaisen ihanan ruskeasilmäisen pojan kanssa. Se ei ole James, eikä Nappisilmä, vaan sellainen ihana sotilas, jonka olen tuntenut... Ainakin kymmenen vuotta. Meidän piti käydä terassilla kesällä, mutta ei vain saatu aikaiseksi. Nyt sitten sovittiin ihan oikeat treffit. Me tavataan Tiimarissa. En ole koskaan ennen sopinut treffeja Tiimariin, varsinkaan sotilaan kanssa. Siitä voi tulla mukavaa. Raportoin tapahtumista tuonnempana.
Äidin työkaveri luki Facebookista, että virittelen jouluvaloja kuuseen. Se oli jo pari viikkoa sitten ihmetellen kysellyt äidiltäni, että onko sillä oikeasti nyt jo joulukuusi?! Kyllä sillä on. Mutta ei sellainen kovin perinteinen, vaan sellainen minkä olen itse tehnyt ja mikä menee seinälle. Mutta siinä on valot ja palloja ja nyt myös hienoimmat matkamuistolusikat. Kuusen lisäksi minulla on täällä rakkauskirjeoksa, mihin olen saanut ensimmäisen rakkauskirjeen! Olin siitä tosi onnellinen. Siellä se nyt on rullalla ja roikkuu oksasta pallojen kanssa odottamassa seuraa.
Eilen sain myös maailman hienoimman piparisaaren! Mistä johtuen minulla on nyt kaksi palovammarakkulaa sormissa ja tosi osaava olo. Joona ja Sani menee Thaimaahan pitkäksi aikaa ja päätettiin, että minulle pitää rakentaa oma autio piparisaari, etten unohda niitä sillä aikaa. Siellä ne nyt ovat saarellaan. Sani pojottaa tomerasti bungalovin edessä ja Joona loikoilee riippumatossa. Se on niiiin hieno! En varmasti unohda niitä, sillä voin sitten jouluaattona syödä ne. Pari aaltoa olen jo ohi mennessä napannut.
Minulla on tänään treffit! Sellaisen ihanan ruskeasilmäisen pojan kanssa. Se ei ole James, eikä Nappisilmä, vaan sellainen ihana sotilas, jonka olen tuntenut... Ainakin kymmenen vuotta. Meidän piti käydä terassilla kesällä, mutta ei vain saatu aikaiseksi. Nyt sitten sovittiin ihan oikeat treffit. Me tavataan Tiimarissa. En ole koskaan ennen sopinut treffeja Tiimariin, varsinkaan sotilaan kanssa. Siitä voi tulla mukavaa. Raportoin tapahtumista tuonnempana.
torstai 18. marraskuuta 2010
Auts!
Nyt sattuu. Jokaikinen osa minua lähettää kipuviestejä aivoille. Ja aivo on taas ihan hämmentynyt. Kävin suorittamassa viikkotyöni tanssisalilla. Jättilevyjen ja tankojen nostelu tuotti tulosta - Auts! Uusi tanssiharrastukseni alkoi tuskalla ilman yhtä ainutta tanssiaskelta.
Kirosana kävi eilen. (Edellisen blogini hahmo, liekö täällä ehtinyt käydä kertaakaan?) Oli tosi mukava nähdä pitkästä aikaa, harmittavan lyhyen aikaa tosin. Mutta ehkä ensi kerralla lisää. Kirosana sanoi jotain mikä sai miettimään. "Oletko vielä tykännyt kämpästä? Olit silloin niin tohkeissasi tästä." Olin jo unohtanut, että olin aivan hulluna tähän asuntoon silloin, kun tänne muutin. Sitten tänne tuli joku toinenkin asumaan ja täytti neliöt jonkun toisen tavaroilla ja minä ahdistuin. Monesta muustakin syystä, mutta ei ne tavarat ainakaan auttaneet asiaa. Joten se hyvä olo unohtui. Haihtui ilmastointirööristä. Ja nyt kun tulin takaisin kotiin, josta puuttui joku toinen ja suurin osa jonkun toisen tavaroista... Aloin taas viihtyä. Ja nyt tunnen sitä samanlaista hulluutta, mikä minulla oli silloin, kun tähän muutin. Hyvä niin.
Ja simsalabim! Hulluus on poissa. Joku pikkunassikka heitti juuri jääpaakin ovesta sisälle. Huoh. (Ovi oli auki, sillä nassikan hetki sitten oveni takana polttaman savukkeen käry tuli sisälle ja sitä olin siis tuulettamassa pois.) Oikeasti kyllä vain repesin, mutta silti. Vois muuttaa. Jonnekin, missä ei ole pentuja. Tai ainakaan jäätä. Tai sitten vain muutan jonnekin korkeammalle. Mutta tästä tapahtuneesta innostuneena aloin nyt tyhjentää laatikoita. Onko se muuttopakkaamista, jos laittaa mahdolliset säilytettävät asiat jo valmiiksi niin, että ne on helppo vain kantaa ulos? Joka tapauksessa: Kirppishylly täyttyy - tervetuloa kartuttamaan matkakassaani!
Kirosana kävi eilen. (Edellisen blogini hahmo, liekö täällä ehtinyt käydä kertaakaan?) Oli tosi mukava nähdä pitkästä aikaa, harmittavan lyhyen aikaa tosin. Mutta ehkä ensi kerralla lisää. Kirosana sanoi jotain mikä sai miettimään. "Oletko vielä tykännyt kämpästä? Olit silloin niin tohkeissasi tästä." Olin jo unohtanut, että olin aivan hulluna tähän asuntoon silloin, kun tänne muutin. Sitten tänne tuli joku toinenkin asumaan ja täytti neliöt jonkun toisen tavaroilla ja minä ahdistuin. Monesta muustakin syystä, mutta ei ne tavarat ainakaan auttaneet asiaa. Joten se hyvä olo unohtui. Haihtui ilmastointirööristä. Ja nyt kun tulin takaisin kotiin, josta puuttui joku toinen ja suurin osa jonkun toisen tavaroista... Aloin taas viihtyä. Ja nyt tunnen sitä samanlaista hulluutta, mikä minulla oli silloin, kun tähän muutin. Hyvä niin.
Ja simsalabim! Hulluus on poissa. Joku pikkunassikka heitti juuri jääpaakin ovesta sisälle. Huoh. (Ovi oli auki, sillä nassikan hetki sitten oveni takana polttaman savukkeen käry tuli sisälle ja sitä olin siis tuulettamassa pois.) Oikeasti kyllä vain repesin, mutta silti. Vois muuttaa. Jonnekin, missä ei ole pentuja. Tai ainakaan jäätä. Tai sitten vain muutan jonnekin korkeammalle. Mutta tästä tapahtuneesta innostuneena aloin nyt tyhjentää laatikoita. Onko se muuttopakkaamista, jos laittaa mahdolliset säilytettävät asiat jo valmiiksi niin, että ne on helppo vain kantaa ulos? Joka tapauksessa: Kirppishylly täyttyy - tervetuloa kartuttamaan matkakassaani!
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Ansa.
Siinähän kävi just niin kuin ei pitänyt.
Menin penottamaan ja nukahdin, koska a) en osaa olla tekemättä mitään ja b) jos olen paikallani ja hiljaa, yleensä nukahdan. Niin kävi siis tälläkin kertaa. Heräsin iloisen pirteänä ja tiesin täsmälleen mitä pitää tehdä. Oli ihanan vapautunut ja helpottunut olo. Lähdin ajattelenkille. Se on se juttu mitä teen, jos jokin painaa mieltä. Pohdiskelin asioita ja yllättäen en ollutkaan enää niin varma. Pitää olla varovainen ettei käytä tuota tekniikkaa silloin, kun ei ole ongelmaa, sillä nähtävästi osaan sellaisia kuitenkin helposti hankkia.
Sitten kävin luennolla, joka sai minut sekä raivon että tyrmistyksen valtaan. Tajusin, että ystäväni kanssa perustettu hyväntekeväisyysyhdistys sai juuri ensimmäisen oikean tiedottamisaiheensa. (Mutta siitä enemmän toisen kerran. Nyt keskityn vain minun omaan typeryyteen, jätetään muut suomalaiset rauhaan vielä hetkeksi.)
Mikähän siinä on, että sen kerran kun kirjoitan blogiini ajautuneeni jonkinlaiseen suhteeseen, niin juuri silloin Nappisilmä päättää pyytää minua syömään ja elokuviin. Ja sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Tietysti pelkkää sattumaa. Luennon kammottavasta annista ja tästä omituisesta seikasta johtuen, mieli meni taas solmuun. Siitä hyvästä olin ilkeä ja tyly myös Jamesille, joka siis oli täysin syytön olooni. Varmasti jo arvaatkin, mitä seuraavaksi sanon. Kyllä, tänne se Nappisilmä sitten illalla tietysti tuli. Paijasi pahan mielin pois. Mutta koska se meidän "ollaan vain ystävät" -kulissi on niin kovin hutera, ei tällä tietysti ongelmat poistuneet, sain vain yhden ongelman lisää. Ei näin.
Mikä ihmeen vamma minä oikein olen?! Tiedän niin kovin selvästi mikä minulle on hyväksi ja sitten kuitenkin teen täsmälleen päinvastoin. Nyt saa loppua tämä omien haavojen suolaaminen! Ei enää tällaista typerehtimistä, ei yhtään. Ilona, nyt skarppaat!
Menin penottamaan ja nukahdin, koska a) en osaa olla tekemättä mitään ja b) jos olen paikallani ja hiljaa, yleensä nukahdan. Niin kävi siis tälläkin kertaa. Heräsin iloisen pirteänä ja tiesin täsmälleen mitä pitää tehdä. Oli ihanan vapautunut ja helpottunut olo. Lähdin ajattelenkille. Se on se juttu mitä teen, jos jokin painaa mieltä. Pohdiskelin asioita ja yllättäen en ollutkaan enää niin varma. Pitää olla varovainen ettei käytä tuota tekniikkaa silloin, kun ei ole ongelmaa, sillä nähtävästi osaan sellaisia kuitenkin helposti hankkia.
Sitten kävin luennolla, joka sai minut sekä raivon että tyrmistyksen valtaan. Tajusin, että ystäväni kanssa perustettu hyväntekeväisyysyhdistys sai juuri ensimmäisen oikean tiedottamisaiheensa. (Mutta siitä enemmän toisen kerran. Nyt keskityn vain minun omaan typeryyteen, jätetään muut suomalaiset rauhaan vielä hetkeksi.)
Mikähän siinä on, että sen kerran kun kirjoitan blogiini ajautuneeni jonkinlaiseen suhteeseen, niin juuri silloin Nappisilmä päättää pyytää minua syömään ja elokuviin. Ja sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Tietysti pelkkää sattumaa. Luennon kammottavasta annista ja tästä omituisesta seikasta johtuen, mieli meni taas solmuun. Siitä hyvästä olin ilkeä ja tyly myös Jamesille, joka siis oli täysin syytön olooni. Varmasti jo arvaatkin, mitä seuraavaksi sanon. Kyllä, tänne se Nappisilmä sitten illalla tietysti tuli. Paijasi pahan mielin pois. Mutta koska se meidän "ollaan vain ystävät" -kulissi on niin kovin hutera, ei tällä tietysti ongelmat poistuneet, sain vain yhden ongelman lisää. Ei näin.
Mikä ihmeen vamma minä oikein olen?! Tiedän niin kovin selvästi mikä minulle on hyväksi ja sitten kuitenkin teen täsmälleen päinvastoin. Nyt saa loppua tämä omien haavojen suolaaminen! Ei enää tällaista typerehtimistä, ei yhtään. Ilona, nyt skarppaat!
tiistai 16. marraskuuta 2010
13.
Minun onnennumero on 13. Teitä on nyt sen verran. Olen onnellinen. Ja onnennumerollinen. Muistui mieleen se surkea päivä keväältä, kun kolmesta lukijastani yksi lopetti. Se oli kyllä kamalaa. Sen ajatuksen pohjalta tuo kolmetoista voisi luoda sellaisen henkselienpaukuttelu tahtotilan, mutta nöyrästi nyt vain hymyilen ja olen kiitollinen. Olisikohan tässä nyt hyvä teema tälle viikolle? Tai loppuvuodelle. Nöyränä ja onnellisena olo?
Minulla on ollut ongelmia mahan kanssa. Olen siitä valittanut ennenkin. Tätä on kestänyt koko sen ajan, jonka olen nyt Suomessa viettänyt. Siis kipua, ei valitusta. (No, ehkä sitäkin...) Pääsin viimein lääkäriin. Nainen, jonka kasvoja en muista vielä kolmannen tapaamisenkaan jälkeen, ei sanonut oikein mitään. Sain ne perinteiset jutut - kun valittaa mahaa, niin tutkitaan korvat ja nielu, unohtamatta keuhkojen kuuntelua. Sitten kävin labrassa luovuttamassa verta. Myöhemmin soitin ajanvaraukseen, että saisin soittoajan lääkärille, koska kivahan se olisi tietää, mitä vereni kertoo.
- Joo... Tuota ei meillä nyt ole aikoja.
- Mitä? Siis tarvitsen vain sen soittoajan.
- Niin, kun ei me saada antaa aikoja. Niitä ei ole.
- Ööö... Mitäs minun nyt sitten pitää tehdä?
- No, kyllä ne tulokset lääkärille menee.
- Okei?
- Että kyllä se lääkäri ne tulokset tietoonsa saa.
- Mutta minä en?
- Niin, mutta kyllä ne katsotaan.
Olihan tuo tietysti lohduttava tieto. Tuntuu, että suorastaan kannatti odottaa yli kolme viikkoa aikaa lääkärille ja käydä labrassa. Onko nyt niin, että no news is good news? Oletan, että se lääkäri kuitenkin ottaa yhteyttä, jos olen kuolemansairas.
Tajusin tässä viime viikonloppuna, että olen vaivihkaa ajatunut jonkin sortin suhteeseen. Voi James... Tämä asia on nyt vaivannut mieltä, joten halusin selvyyden koko touhuun. Otin asian puheeksi ja aika selvältä tämä nyt alkaa vaikuttaa. Nyt on se viime hetki, kun tilanteesta voi vielä vaivihkaa siirtyä takavasemmalle, ilman sen suurempaa draamaa. Ehkä kunnon kännit ja sopimaton baarihoito vielä siihen päälle sinetöimään suuntaa. Se sellainen perinteinen nollaus. Vaan taidan olla jo vähän liian vanha sellaiseen. Kauhea vaiva. Jos vaan tekisin niin kuin pojat opetti töissä - että kiire lähtee penottamalla. Kun aikaraja menee umpeen, niin silloin peli on jo pelattu - ihan turha enää kiirehtiä. Jospa tämäkin ongelma menisi pois penottamalla. Viime hetken aikaraja lähestyy. Voisihan sitä ainakin kokeilla.
Menen nyt penottamaan.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Oppi.
"Pitäis varmaan hankkia neljäs työ."
Tuo lause, minkä Angus suustaan päästi, jäi minua kummittelemaan. Mutta sitten koin oivalluksen.
Minua on vaivannut jokin jo pidemmän aikaa. No, oikeastaan siitä asti, kun tulin Suomeen. En vaan suostu hyväksymään sitä, että vika voisi olla vain korvien välissä. Olen ollut apea ja nuivea ja saamaton ja kaiken lisäksi maha on vaivannut. Yritin jopa aloittaa terveelliset elämäntavat, mutta se ei onnistunut, koska en oikeasti voi syödä mitään! Maha tulee joko niin kipeäksi, että makaan kippurassa tai sitten näytän siltä, kuin olisin raskaana. (En ole!) Mieli on kummallinen. Se on tehnyt ennenkin minulle tepposia.
Mutta ennen kuin heitän kirveen kaivoon, testailen paria juttua. Tuli mieleeni, että ehkä minua ottaa päähän ja harmittaa, koska en onnistu missään. Tämä johtuu tietysti siitä, että en oikein tee mitään, missä voisin onnistua. En siis saa onnistumisia ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Eli toisin sanoa, se kaikki mitä teen (kun kuitenkin teen tosi paljon koko ajan) ei saa minun mielessäni minkäänlaista arvostusta. Huono juttu.
Tajusin, että minunkin pitää hankkia neljäs työ. Koska kyllä, tällä hetkellä olen hyväntekeväisyysyhdistyksen sisällöntuottaja. Se on jotain. Ensi viikosta alkaen minä olen myös töissä tanssikoulussa. Näiden lisäksi olen vapaa taiteilija, joka puuhaa pajassaan päivittäin toteuttaen itseään. Ei se Anguskaan tee kaikkea kolmea hommaa yhtä aikaa joka ikinen päivä.
Tänään minä kirjoitin. Rakensin matkamuistolusikoista joulukuusen koristeita. Kävin lääkärissä. Kävelin takaisin omia polkujani ja raahasin jättimäisen oksan kotiin. Leikkasin siitä havut ja muut liiat ulokkeet. Kylvetin ja maalasin oksan. Kävelin kaupunkiin ja kävin ostoksilla. Tapasin ystävää, jonka kanssa päivällistin. Sitten tapasin toista ystävää ja ilmoittauduin tanssikoulun työntekijäksi. Kävelin kotiin ja maalasin oksan uudelleen. Nyt kirjoitan taas. Tein siis tosi paljon asioita tänään ja nyt sen myös tiedostan. Ja arvaa mitä? Ei ahdista.
Tuo lause, minkä Angus suustaan päästi, jäi minua kummittelemaan. Mutta sitten koin oivalluksen.
Minua on vaivannut jokin jo pidemmän aikaa. No, oikeastaan siitä asti, kun tulin Suomeen. En vaan suostu hyväksymään sitä, että vika voisi olla vain korvien välissä. Olen ollut apea ja nuivea ja saamaton ja kaiken lisäksi maha on vaivannut. Yritin jopa aloittaa terveelliset elämäntavat, mutta se ei onnistunut, koska en oikeasti voi syödä mitään! Maha tulee joko niin kipeäksi, että makaan kippurassa tai sitten näytän siltä, kuin olisin raskaana. (En ole!) Mieli on kummallinen. Se on tehnyt ennenkin minulle tepposia.
Mutta ennen kuin heitän kirveen kaivoon, testailen paria juttua. Tuli mieleeni, että ehkä minua ottaa päähän ja harmittaa, koska en onnistu missään. Tämä johtuu tietysti siitä, että en oikein tee mitään, missä voisin onnistua. En siis saa onnistumisia ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Eli toisin sanoa, se kaikki mitä teen (kun kuitenkin teen tosi paljon koko ajan) ei saa minun mielessäni minkäänlaista arvostusta. Huono juttu.
Tajusin, että minunkin pitää hankkia neljäs työ. Koska kyllä, tällä hetkellä olen hyväntekeväisyysyhdistyksen sisällöntuottaja. Se on jotain. Ensi viikosta alkaen minä olen myös töissä tanssikoulussa. Näiden lisäksi olen vapaa taiteilija, joka puuhaa pajassaan päivittäin toteuttaen itseään. Ei se Anguskaan tee kaikkea kolmea hommaa yhtä aikaa joka ikinen päivä.
Tänään minä kirjoitin. Rakensin matkamuistolusikoista joulukuusen koristeita. Kävin lääkärissä. Kävelin takaisin omia polkujani ja raahasin jättimäisen oksan kotiin. Leikkasin siitä havut ja muut liiat ulokkeet. Kylvetin ja maalasin oksan. Kävelin kaupunkiin ja kävin ostoksilla. Tapasin ystävää, jonka kanssa päivällistin. Sitten tapasin toista ystävää ja ilmoittauduin tanssikoulun työntekijäksi. Kävelin kotiin ja maalasin oksan uudelleen. Nyt kirjoitan taas. Tein siis tosi paljon asioita tänään ja nyt sen myös tiedostan. Ja arvaa mitä? Ei ahdista.
maanantai 8. marraskuuta 2010
V for Vendetta.
Perjantaina 5. marraskuuta oli verikoston päivä. Sen kunniaksi ystäväni Emma oli kanssani iltaa viettämässä. Varmaan hirmu turha sanoa, että oli mukavaa ja aivan älyttömän hauskaa. Kun yhdistää viiniä, herkkuja, ihania ihmisiä, hullun huumorintajun, paljon naurua ja huippuhyvän leffan, niin mitäpä siitä muutakaan voisi syntyä? Suurkiitos Emma! Ensi syksyn verikostotapahtuman suunnittelu voi alkaa.
CouchSurfer no:2 viihtyi kaksi yötä. Olisi se varmasti viihtynyt pidempäänkin. Kaveri saapui myöhään keskiviikkoiltana. Olisi ollut paljon parempi, jos en olisi ollut niin huonossa kunnossa, eli siis kipeänä. Mutta heppu oli kyllä ihan hauska. Ja jälleen kerran vähän outo. Mutta taitaa kaikki sivuston jäsenet olla omalla tavallaan outoja. Minä tietysti mukaan lukien. Hieman meillä taisi olla kulttuuriin pohjautuvia näkemyseroja. Koitin kovasti selittää, että suomalaisilla on vähän suurempi se "oma alue" ympärillään, että me ei niin kovin innostuta, jos ventovieras tulee iholle. (Kuten tässä.) Siitä huolimatta, tyyppi ehti halata ja pussata poskelle, otsalle ja takaraivoon. Normaalisti olisin napannut niinkin hennon kaverin seinälle, mutta nyt piti olla kohtelias, noudattaa CouchSurfing sääntöjä ja kunnioittaa sitä, että olemme erilaisia, vaikka vieraani ei ehkä niin tehnytkään. Selvisin hengissä, ilman sen suurempia traumoja.
Tuossa viime viikolla uhosin tekeväni kolme asiaa, joita en ole koskaan ennen tehnyt. Se piti olla jotain erityistä ja uutta. Arvaa onnistuiko. Minä todellakin YRITIN. Mutta ihan selvästi olen jo tehnyt kaiken. No ei sentään. Ongelma oli ennemminkin siinä, että pilkunnussijakriitikko sisälläni ei kelpuuttanut mitään tekemistäni asioista tuolle listalle. Mikään ei ollu tarpeeksi erikoista. Minä muun muassa kävin yhden tuttavani kanssa italiankielisillä kahveilla. Eli tapasin ihmisen (jota en vielä tunne kovin hyvin) ennalta sovitusti kahvilassa ja tarkoitus oli puhua italiaa. Siitä ei tietysti tullut mitään. Vastaukseni oli yhden sanan mittaisia. (Ja sitten papatin suomea.) Mutta se oli alku. Se oli jotain uutta, mitä en ollut tehnyt ennen. Aloitus jollekin sellaiselle, mistä voi tulla hieno ja toimiva tapa. Kävelin myös parkkitaloon autokaistaa pitkin. Sitäkään en ollut tehnyt ennen. Söin taateleita, mikä oli uutta. Maistoin uutta suklaata. (Otan aina sen, minkä varmasti tiedän hyväksi jo ennestään. En uskalla koskaan testata mitään uutta.) Eli kyllä minä tein uusia asioita. En vain kelpuuttanut niitä.
Entä jos nyt poikkeuksellisesti hyväksyn kaikki nuo asiat? Se olisi ainakin todellinen uusi teko. Antaisin kerrankin armoa itselleni! Koska tämän leikinhän voi uusia tällä viikolla. Voin koittaa nokittaa viime viikon saavutukset. Juu, niin minä teen. Haastan itseni uusiin kokeiluihin.
Mukavaa viikkoa kaikille!
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Odotetut treffit.
Muutama päivä sitten mainitsin, että olen noin vuoden yrittänyt tavata erästä miestä, mutta syystä tai toisesta tapaaminen ei koskaan onnistunut. Mutta arvaa mitä? Se tapahtui eilen!
Vuoden odottelun jälkeen Angus tuli käymään täällä kellarissa. Olisi niin siistiä voida kertoa, että ilta oli täydellinen. Mutta totuus on, että minä olen ujo ja panikoiva. Joten olin tietysti tosi hermostunut ja sehän vie täydellisyyden mistä tahansa tilanteesta. Uusien ihmisten tapaaminen selvin päin on todella haastavaa. Varsinkin, jos kyseessä on mies, johon on ollut salaa teinityttömäisesti rakastunut 18 vuotta sitten. Ja johon ehkä vähän ihastui uudelleen kolme vuotta sitten. Ja joka on livenä niiiiiin paljon paremman näköinen kuin kuvissa. Ja jonka pelkkä ääni sai sydämen hakkaamaan aivan liian nopeasti... Joten täytyy vain todeta, että luojan kiitos tämä ensitapaaminen on nyt ohi. Seuraavalla kerralla se ei ole enää ollenkaan niin vaikeaa. Ainakin toivon niin.
Mutta oli kyllä mukava viimein tavata. Vaikka minä tietysti tiesin kuka on kyseessä, Angus taisi tavata minut ensimmäistä kertaa. Ja tiedän, että silläkin oli osittain miellyttäviä hetkiä. Nauroin ääneen itsekseni vielä illalla, kun mietin niitä sen juttuja. Tuli jostain syystä mieleen ensimmäinen tapaaminen Povero Marcon kanssa. Toki puitteet oli vähän toiset (Rialton silta versus kellariasunto) mutta oli samanlainen fiilis. Luulen, että istuin tyhmä hymy naamalla koko illan. Ihmettelin, että tuossa se nyt on, ihan oikeasti minun omassa kotona.
Joka tapauksessa, kannatti antaa vielä se yksi mahdollisuus treffeille, mitkä ei koskaan toteudu. Olin jo menettänyt toivoni lähes kokonaan. Eli tarinan opetus on: Ei kannata antaa periksi, ennen kuin on aika antaa periksi. Vielä ei ollut sen aika ja nyt... Nyt vain hymyilen.
Vuoden odottelun jälkeen Angus tuli käymään täällä kellarissa. Olisi niin siistiä voida kertoa, että ilta oli täydellinen. Mutta totuus on, että minä olen ujo ja panikoiva. Joten olin tietysti tosi hermostunut ja sehän vie täydellisyyden mistä tahansa tilanteesta. Uusien ihmisten tapaaminen selvin päin on todella haastavaa. Varsinkin, jos kyseessä on mies, johon on ollut salaa teinityttömäisesti rakastunut 18 vuotta sitten. Ja johon ehkä vähän ihastui uudelleen kolme vuotta sitten. Ja joka on livenä niiiiiin paljon paremman näköinen kuin kuvissa. Ja jonka pelkkä ääni sai sydämen hakkaamaan aivan liian nopeasti... Joten täytyy vain todeta, että luojan kiitos tämä ensitapaaminen on nyt ohi. Seuraavalla kerralla se ei ole enää ollenkaan niin vaikeaa. Ainakin toivon niin.
Mutta oli kyllä mukava viimein tavata. Vaikka minä tietysti tiesin kuka on kyseessä, Angus taisi tavata minut ensimmäistä kertaa. Ja tiedän, että silläkin oli osittain miellyttäviä hetkiä. Nauroin ääneen itsekseni vielä illalla, kun mietin niitä sen juttuja. Tuli jostain syystä mieleen ensimmäinen tapaaminen Povero Marcon kanssa. Toki puitteet oli vähän toiset (Rialton silta versus kellariasunto) mutta oli samanlainen fiilis. Luulen, että istuin tyhmä hymy naamalla koko illan. Ihmettelin, että tuossa se nyt on, ihan oikeasti minun omassa kotona.
Joka tapauksessa, kannatti antaa vielä se yksi mahdollisuus treffeille, mitkä ei koskaan toteudu. Olin jo menettänyt toivoni lähes kokonaan. Eli tarinan opetus on: Ei kannata antaa periksi, ennen kuin on aika antaa periksi. Vielä ei ollut sen aika ja nyt... Nyt vain hymyilen.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Siedätyshoitoa.
12 lukijaa! Ja ihan sen kunniaksi ilahdutan teitä tällä.
Minulle tulee toinen CouchSurfer huomenna. Ja sitten kolmas ehkä sunnuntaina. Jotenkin kiva, että voin nyt edes vähän antaa takaisin, sillä itsellä oli maailman upein Venetsian reissu ihan pelkästään tuon sivuston ansiosta. Ensin olin tosi stressaantunut, kun en oikein tiennyt miten pitää toimia. Mutta sitten onneksi Sani ravisti minua ja nyt olen taas ihan normaali. Ei pidä ottaa stressiä, pitää vain olla niin kuin olisi muutenkin. Nicolakin sanoi (noin 300 sohvasurffarin kokemuksella) että ne tyypit kyllä nukkuu ihan missä vaan ja kaikki kelpaa. Eli ei tarvitse ainakaan kantaa huolta tämän asunnon takia.
Tämä on myös hirmu hyvää koulutusta minulle itselle. Olen aina ollut jotenkin neuroottinen kotini suhteen. Koti on turvapaikka, missä lataan akkuja. Se on oma salainen luola, mihin ei ole kenelläkään toisella mitään asiaa. Ennen minun luona ei oikeasti edes käynyt kukaan, koska en voi sietää varsinkaan yllätysvieraita. Mutta olen päässyt siitä nyt jo aika hyvin eroon. Ystävät käyvät luonani vähän väliä. Ja se on minustakin mukavaa.
Tämä on nyt se seuraava jättimäinen askel - päästän vieraita kotiini, vieläpä yökylään. Jos sopeudun tähän, niin saatan jonain päivänä avata oven myös yllätysvieraille... Ehkä.
Minulle tulee toinen CouchSurfer huomenna. Ja sitten kolmas ehkä sunnuntaina. Jotenkin kiva, että voin nyt edes vähän antaa takaisin, sillä itsellä oli maailman upein Venetsian reissu ihan pelkästään tuon sivuston ansiosta. Ensin olin tosi stressaantunut, kun en oikein tiennyt miten pitää toimia. Mutta sitten onneksi Sani ravisti minua ja nyt olen taas ihan normaali. Ei pidä ottaa stressiä, pitää vain olla niin kuin olisi muutenkin. Nicolakin sanoi (noin 300 sohvasurffarin kokemuksella) että ne tyypit kyllä nukkuu ihan missä vaan ja kaikki kelpaa. Eli ei tarvitse ainakaan kantaa huolta tämän asunnon takia.
Tämä on myös hirmu hyvää koulutusta minulle itselle. Olen aina ollut jotenkin neuroottinen kotini suhteen. Koti on turvapaikka, missä lataan akkuja. Se on oma salainen luola, mihin ei ole kenelläkään toisella mitään asiaa. Ennen minun luona ei oikeasti edes käynyt kukaan, koska en voi sietää varsinkaan yllätysvieraita. Mutta olen päässyt siitä nyt jo aika hyvin eroon. Ystävät käyvät luonani vähän väliä. Ja se on minustakin mukavaa.
Tämä on nyt se seuraava jättimäinen askel - päästän vieraita kotiini, vieläpä yökylään. Jos sopeudun tähän, niin saatan jonain päivänä avata oven myös yllätysvieraille... Ehkä.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Vuoden ensimmäinen marraskuinen maanantai.
Ilmeisesti minun ei tarvitse nukkua viikossa kuin kolmena tai neljänä yönä. Olin niin innoissani, kun sain univelat kuitattua, mutta kuinkas kävikään? Täällä minä taas kukun pirteänä kuin peipponen keskellä parhainta nukkumisaikaa. Tälle ei ole mitään selitystä. Sen sijaan universumilla on hyvä huumorintaju. Soittolista arpoi tällekin hetkelle erittäin sopivan biisin. "Trouble... Trouble, trouble, trouble, trouble. Trouble been doggin' my soul since the day I was born. Worry... Worry, worry, worry, worry. Worry just will not seem to leave my mind alone." Voisin kirjoittaa elämästäni biisien sanoilla ja ihan hyvin pääsisi kärryille siitä miten täällä menee. Voisin aloittaa sen tarinan biisillä 'The sleeping beauty' ja olla hirmu itseironinen. En kyllä tiedä miten se biisi alkaa, mutta nimi ainakin on osuva.
Jos nyt kuitenkin kerron ihan omin sanoin. Nappisilmä oli vierailulla jälleen. Jostain syystä minun on täysin mahdotonta olla sille vihainen mistään. Ei sillä, että nyt olisi syytä olla vihainen. Jotenkin vain tuntuu, että kaveri pääsee aina kuin koira veräjästä. Ainakin minun veräjästä. Sillä on niin omituinen hekotus, että aivan väkisinkin tulee hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Hymykuopat ja täydelliset ruskeat silmät ei tietysti auta asiaa millään tavalla. Mutta kaikilla meillä on heikkoutemme.
Selvitettiin kuitenkin meidän sekavat välit ja päätettiin, että ollaan ystäviä. Ollaan nyt vuoden koeajalla. Katsellaan sitten seuraavan halloweenin aikaan, että mistä se kana pissii. Tosin en ymmärrä tuota sanontaa alkuunkaan. Oikeasti me katsotaan vain, että minkälaiset meidän välit on vuoden päästä. (Vaikka ei uni tule, niin se ei vähennä väsyttämistä tai ajatusten tahmeutta. Tosin sitä ei olisi tarvinnut erikseen mainita.) Joka tapauksessa, sain taas uuden viivan selvitettävät asiat -listaan.
Ja huomaan, että purnaus kannatti! Yksi kaappilukija on kömpinyt esiin! Onko tämä nyt se sellainen väsytysvoitto? (Kirjoitin ensin vätysvoitto...)
Ajattelin, että voisin ensi viikolla tehdä kolme asiaa, joita en ole koskaan ennen tehnyt. Jotain erikoisempaa, kuin vain valita uusi reitti kotiin tai vaihtaa tuttu merkki vieraaseen ruokakaupassa. Jotain, mikä ehkä vähän pelottaakin tai ainakin sellaista, mikä tuntuu voimakkaasti. Tai ainakin uudelta. Nyt lopetan näiden kriteerien latelemisen, muuten tämä homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Mukavaa viikkoa!
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Vuoden viimeinen lokakuinen sunnuntai.
Sain kuin sainkin nukuttua kaikki univelat pois! Mieletöntä. Ja siksi olenkin nyt hyvin levänneenä ollut erittäin puuhakas. Jättipitkä lista asioista, jotka pitää tehdä (muistikirja no:2) on lyhentynyt silmissä. Tai ei se lista itse asiassa lyhentynyt kyllä yhtään, asioita vain on nyt yliviivattu paljon.
Olin eilen Halloween-bileissä, niin kuin varmaan suurin osa suomalaisista. Meillä oli mukavat monikieliset iltapäiväkemut. Söin muun muassa hämähäkin ja aaveen. Pelattiin ja naurettiin myös paljon. Mietin, että miksi minä en käy useammin tuollaisissa kemuissa. En nyt tarkoita tuota teemaa, sillä se vähän rajoittaa ajankohtaa, mutta siis iltapäiväkemuja ja hyvää syötävää ja mukavaa seuraa. Ne juhlat missä yleensä käyn ovat nimeltään etkot ja johtaa aina baariin.
Olen nyt suorittanut arpajaiset ja onnetar tökkäsi Mallaa. Kannattaa alkaa julkilukijaksi! Olen pelkästään viikon sisällä saanut kaksi kaappilukijaa melkeinpä rysän päältä kiinni. Millä ihmeellä minä saan ne ulos? Ja mikä ihme siinä on, että ne vaivaavat minua niin paljon? Sama kai se on lukeeko tätä julkisesti vai ei... Annetaan olla.
Olen tutustunut taas vähän enemmän Jamesiin. Uudet ihmiset ovat siitä hyviä, että aina tulee jotain yllättävää ja odottamatonta. Jos siis kiinnostuu toisesta sen verran, että haluaa tutustua lisää. Olen myös yrittänyt tavata noin vuoden miestä, johon olin aivan rakastunut teinityttönä. Me ei kuitenkaan jostain syystä onnistuta tapaamaan koskaan. Nyt perjantaina se oli jo hyvin HYVIN lähellä, oltiin sentään samaan aikaan samassa korttelissa. Mutta ei... Treffit peruuntuu a i n a. Ehkä universumi vihjailee jotain. Eikä edes kovin hienovaraisesti. Yritän kuitenkin vielä yhden kerran, mutta sitten annan periksi.
Mukavaa tulevaa viikkoa ja kuukautta!
Olin eilen Halloween-bileissä, niin kuin varmaan suurin osa suomalaisista. Meillä oli mukavat monikieliset iltapäiväkemut. Söin muun muassa hämähäkin ja aaveen. Pelattiin ja naurettiin myös paljon. Mietin, että miksi minä en käy useammin tuollaisissa kemuissa. En nyt tarkoita tuota teemaa, sillä se vähän rajoittaa ajankohtaa, mutta siis iltapäiväkemuja ja hyvää syötävää ja mukavaa seuraa. Ne juhlat missä yleensä käyn ovat nimeltään etkot ja johtaa aina baariin.
Olen nyt suorittanut arpajaiset ja onnetar tökkäsi Mallaa. Kannattaa alkaa julkilukijaksi! Olen pelkästään viikon sisällä saanut kaksi kaappilukijaa melkeinpä rysän päältä kiinni. Millä ihmeellä minä saan ne ulos? Ja mikä ihme siinä on, että ne vaivaavat minua niin paljon? Sama kai se on lukeeko tätä julkisesti vai ei... Annetaan olla.
Minun ensimmäinen Sohvasurffarivieras oli torstaina! Se oli hauska kokemus. Sain herkkuja Tallinnasta, selityksen suomalaisten omituisuudelle (tai ainakin yhden version), sekä haitarikonsertin. Alo on erittäin mukava poika. Outo, mutta mukava. Minun kirjassa outous on erittäin positiivista. (Ja tuo oli kuvainnollisesti sanottu, ei minulla ole sellaista muistikirjaa.)
Olen tutustunut taas vähän enemmän Jamesiin. Uudet ihmiset ovat siitä hyviä, että aina tulee jotain yllättävää ja odottamatonta. Jos siis kiinnostuu toisesta sen verran, että haluaa tutustua lisää. Olen myös yrittänyt tavata noin vuoden miestä, johon olin aivan rakastunut teinityttönä. Me ei kuitenkaan jostain syystä onnistuta tapaamaan koskaan. Nyt perjantaina se oli jo hyvin HYVIN lähellä, oltiin sentään samaan aikaan samassa korttelissa. Mutta ei... Treffit peruuntuu a i n a. Ehkä universumi vihjailee jotain. Eikä edes kovin hienovaraisesti. Yritän kuitenkin vielä yhden kerran, mutta sitten annan periksi.
Mukavaa tulevaa viikkoa ja kuukautta!
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Uni, tuo kadonnut pirulainen.
Olen niitä harvoja ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa, vaikka sitä vastoin eivät osaa juurikaan suomea. Kuulemma "hajahtaa" ei ole sana, vaikka minusta ison ihmisen alle jäänyt tuoli tekee nimenomaan niin. Vaatteita ei kuulemma osteta halvennuksesta, vaikka ne maksaisivat kuinka vähän. Hyvä, hyvempi, hyvin ei kelpaa kenellekään, vaikka minusta sanat ovat kovin tärkeitä. Olen harvinainen myös nukkumisen suhteen. Minulla on Suomen parhaat unenlahjat, kyky nukahdella miten ja minne sattuu, vaikka samaan aikaan kärsin unettomuudesta. Kuten juuri tällä hetkellä.
Viime aikoina olen vähän tilanteen pakosta joutunut käymään menneitä läpi mielessäni. Siis sellaisia todella vanhoja juttuja, mitkä ovat muokanneet minua minuksi. Elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista, tai jos onkin, niin niiden varsien päällä olen vain kompuroinut. Oli kuitenkin hyvä huomata, että olen ihan selvästi oppinut käsittelemään asioita. Ei tunnu enää ihan niin pahalta. Mutta siitäkin huolimatta, valvon nyt toista yötä putkeen.
Ei auttanut iltakahvi, mikä yleensä toimii parhaana unilääkkeenä. Ei auttanut edes viimeinen hätävara, Hare Krishna munkilta saatu CD, minkä avulla olen nukahtanut helposti jo 15 vuotta. Arvelin siinä olevan jotain salaisia loitsuja, mutta mitäs sillä on väliä, kun kerta toimii. Taitaa loitsut olla jo kuluneet pois, kun ei uni tule vaikka toistamiseen jo levy pyöri loppuun. Niinpä nousin reippana tyttönä ylös, koska ihan turha sitä on lakanoissa kieriä. No en minä kyllä reipas ole missään nimessä, vaan kuoleman väsynyt, mutta ylhäällä siitä huolimatta. Kyllä se uni tulee sitten, kun väsyttää tarpeeksi. Viimeistään ensi viikolla. Toivotaan, ettei tämä kestä kovin paljon kauemmin, sen verran vaikuttavat nuo silmäpussit alkavat jo nyt olla.
Minulle tulee torstaina yökyläläinen. Saan ensimmäisen CouchSurfing vieraani. Tämä poika tulee Tallinnasta. Aivan mahtava kokeilla tätä myös näin päin, itse kun sain kunnian majailla Cippon luona Venetsiassa ennätyspitkään. Sain myös toisen kutsun, algerialainen Ruotsissa asustava mies on sohvaa vailla vähän myöhemmin. Minä en kyllä edelleenkään voi ymmärtää, miksi kukaan haluaa tulla tänne Keski-Suomen tuppukyliin, mutta jokainen tamppaa tietysti tyylillään. Toki tänne kellariin mahtuu.
Viime aikoina olen vähän tilanteen pakosta joutunut käymään menneitä läpi mielessäni. Siis sellaisia todella vanhoja juttuja, mitkä ovat muokanneet minua minuksi. Elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista, tai jos onkin, niin niiden varsien päällä olen vain kompuroinut. Oli kuitenkin hyvä huomata, että olen ihan selvästi oppinut käsittelemään asioita. Ei tunnu enää ihan niin pahalta. Mutta siitäkin huolimatta, valvon nyt toista yötä putkeen.
Ei auttanut iltakahvi, mikä yleensä toimii parhaana unilääkkeenä. Ei auttanut edes viimeinen hätävara, Hare Krishna munkilta saatu CD, minkä avulla olen nukahtanut helposti jo 15 vuotta. Arvelin siinä olevan jotain salaisia loitsuja, mutta mitäs sillä on väliä, kun kerta toimii. Taitaa loitsut olla jo kuluneet pois, kun ei uni tule vaikka toistamiseen jo levy pyöri loppuun. Niinpä nousin reippana tyttönä ylös, koska ihan turha sitä on lakanoissa kieriä. No en minä kyllä reipas ole missään nimessä, vaan kuoleman väsynyt, mutta ylhäällä siitä huolimatta. Kyllä se uni tulee sitten, kun väsyttää tarpeeksi. Viimeistään ensi viikolla. Toivotaan, ettei tämä kestä kovin paljon kauemmin, sen verran vaikuttavat nuo silmäpussit alkavat jo nyt olla.
Minulle tulee torstaina yökyläläinen. Saan ensimmäisen CouchSurfing vieraani. Tämä poika tulee Tallinnasta. Aivan mahtava kokeilla tätä myös näin päin, itse kun sain kunnian majailla Cippon luona Venetsiassa ennätyspitkään. Sain myös toisen kutsun, algerialainen Ruotsissa asustava mies on sohvaa vailla vähän myöhemmin. Minä en kyllä edelleenkään voi ymmärtää, miksi kukaan haluaa tulla tänne Keski-Suomen tuppukyliin, mutta jokainen tamppaa tietysti tyylillään. Toki tänne kellariin mahtuu.
Ei mulla muuta.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Muistikirjojen kuningatar.
Nyt se sitten tapahtui. Kymmenes lukija on tullut ulos kaapista! Mahtavuutta. Ja koska minä nyt selvästi olen saanut päähäni, että lukijoita pitää kerätä lisää, aion arpoa palkinnon kaikkien lukijaksi tunnustautuneiden kesken!
Rakastan listoja, mutta aamulla tajusin rakastavani myös muistikirjoja. Ainakin niiden määrästä päätellen. Minulla on kuusi muistikirjaa, mistä jokainen on tietysti jatkuvassa käytössä. No yksi on vihko, mutta kuitenkin.
Luin sellaista luovuutta lisäävää kirjaa. Siinä on joka viikolle tehtäviä. Ensimmäinen juttu minkä kirjasta olen oppinut ja nyt siis jo sisäistänyt, on aamusivut. Joka aamu herään kirjoittamaan kolme sivua (muistikirja no:1) ja vaikka ei olisi mitään asiaa, niin silti pitää kirjoittaa. Se on yllättävän helppoa. Ja se on ollut oikeasti aivan älyttömän hyvä niksi. Olen päässyt eroon monista mieltä painavista asioita. Olen antanut anteeksi ihmisten tekoja. Ja ennen kaikkea alan olla taas luova.
Yksi viikkotehtävä oli, että piti keksiä viisi muuta elämää itselleen. Siis sellaisia älyttömyyksiä, mitä on aina halunnut tehdä, kuten olla astronautti. Minä en meinannut millään keksiä kuin kolme. Pinnistämällä sitten sain viisi elämää kasaan. Nämä minä keksin:
1. Olen kirjailija. Elämäni on auringossa. Asun pienessä talossa ja minulla on mukavat paikalliset naapurit. Ajan polkupyörällä pikkukaupungin keskustaan ostamaan torilta hedelmiä ja pähkinöitä. Puutarhaani kuuluu meren aallot ja ilma on suolaista. Minulla on noin kolme kissaa ja yksi koira.
2. Olen taiteilija. Asun vanhan tiilitalon ylimmässä kerroksessa. Talossa on paksut seinät, joten mahdun istumaan ikkunalaudalle juomaan aamukahvia. Kotini on myös ateljee. Paljon suuria tauluja, musiikkia, punaviiniä ja maalin käryä. Ehkä joku palmu. Managerini on hyvä tyyppi ja myy tauluni kalliilla, siksi olen aika menestyvä.
3. Olen tanssija. Hallitsen kehoni täydellisesti ja elän kurinalaisesti. Pääsen katsomaan upeita tanssinäytöksiä, sillä tunnen paljon muita tanssijoita. Minulla on hyvä pylly.
4. Olen duunari isolla kalastaja-aluksella. Saan pitää päättömiä hanskoja (niille on joku oikeakin nimi) ja elää lähellä merta. Paljon suolaista meri-ilmaa ja lokkien huutoa. Työ on rankkaa äijämeininkiä.
5. Olen poliisi/etsivä/agentti. Elämäni on täynnä jännitystä ja tiukkoja tilanteita.
Muutama huomio. Ensinnäkin, miten voi olla ikkunalauta, jos se on kiviseinää? Eikö lauta ole puuta? Toiseksi, minä olen varmaan eniten mielikuvitukseton tyyppi. Mutta nuo on asioita mitä oikeasti haluan, tai olen joskus halunnut. Kaksi viimeistä tietysti väkisin väännettynä, mutta kuitenkin. En mä varmaankaan voisi kalastaja olla, kun mun nokka on niin herkkä. Kalathan haisee ihan kamalalle. Agenttiakaan minusta ei varmaan tulisi, koska olen aika pelkuri. Eikä pokka pidä koskaan. Tanssiminen taas olisi pitänyt aloittaa vähän aikaisemmin. Ja oikeastaan tuokin oli vain sen takia, että näyttäisin paremmalta ja että pääsisin katsomaan upeita tanssi-esityksiä. En tiedä onko mitään parempaa, kuin upeat tanssiesitykset.
Taisin juuri hienosti blokata kaikki mahdolliset mahdollisuuteni. En vielä osaa ihan kaikkea mitä tuo kirja opettaa, näistä asenteista siinä juuri varoitellaan. Mutta yhden loistavan pointin sieltä tänään sain poimittua:
- Tajuatko ollenkaan kuinka vanha olen siinä vaiheessa kun opin sen kunnolla?
- Totta kai minä tajuan. Saman ikäinen kuin jos et opi. Aloitetaan!
Niinpä.
Rakastan listoja, mutta aamulla tajusin rakastavani myös muistikirjoja. Ainakin niiden määrästä päätellen. Minulla on kuusi muistikirjaa, mistä jokainen on tietysti jatkuvassa käytössä. No yksi on vihko, mutta kuitenkin.
Luin sellaista luovuutta lisäävää kirjaa. Siinä on joka viikolle tehtäviä. Ensimmäinen juttu minkä kirjasta olen oppinut ja nyt siis jo sisäistänyt, on aamusivut. Joka aamu herään kirjoittamaan kolme sivua (muistikirja no:1) ja vaikka ei olisi mitään asiaa, niin silti pitää kirjoittaa. Se on yllättävän helppoa. Ja se on ollut oikeasti aivan älyttömän hyvä niksi. Olen päässyt eroon monista mieltä painavista asioita. Olen antanut anteeksi ihmisten tekoja. Ja ennen kaikkea alan olla taas luova.
Yksi viikkotehtävä oli, että piti keksiä viisi muuta elämää itselleen. Siis sellaisia älyttömyyksiä, mitä on aina halunnut tehdä, kuten olla astronautti. Minä en meinannut millään keksiä kuin kolme. Pinnistämällä sitten sain viisi elämää kasaan. Nämä minä keksin:
1. Olen kirjailija. Elämäni on auringossa. Asun pienessä talossa ja minulla on mukavat paikalliset naapurit. Ajan polkupyörällä pikkukaupungin keskustaan ostamaan torilta hedelmiä ja pähkinöitä. Puutarhaani kuuluu meren aallot ja ilma on suolaista. Minulla on noin kolme kissaa ja yksi koira.
2. Olen taiteilija. Asun vanhan tiilitalon ylimmässä kerroksessa. Talossa on paksut seinät, joten mahdun istumaan ikkunalaudalle juomaan aamukahvia. Kotini on myös ateljee. Paljon suuria tauluja, musiikkia, punaviiniä ja maalin käryä. Ehkä joku palmu. Managerini on hyvä tyyppi ja myy tauluni kalliilla, siksi olen aika menestyvä.
3. Olen tanssija. Hallitsen kehoni täydellisesti ja elän kurinalaisesti. Pääsen katsomaan upeita tanssinäytöksiä, sillä tunnen paljon muita tanssijoita. Minulla on hyvä pylly.
4. Olen duunari isolla kalastaja-aluksella. Saan pitää päättömiä hanskoja (niille on joku oikeakin nimi) ja elää lähellä merta. Paljon suolaista meri-ilmaa ja lokkien huutoa. Työ on rankkaa äijämeininkiä.
5. Olen poliisi/etsivä/agentti. Elämäni on täynnä jännitystä ja tiukkoja tilanteita.
Muutama huomio. Ensinnäkin, miten voi olla ikkunalauta, jos se on kiviseinää? Eikö lauta ole puuta? Toiseksi, minä olen varmaan eniten mielikuvitukseton tyyppi. Mutta nuo on asioita mitä oikeasti haluan, tai olen joskus halunnut. Kaksi viimeistä tietysti väkisin väännettynä, mutta kuitenkin. En mä varmaankaan voisi kalastaja olla, kun mun nokka on niin herkkä. Kalathan haisee ihan kamalalle. Agenttiakaan minusta ei varmaan tulisi, koska olen aika pelkuri. Eikä pokka pidä koskaan. Tanssiminen taas olisi pitänyt aloittaa vähän aikaisemmin. Ja oikeastaan tuokin oli vain sen takia, että näyttäisin paremmalta ja että pääsisin katsomaan upeita tanssi-esityksiä. En tiedä onko mitään parempaa, kuin upeat tanssiesitykset.
Taisin juuri hienosti blokata kaikki mahdolliset mahdollisuuteni. En vielä osaa ihan kaikkea mitä tuo kirja opettaa, näistä asenteista siinä juuri varoitellaan. Mutta yhden loistavan pointin sieltä tänään sain poimittua:
- Tajuatko ollenkaan kuinka vanha olen siinä vaiheessa kun opin sen kunnolla?
- Totta kai minä tajuan. Saman ikäinen kuin jos et opi. Aloitetaan!
Niinpä.
torstai 21. lokakuuta 2010
Lupauksista.
On olemassa yksi asia, mitä minä vihaan yli aivan kaiken muun. Mikään ei saan niin kovasti raivostumaan. Minua v***ttaa aivan silmittömästi se, että ihmiset eivät pidä lupauksiaan. Esimerkiksi jos sovitaan, että tehdään joku asia tiettyyn aikaan, niin minä varmasti sitten teen kaikkeni, että sen kyseisen asian tekeminen sujuisi ongelmitta. Ja sitten kun on jo tunnin odottanut, että missä pers***sä se toinen kuppaa, niin kyllä hermoa kiristään. Oikein kunnolla. Kiroilen ja ravaan ympäri asuntoa kiukkuisena. Auta armias sitä viatonta, joka osuu matkalla eteeni.
Tänään kävin niin, tapahtui se mitä en kestä. Yksinkertainen asia, minkä hoitaminen olisi vienyt maksimissaan puoli tuntia aikaa elämästä. Ja ei tapahdu. Soitin noin miljoona kertaa tälle kaverille. Ensin kysyäkseni, että joko se kohta tulisi ja sitten lopulta vain sanoakseni että v***u pidä tunkkis. Toinen kaveri oli myös odottamassa ja kolmas sitten määränpäässä. Eli tämä asia koski muitakin kuin minua. Mikä siinä on, että ihmisten on niin vaikea pitää lupauksiaan? Miten aika voi olla joillekin niin vaikea käsite? Tällä pienellä asialla kaveri sai pilattua minun päivän ja kaiken lisäksi kuittasi sen vain sanomalla, että juuri vasta heräsin. Voin sanoa, että kiukkukerroin on melko korkea.
Joissakin asioissa olen liian ehdoton. Tämä on sellainen asia.
Tänään kävin niin, tapahtui se mitä en kestä. Yksinkertainen asia, minkä hoitaminen olisi vienyt maksimissaan puoli tuntia aikaa elämästä. Ja ei tapahdu. Soitin noin miljoona kertaa tälle kaverille. Ensin kysyäkseni, että joko se kohta tulisi ja sitten lopulta vain sanoakseni että v***u pidä tunkkis. Toinen kaveri oli myös odottamassa ja kolmas sitten määränpäässä. Eli tämä asia koski muitakin kuin minua. Mikä siinä on, että ihmisten on niin vaikea pitää lupauksiaan? Miten aika voi olla joillekin niin vaikea käsite? Tällä pienellä asialla kaveri sai pilattua minun päivän ja kaiken lisäksi kuittasi sen vain sanomalla, että juuri vasta heräsin. Voin sanoa, että kiukkukerroin on melko korkea.
Joissakin asioissa olen liian ehdoton. Tämä on sellainen asia.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Paha paikka, työläs tila.
Tapasin ihanan mentorini pari päivää sitten. Hänellä on ihmeellinen kyky soittaa tai ilmaantua paikalle juuri sellaisina hetkinä, kun tarvitsen mentorointia kipeimmin. Tämäkään kerta ei mennyt toisin. Tapaaminen oli antoisaa, kuten aina. Muutamat sanat jäivät vähän kaihertamaan. Ääneen lausuttuja sanoja, jotka tiesin sanomattakin ja joiden merkityksen olin hienosti osannut siirtää taka-alalle.
Minun suurin haaste on nimeltään hiljaisuus. Olen erityisen hyvä siirtämään vaikeiden asioiden ajattelua ja käsittelyä. Mutta vielä paremmin osaan vältellä hiljaisuutta. Tämä juuri oli tapaamisemme selkein sanoma. Minun täytyy pysähtyä ja ottaa aikaa hiljaisuudelle. Kuunnella ja kuulla. Opetella rentoutumaan.
Jos pysähtyisin, saattaisin ajatella, tai mikä pahempaa, osata tyhjentää mieleni. Jos tyhjentäisin mieleni, saattaisin löytää vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Tiedän, että niin siinä kävisi. Mutta olen vellihousupelkuri, joka pakoilee omaa itseään. Minä tiedän asioita, mutta vain jos kuuntelen. Ja jos ei halua kuulla, voi ihan hyvin elää mölyssä. Avata minkä tahansa toosan heti välittömästi, kun aamulla silmät aukeaa. Tai edes korvat. Voi kuunnella elokuvia läpi päivät puuhaillessa samalla jotain muuta ja illalla nukahtaa musiikin tahtiin. Voi ihan hyvin siirtää vielä yhdellä päivällä asioita, mitkä muhivat sisällä.
Kuten sanonottua, tiesin kaiken tämän. Jotkut asiat vain on niin tavattoman helppo olla hyvksymättä, kuten nämä tyhjäpää uskovaiset ovat jälleen kerran niin hienosti todistaneet. Voi tämä on herkullinen aihe... Olisi niin paljon sanottavaa, mutta antaa olla. Hiljaisuus on parempi.
Minun suurin haaste on nimeltään hiljaisuus. Olen erityisen hyvä siirtämään vaikeiden asioiden ajattelua ja käsittelyä. Mutta vielä paremmin osaan vältellä hiljaisuutta. Tämä juuri oli tapaamisemme selkein sanoma. Minun täytyy pysähtyä ja ottaa aikaa hiljaisuudelle. Kuunnella ja kuulla. Opetella rentoutumaan.
Jos pysähtyisin, saattaisin ajatella, tai mikä pahempaa, osata tyhjentää mieleni. Jos tyhjentäisin mieleni, saattaisin löytää vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Tiedän, että niin siinä kävisi. Mutta olen vellihousupelkuri, joka pakoilee omaa itseään. Minä tiedän asioita, mutta vain jos kuuntelen. Ja jos ei halua kuulla, voi ihan hyvin elää mölyssä. Avata minkä tahansa toosan heti välittömästi, kun aamulla silmät aukeaa. Tai edes korvat. Voi kuunnella elokuvia läpi päivät puuhaillessa samalla jotain muuta ja illalla nukahtaa musiikin tahtiin. Voi ihan hyvin siirtää vielä yhdellä päivällä asioita, mitkä muhivat sisällä.
Kuten sanonottua, tiesin kaiken tämän. Jotkut asiat vain on niin tavattoman helppo olla hyvksymättä, kuten nämä tyhjäpää uskovaiset ovat jälleen kerran niin hienosti todistaneet. Voi tämä on herkullinen aihe... Olisi niin paljon sanottavaa, mutta antaa olla. Hiljaisuus on parempi.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Pelastuksia.
Juuri, kun olin päässyt kiinni siitä ajatuksesta, että kyllä se nyt vaan on parempi unohtaa se Povero Marco, niin tietysti just silloin kaverin pitää ehtiä koneelle huutelemaan, suunnitella innoissaan Suomen matkaa ja ikävöidä minua. Ja sanoa lopuksi buona notte kulta. Damn.
Tiia oli illan kylässä ja myllättiin koko vaatekaappi. Kesävaatteet laatikkoon odottamaan seuraavaa matkaa aurinkoon ja kaikki epäsopivat vaatteet suoraan kirppishyllylle. Jos en ole käyttänyt jotain vaatetta kolmeen vuoteen, niin arvaan että ei sitä tule käytettyä tästä eteenpäinkään. Pidän vain sellaiset vaatteet mitkä ovat mukavia ja omanlaisia sekä helposti pakattavia. Sama pätee kaikkeen muuhunkin roinaan, pidän vain tärkeimmät. Olen tosi tomera tämän asian suhteen.
Löysin aamulla BBC:n live TV:n netistä. Olen tässä aamun kuunnellut, kun miehiä nostetaan ylös maan uumenista. Tyypit ovat olleet jumissa kaksi kuukautta. Jotenkin käsittämätöntä. Minä en edes tiennyt tuollaisesta onnettomuudesta. Olin silloin tapahtumahetkellä jossain Venetsiassa nauttimassa elämän pienistä iloista, kaukana uutisista. Italialaisia ei niin kiinnosta mitä maailmalla tapahtuu. Omat jutut on paljon tärkeämpiä. Ja täytyy sanoa, että en minä ole tästä tietämättömyydestä kärsinyt yhtään. Painvastoin nyt huomaan, että olen ollut tämän ajan hirmu onnekas ja onnellinen. Saanut hengittää tuoretta ilmaa ja nauttia auringosta.
Nuo pelastajat tekevät aivan uskomattoman merkityksellistä työtä. Menivät maan alle ties kuinka syvälle ja hoitavat niitä jumissa olleita ihmisiä. Ovat ihan tyynenä, kasvottomia duunareita. Ottavat iloa siitä, että voivat auttaa, tekevät jotain suurta. Sen sijaan nuo brittitoimittajat loistavat kameransa edessä, luettelevat ylisanoja kiilto silmissään. Teennäisiä fraaseja. Lyön vetoa, että he tuntevat olevansa sankareita. Hehän tuon tiedon meille jakavat. Koko maailma kuuntelee.
Minulla on ristiriitaiset fiilikset tämän suhteen. Haluaisin itse kirjoittaa jostain yhtä merkityksellisestä. Auttaa sillä, että tieto liikkuu. Mutta sitten toisaalta, nuo toimittajat tuolla vaikuttavat lähinnä vain älyttömän korneilta. Minusta ei ole TV-persoonaksi. Mutta voisin kirjoittaa sen kaiken. Sitä paitsi onhan minulla jo yhdeksän lukijaakin. Se on alku. Jos kaikki yhdeksän kertovat kaverilleen, että tunnen yhden tyypin joka kirjoittaa, ja että kannattaa lukea sen blogia, ja sitten nämä uudet ihmiset tekevät samoin, niin sehän on jo aika monta lukijaa. Sillä voisi olla merkitystä. Tosin silloin pitäisi kirjoittaa jostain muusta, kuin vaatekaapista.
Tiia oli illan kylässä ja myllättiin koko vaatekaappi. Kesävaatteet laatikkoon odottamaan seuraavaa matkaa aurinkoon ja kaikki epäsopivat vaatteet suoraan kirppishyllylle. Jos en ole käyttänyt jotain vaatetta kolmeen vuoteen, niin arvaan että ei sitä tule käytettyä tästä eteenpäinkään. Pidän vain sellaiset vaatteet mitkä ovat mukavia ja omanlaisia sekä helposti pakattavia. Sama pätee kaikkeen muuhunkin roinaan, pidän vain tärkeimmät. Olen tosi tomera tämän asian suhteen.
Löysin aamulla BBC:n live TV:n netistä. Olen tässä aamun kuunnellut, kun miehiä nostetaan ylös maan uumenista. Tyypit ovat olleet jumissa kaksi kuukautta. Jotenkin käsittämätöntä. Minä en edes tiennyt tuollaisesta onnettomuudesta. Olin silloin tapahtumahetkellä jossain Venetsiassa nauttimassa elämän pienistä iloista, kaukana uutisista. Italialaisia ei niin kiinnosta mitä maailmalla tapahtuu. Omat jutut on paljon tärkeämpiä. Ja täytyy sanoa, että en minä ole tästä tietämättömyydestä kärsinyt yhtään. Painvastoin nyt huomaan, että olen ollut tämän ajan hirmu onnekas ja onnellinen. Saanut hengittää tuoretta ilmaa ja nauttia auringosta.
Nuo pelastajat tekevät aivan uskomattoman merkityksellistä työtä. Menivät maan alle ties kuinka syvälle ja hoitavat niitä jumissa olleita ihmisiä. Ovat ihan tyynenä, kasvottomia duunareita. Ottavat iloa siitä, että voivat auttaa, tekevät jotain suurta. Sen sijaan nuo brittitoimittajat loistavat kameransa edessä, luettelevat ylisanoja kiilto silmissään. Teennäisiä fraaseja. Lyön vetoa, että he tuntevat olevansa sankareita. Hehän tuon tiedon meille jakavat. Koko maailma kuuntelee.
Minulla on ristiriitaiset fiilikset tämän suhteen. Haluaisin itse kirjoittaa jostain yhtä merkityksellisestä. Auttaa sillä, että tieto liikkuu. Mutta sitten toisaalta, nuo toimittajat tuolla vaikuttavat lähinnä vain älyttömän korneilta. Minusta ei ole TV-persoonaksi. Mutta voisin kirjoittaa sen kaiken. Sitä paitsi onhan minulla jo yhdeksän lukijaakin. Se on alku. Jos kaikki yhdeksän kertovat kaverilleen, että tunnen yhden tyypin joka kirjoittaa, ja että kannattaa lukea sen blogia, ja sitten nämä uudet ihmiset tekevät samoin, niin sehän on jo aika monta lukijaa. Sillä voisi olla merkitystä. Tosin silloin pitäisi kirjoittaa jostain muusta, kuin vaatekaapista.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Joulu.
Näin kaksi unta. Ei mitään ennustuksellista, mutta fiiliksiä ja totuuksia. Ensin olin töissä jossain tosi pahassa paikassa sodan, surun ja kauhun keskellä, mutta olin hyvinkin innostunut ja nautin tilanteesta ja sen merkityksellisyydestä. Toisessa unessa olin entisessä koulussani, entisten tuttavien seurassa. Se oli ahdistavaa ja aivan kammottavaa. Minua pelotti ja halusin paniikinomaisesti sieltä pois. Onko tässä kuvassa on jotain pielessä?
Ei ole. Tuollainen on hyvin lähellä totutta siitä, mitä tunne kumpaakin aiheitta kohtaan. Syyt näihin uniin on helppo arvata, koska luin nukkumaan mennessä Rauli Virtasen kirjaa ja entinen koulukaveri oli eilen kylässä.
Ystäväni Facebookissa kertoivat, että tänään on ensimmäinen luminen päivä. Minulla ei varsinaisesti ole ikkunoita, joten jäi tuo havainto tekemättä. Mutta kiitos vain kaikille infosta, eipä sitten tarvitse mennä ulos tänään. Nyt ainakin voi laittaa jouluvalot. Jos ei lumi odota jouluun, niin en minäkään aio.
Ostin muuten eilen untuvapeiton. Enkä ilmeisesti siis hetkeäkään liian aikaisin. Tästä se alkaa, puolen vuoden tuskainen taival ja taistelu kylmyyttä vastaan. Oli onni, että minun iloinen ja positiivinen elämä alkoi eilen, muuten tämä asia olisi saattanut olla hankala kestää.
Nyt menen syömään puuroa. Se on sitä suomalaisuutta parhaimmillaan. Taidan virittää tuolle yhdelle verhottomalle ikkunalaudalle jonkinlaisen jouluasetelman. Ei mitään seimihässäköitä, mutta jotain. Pienoismalli jostain. En tiedä vielä, en ole koskaan sellaista tehnyt, mutta tämä voisi olla minun hieno jouluperinne. Kaikilla pitää olla jouluperinteitä.
Ostin muuten eilen untuvapeiton. Enkä ilmeisesti siis hetkeäkään liian aikaisin. Tästä se alkaa, puolen vuoden tuskainen taival ja taistelu kylmyyttä vastaan. Oli onni, että minun iloinen ja positiivinen elämä alkoi eilen, muuten tämä asia olisi saattanut olla hankala kestää.
Nyt menen syömään puuroa. Se on sitä suomalaisuutta parhaimmillaan. Taidan virittää tuolle yhdelle verhottomalle ikkunalaudalle jonkinlaisen jouluasetelman. Ei mitään seimihässäköitä, mutta jotain. Pienoismalli jostain. En tiedä vielä, en ole koskaan sellaista tehnyt, mutta tämä voisi olla minun hieno jouluperinne. Kaikilla pitää olla jouluperinteitä.
Saadakseen nuoruutensa takaisin ei tarvitse muuta kuin toistaa hölmöilynsä. -Oscar Wilde-
Oikealla tiellä ollaan.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Maanantai.
Ja jälleen uusi kaappilukija on ravistettu ulos! Loistavaa!
Valokuvaava italialainen ystäväni on pikkuhiljaa siirtymässä liikkuvaan kuvaan. Enää ei kuvata sitä sekunnin murto-osaa, vaan kokonainen hetki. Valokuvan sijaan hän kuvaa pidempään. Vaikea selittää, katso itse tästä. Ensin olin epäileväinen, että mitä valokuvausta se sellainen on, mutta nyt alan kyllä lämmetä ajatukselle, kun näin Nicolan ensimmäisen tuotoksen. Mitä mieltä olet?
Eilen loppui se suruaika, mikä oli saanut minut ihan kenttään jo siis kuukaudeksi. Kyllä kuukausi riittää surentaa. Huijasin itseäni illalla nukkumaan mennessä sanomalla, että tästä se alkaa, iloinen elämä. Että ihan turha enää yrittää surra huomenna, kun sen aika on jo ohi. Toimi käsittämättömän hyvin, aamulla olin ihan eri fiiliksellä. Sani sanoi hienosti: "Elämä on yhtä suurta huijausta välillä."
Pitää paikkaansa. Tästä on siis muodostumassa oikein mukava päivä. Toivottavasti sinullekin.
Valokuvaava italialainen ystäväni on pikkuhiljaa siirtymässä liikkuvaan kuvaan. Enää ei kuvata sitä sekunnin murto-osaa, vaan kokonainen hetki. Valokuvan sijaan hän kuvaa pidempään. Vaikea selittää, katso itse tästä. Ensin olin epäileväinen, että mitä valokuvausta se sellainen on, mutta nyt alan kyllä lämmetä ajatukselle, kun näin Nicolan ensimmäisen tuotoksen. Mitä mieltä olet?
Eilen loppui se suruaika, mikä oli saanut minut ihan kenttään jo siis kuukaudeksi. Kyllä kuukausi riittää surentaa. Huijasin itseäni illalla nukkumaan mennessä sanomalla, että tästä se alkaa, iloinen elämä. Että ihan turha enää yrittää surra huomenna, kun sen aika on jo ohi. Toimi käsittämättömän hyvin, aamulla olin ihan eri fiiliksellä. Sani sanoi hienosti: "Elämä on yhtä suurta huijausta välillä."
Pitää paikkaansa. Tästä on siis muodostumassa oikein mukava päivä. Toivottavasti sinullekin.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Viltti.
Näin kerran jossain käsityölehdessä ohuen, kesäisen neuletilkkupeiton. Se oli tehty pienistä värikkäistä paloista, jotka oli sitten ommeltu yhteen viiden palan neliöiksi, jotka taas oli kasattu yhteen peitoksi. Se malli jäi mieleen ja olen reilut 15 vuotta suunnitellut tekeväni jotain samantapaista. Hitaasti hyvä tulee. Keväällä otin sen suuren ensiaskeleen ja hommasin villalankaa ja suunnittelin omanlaisen torkkupeiton. Ajattelin, että helppo juttu, pikkupalasethan virkkaa nopeasti vaikka leffaa katsoessa. Olin oikeassa. Mutta en ollut ottanut huomioon sitä, minkälainen homma noiden pirun palasten kiinnittäminen on, puhumattakaan langanpätkien päättelemisessä...
Torkkupeitto on siis yhä erittäin kaukana valmiista. Mutta! Tänään on se upea päivä, jolloin voin sanoa, että tuo keskeneräinen lankamytty on nyt yhdessä osassa! Joka ainoa palanen on ainakin vähän kiinni vierustoverissaan. Ja tähän väliin kannustava taputus olalle - hyvä ilona! Otan siitä kuvan sitten kun viltti on valmis. Koska se on hieno ja koska se on hieno siksi, että minä tein siitä sellaisen.
Eilen oli baarikierros ja tänään on pizzasta palanut kieli.
Mikä siinäkin on, että kaikki pitää juoda jääkylmänä ja syödä tulikuumana. (Paitsi kahvi tietysti päinvastoin.) Ja aina palaa kieli. Jotain traumoja vissiin jäänyt kylmistä pakkosyötetyistä eväistä ja lämpimästä kaljasta. Ei pysty.
Joka tapauksessa eilinen oli mukava päivä. James oli viihdyttävää seuraa. Tulin kiltisti melko ajoissa kotiin, mutta minulla oli ollut villi yö. Heräsin aamulla nurinpäin. Joskus käy niin.
Voi vitsi, kun tuo talvikin tulee. Lunta ja kylmää ja hyiyäk! Renkaiden vaihto on siitä aina selvä merkki. Ja koska minä en omista ajoneuvoa, laitoin nenärenkaan talviteloille. Jostain nuhaan liityvästä ällöttävästä syystä sitä ei voi käyttää talvella. Parhaita kesän merkkejä on just nuo muuttolinnut, rengas ilonan nenässä ja hame Annella.
Tänään olisi ollut kiva hääpäiväys: 10.10.10. En mennyt naimisiin. Tänään on myös tasan kuukausi siitä, kun tulin takaisin. Suruaika on nyt siis ohi. Hyvä niin.
Torkkupeitto on siis yhä erittäin kaukana valmiista. Mutta! Tänään on se upea päivä, jolloin voin sanoa, että tuo keskeneräinen lankamytty on nyt yhdessä osassa! Joka ainoa palanen on ainakin vähän kiinni vierustoverissaan. Ja tähän väliin kannustava taputus olalle - hyvä ilona! Otan siitä kuvan sitten kun viltti on valmis. Koska se on hieno ja koska se on hieno siksi, että minä tein siitä sellaisen.
Eilen oli baarikierros ja tänään on pizzasta palanut kieli.
Mikä siinäkin on, että kaikki pitää juoda jääkylmänä ja syödä tulikuumana. (Paitsi kahvi tietysti päinvastoin.) Ja aina palaa kieli. Jotain traumoja vissiin jäänyt kylmistä pakkosyötetyistä eväistä ja lämpimästä kaljasta. Ei pysty.
Joka tapauksessa eilinen oli mukava päivä. James oli viihdyttävää seuraa. Tulin kiltisti melko ajoissa kotiin, mutta minulla oli ollut villi yö. Heräsin aamulla nurinpäin. Joskus käy niin.
Voi vitsi, kun tuo talvikin tulee. Lunta ja kylmää ja hyiyäk! Renkaiden vaihto on siitä aina selvä merkki. Ja koska minä en omista ajoneuvoa, laitoin nenärenkaan talviteloille. Jostain nuhaan liityvästä ällöttävästä syystä sitä ei voi käyttää talvella. Parhaita kesän merkkejä on just nuo muuttolinnut, rengas ilonan nenässä ja hame Annella.
Tänään olisi ollut kiva hääpäiväys: 10.10.10. En mennyt naimisiin. Tänään on myös tasan kuukausi siitä, kun tulin takaisin. Suruaika on nyt siis ohi. Hyvä niin.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Kauneutta.
Joskus yö on niin täynnä seikkailua, että aamulla herää aivan uupuneena. Tänään oli sellainen aamu. Miten voi unesta hengästyä? En herännyt painajaiseen, vaan yksinkertaisesti olin mukana niin upeassa, tapahtumarikkaassa unessa, ettei siitä olisi halunnut herätä. Taisi vain voimat loppua, joten keho päätti heräättää minut lepäämään. Itse asiassa se oli herätyskello joka herätti, mutta kuitenkin.
Tänään on perjantai. Ajattelin viettää rauhallisen kotivuorokauden. Luen kirjaa, juon teetä, katson leffan, kirjoitan. Kuuntelen musiikkia ja tanssin pyjamassa. Hoidan muutamia rästihommia ja nautin.
Olen tässä nauttimisen lomassa listannut mielimusiikkiani Jamesille. Huomasin, että aika moni ihailemani artisti on myös erittäin hyvännäköinen. Jäin miettimään tuota huomiota. Olisiko esimerkiksi tämä biisi yhtä hyvä ilman herran Joutsenen rytmihäiriöitä aiheuttavaa vaikutusta tuossa videossa? Menee kyllä tasapaino tuon katseen voimasta. Olenko minä todellakin niin pinnallinen, että valitsen musiikkimakuni silmillä? Ei se niin voi olla. Ehkä musiikki on vain niin kokonaisvaltainen kokemus, että siihen liittyy osana myös silmin havaittava kauneus. En ollut ajatellut tätä aikaisemmin.
Aattelin vielä lisää. Kuinka moni suosikkinäyttelijäni on oikeasti erityisen hyvä näyttelemään? Mistä sen tietäisin, kun kuitenkin katson naamaa, ilmeitä ja eleitä. En minä ihaile rumia näyttelijöitä. Niin niin, kaikkihan me olemme omalla tavallamme kauniita, mutta ei nyt puututa siihen.
Tajusin samalla, että minulla ei ole edes rumia ystäviä. Aina liputan sen omalaatuisuuden puolesta, mutta näköjään sekin toimii vain, jos miellyttää pinnallisia silmiäni. Minä tarvitsen kauneutta ympärilleni. Jopa kotiini. En ole missään nimessä materialisti, mutta silti kotini esineet ovat minun mielestä kauniita, ainakin suurin osa. Ja niistä rumista koitan päästä eroon... Hämmentävää.
Kissanikin on muuten maailman kaunein!
Ehkä parempi, kun vain lakkaan ajattelemasta.
Tänään on perjantai. Ajattelin viettää rauhallisen kotivuorokauden. Luen kirjaa, juon teetä, katson leffan, kirjoitan. Kuuntelen musiikkia ja tanssin pyjamassa. Hoidan muutamia rästihommia ja nautin.
Olen tässä nauttimisen lomassa listannut mielimusiikkiani Jamesille. Huomasin, että aika moni ihailemani artisti on myös erittäin hyvännäköinen. Jäin miettimään tuota huomiota. Olisiko esimerkiksi tämä biisi yhtä hyvä ilman herran Joutsenen rytmihäiriöitä aiheuttavaa vaikutusta tuossa videossa? Menee kyllä tasapaino tuon katseen voimasta. Olenko minä todellakin niin pinnallinen, että valitsen musiikkimakuni silmillä? Ei se niin voi olla. Ehkä musiikki on vain niin kokonaisvaltainen kokemus, että siihen liittyy osana myös silmin havaittava kauneus. En ollut ajatellut tätä aikaisemmin.
Aattelin vielä lisää. Kuinka moni suosikkinäyttelijäni on oikeasti erityisen hyvä näyttelemään? Mistä sen tietäisin, kun kuitenkin katson naamaa, ilmeitä ja eleitä. En minä ihaile rumia näyttelijöitä. Niin niin, kaikkihan me olemme omalla tavallamme kauniita, mutta ei nyt puututa siihen.
Tajusin samalla, että minulla ei ole edes rumia ystäviä. Aina liputan sen omalaatuisuuden puolesta, mutta näköjään sekin toimii vain, jos miellyttää pinnallisia silmiäni. Minä tarvitsen kauneutta ympärilleni. Jopa kotiini. En ole missään nimessä materialisti, mutta silti kotini esineet ovat minun mielestä kauniita, ainakin suurin osa. Ja niistä rumista koitan päästä eroon... Hämmentävää.
Kissanikin on muuten maailman kaunein!
Ehkä parempi, kun vain lakkaan ajattelemasta.
torstai 7. lokakuuta 2010
Ensirakkaus.
Googlasin eilen itseni ja kauhukseni huomasin, että minusta on jos jonkinmoista tietoa netissä. Se oli pelottava huomio. Tämä kävi ilmi sillä tavalla, että James tiesi blogistani ennen kuin kerroin siitä hänelle. Ja sitten mietin, että kuinkahan moni muu on tehnyt samoin? Löytänyt minut "ilman lupaa". Muutamaa kaveria ajatellen aloitettu pikku harrastus on vähän lähtenyt käsistä. Enää olisi vaikea olla kirjoittamatta blogia, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä kenelle nykyään kirjoitan. Ei vaan siitä, ketkä tätä lukevat, tietenkin edelleen kirjoitan itselleni.
Ala-asteen kolmannella luokalla olin aivan älyttömän ihastunut ruskeasilmäiseen luokkakaveriini, siis niin ihastunut kun sen ikäinen voi olla. (Eli todella paljon!) Se kesti niin pitkään kuin olin samassa koulussa, kolmisen vuotta. Näin aikuisena ihastuminen ei koskaan kestä noin kauan. Mutta yhä vain ihastun ruskeasilmäisiin poikiin. Jos on vielä hymykuopat ja vähän hörökorvat, niin se on täysin ylitsepääsemätöntä.
Tapasin tuon ala-asteen ihastuksen sattumalta baarissa kymmenen vuotta sitten. Juteltiin pitkään ja kun tuli aika lähteä kotiin, ensirakkauteni veti minut lähelleen ja suuteli maailman ihanimmin.
"Mä olen halunnut tehdä tuon kymmenen vuotta."
Hämmennyin.
En tiedä miksi tuo tuli nyt mieleen, ehkä koska meidän tapaamisesta on taas kulunut kymmenen vuotta.
Minä en ole koskaan ollut minkäänlaisessa luokkakokouksessa. Tunnen jääneeni paitsi jostain. Miten luokkakokous järjestetään? Ei kai siihen tarvita kuin yksi ihminen, joka jaksaa etsiä ne loput luokkakaverit. Sitten varataan paikka ja sitten mennään sinne samaan aikaan. Minä voisin tehdä niin. Mutta ensin pitää etsiä tuo kolmannen luokan luokkakuva ja muistella nimiä naamoille.
Olisi kyllä kiva nähdä niitä ihmisiä.
Hmmm.
Ala-asteen kolmannella luokalla olin aivan älyttömän ihastunut ruskeasilmäiseen luokkakaveriini, siis niin ihastunut kun sen ikäinen voi olla. (Eli todella paljon!) Se kesti niin pitkään kuin olin samassa koulussa, kolmisen vuotta. Näin aikuisena ihastuminen ei koskaan kestä noin kauan. Mutta yhä vain ihastun ruskeasilmäisiin poikiin. Jos on vielä hymykuopat ja vähän hörökorvat, niin se on täysin ylitsepääsemätöntä.
Tapasin tuon ala-asteen ihastuksen sattumalta baarissa kymmenen vuotta sitten. Juteltiin pitkään ja kun tuli aika lähteä kotiin, ensirakkauteni veti minut lähelleen ja suuteli maailman ihanimmin.
"Mä olen halunnut tehdä tuon kymmenen vuotta."
Hämmennyin.
En tiedä miksi tuo tuli nyt mieleen, ehkä koska meidän tapaamisesta on taas kulunut kymmenen vuotta.
Minä en ole koskaan ollut minkäänlaisessa luokkakokouksessa. Tunnen jääneeni paitsi jostain. Miten luokkakokous järjestetään? Ei kai siihen tarvita kuin yksi ihminen, joka jaksaa etsiä ne loput luokkakaverit. Sitten varataan paikka ja sitten mennään sinne samaan aikaan. Minä voisin tehdä niin. Mutta ensin pitää etsiä tuo kolmannen luokan luokkakuva ja muistella nimiä naamoille.
Olisi kyllä kiva nähdä niitä ihmisiä.
Hmmm.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Jouluhan se sieltä tulee.
Se on jännä miten omassa päässään sitä keksii vaikka minkälaisia syytöksiä itselleen. Koskaan ei ole riittävästi, tai ainakaan tarpeeksi hyvä. Minulla on ollut nyt muutama viikko rutiinitonta elämää. Se on tuntunut kamalalta. Minä en toimi oikein ilman jonkinlaista suurempaa suunnitelmaa. Ja siitäkin olin jo ehtinyt itseäni mollata.
Tiia ystäväni sanoi hienosti: "On ihan hyvä välillä vain olla. Sinäkin olet ollut jo niin monessa jutussa mukana, että moni ei ehdi koko elämänsä aikana tehdä sitä kaikkea."
Totta tuokin.
Vaan jos on koko elämänsä odottanut itseltään enemmän, ruoskinut ja vaatinut, niin kauhean vaikea sitten vain olla tyytyväisenä tekemättä mitään. Ja enhän minä tietenkään nytkään ole tekemättä mitään. Sellainen ei ole vaihtoehto. Teen aina jotain. Minä en ole paikallani edes nukkuessa. Minun täytyy siis todellakin vain opetella tähän. Ahdistavan vaikeaa, mutta joskus kai se on opittava.
Krissu oli eilen istumassa iltaa. (Ja välillä vähän riemuhyppelemässä.) Siinä on taas yksi niitä ihmisiä, joita näkee liian harvoin, mutta joka kerta tapaaminen on äärettömän mukavaa ja hauskaa. Mietin, että miksi ihmessä me tavataan niin harvoin? Tietysti molemminpuolisen kiireen vuoksi, mutta siis - jos se on mukavaa, niin miksi ei sitten suunnittele viikkoaan toisin? Miksi yleensäkin ihmiset täyttävät kalenterin sivut velvollisuuksilla, eikä itselle tärkeillä asioilla? Sitten mietitään, että miksi se börnis iski taas.
Sain tänään ensimmäisen joulumainoksen sähköpostiini. Se oli luonnollinen jatkumo sille, että kaivoin toissapäivänä joulukoristeet esiin. Viritin jouluvalot keittiöön. Tai sanotaan, että ne on pimeävalot. Syksy on jo pimeää aikaa, joten valoja on hyvä käyttää. Joulua ei voi kuitenkaan koristella ennen synttäreitä. Tänä vuonna en syntymäpäivää juhli, paitsi itsekseni. Kaikilla muilla tuntuu olevan jo jotain muuta suunnitteilla, illanviettoja ja yleislakkoja ja muuta sellaista. Mutta koska minulla on muutenkin niin erilaiset jouluperinteet, ajattelin tehdä tästä yhden sellaisen. Joulukoristan kotini syntymäiltana. Kuulostaa mahtavalta!
tiistai 5. lokakuuta 2010
Mennyttä ja tulevaa.
Heräsin oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Minulla oli unirytmihäiriö, mutta se on nyt taltutettu. Olen taas normaaleiden suomalaisten aikavyöhykkeellä.
Minulla on ollut tässä jonkin aikaa vähän morkkis siitä, etten ole saanut aikaiseksi konkreettista suunnitelmaa. Juhlistin ajatuksissa sitä, että löysin suunnan, mutta toiminta jäi sitten siihen. Pitäisi saada tehtyä se toimintasuunnitelma, millä pääsee valitsemaansa suuntaa. Tänä aamuna luin positiivisia ajatuksia siitä miten ihmset helposti lupaavat asioita ja sitten luistavat niistä. Että pitäisi luvata vähemmän ja sitten todellakin pitää kaikki se mitä lupaa - erityisesti itselle. Sillä tavalla oppii uskomaan itseensä.
Minulla on ollut tässä jonkin aikaa vähän morkkis siitä, etten ole saanut aikaiseksi konkreettista suunnitelmaa. Juhlistin ajatuksissa sitä, että löysin suunnan, mutta toiminta jäi sitten siihen. Pitäisi saada tehtyä se toimintasuunnitelma, millä pääsee valitsemaansa suuntaa. Tänä aamuna luin positiivisia ajatuksia siitä miten ihmset helposti lupaavat asioita ja sitten luistavat niistä. Että pitäisi luvata vähemmän ja sitten todellakin pitää kaikki se mitä lupaa - erityisesti itselle. Sillä tavalla oppii uskomaan itseensä.
"Sitoudu johonkin vain jos tiedät hoitavasi sen loppuun. Anna mieluummin vähemmän lupauksia ja sitoumuksia, mutta tee kaikki mitä lupaat tehdä."
Tuo kirjoitus sai jotenkin hyvälle tuulelle. Sitähän minä vain olen tehnyt tällä vetkuttelulla. Antanut vähemmän lupauksia itselleni. Olen tuumaillut ja miettinyt millä tavalla minä pääsen tavoitteisiini, siinä kaikki. Eli pois turha syyllistäminen, tämähän menee ihan hyvin. En ole tehnyt suunnitelmaa tulevalle tielleni, koska en ole tiennyt mitä luvata, enkä halua listata mahdottomuuksia, mitkä sitten lopulta jäävät toteuttamatta. Olen siis oppinut jotain.
Avasin eilen muistojen laukun. Siis ihan fyysisesti, minulla on matkalaukullinen kaikenlaisia muistoesineitä. Etsin sieltä jotain, koska Sani oli käymässä. Jäin sitten illalla tuota matkalaukkua tutkimaan. Se oli virhe. Niinpä päätin hävittää sen. Entinen minä säilytti kaiken mahdollisen roinan. Tänään minä päästä irti menneestä. Muistot ovat päässä, en tarvitse tuota matkalaukkua enää. Parempi oppia elämään hetkessä.
Uusin tuttavani James kiteytti minut aika hyvin kysymällä:
"Tiedätkö oletko tällä hetkellä lähdössä vai tulossa?"
Niinpä.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Nappisilmä.
Mainitsin aikaisemmin, että kaksi asiaa tympii. Toisen jätin kertomatta, se on vähän henkilökohtaisempi, kuin maantiedon oivallus.
Sain viime yönä melko yllättävän vieraan. Nappisilmä tuli käymään suihkussa keskellä yötä. Jäin erittäin ristiriitaisin tuntein tuijottamaan kattoa loppuyöksi. Tämä on siis ihminen, joka särki sydämeni pari vuotta sitten. En nukkunut ollenkaan, tuijotin tyhjää ja ajattelin vain. Olin yllättynyt siitä, miten helposti menneet tunteet tulevat takaisin, vaikka me vain hetken ajan juteltiin ja makoiltiin. Tai minä makoilin. Hellä kosketus selkääni sai unohtamaan, kuinka pahalta silloin tuntui ja kuinka pitkään kesti päästä surusta yli. Kaikki kurja unohtui ja olin taas menossa kaasu pohjassa päin ryteikköä.
Voisiko tämä kerta olla jotenkin erilainen? Vai onko nyt vain hyväksyttävä se tosiasia, että minä en yksinkertaisesti opi virheistäni? Olen naivisti uskotellut itselleni, että me kyllä voidaan olla ystäviä. Mutta näillä fiiliksillä ei ole yhtään mitään tekemistä ystävyyden kanssa. Liikun nyt aivan liian heikolla jäällä. Kaiken lisäksi turhaan.
Exä varoitti minua tästä tilanteesta. Siitä mitä Nappisilmä saa aikaan. Väitin tietysti vastaan. Ärsyttävää, kun toinen onkin oikeassa, vaikka itse on ollut asiasta aivan varma.
Valituksen loppu.
Jos minä olisin joku muu ja lukisin omaa blogiani, niin lopettaisin, koska kukaan ei jaksa kovin pitkään lukea pelkkää valitusta. Toisaalta, jos olisin joku toinen ja lukisin omaa blogiani, en lukisi tätä blogia... No mutta kuitenkin. Minä ajattelin lopettaa valittamisen. Ja nimenomaan omasta elämästä valittamisen. Aion kyllä kritisoida voimakkaasti yhteiskuntaa ja ympärillä olevia asioita, mutta siis omasta elämästä en enää valita.
Minulla on hirmu hyvin asiat. Katto pään päällä ja monta kerrosta katon päällä. Sähköt ja lämmitys ja internetti. Upeita ystäviä ja hyvä mielikuvitus. Eikä nuo asiat liity toisiinsa - en tarkoita mitään mielikuvitusystäviä, vaan aivan oikeita. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? Minä ainakaan en tarvitse yhtään mitään muuta.
Tänään tympii kaksi asiaa. (Joista en valita.) Mutta on myös kaksi asiaa, mitkä tuovat erityisen hyvän mielen. Ensinnäkin blogini sai kehuja. Se on melkein parempaa, kuin uudet lukijat. Positiivinen palaute kannustaa kirjoittamaan lisää. Tämä vieläpä tuli sellaiselta aikuiselta ihmiseltä, joka oikeasti ymmärtää jotain kirjoittamisesta. (Yhtään siis aliarvioimatta muita lukijoita... Ja nyt ohitetaan tämä lipsahdus aivan tyynesti.)
Toinen iloa tuova asia on ihan minun omaa ansiota. Tammikuun 10. päivä minä sain loistoidean. Vietän kesän Italiassa. Ja sen minä tein. Sattumalta vietin samalla myös elämäni (toistaiseksi) parhaan kesän. Se tuntui hyvältä silloin kesällä. Ja nyt täällä kylmässä Suomessa, vaikkakin lokakuu on mustaa, mustaa... Kellarissani lämmittää ajatus siitä, että minä todellakin päätin jotain upeaa ja sitten vielä upeammin toteutin sen. Harvinaista herkkua minulle. Tai ehkä vain uusi suunta?
Kumpainenkin noista iloisista asioista antaa uutta intoa kirjan kirjoittamiseen. Mistä päästäänkin näppärästi asiaan, mikä tympii. (En valita, vaan kerron.) Minä sain vuosi sitten loistoidean, että matkusta kaikkiin iillä alkaviin maihin ja kirjoitan niistä kirjan. Italia luonnollisesti oli maista ensimmäinen. Karttakirjaa tutkiessa totesin, että iillä alkavia maita oli listattu kymmenen:
Indonesia
Intia
Irak
Iran
Irlanti
Islanti
Iso-Britannia
Israel
Italia
Itävalta
Olin siis tohkeissani matkustamassa kymmeneen maahaan. Olen toki vieläkin. Eilen vain sain tietää, että minä ja kyseisen karttakirjan tekijät olimme väärässä. Niitä iillä alkavia pirulaisia on yksitoista! Jossain maapallon kolkassa on olemassa maa nimeltä Itä-Timor! Miksi kukaan ei kertonut tätä aikaisemmin? Yksitoista ei ole ollenkaan niin mukava määrä kuin täysi kymppi. Siinä oli jotain niin ihastuttavan tasalukemaista. Yksitoista on vain eriparia. Ihan epäreilua.
Laitan reklamaation karttakirjan tekijöille.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Lauantai.
Eiliset juhlat tuntuvat vielä mahassa ja takaraivossa. Vatsalihakset vahvistuivat kyllä aika tavalla siitä naurun määrästä, mutta onneksi sitten tasapainotin mahdollista hyötyä juomalla runsaasti alkoholia. No ei pitänytkään, mutta elämä meni nyt näin.
Joona ja Sani toi minulle taulun. Kuvassa on maalaus Venetsiasta, Rialton silta. Juuri se paikka missä vietin kesällä niin kovin upeita hetkiä. Se silta missä tapasin Marcon. Olin niin hämmentynyt, että en tainnut tajuta edes kiittää. Täydellinen lahja homecoming juhliin. Ei sillä että lahjoja odotin, tämä tuli aivan puskista. Kaiken lisäksi se sopii täydellisesti sängyn päädyssä olevalle kirjahyllylle. Se suorastaan odotti tuota kehystä. Ja nyt menen joka ilta nukkumaan ajatellen paikkaa, missä vietin kesän onnellisemmat päivät.
Ilta venyi aamun puolelle. Käytiin Tiian kanssa vielä hakemassa pizzat jatkopaikkaan naapurin pizzeriasta. Kun viimein saatiin lätyt mukaan ja käännyin ympäri, hämmästyneen näköinen poika napitti minua onnellinen kiilto silmissä ja yritti sanoa jotain. Tuijotin poikaa kysyvästi. Sitten se yritti uudestaan.
- Ootteks te...
- Niin?
- Siis... Tykkäätteks te toisistanne?
- No totta kai!
(Kukapa nyt ei ystävistään tykkää?)
Käveltiin ulos ja poju huuti perään hymy naamalla, että tosi hieno juttu, että hän kyllä kannattaa tuollaista. Ei vissiin huomannut Tiian vihkisormusta.
- Ootteks te...
- Niin?
- Siis... Tykkäätteks te toisistanne?
- No totta kai!
(Kukapa nyt ei ystävistään tykkää?)
Käveltiin ulos ja poju huuti perään hymy naamalla, että tosi hieno juttu, että hän kyllä kannattaa tuollaista. Ei vissiin huomannut Tiian vihkisormusta.
Samaisessa paikassa oli muuten edelliskerralla Tiialta kysytty, että onko aviomies Tomppa kuollut? Ei ollut hakenut evästä vähään aikaan. Luonnollisin selitys tuo tietysti.
Keittiössä on 8 tyhjää viinipulloa. Selittänee oloni. Taidan mennä jatkamaan nukkumista. Se on niin mukavaa.
torstai 30. syyskuuta 2010
Uusi tavoite.
Tämä ajattelemattomuus alkaa tuottaa tulosta. Aivottomana leffojen tuijotus sai huomaamaan, että elämäni on tällä hetkellä kovin merkityksetöntä. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että minun pitäisi tehdä jotain merkityksellistä ja suurta. Perinteinen ei ole ollut vaihtoehto. Se on tylsyyttä. Ja sanoihan se selvänäkijäkin, että minusta tulee merkittävä.
Jännä miten tällaiset oivallukset tulevat aina silloin, kun pysähtyy. Kesken yhden huonohkon elokuvan tiesin, mitä minä haluan tehdä. Se löi kuin salama myrskyävältä Villorban taivaalta. Täydellä voimalla säikäyttäen, vaikka tiesin sen olevan tulossa.
Haaveista tulee tavoitteita heti, kun niille laittaa aikarajan. Niinpä tein aikarajan. Nyt minulla on tavoite. Eikä sille ole mitään estettä, ei minkäänlaista. Elämäni on nyt niin puhdas pöytä, kuin vain voi olla. Kaikki on mahdollista.
Minulla on päämäärä. Aivan mielettömän upea tunne.
Tähän mennessä aivottomasti katsotut leffat:
Magnolia
Kananlento
Face/off
The last king of Scotland
Medusan verkko
Määränpäänä Graceland
U-571
Transformers
Isku Mogadishuun
Raid
Ota kiinni jos saat
Bad Boys II
Viiva.
Minulla oli kesällä sellainen ajatus, että tulen käymään Suomessa ja hoidan asiat niin, että voin sitten muuttaa Italiaan viimeistään keväällä. Eli käyn läpi lopun omaisuuteni, hoidan loppuun keskeneräiset asiat ja järjestän muutenkin elämäni sillä tavalla, että voin hyvillä mielin sanoa Suomelle hyvästit.
Sitten tapasin Marcon ja kaikki meni sekaisin. Yhtäkkiä en enää tiennyt mitä haluan, koska halusin vain Marcon. Minä aina unohdan itseni, kun rakastun. Unohdan sen mitä itse haluan ja sen mikä on minulle parasta. Se kostautuu sitten jälkeenpäin. Nyt huomaan, että Suomeen takaisin tulolla oli tarkoitus. Jos laitetaan tunteen syrjään hetkeksi, niin itsekin sen tajuan – minun oli tultava tänne nyt huomaamaan, että olin jälleen kerran toistamassa sen saman virheen. Unohdin elämäni tärkeimmän ihmisen, itseni.
Minulta on kysytty monta kertaa miksi palasin tänne, kun siellä oli niin hyvä olla. No, tuossa lienee selitys. Tulin tänne järjestämään ajatukseni. Löytämään oman tieni, miltä hetkellisesti astuin harhaan.
Vielä vähän aikaa sitten uskoin, että voidaan erota ystävinä exän kanssa. Ei voida. Tehtiin juuri sanaton sopimus, että ei olla tekemisissä enää. Ei tullut varsinaisesti riitaa, vaan sellainen todellinen ja vahva tunne siitä, että meillä ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään yhteistä. Ei mitään syytä pitää yhteyttä. Tämä on minulle uutta, yleensä olen pysynyt hyvissä väleissä exien kanssa ainakin niin kauan, kunnes uusi mustasukkainen naisystävä on tehnyt siitä mahdotonta. Nyt ei ole kyse edes siitä. Ei ole kyse oikein mistään. Toisen läsnäolo vain ahdistaa. Ja kun tästä olisin halunnut jutella, niin tyyppi ei vastaa puhelimeen. Joten laitoin viestin, että kiitos ja hei. Todettiin, että hyvää jatkoa molemmille. Voin vetää yhden viivan sille loppuun hoidettavat asiat listalle.
Aatu kävi tuomassa kassillisen leffoja. Ihana mies, pitää aina huolta minusta. Näinä tylsinä päivinä ja öinä on hyvä tuijottaa elokuvia. Olen yrittänyt lukea, mutta pää ei selvästikään ole vielä valmis ottamaan vastaan mitään asiapitoista. Elokuvat sen sijaan on niin helppoja. Ei tarvitse ajatella, kun kaikki annetaan valmiiksi pureskeltuna siihen silmien eteen. Kovin harva elokuva yllättää minua, paitsi ehkä huonoudellaan.
No kuitenkin. Kaikki on edelleen ihan OK.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Just happy.
Olen ihan OK. Tilanne ei ole ollenkaan niin huono, kuin voisi luulla. Vaikka valitankin, niin kaikki on ihan hyvin. Valittaminen kai kuuluu tähän vaiheeseen. Kun ensin on kaikki tosi hyvin ja sitten joutuu siitä luopumaan, niin kai se nyt tympii. Ja sitten sitä valittaa vaikka se, mitä sen menetetyn tosi hyvän jälkeen jää, on silti vielä ihan hyvää. Minulla on täällä kaikki ihan hyvin.
Kellarikoti on tyhjä, eli sellainen, kuin halusinkin. Exä jätti hyvää hyvyyttään vielä muutamia huonekaluja, mutta vei kaiken liian pois. Se on hyvä, sillä minä omistan vain pöydän. Ja kaksi huonoa tuolia. Ja valtavasti koriste-esineitä. Mutta en esimerkiksi sänkyä. Lainailen näitä muutamia huonekaluja siltä nyt ainakin vähän aikaa.
Kaveri kävi tänään ja kysyi, että tarvitsenko minä jotain, mitä saattaisi löytyä heidän varastosta. (Iso talo, iso varasto, paljon tavaraa odottamassa tulevaisuutta.) Mietin hetken, mutta sitten totesin, että en minä kyllä tarvitse yhtään mitään. Ehkä yhden pirtinpenkin. Tahtoisin yhden sellaisen, koko enintään 1,5 m. En ihan oikeasti keksi mitään muuta mitä tarvitsisin. Ja sehän on mielettömän hieno tilanne sinänsä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen. (Tarvitsen minä kyllä työpaikan, mutta sitä ei kaverin varastosta olisi kuitenkaan löytynyt.) Joka tapauksessa, tämä koti on nyt viihtyisä. Täällä on tilaa hengittää. Ei ahdista ollenkaan.
Olen muuten ilman televisiota ja nettiä. Ei ehkä paras mahdollinen ajoitus netittömyydelle, mutta elämä meni nyt näin. Olen katsellut paljon leffoja ja lukenut vähän kirjoja. Kirjoittanut pari kirjettä. Virkannut pari pipoa ja torkkuviltin melkein loppuun, tosin aloitin sen jo keväällä. Olen myös kuunnellut vanhoja CD levyjä. Sillä tavalla ihan oikeasti kuuntelemalla, että ei tee mitään muuta samalla, paitsi lukee sanoja siitä lärpäkkeestä, mikä tulee kansien mukana. Huomasin, että Lenny Kravitzin kappaleet on kaikki jotain ihme jeesustelua. Olin hieman hämmentynyt. Lähinnä siksi, että huomasin sen vasta nyt, vaikka kuuntelin näitä biisejä jo äidin luona asuessa sata vuotta sitten. En siis selvästikään ollut kuunnellut kovin tarkasti. (Tosin siihen aikaan en kuunnellut mitään muutakaan kovin tarkasti. Olin teini.)
Sain eilen tunteeni takaisin. Söpöliini kirjoitti minulle aivan ihanan meilin. Tunsin hirmu hyvää mieltä! Kotimatkalla alkoi sataa vettä (kävin siis taas lainaamassa Jonin nettiä). Katselin taivaalle ja nautin kylmistä, märistä pisaroista kasvoillani. Ihmettelin, miten sadepisarat voi tuntui niin kaikkialla. Ei vain kasvoilla, vaan sellaisina väristyksinä selkärangassa. Menin kaupan kautta ja autoin jotain mummelia kassalla pakkaamalla hänen ostokset, kun muut ihmiset tuntuivat turhautuvan rouvan hitaudesta niin kovasti. Mummeli ilahtui, mistä johtuen minä ilahduin. Sekin tuntui.
Ja kun pääsin kotiin, alkoi tuntua lisää. Yhtäkkiä tuli kaikki mahdolliset tunteet yhtenä ryöppynä. Istuin alas ja tärisin. Minulle tuli aivan valtava ikävä Marcoa. Ja hirvittävä koti-ikävä Italiaan. Kaikki pienet yksityiskohdat täytti pääni. Suosikkipaikkani rikottu ikkunaruutu Venetsiassa ja sirpaleet, joita kukaan ei siivonnut. Trevison mukulakivikatu, kun vedin matkalaukkuani kaatosateessa. Nuorison nykytaiteella töhritty seinämä Firenzen Ponte Vecchialla. Arjan isokorvaisen koiran lempeä tuijotus, kun istuimme Dumbon kanssa syömässä jätskiä Villorban keskustassa. Kiviseinä, mitä vasten Marco painoi minut suudellessaan minua ensimmäisenä iltana yhdellä Venetsian tyhjällä kujalla.
Ja sitten vain itkin ikävääni.
Taivas, miten onnellinen minä olin siellä.
” I'm always happy. Sometimes very very happy, sometimes just happy. But always happy.”
(Povero Marco)
Surut pitää surra pois. Minulla on silti kaikki ihan OK.
I'm just happy.
Kellarikoti on tyhjä, eli sellainen, kuin halusinkin. Exä jätti hyvää hyvyyttään vielä muutamia huonekaluja, mutta vei kaiken liian pois. Se on hyvä, sillä minä omistan vain pöydän. Ja kaksi huonoa tuolia. Ja valtavasti koriste-esineitä. Mutta en esimerkiksi sänkyä. Lainailen näitä muutamia huonekaluja siltä nyt ainakin vähän aikaa.
Kaveri kävi tänään ja kysyi, että tarvitsenko minä jotain, mitä saattaisi löytyä heidän varastosta. (Iso talo, iso varasto, paljon tavaraa odottamassa tulevaisuutta.) Mietin hetken, mutta sitten totesin, että en minä kyllä tarvitse yhtään mitään. Ehkä yhden pirtinpenkin. Tahtoisin yhden sellaisen, koko enintään 1,5 m. En ihan oikeasti keksi mitään muuta mitä tarvitsisin. Ja sehän on mielettömän hieno tilanne sinänsä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen. (Tarvitsen minä kyllä työpaikan, mutta sitä ei kaverin varastosta olisi kuitenkaan löytynyt.) Joka tapauksessa, tämä koti on nyt viihtyisä. Täällä on tilaa hengittää. Ei ahdista ollenkaan.
Olen muuten ilman televisiota ja nettiä. Ei ehkä paras mahdollinen ajoitus netittömyydelle, mutta elämä meni nyt näin. Olen katsellut paljon leffoja ja lukenut vähän kirjoja. Kirjoittanut pari kirjettä. Virkannut pari pipoa ja torkkuviltin melkein loppuun, tosin aloitin sen jo keväällä. Olen myös kuunnellut vanhoja CD levyjä. Sillä tavalla ihan oikeasti kuuntelemalla, että ei tee mitään muuta samalla, paitsi lukee sanoja siitä lärpäkkeestä, mikä tulee kansien mukana. Huomasin, että Lenny Kravitzin kappaleet on kaikki jotain ihme jeesustelua. Olin hieman hämmentynyt. Lähinnä siksi, että huomasin sen vasta nyt, vaikka kuuntelin näitä biisejä jo äidin luona asuessa sata vuotta sitten. En siis selvästikään ollut kuunnellut kovin tarkasti. (Tosin siihen aikaan en kuunnellut mitään muutakaan kovin tarkasti. Olin teini.)
Sain eilen tunteeni takaisin. Söpöliini kirjoitti minulle aivan ihanan meilin. Tunsin hirmu hyvää mieltä! Kotimatkalla alkoi sataa vettä (kävin siis taas lainaamassa Jonin nettiä). Katselin taivaalle ja nautin kylmistä, märistä pisaroista kasvoillani. Ihmettelin, miten sadepisarat voi tuntui niin kaikkialla. Ei vain kasvoilla, vaan sellaisina väristyksinä selkärangassa. Menin kaupan kautta ja autoin jotain mummelia kassalla pakkaamalla hänen ostokset, kun muut ihmiset tuntuivat turhautuvan rouvan hitaudesta niin kovasti. Mummeli ilahtui, mistä johtuen minä ilahduin. Sekin tuntui.
Ja kun pääsin kotiin, alkoi tuntua lisää. Yhtäkkiä tuli kaikki mahdolliset tunteet yhtenä ryöppynä. Istuin alas ja tärisin. Minulle tuli aivan valtava ikävä Marcoa. Ja hirvittävä koti-ikävä Italiaan. Kaikki pienet yksityiskohdat täytti pääni. Suosikkipaikkani rikottu ikkunaruutu Venetsiassa ja sirpaleet, joita kukaan ei siivonnut. Trevison mukulakivikatu, kun vedin matkalaukkuani kaatosateessa. Nuorison nykytaiteella töhritty seinämä Firenzen Ponte Vecchialla. Arjan isokorvaisen koiran lempeä tuijotus, kun istuimme Dumbon kanssa syömässä jätskiä Villorban keskustassa. Kiviseinä, mitä vasten Marco painoi minut suudellessaan minua ensimmäisenä iltana yhdellä Venetsian tyhjällä kujalla.
Ja sitten vain itkin ikävääni.
Taivas, miten onnellinen minä olin siellä.
” I'm always happy. Sometimes very very happy, sometimes just happy. But always happy.”
(Povero Marco)
Surut pitää surra pois. Minulla on silti kaikki ihan OK.
I'm just happy.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Tulevaisuuden näkemisiä.
Päivät Suomessa ovat menneet aika sumussa. Kaikki on kamalan lievää ja mikään ei oikein tunnu miltään. Leipä maistuu kuitenkin vielä leivältä, mutta sitäkään ei saa enää syödä, kun kokeilen Sannan ihmekuuria.
Kävin elämäni ensimmäisen kerran selvänäkijällä. Täti luki korteista ja tiesi minusta hämmentävän paljon. Se oli ensin pelottavan totuudenmukaista ja sitten lopulta vapauttavan palkitsevaa. Minä sain hirmu hyvät kortit. Sain vahvistuksen muutamille asioille, mitkä oikeastaan jo tiesin itsestäni.
Sain myös parhaan mahdollisen kortin työrintamalle. Minusta tulee jotain suurta. Tasaisin väliajoin on siltä tuntunutkin, tavallinen on riittämätöntä ja pienet ympyrät ahdistaa. Olen tiennyt, että minun pitäisi tehdä jotain suurta ja että tulen tekemäänkin. Olen vain ollut hukassa sen suunnan löytämisen kanssa. Mutta nyt ei tarvitse murehtia sitä enää, suunta selkeästi löytää minut. Täti näki myös paljon sanoja ja ihmisiä, nuoriakin. Kiva, sillä sanat taitaa tosiaan olla vahvuuteni. Olen kuulemma vielä ihan raakile, mutta että minä tulen tekemään merkittäviä asioita.
Tämä vähän harmittaa, mutta ihanaa Marcoa täti ei nähnyt elämässäni. Se mies ei kuulemma ole minun arvoinen. Vie vain energiani. Mutta nyt on kuulemma tullut aika olla itsekäs ja unohtaa se rontti. Helpommin sanottu kuin tehty...
Mielenkiinnolla odotan kuinka tässä käy. Kirjoitin asioita ylös, että voin sitten katsoa mikä toteutuu ja millä tavalla. Periaatteessa tämä ennustus oli kolmen vuoden ajalle, mutta sain myös lähitulevaisuuteen jotain näkyjä.
Lokakuun lopulla on päätösten aika ja jonkinlainen työhön liittyvä tapaaminen.
Joulukuussa vanhemman naisen vakava sairastuminen aiheuttaa murhetta.
Tammikuu on energinen ja vie minua paljon eteenpäin, työrintamalla näyttää hyvältä. Olen kiireinen, mutta nautin.
Keväällä vaihdan asuntoa ja tapaan miehen johon ihastun.
Mutta matka peruuntuu. (Olin tietysti menossa takaisin Italiaan keväällä.)
Minulla on elämässä paljon ihmisiä ja hyviä ystäviä, mutta miestä niistä korteista ei löytynyt. Jotain säätöä saattaa olla, mutta se ei kestä. Story of my life. Sinkkuelämää siis seuraavat vuodet.
Ei kannata tehdä nyt isoja hankintoja kotiin, eikä lähteä mukaan ystävän tarjoamaan projektiin. Eikä missään nimessä kannata mennä italiaan tuon väärän miehen luo.
Katsotaan sitten myöhemmin kuinka hyvin piti nämä ennustukset paikkaansa.
Aloitin joka tapauksessa italian kielikurssin. Motivaatio olisi saattanut heikentyä tuon ennustuksen vuoksi, mutta minun kuulemma kannattaa opetella koko ajan jotain. Oppia ja opiskella. Se vie minut pitkälle. Siitä minä kaivan nyt motivaationi.
Kävin elämäni ensimmäisen kerran selvänäkijällä. Täti luki korteista ja tiesi minusta hämmentävän paljon. Se oli ensin pelottavan totuudenmukaista ja sitten lopulta vapauttavan palkitsevaa. Minä sain hirmu hyvät kortit. Sain vahvistuksen muutamille asioille, mitkä oikeastaan jo tiesin itsestäni.
Sain myös parhaan mahdollisen kortin työrintamalle. Minusta tulee jotain suurta. Tasaisin väliajoin on siltä tuntunutkin, tavallinen on riittämätöntä ja pienet ympyrät ahdistaa. Olen tiennyt, että minun pitäisi tehdä jotain suurta ja että tulen tekemäänkin. Olen vain ollut hukassa sen suunnan löytämisen kanssa. Mutta nyt ei tarvitse murehtia sitä enää, suunta selkeästi löytää minut. Täti näki myös paljon sanoja ja ihmisiä, nuoriakin. Kiva, sillä sanat taitaa tosiaan olla vahvuuteni. Olen kuulemma vielä ihan raakile, mutta että minä tulen tekemään merkittäviä asioita.
Tämä vähän harmittaa, mutta ihanaa Marcoa täti ei nähnyt elämässäni. Se mies ei kuulemma ole minun arvoinen. Vie vain energiani. Mutta nyt on kuulemma tullut aika olla itsekäs ja unohtaa se rontti. Helpommin sanottu kuin tehty...
Mielenkiinnolla odotan kuinka tässä käy. Kirjoitin asioita ylös, että voin sitten katsoa mikä toteutuu ja millä tavalla. Periaatteessa tämä ennustus oli kolmen vuoden ajalle, mutta sain myös lähitulevaisuuteen jotain näkyjä.
Lokakuun lopulla on päätösten aika ja jonkinlainen työhön liittyvä tapaaminen.
Joulukuussa vanhemman naisen vakava sairastuminen aiheuttaa murhetta.
Tammikuu on energinen ja vie minua paljon eteenpäin, työrintamalla näyttää hyvältä. Olen kiireinen, mutta nautin.
Keväällä vaihdan asuntoa ja tapaan miehen johon ihastun.
Mutta matka peruuntuu. (Olin tietysti menossa takaisin Italiaan keväällä.)
Minulla on elämässä paljon ihmisiä ja hyviä ystäviä, mutta miestä niistä korteista ei löytynyt. Jotain säätöä saattaa olla, mutta se ei kestä. Story of my life. Sinkkuelämää siis seuraavat vuodet.
Ei kannata tehdä nyt isoja hankintoja kotiin, eikä lähteä mukaan ystävän tarjoamaan projektiin. Eikä missään nimessä kannata mennä italiaan tuon väärän miehen luo.
Katsotaan sitten myöhemmin kuinka hyvin piti nämä ennustukset paikkaansa.
Aloitin joka tapauksessa italian kielikurssin. Motivaatio olisi saattanut heikentyä tuon ennustuksen vuoksi, mutta minun kuulemma kannattaa opetella koko ajan jotain. Oppia ja opiskella. Se vie minut pitkälle. Siitä minä kaivan nyt motivaationi.
Tänään vietän iltaa ystävien luona. Tulin kylään läppärini kanssa, koska minulla ei ole kotona nettiä vieläkään. Joona ja Sani on ihania. Muistakin syistä, kuin tästä. Mukavaa viikonloppua!
lauantai 18. syyskuuta 2010
Suomalainen kulttuuri.
Tulin takaisin Suomeen. Arvatenkin itkupotkukiukun kanssa. Vietin (toistaiseksi) viimeisen maailman ihanimman illan maailman ihanimman italiaanon kanssa Villorban tuppukylässä. Surkeat jäähyväiset... Viimeisen halauksen ja suudelman aikana alkoi sataa vettä. Universumi suree myötätunnosta.
Ja sitten matkasin junalla kohti Bergamoa. Viimeinen kämyinen paikallisyöjuna piti mukavasti valppaana, koska jonkin verran kuitenkin itsesuojeluvaistoa on tallella. Lyöttäydyin tumman tytön seuraan, joka opasti minut pysäkille, mistä olisin päässyt lentokentälle. Seuraan tarttui asemalta vihainen tumma mies, joka papatti jotain Afrikan kieltä tytölle, joka taas ilmeisen selvästi sai tukkapöllyä heti, kun minä seurasta poistuin. Parittaja ei pitänyt ylimääräisestä lenkistä. Nisti tuli tarjoamaan kyytiä asemalle, mutta kun kieltäydyin kohteliaasi, se neuvoi minut oikealle pysäkille, mistä siis bussiin pääsinkin. Pysäkillä tapasin kanadalaisen liikemiehen, jonka seurassa bussimatka sujui rattoisasti kohti lentokenttää. Asemalle ehdin juuri sopivasti, sillä ehdin saada pari metallipenkkiä missä nukkua. Puoli tuntia myöhemmin tuli uusi joukko yöpyjiä, jotka sitten nukkuivat lattialla. Puolalainen liian nuori potkupalloilija istui viereen ja halusi jutella jatkuvasti. Sanoi, että yö menee nopeammin jos on juttuseuraa. Totesin, että yö menee vielä nopeammin, jos ihan vaan nukkuisit. Kaveri ymmärsi vihjeen ja antoi minun torkkua aamuyön. Aamulla sitten lennettiin ja ehjänä päästiin helvetin kylmään Suomeen. (Niin niin, Helvetti on kuuma mutta en nyt keksinyt parempaa tuohon.)
Raivosiivosin ensimmäiset päivät ja purin pahvilaatikoista ja säkeistä tavaroita, mitkä olin jemmannut paluuta varten. Koti on huomattavasti tyhjempi kuin lähtiessä, sillä exä oli kiltisti hakenut omat tavaransa pois. Minun omaisuus koostuu lähinnä koriste-esineistä, joten tyhjä ja avara kellari on nyt hienosti koristeltu. Toisaalta, täällä on aivan kaikki mitä tarvitsen. Nykyään tarvitsen hirmu vähän asioita. (Ja koska olen superpinnallinen, minä t a r v i t s e n koriste-esineitä.)
Aatu soitti.
"Kun sinä olet nyt tutustunut tuohon italialaiseen kulttuuriin, niin on aika muistuttaa siitä mitä on suomalainen kulttuuri!"
Pelonsekaisin tuntein suostuin matkaan. Perjantaina kierrettiin urheilubaareja, sitten katsottiin Pornolordin keikka ja juopoteltiin suunnattomasti. Aamulla heräsin oksentavan miehen vierestä, niin että tämähän meni just niin kuin pitikin. Surullinen muistutus suomalaisesta kulttuurista saatu, kiitos.
Minulla on ikävä Marcoa. Minulla on ikävä Italiaa. Onhan täällä toki kaikki ihan kivasti, mutta silti. Täällä kaikki on vaan niin pirun suomalaista. Ja minä en ole. Olen vain täällä.
Ja sitten matkasin junalla kohti Bergamoa. Viimeinen kämyinen paikallisyöjuna piti mukavasti valppaana, koska jonkin verran kuitenkin itsesuojeluvaistoa on tallella. Lyöttäydyin tumman tytön seuraan, joka opasti minut pysäkille, mistä olisin päässyt lentokentälle. Seuraan tarttui asemalta vihainen tumma mies, joka papatti jotain Afrikan kieltä tytölle, joka taas ilmeisen selvästi sai tukkapöllyä heti, kun minä seurasta poistuin. Parittaja ei pitänyt ylimääräisestä lenkistä. Nisti tuli tarjoamaan kyytiä asemalle, mutta kun kieltäydyin kohteliaasi, se neuvoi minut oikealle pysäkille, mistä siis bussiin pääsinkin. Pysäkillä tapasin kanadalaisen liikemiehen, jonka seurassa bussimatka sujui rattoisasti kohti lentokenttää. Asemalle ehdin juuri sopivasti, sillä ehdin saada pari metallipenkkiä missä nukkua. Puoli tuntia myöhemmin tuli uusi joukko yöpyjiä, jotka sitten nukkuivat lattialla. Puolalainen liian nuori potkupalloilija istui viereen ja halusi jutella jatkuvasti. Sanoi, että yö menee nopeammin jos on juttuseuraa. Totesin, että yö menee vielä nopeammin, jos ihan vaan nukkuisit. Kaveri ymmärsi vihjeen ja antoi minun torkkua aamuyön. Aamulla sitten lennettiin ja ehjänä päästiin helvetin kylmään Suomeen. (Niin niin, Helvetti on kuuma mutta en nyt keksinyt parempaa tuohon.)
Raivosiivosin ensimmäiset päivät ja purin pahvilaatikoista ja säkeistä tavaroita, mitkä olin jemmannut paluuta varten. Koti on huomattavasti tyhjempi kuin lähtiessä, sillä exä oli kiltisti hakenut omat tavaransa pois. Minun omaisuus koostuu lähinnä koriste-esineistä, joten tyhjä ja avara kellari on nyt hienosti koristeltu. Toisaalta, täällä on aivan kaikki mitä tarvitsen. Nykyään tarvitsen hirmu vähän asioita. (Ja koska olen superpinnallinen, minä t a r v i t s e n koriste-esineitä.)
Aatu soitti.
"Kun sinä olet nyt tutustunut tuohon italialaiseen kulttuuriin, niin on aika muistuttaa siitä mitä on suomalainen kulttuuri!"
Pelonsekaisin tuntein suostuin matkaan. Perjantaina kierrettiin urheilubaareja, sitten katsottiin Pornolordin keikka ja juopoteltiin suunnattomasti. Aamulla heräsin oksentavan miehen vierestä, niin että tämähän meni just niin kuin pitikin. Surullinen muistutus suomalaisesta kulttuurista saatu, kiitos.
Minulla on ikävä Marcoa. Minulla on ikävä Italiaa. Onhan täällä toki kaikki ihan kivasti, mutta silti. Täällä kaikki on vaan niin pirun suomalaista. Ja minä en ole. Olen vain täällä.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Pelkkä triste.
Minä ja minun uudet asenteet... Kahden viikon rymyämisen jälkeen pysähdyin ja maalasin taas taloa. Ajattelu keskittyi täydelliseen viikonloppuun ja maailman ihanimpaan italialaiseen. (Sori Laura.) Mitäs siitä sellaisesta sitten yleensä seuraa? No tietysti uneton yö ja totaalinen pakokauhu. Heräsin keskellä yötä siihen todellisuuteen, että aivan oikeasti minun pitää lähteä täältä pois. Miten olin sen missannut?
Yritin jutella Suomeen, mutta siitä tuli vain kamalan paha olo. Kädet tärisi ja tuntui, että oksennan. Menin alakertaan sekoittamaan maalia Oskarille, kun Arja tuli kysymään: "Oletko sinä itkenyt?!" En ollut. Ennen sitä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti. Yhtäkkiä pakka levisi kokonaan. En minä voi lähteä täältä. Iski karu todellisuus. Asiaan ei ainakaan auttanut Bubin soitto. Venetsiajoukot ei vieläkään usko, että lähden täältä pois. Piti koittaa vakuuttaa, että en minä ihan oikeasti sinne tule nyt takaisin, vaikka itsekään en ollut siitä varma.
Olen siis kutakuinkin märsännyt koko päivän. Illalla olo oli vähintäänkin yhtä kurja. Juttelin parhaan ystäväni kanssa. Sen, johon tutustuin täällä Italiassa kahdeksan vuotta sitten. Hanna herätti toivon kipinän - mitä jos siirrät lentoa? Tulet sitten myöhemmin takaisin.
"Minusta sinun pitäisi jäädä sinne."
Se ajatus oli uutta niiden kaikkien kannustavien kyllä se siitä ja imartelevien ihanaa, kun tulet kotiin kommenttien jälkeen. Katselin jo mihin hintaan täältä pääsee pois myöhemmin. Ja poraus loppui siihen.
Huomenna tapaan Marcon. Ehkä sen jälkeen tiedän mitä tehdä. Tällä hetkellä tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta lähteä ja jättää tuo ihana olento tänne. Non voglio!
Yritin jutella Suomeen, mutta siitä tuli vain kamalan paha olo. Kädet tärisi ja tuntui, että oksennan. Menin alakertaan sekoittamaan maalia Oskarille, kun Arja tuli kysymään: "Oletko sinä itkenyt?!" En ollut. Ennen sitä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti. Yhtäkkiä pakka levisi kokonaan. En minä voi lähteä täältä. Iski karu todellisuus. Asiaan ei ainakaan auttanut Bubin soitto. Venetsiajoukot ei vieläkään usko, että lähden täältä pois. Piti koittaa vakuuttaa, että en minä ihan oikeasti sinne tule nyt takaisin, vaikka itsekään en ollut siitä varma.
Olen siis kutakuinkin märsännyt koko päivän. Illalla olo oli vähintäänkin yhtä kurja. Juttelin parhaan ystäväni kanssa. Sen, johon tutustuin täällä Italiassa kahdeksan vuotta sitten. Hanna herätti toivon kipinän - mitä jos siirrät lentoa? Tulet sitten myöhemmin takaisin.
"Minusta sinun pitäisi jäädä sinne."
Se ajatus oli uutta niiden kaikkien kannustavien kyllä se siitä ja imartelevien ihanaa, kun tulet kotiin kommenttien jälkeen. Katselin jo mihin hintaan täältä pääsee pois myöhemmin. Ja poraus loppui siihen.
Huomenna tapaan Marcon. Ehkä sen jälkeen tiedän mitä tehdä. Tällä hetkellä tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta lähteä ja jättää tuo ihana olento tänne. Non voglio!
maanantai 6. syyskuuta 2010
Trieste, muttei triste.
Haikea oli viimeinen päivä Ventsiassa. Sellainen surkeuden ja riemun ja ilon ja onnen sekainen fiilis. Cippo on aivan huippu tyyppi, pikku Annan kahjo hekotus tarttuvaa, puolialaston albanialainen ilo silmälle, "veljeni" 24/7 hauskaa seuraa, samoin kuin uusi hampaaton kämppis. (Se kyllä sai jo uuden hampaan sen irronneen tilalle, mutta nimi pysyköön.) Myös Adelan kanssa ehdittiin ystävystyä, se tulee syksyllä Suomeen katsomaan vaaleita poikia. Ja Venetsiassahan minä tapasin Marcon, joten tarviiko enempää selittää?
Vaikea sanoa mitään näistä parista viikosta. Yksinkertaisesti ei ole sanoja kuvaamaan tätä. En olisi ikinä uskonut, että tällainen vellihousu kotihiiri voisi olla näin onnellinen jossain reissussa, toisten nurkissa. Olen monesti kuullut sanottavan, että menneestä ja roinasta irti päästämällä elämä muuttuu. En sitä kuitenkaan uskonut ennen kuin kokeilin itse. Tai ymmärtänyt. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, olen huomennut.
Yritän olla vähemmän ällöttävä tällä kertaa, mutta oltiin Marcon kanssa viikonloppu Triestessä. Tyyppi oli varannut huoneen aivan mahtavasta paikasta! Suosittelen. Ihana povero Marco... Kyseinen bed & breakfast paikka on muutaman minuutin ajomatkan päässä Triesten keskustasta. Käytiin syömässä paikallista ruokaa, mikä näytti epäilyttävältä, mutta maistui oudolta. Sitten ajettiin keskustaan, nautittiin hyvästä oluesta, huonosta musiikista ja ennen kaikkea toisistamme. Awww... Täydellistä.
Nyt aion levätä kahden viikon univelat pois ja alkaa pikkuhiljaa valmistautua elämäni vaikeimpaan kotiin paluuseen. Ei, vaan pelkkään paluuseen. Koti on täällä, sillä sydän on täällä. Mutta uudella asenteella koitetaan nyt selvitä tästäkin.
Vaikea sanoa mitään näistä parista viikosta. Yksinkertaisesti ei ole sanoja kuvaamaan tätä. En olisi ikinä uskonut, että tällainen vellihousu kotihiiri voisi olla näin onnellinen jossain reissussa, toisten nurkissa. Olen monesti kuullut sanottavan, että menneestä ja roinasta irti päästämällä elämä muuttuu. En sitä kuitenkaan uskonut ennen kuin kokeilin itse. Tai ymmärtänyt. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, olen huomennut.
Yritän olla vähemmän ällöttävä tällä kertaa, mutta oltiin Marcon kanssa viikonloppu Triestessä. Tyyppi oli varannut huoneen aivan mahtavasta paikasta! Suosittelen. Ihana povero Marco... Kyseinen bed & breakfast paikka on muutaman minuutin ajomatkan päässä Triesten keskustasta. Käytiin syömässä paikallista ruokaa, mikä näytti epäilyttävältä, mutta maistui oudolta. Sitten ajettiin keskustaan, nautittiin hyvästä oluesta, huonosta musiikista ja ennen kaikkea toisistamme. Awww... Täydellistä.
Nyt aion levätä kahden viikon univelat pois ja alkaa pikkuhiljaa valmistautua elämäni vaikeimpaan kotiin paluuseen. Ei, vaan pelkkään paluuseen. Koti on täällä, sillä sydän on täällä. Mutta uudella asenteella koitetaan nyt selvitä tästäkin.
perjantai 3. syyskuuta 2010
Perusperjantai.
Tänään käytiin katsomassa Cippon kanssa sille uutta asuntoa. Vähänkö oli siistiä kiertää Venetsiaa välittäjän kanssa! Asunto oli kuin suomalaisittain kolmio; makuuhuone, komeron kokoinen pikkuhuone, olohuone ja keittiö. Vähän rähjäinen ja kolhiintunut, mutta huomattavasti paremmassa kuosissa kuin esimerkiksi tämä, missä olen pari viikkoa tyytyväisenä majaillut. Käytiin samalla viinikaupassa, mistä sai ostaa paikallista, talon omaa viiniä muovipulloon. Kyllä. Jätti damigianesta se lorotti punkkua meille mukaan pari litraa. Ihan hyvältä se maistuu, ei siinä mitään. Mutta minusta tämä toiminta oli taas hieman outoa.
Näin tänään myös erikoisen pariskunnan. Mies oli yli päätä lyhyempi kuin nainen. Nainen oli kyllä niin pitkä, että hetken ajan luulin mieheksi. Mutta kyllä se nainen oli. Sitten näin kuinka ohi tassutteleva pulu kirjaimellisesti nosti koipea ja ruikkasi kadulle. Tänään on ollut hämmentävä päivä.
Iltaan ei ole odotuksia, sillä Marco menee tänään polttareihin. Ei onneksi omiinsa, mutta kuitenkin. Cippon ja Bubin kanssa mennään jonnekin ihmebileiseen Lidoon. Siitä voi tulla hauskaa. Odotan silti enemmän huomista, koska tiedän, että tavataan taas Povero Marcon kanssa. Olen ällöttävä.
Minulla on ihka uusi lukija!! Siistiä! Näistä hetkistä jaksaa aina riemuita.
Olen pulassa.
Eilen oli hyvä päivä. Ja ilta oli täydellinen. Ei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää. Paitsi, että tapasin Marcon ja sehän riittää tekemään mistä tahansa päivästä upean. Olen aivan hulluna siihen mieheen. Minä en ole ollenkaan julkisten hellyydenosoitusten ystävä. Ilmeisesti kuitenkin vain Suomessa. Täällä minusta on tullut pehmis. Mutta täällä se ei myöskään haittaa, koska kaikki muutkin ovat yhtä ällöttäviä. Onhan tämä sentään Venetsia! The city of love...
Tapasin Marcon Piazzale Romalla. Joku maahanmuuttaja tarttui taas mennessä matkaani, vaikka koitin kuinka ripeästä tarpoa eteenpäin. Joka kerta sama juttu. En voi istua tai liikkua yksin missään, kun aina tulee joku jotain selittämään. (Ja koskaan se ei ole italialainen.) Kuten myös eilen. Kaveri hiljeni vasta sitten, kun näin Marcon hymyilevän Rio Nuovon sillalla, pinkaisin juoksuun, syöksyin raput ylös ja hyppäsin Marcon kaulaan. Nyt tätä on turha enää peitellä, olen aivan läpikotaisin rakastunut. Eli pulassa. Ainoa plussa on se, että ollaan molemmat vähän niin kuin samassa veneessä - jos se nyt millään lailla voi positiivista olla. Marco on niin ihana, että menee järki.
Sellainen mukava aikapommi tikittää taskussa. Mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä, sitä suurempi tämä ongelma on. Ja vähiin käy lomapäivät ennen kuin loppuu.
Tapasin Marcon Piazzale Romalla. Joku maahanmuuttaja tarttui taas mennessä matkaani, vaikka koitin kuinka ripeästä tarpoa eteenpäin. Joka kerta sama juttu. En voi istua tai liikkua yksin missään, kun aina tulee joku jotain selittämään. (Ja koskaan se ei ole italialainen.) Kuten myös eilen. Kaveri hiljeni vasta sitten, kun näin Marcon hymyilevän Rio Nuovon sillalla, pinkaisin juoksuun, syöksyin raput ylös ja hyppäsin Marcon kaulaan. Nyt tätä on turha enää peitellä, olen aivan läpikotaisin rakastunut. Eli pulassa. Ainoa plussa on se, että ollaan molemmat vähän niin kuin samassa veneessä - jos se nyt millään lailla voi positiivista olla. Marco on niin ihana, että menee järki.
Sellainen mukava aikapommi tikittää taskussa. Mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä, sitä suurempi tämä ongelma on. Ja vähiin käy lomapäivät ennen kuin loppuu.
torstai 2. syyskuuta 2010
Normipäivä.
En tehnyt eilen oikeastaan mitään. Istuin koneella ja selvittelin juttuja. Illalla menin Rialton sillalle katselemaan. Siellä voisin kököttää tuntikausia, varsinkin iltayöaikaan, kun turistit ovat jo nukkumassa.
Eilen näin, kun bussi ajoi pysäkin ohi. Sellaista näkee Suomessa silloin tällöin, kuski on ajatuksissaan ja pysäkin jälkeen vetää jarrut pohjaan, ihmiset kävelevät muutaman ylimääräisen metrin ja jupisten kiipeävät kyytiin. En tullut ajatelleeksi, että niin voi käydä myös noille venebusseille. Luonnollisestikaan ihmiset eivät jupisten hypänneet kanaaliin ja uineet paattia kiinni, vaan kuski peruutti ja veivasi, käänsi ja peruutti, väänsi, veivasi ja taas peruutti. Ja arvatenkin kiroili paljon. Täällä ei näköjään kannata ajaa pysäkin ohi, sillä sen jälkeen on hirvittävän vaikea osua oikeaan kohtaan. Toinen paatti ehti tulla jonottamaan samalle laiturille pääsyä. Sitä sohlausta oli kyllä hauska seurata.
Eilen näin, kun bussi ajoi pysäkin ohi. Sellaista näkee Suomessa silloin tällöin, kuski on ajatuksissaan ja pysäkin jälkeen vetää jarrut pohjaan, ihmiset kävelevät muutaman ylimääräisen metrin ja jupisten kiipeävät kyytiin. En tullut ajatelleeksi, että niin voi käydä myös noille venebusseille. Luonnollisestikaan ihmiset eivät jupisten hypänneet kanaaliin ja uineet paattia kiinni, vaan kuski peruutti ja veivasi, käänsi ja peruutti, väänsi, veivasi ja taas peruutti. Ja arvatenkin kiroili paljon. Täällä ei näköjään kannata ajaa pysäkin ohi, sillä sen jälkeen on hirvittävän vaikea osua oikeaan kohtaan. Toinen paatti ehti tulla jonottamaan samalle laiturille pääsyä. Sitä sohlausta oli kyllä hauska seurata.
Sitten sillan alta ajoi taksi, missä oli humaltuneita turisteja. Blondi huojui pullonsa kanssa veneen perässä ja vilkutti iloisesti sillalla olijoille. Sitten nainen kääntyi, nosti valkoista minihamettaan ja näytti persettä. Sillä oli stringit. Pidättelin naurua hammasta purren, käänsin päätä ja näin että parin metrin päässä oleva nainen teki samoin. Revettiin molemmat totaalisesti, eikä naurusta meinannut tulla loppua.
Tulin kotiin. Bubi oli vielä töissä, Cippo ja Anna jo nukkumassa, mutta uusin kämppis tuli juuri suihkusta hyvin sekavassa tilassa. Selvästi polttanut höpöheinää ja ottanut pari ylimääräistä drinksua. Hänelle oli sattunut jonkin sortin vesivahinko. (Ehkä unohti vetää suihkuverhon eteen?) Neuvoin mistä löytyy moppi. Sitten neuvoin miten se pääsee nettiin. Olenkohan ollut täällä liian kauan, kun minä neuvon asukkaille, miten tässä talossa toimitaan?
Meistä on tullut Bubin kanssa aika hyvät kaverit. Sillä hauskalla veljellisellä tavalla. Täällä kyllä viihtyy. Ja koska tämä on täyden palvelun talo, Cippo on luvannut stripata minulle, jos pyydän kauniisti. Bubi taas on luvannut seksiä, jos maksan siitä tarpeeksi. Tänään tosin sain tarjouksen: "Only for you - two times in price of one."
Sanoin jo kerran, että aina kun luulen, ettei elämä voi enää paremmaksi muuttua, se muuttuu. Cippo teki eilen jonkin lihajutun kanssa perunamuusia! Lempiruokaani!
Venetsia muuttaa ihmistä. Minusta on tullut täällä ällöttävä romantikko.
Meistä on tullut Bubin kanssa aika hyvät kaverit. Sillä hauskalla veljellisellä tavalla. Täällä kyllä viihtyy. Ja koska tämä on täyden palvelun talo, Cippo on luvannut stripata minulle, jos pyydän kauniisti. Bubi taas on luvannut seksiä, jos maksan siitä tarpeeksi. Tänään tosin sain tarjouksen: "Only for you - two times in price of one."
Sanoin jo kerran, että aina kun luulen, ettei elämä voi enää paremmaksi muuttua, se muuttuu. Cippo teki eilen jonkin lihajutun kanssa perunamuusia! Lempiruokaani!
Venetsia muuttaa ihmistä. Minusta on tullut täällä ällöttävä romantikko.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Onnea ja sirpaleita.
Okei. Nyt ei voi sanoa enää mitään muuta, kuin että kiitos universumi. Olen onnellinen.
Käytiin Marcon kanssa eilen Mestressä syömässä sen pelikavereiden kanssa. Ne pelaa amerikkalaista jalkapalloa. Ilta oli arvatenkin hulvaton. Mentiin paikkaan, mikä oli kauttaaltaan maapähkinöissä. Niitä oli aivan kaikkialla, kasapäin pöydillä ja ihme tynnyreissä. Ihmiset kauhoivan niitä kourillaan mukaan ja heittivät tietysti sitten kuoret lattialle.
"Italian people very messy."
Minulla ei olisi varmasti läheskään niin hauskaa, jos Marco osaisi puhua hyvin englantia. Voimakkaalla italian aksentilla se selittää ja kun minä sanon jotain niin yleensä se vastaa "Repeat please." Marcon lontoo on kuitenkin paljon parempaa kuin minun italia, että sikäli ei ole varaa nauraa. Joka tapauksessa, ilta oli jälleen kerran niin hieno kuin vain saattoi olla. Nauraminen hysteerisesti on kyllä ihan parasta. Istuttiin autossa yömyöhään ja sitten lopulta sain kyydin takaisin Venetsiaan. Osasin tulla Piazzale Romalta takaisin tänne Rialton sillan viereen ihan yksin ja pimeässä. Enkä eksynyt kertaakaan! Olin itsestäni todella ylpeä. Yöllä kadut näyttävät hyvin erilaisilta, koska kaikki kaupat on kiinni ja ikkunoiden eteen vedetään metalliset suojaovet - jokaiseen kuta kuinkin samanlainen. Eli maamerkit kannattaa opetella jotenkin muuten kuin kauppojen mukaan, sillä yöllä ei liiku juurikaan ihmisiä, joilta voisi kysyä neuvoa.
Joku urpo oli käynyt rikomassa ikkunaruudun lempipaikaltani. "Ikkunalauta" eli se kivinen reunus oli täynnä sirpaleita, joten en voi enää istua kirjoittamassa siinä. Italialaiset tuntien tilanne ei muutu muutamaan viikkoon. Niinpä kiertelin koko päivän kameran kanssa. Jotenkin en vain osaa kuvata täällä mitään. Paikoista on tullut tuttuja. Ja muutenkin nuo turistit tympii niin paljon, ettei edes halua mennä niitä varmoja reittejä. Mutta silti. Täällä on ihanaa.
Sydän on jäänyt jumiin kanaaleihin, kengät alkavat juurtua kapeisiin katuihin. Italia on maa, johon ensin en edes halunnut mennä. Josta sitten sanoin, etten koskaan tule takaisin. Jonne myöhemmin muutin palelemaan kylmän kohmeaan talveen. Joka nyt tuntuu kotimaalta.
Tänne minä kuulun.
Käytiin Marcon kanssa eilen Mestressä syömässä sen pelikavereiden kanssa. Ne pelaa amerikkalaista jalkapalloa. Ilta oli arvatenkin hulvaton. Mentiin paikkaan, mikä oli kauttaaltaan maapähkinöissä. Niitä oli aivan kaikkialla, kasapäin pöydillä ja ihme tynnyreissä. Ihmiset kauhoivan niitä kourillaan mukaan ja heittivät tietysti sitten kuoret lattialle.
"Italian people very messy."
Minulla ei olisi varmasti läheskään niin hauskaa, jos Marco osaisi puhua hyvin englantia. Voimakkaalla italian aksentilla se selittää ja kun minä sanon jotain niin yleensä se vastaa "Repeat please." Marcon lontoo on kuitenkin paljon parempaa kuin minun italia, että sikäli ei ole varaa nauraa. Joka tapauksessa, ilta oli jälleen kerran niin hieno kuin vain saattoi olla. Nauraminen hysteerisesti on kyllä ihan parasta. Istuttiin autossa yömyöhään ja sitten lopulta sain kyydin takaisin Venetsiaan. Osasin tulla Piazzale Romalta takaisin tänne Rialton sillan viereen ihan yksin ja pimeässä. Enkä eksynyt kertaakaan! Olin itsestäni todella ylpeä. Yöllä kadut näyttävät hyvin erilaisilta, koska kaikki kaupat on kiinni ja ikkunoiden eteen vedetään metalliset suojaovet - jokaiseen kuta kuinkin samanlainen. Eli maamerkit kannattaa opetella jotenkin muuten kuin kauppojen mukaan, sillä yöllä ei liiku juurikaan ihmisiä, joilta voisi kysyä neuvoa.
Joku urpo oli käynyt rikomassa ikkunaruudun lempipaikaltani. "Ikkunalauta" eli se kivinen reunus oli täynnä sirpaleita, joten en voi enää istua kirjoittamassa siinä. Italialaiset tuntien tilanne ei muutu muutamaan viikkoon. Niinpä kiertelin koko päivän kameran kanssa. Jotenkin en vain osaa kuvata täällä mitään. Paikoista on tullut tuttuja. Ja muutenkin nuo turistit tympii niin paljon, ettei edes halua mennä niitä varmoja reittejä. Mutta silti. Täällä on ihanaa.
Sydän on jäänyt jumiin kanaaleihin, kengät alkavat juurtua kapeisiin katuihin. Italia on maa, johon ensin en edes halunnut mennä. Josta sitten sanoin, etten koskaan tule takaisin. Jonne myöhemmin muutin palelemaan kylmän kohmeaan talveen. Joka nyt tuntuu kotimaalta.
Tänne minä kuulun.
tiistai 31. elokuuta 2010
Täydellinen päivä.
Kerroin aika monelle keväällä nähneeni oudon unen miehestä, jonka tapaan Italiassa tänä kesänä. Sellainen ei italialaisen näköinen junttura, ehkä vihreät silmät, tummat hiukset ja nimeltään Marc. Kasvot jäi mieleen, sen verran vahvantuntuinen se uni oli. Olen koko kesän odottanut tuota ihanaa otusta ja ihmetellyt, että missä se nyt viipyy. Viime lauantaina se sitten tuli vastaan. Jäädyin täysin. 50 metrin katsekontakti ja leukani oli tippua maahan. Sama mies. Mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä sanomaan sille jotain, mutta "näin sinusta unta" olisi varmasti kuulostanut liikaa iskurepliikiltä. Tunsin kuinka kuljin onneni ohi. Tai lähinnä onni kulki minun ohi, kun itse en pystynyt liikkumaan.
Annoin Bubille lempinimen 24/7, koska en ole nähnyt sitä selvin päin vielä kertaakaan. Siis että se olisi täysin selvä. Ihan rehellisesti se vielä tunnusti, ettei muista olleensa täysin selvin päin kertaakaan kolmeen vuoteen. Täällä kun on tapana ottaa vähän jo heti aamusta. Humalassa ei siis olla ikinä (paitsi turistit) vaan sellaisessa mukavassa pienessä. Niinpä ei ollut yllätys kun Bubi soitti minulle yömyöhällä töistä päästyään, että mennään yhdelle. Lähdin lompsimaan Rialton sillan yli, kun vastaan tuli kolme kaveria joista yksi alkoi minulle papattaa veneton murteella ja tapitti lähes täydellisillä vihreänruskeilla silmillään. Siinä se nyt oli taas, uneni mies. Ei ollut vaikea päättää lähdenkö oluelle näiden poikien kanssa. Otettiin vastaan hoippuva 24/7 mukaan. (Kyllä, ne juo myös töissä. Ravintolassa, mutta kuitenkin.)
Käveltiin jonkin pikkusillan yli ja suoraan edessä näin lauman hiiriä juoksentelevan edestakaisin. Mutta ne ei ollutkaan hiiriä, vaan rotan poikasia. Oli siistiä seurata niiden vipellystä. Yksi gondolikuski tuli sanomaan, että se emokin on jossain tässä että jos tuonne katsotte niin voi näkyä. Marcon kanssa tietysti jäätiin kyttäämään, kuin pahaiset kakarat. (Niin, nimi ei tosiaan ollut Marc. Mutta niin lähellä kuin pystyy vain olla.) Ja sitten salakavalasti se rotta olikin meidän takana. Just kun Marco pääsi sanomasta, että noita kannattaa sit varoa, niin jättirotta lähti juoksemaan meitä kohta. Ja kumpikin meistä pomppi huutaen pakoon. Oltiin tosi urheita siis. Mutta silti. Rottaperhe nähty.
(Varoitus: nyt seuraa ällöttäviä tyttöjen juttuja.)
Ilta oli täydellinen. Muut jo väsyivät, mutta me käveltiin Marcon kanssa yömyöhään Venetsian katuja toisiimme nojaillen. Ja voiko hei oikeasti olla mitään romanttisempaa, kuin ensisuudelma Canal Granden reunalla olevalla laiturilla, nukkuvien gondolien ympäröimänä? Musta on tullut täällä ihan allöromantikko ja pehmis. Aina kun luulee, ettei elämä voi paremmaksi muuttua, niin kyllä se muuttuu.
Marco soitti aamulla, että on menossa kaverinsa kanssa veneilemään ja kysyi haluanko tulla mukaan. Halusin. Tulivat hakemaan minut Venetsian kärjestä. Ehkä maailman siisteintä oli matkata Venetsian jättimainingeissa pikkupaatilla. Sai pitää kiinni ihan kunnolla, povero Marco istui veneen nokassa kannella tasapainona ja oli ihan märkä. Mutta aurinko paistoi ja meillä oli mukavaa. Kun päästiin Lidon hiekkarannalle, heitettiin ankkuri veteen ja pompattiin veteen pussailemaan. Kapteeni tosin oli vaisuna vähän sivummalla. Ällöihanaa!
Minulla ei nyt ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. Päivä oli jo sinällään täydellinen, mutta arvaa miten hullua oli viettää se ihmisen kanssa, josta näki unta neljä kuukautta sitten? Onneksi hölösuuna ehdin kertoa siitä aika monelle, ei tätä muuten kukaan uskoisi. Ei kertakaikkiaan kukaan! En edes minä.
lauantai 28. elokuuta 2010
Pyykkipäivä.
Opin tänään kaksi asiaa pyykinpesusta. Ensinnäkin sen, miten venetsialaiset laittavat pyykit ikkunan alla olevalle liikkuvalle piuhalle. Pitää roikkua ikkunasta, mutta ei saa pudota ja sitten sitä vapaata pyykkipiuhaa pitää vetää siihen suuntaan, mihin ei halua pyykkien liikkuvan. Osasin molemmat. Siellä ne nyt ovat minunkin pyyhe ja paidat ja Betty Poop alushousut turistien valokuvattavana.
Kun sain pyykit narulle, olin hyvin tyytyväinen aikaansaannokseeni, suoristin selkäni ja huomasin, että naapuritalon pojilla kerrosta ylempänä oli hirmu mukavaa. Toinen asia minkä opin pyykinpesusta on se, että kun pyykkiä laittaa kuivumaan ja ikkunassa roikkuu, ei kannata pitää kovin avonaista paitaa. Naapurit ovat täällä yllättävän lähellä. Ciao ragazzi...
Ja sitten heti kohta alkoikin sataa. Liian avonaisessa paidassani kiskoin piuhaa ja koitin saada pyykit takaisin sisälle niin nopeasti kuin mahdollista. Kappas, kun naapurin pojat tulivat samaan aikaan laittaamaan omaa ikkunaluukkuaan kiinni, ihan yhteistyöllä. Että sattuikin.
Mutta silti, maailman siistein sademyräkkä. Menin tietysti sateeseen juoksentelemaan. Tai se oli alkuperäinen tarkoitus, mutta huomasin nopeasti, että nuo kivikadut muuttuvat sateella limaisiksi liukuradoiksi. Joten liikkuminen oli hyvin varoivaista tepastelua. Täällä vesi ei tule ylhäältä, vaan sivulta.
Menin kalatorille kuvaamaan, koska oletin että Canal Grande olisi myrskyisän näköinen. Ja koska se on lähinpänä tätä asuntoa. Ei se ollut myrskyisä, mutta näin kuinka papparainen nojasi yhteen pylvääseen ja katseli aaltoja. Kuinka herttaista, ajattelin. Kyykistyin ottamaan kuvaa, koska taustalla oli gondoleita ja muutenkin se oli hauska näky. Sitten katsoin tarkemmin. Papparainen oli pissalla. Kusta lorotti miljoona vuotta vanhan kalatorin pylvääseen, kuin koira. Juu, jäi se kuvan ottaminen tällä kertaa. Tyrmistyneenä hipsin takaisin kotiin, lotomärkänä tietysti. Cippon albanialainen kämppis Bubi sanoi, että viinin juominen sisällä on kivempaa, kuin ulkona satteessa pomppinen. Olisi pitänyt uskoa Bubia, se tietää mistä puhuu. Varmaan koska näyttää olevan 24/7 pikkupöhnässä.
Kun sain pyykit narulle, olin hyvin tyytyväinen aikaansaannokseeni, suoristin selkäni ja huomasin, että naapuritalon pojilla kerrosta ylempänä oli hirmu mukavaa. Toinen asia minkä opin pyykinpesusta on se, että kun pyykkiä laittaa kuivumaan ja ikkunassa roikkuu, ei kannata pitää kovin avonaista paitaa. Naapurit ovat täällä yllättävän lähellä. Ciao ragazzi...
Ja sitten heti kohta alkoikin sataa. Liian avonaisessa paidassani kiskoin piuhaa ja koitin saada pyykit takaisin sisälle niin nopeasti kuin mahdollista. Kappas, kun naapurin pojat tulivat samaan aikaan laittaamaan omaa ikkunaluukkuaan kiinni, ihan yhteistyöllä. Että sattuikin.
Mutta silti, maailman siistein sademyräkkä. Menin tietysti sateeseen juoksentelemaan. Tai se oli alkuperäinen tarkoitus, mutta huomasin nopeasti, että nuo kivikadut muuttuvat sateella limaisiksi liukuradoiksi. Joten liikkuminen oli hyvin varoivaista tepastelua. Täällä vesi ei tule ylhäältä, vaan sivulta.
Menin kalatorille kuvaamaan, koska oletin että Canal Grande olisi myrskyisän näköinen. Ja koska se on lähinpänä tätä asuntoa. Ei se ollut myrskyisä, mutta näin kuinka papparainen nojasi yhteen pylvääseen ja katseli aaltoja. Kuinka herttaista, ajattelin. Kyykistyin ottamaan kuvaa, koska taustalla oli gondoleita ja muutenkin se oli hauska näky. Sitten katsoin tarkemmin. Papparainen oli pissalla. Kusta lorotti miljoona vuotta vanhan kalatorin pylvääseen, kuin koira. Juu, jäi se kuvan ottaminen tällä kertaa. Tyrmistyneenä hipsin takaisin kotiin, lotomärkänä tietysti. Cippon albanialainen kämppis Bubi sanoi, että viinin juominen sisällä on kivempaa, kuin ulkona satteessa pomppinen. Olisi pitänyt uskoa Bubia, se tietää mistä puhuu. Varmaan koska näyttää olevan 24/7 pikkupöhnässä.
Hienoja hetkiä.
Käytiin eilen illalla pizzalla Cippon ja Annan kanssa. Ei löytynyt just sellaista oman mielen mukaista lättyä listasta, niin otin salamipizzan johon sit lisättiin sipulia ja oliiveja. Aika sellainen normi setti minusta. Anna söi kanssa jonkun pizzan, Cippo jotain ihan muuta pihviä.
Tarjoilija toi ruoat.
- Ja kenelle oli tämä kevytpizza?
Tuijotettiin ihmeissämme, eihän me mitään diettiruokaa tilattu.
- Ei teidän listalla ollut mitään kevytpizzaa?
- Ei niin, eikä tää pizza todellakaan ole kevyt.
Repesin. Se on varmaankin hyvä merkki, jos tarjoilija kettuilee. En ole enää pelkkä turisti. Olen paikallisen turistikaveri, mikä on ihan eri asia. Diettiruokaa tai ei, hyvää se silti oli. Olivat vetäneet sitä täytettä oikeasti kunnon kerroksen - ei ollut kevyt, ei. Oikeita kunnon oliiveja, ei mitään säilykepurkkikamaa. Omnomnom!
Tänään oli havaittavissa vähän väsymystä, kun Bubin kanssa parannettiin maailmaa kahdeksaan saakka aamulla. Kuinka moni voi sanoa istuneensa kuuden aikaan aamulla tyhjällä Rialton sillalla juomassa olutta ja syömässä paikallista kolmioleipää albanialaisen kaverin kanssa? Minä voin.
Iltapäivällä menin suosikkipaikalleni. Otin alakerran kulmasta evästä mukaan. Siinä sitä sitten popsin pizzaa Canal Granden reunalla. Voiko mitään sen venetolaisempaa enää tehdä? No, juoda tiettysti Spritsiä sen kanssa... Tuo ihmeellinen punainen juoma, mitä kaikki tuntuvat kittaavan jatkuvasti. Pahaa ja kitkerää, mutta kuitenkin. Annoin pizzan reunapalan ohi kulkevalle erittäin lutuiselle koiralle, joka tuntui nauttivat kannikasta yhtä paljon kuin minä elämästä täällä. Omistaja kiitteli moneen kertaan. Nämä paikalliset on niin uskomattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Tämä koira oli piuhassa, mutta useimmat juoksee aika lailla irtonaisena. Ja koiria on yllättävän paljon ottaen huomioon, että olen nähnyt vasta neljä puuta. Nämä cityrekut ovat oppineet nostamaan koipea minkä tahansa nurkan tai seinän kohdalla, tai istumaan keskelle katua lorottamaan. Varoituksen sana: Jos kadulla on pieni lätäkkö, se tuskin on tullut taivaalta, kannattaa kiertää.
Tänään puhalleltiin Annan kanssa saippuakuplia ikkunasta. Sehän meni aivan säätämiseksi, kun tyyppi päätti ravistaa purkkia vaikka korkki oli auki. Kuplaneste jokapaikassa. (Anna on muuten kymmenen, Cippon tytär.) Jotain ne tuossa sitten sekoilivat kunnes Cippo otti kengän jalastaan ja heitti sillä Annaa. (Ilman mitään draamaa, kunhan pelleilivät.) Kenkä osui kuitenkin pöydällä olevaan kahvikuppiin mikä hienossa kaaressa särkyi lattialle. Sirpaleet jokapaikassa. Yhtä toheloita siis molemmat.
Nyt voisin yrittää mennä nukkumaan. Hitusen vaivaa jo tuo univelka, mikä ei tee minusta ainakaan kauniimpaa. Ihana puolialaston albanialainen kirjoitti juuri mun omenakirjaan ja sitten vielä luki sen minulle ääneen. Kuulosti hassulta (eli albanialta), mutta näytti hyvältä, kun kaveri vielä tapittaa niillä ihanilla ruskeilla silmillään niin, että tuntuu takaraivossa... Kauniita unia siis tiedossa. Heiheihyvääyötä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)